A Penny for the Old Guy

Maaria Ylikangas | December 7th, 2010 - 20:55

Uudessa Kiiltomadon pääkirjoituksessa Henriikka Tavi ryhtyy puolustautumaan olkinukke-tyyppisiä argumentteja vastaan. Olkinukke on hyvin usein tavattava “argumentaatiovirhe”, tai mieluummin retorinen kuvio. Olkinukke rakennetaan joko laittamalla ns. vastapuolen suuhun sanoja, kärjistämällä tai vääristämällä niitä tai jopa olettamalla vastapuolelle mielipide, jota vastapuoli ei kannata. Esim. “feministit vihaavat miehiä” – yritäpä siinä sitten “feministinä” selittää, ettet suinkaan “vihaa” “miehiä”. Olkinukkeen vastaaminen on hankalaa, koska vastapuoli tekee itsensä väkisinkin naurettavaksi joutuessaan jankkaamaan tuulesta temmatusta tai typerästi muotoillusta mielipiteestä, joka ei edes ole hänen. Olkinuken perusteellinen raukkamaisuus kätkeytyy kuitenkin sen olemukseen negatiivisena kommunikaationa: sen käyttäjä ei koskaan joudu lyömään pöytään omia argumenttejaan, koska voi yksinkertaisella tavalla turmella toisen mielipiteet.

Kommunikaatio onkin avainsana tässä. Tavi viittaa Jarkko Tontin Parnassossa (3/2010) ilmestyneeseen esseeseen, joka käsittelee vähän kaikenlaista, alkupuolelta kuitenkin “nykyrunouden” nimellä kulkevaa ilmiötä. Haluaisin tietää missä vaiheessa kirjallisuuskeskustelun uudempaa historiaa on kuvaan astunut joku nietzscheläis-derridalainen teoria, joka on ensin systemaattisesti ymmärretty väärin ja sitten vielä ryhdytty runoilemaan omaa väärinkäsitettyä teoriaa vaalien, kuten Tontti väittää? Tätä sanoisin salaliittoteoreetikon kudelmaksi. Nietzscheläis-derridalaisen kortin pelaajien mukaan nykyrunoilijat eivät usko siihen, että runous voisi missään nimessä olla kommunikaatiota ja siksi pyrkivät laatimaan mahdollisimman epäkommunikatiivista runoutta. Tätä voisi kutsua virhepäätelmäksi, eikä siihen tarvita edes mannermaista filosofiaa.

Kun olkinuken vartalo on näin nätisti muotoiltu, voidaankin ryhtyä vaatettamaan tätä Guy Fawkesia. Se on pukenut yllensä muutaman virttyneen kapistuksen aatekaapista:

– epäkommunikaatio
– kielellinen rallattelu
– ironinen ele
– pelehtiminen kaikkein irvokkaimmilla kielenkäyttötavoilla
– ei ota lukijaa vakavasti

Sitten voidaankin ryhtyä keräilemään lantteja vanhalle kunnon Guylle – tätä nukkea ei vaan polteta, vaan räsy pysyy kainalossa kuin turvariepu.

Runoilija Tavi ei voi paljoa muuta tehdä kuin käyttää energiaa olkinukesta irrottautumiseen ja Derrida-Nietzschen piikittelyyn, vaikka hänellä olisi varmasti mielekkäämpääkin puhuttavaa runoudesta, ilman kielifilosofisten väärin- ja mukaymmärrysten kivirekeä. Tavilla on oma työnsä, peräti omaehtoinen työnsä, jossa häntä olisi kuuleminen.

Olkinukesta ei kannattaisi edes puhua eikä siihen olisi mitään tarttumista ellei sen käyttö ja juuri tämänkaltaiset yleistykset jostakin “nykyrunoudesta” olisi niin tavallisia. Kriitikotkin lukevat yksittäisiä kirjoja antikommunikaatiosilmälaiseillaan ja luovat itse tarkoituksellisen väärinymmärtämisen ilmapiirin.

Toinen merkillepantava seikka on antikommunikatiivisen kielenkäytön demonisointi. Mitä ihmettä edes tarkoittaa kieli joka ei kommunikoi? Tai kieli joka kommunikoi? Idea kommunikaatiosta liittyy suoraan puhetilanteiden funktiointiin: jos ideaaliyksinkertainen esimerkkilause meille on “Sulje ikkuna”, tietysti ajattelemme, että kaikkien kielellisten aktien pitäisi jollain tavalla palautua tähän ikkunaan. Aikamoinen väärinymmärrys ja typistys koko ikkunansulkemisen imperatiivisesta draamasta. Ehkä kieltä sopii lähestyä paremmin merkityksen kautta, eritoten kun kieli suuntii todellisuuteen, rakentaa sitä, viestiikin, kääntyy matkalla, koskettaa, muotoutuu monella tavalla. Emme aina ole ennalta tietoisia siitä, millaisia viestejä voimme lähettää tai edes siitä millaisia viestejä pyrimme lähettämään. Sulje ikkuna.

– –

Liittyen, Valkeassa Kohinassa.