Alexander Stubb: ”En näe itseäni missään nimessä nationalistina”  

Aleksis Salusjärvi | September 12th, 2014 - 18:51

Pääministeri Alexander Stubb käynnisti eilen Suomen 100-vuotisjuhlavuoden valmistelun. Kulttuurikriitikko raportoi paikan päältä.

 

Valtioneuvoston sisäänkäynti.

Valtioneuvoston sisäänkäynti.

Tämä on tähänastisen toimittajanurani juhlallisin hetki. Paikalla on lisäkseni 13 toimittajaa ja kaksi kuvaajaa, minä ainoana edustan Yleisradiota. Odotamme Suomen pääministeri Alexander Stubbia saapuvaksi paikalle. Paraikaa kun odotamme, hän on ensimmäisessä kokouksessa, jossa suunnitellaan Suomen valtion 100-vuotisjuhlia. Kokouksen jälkeen Stubb piirtää suuntaviivat valtiomme historian suurimmille juhlille – juhlille, joissa itse suomalaisuus saa kultivoidun hahmon ja merkityksen.

 

Katselen vallan vahtikoiria ympärilläni. Heistä huokuu leipääntynyt innottomuus. He eivät näytä käsittävän, että kansakuntamme suuntaviivoja ollaan piirtämässä tänään tässä huoneessa. Heille journalismia edustavat vain valta ja raha. He eivät selvästi ajattele, että kansakuntamme identiteetti on lopulta ainoa rihma, joka meidät kaikki lävistää. Toimittajat haisevat likaisille vaatteille, heillä on parransänkeä, roikkuvat flanellipaidat ja hapsottavat hiukset. Nukkavieruus leimaa joukkoamme tässä valtioneuvoston kokoushuoneessa, jonka nimi on Nousukausi.

 

Pitkän pöytämme äärellä vitsailevat Hesarin ja A-lehtien nimitoimittajat, tilaisuuden silmäätekevät journalistit. Molemmat ovat pukeutuneet farkkuihin, huonosti istuvaan pikkutakkiin ja t-paitaan, kuten keski-iän ylittäneet miestoimittajat halki maailman. Toisen paidassa lukee ”Helvetin kova työmies”.[1]

 

*

 

"Ei ole montaa maata tässä maailmassa, jotka ovat onnistuneet yhdistämään liberaalidemokratian ja sosiaalisen markkinatalouden", sanoo Alexander Stubb

“Ei ole montaa maata tässä maailmassa, jotka ovat onnistuneet yhdistämään liberaalidemokratian ja sosiaalisen markkinatalouden”, sanoo Alexander Stubb. Taustalla valtiosihteeri Olli-Pekka Heinonen.

Kun pääministeri saapuu kokoushuoneeseen, kontrasti on koominen. Hyvin istuva sininen puku, levännyt ja valpas olemus, Suunnon kello ja design-silmälasikehykset, huoliteltu kampaus, ruskettunut iho, tikkusuora ryhti, jäntevä lihaksikas vartalo, sanalla sanoen: dynaaminen olemus. Stubb on hyvännäköinen ja edustava. Hän istuu saman pöydän ääreen kanssamme, ja vaikutelma on suurin piirtein sama kuin yläkoulun rehtori tulisi tarkkailuluokkaan kesken oppitunnin.

 

Samalla Stubb aloittaa hyvin artikuloidun ja innostavan puheen:

”Koko juhlavuoden teema kiteytyy yhteen sanaan: yhdessä. Se on se kehys, joka toimii itsenäisen kansallisvaltiomme kolmivuotissuunnitelman mottona ja maalina. Yhdessä tehdään, yhdessä juhlitaan.”

 

Stubb jatkaa painottamalla kansainvälisyyden merkitystä.

”Vuonna 1990 meillä oli 40 000 ei-Suomen kansalaista tässä maassa. Vuonna 2030 tulee olemaan 500 000. Me esitämme kysymyksiä, millainen on kansainvälinen Suomi, millainen on eurooppalainen Suomi. Tämä ei ole nationalistinen juhla, vaan nyt juhlitaan Suomea ja Suomen 100-vuotista itsenäisyyttä, meidän pitää olla ylpeitä siitä. Ei ole montaa maata tässä maailmassa, jotka voivat väittää olleensa demokratioita 100 vuotta. Ei ole montaa maata, jotka ovat onnistuneet yhdistämään liberaalidemokratian ja sosiaalisen markkinatalouden.”

 

Stubb kertoo taistelevansa koko ajan sen eteen, että hän haluaa kansainvälisen ja eurooppalaisen Suomen.

”Olen hirmuisen ylpeä Suomesta, mutta en näe itseäni missään nimessä nationalistina. Tehtäväni on ollut helppo julkisella puolella, sillä olen saanut kertoa tarinaa Suomesta joka on ollut menestystarina. Se on ollut maa, joka on noussut 90-luvun alusta top 30 -maasta top 3 ‑maaksi tässä maailmassa. Nyt eletään vaikeaa aikaa, mutta haluan että 2017 olemme maailman paras maa syntyä elää ja kuolla.”

 

*

 

Sitten tulee oma tähtihetkeni. Otan puheenvuoron, katson Stubbia silmiin, hän on olemukseltaan terävä, hän odottaa minulta vahtikoiran roolia, mistä johtuen hänessä ei ole lämpöä. Sen sijaan hänestä huokuu valppaus ja alttius. Esitän kysymykseni, joka koskee luovuutta. Sana ”luovuus” toistuu kolmesti Suomi100-tiedotteessa. Haluan tietää, miksi luovuuden voima on asia, jota satavuotiaassa Suomessa halutaan korostaa.

”Suomi on luova maa, haluamme tuoda mukaan taidetta, kulttuuria, oopperaa, balettia, musiikkia, grafiikkaa ja vaikkapa peliteollisuutta. Ilman luovuutta ei tämä maa nouse”, Stubb vastaa määrätietoisesti.

 

Onko kulttuuri nimenomaan se iso asia, joka toimii veturina?

”Ei oikeastaan ole isoa teemaa – teemoja nousee monia erilaisia – mutta luovuus ja kulttuuri ovat totta kai yksi meidän keihäänkärjistä, lähdetäänpä liikkeelle vaikka maailmankuuluista taiteilijoista, kapellimestareista, säveltäjistä ja niin edespäin.”

 

Onko tämä myös se miltä Suomi haluaa näyttää ulospäin?

”En usko, että me halutaan näyttää miltään, me ollaan mitä ollaan. Sitä sanoin myös silloin kun brändiraporttia rakennettiin, että ei brändien kanssa voi koskaan huijata. Me ollaan just sellaisia miltä me näytetään. Me ollaan hyvä maa koulutuksessa, esimerkiksi. Siltä me näytetään.”

 

*

 

Tähän loppui dialogini valtiomme pääministerin kanssa. Aamulehden toimittaja siirsi keskustelun sisällissotaan ja siihen, pyritäänkö juhlavuosi pitämään siitä erillään.

”Ei missään nimessä”, Stubb vastasi, ”me haluamme myös legacya, haluamme pohtia, mitä jäi käteen. Meidän täytyy myös käydä läpi historiamme kipupisteet ja uskaltaa keskustella niistä, se on osa suomalaisuutta.”

 

Kuvankaunis nuori naistoimittaja kysyy Stubbilta, mitä Suomen pitäisi oppia.

”Uskon, että meidän pitää olla uteliaita, rohkeita, avoimia, liberaaleja, suvaitsevaisia, kun mietimme mitä satavuotias Suomi on. Ja pääministeri on se viimeinen henkilö, joka päällepäsmärinä kertoo, mitä me yhdessä tehdään.”

 

Miten yksittäinen kansalainen voi osallistua mukaan suunnitteluun, jatkaa kysymistä naistoimittaja Stubbin vierestä hyväntahtoinen hymy huulillaan.

”Meidän pitää saada tietoisuus leviämään juhlavuosihankkeesta. Ja sitä kautta lähtee sitten kaikki ideoimaan miltä Suomi näyttää. Tästä ei tule ylhäältä ohjattua juhlaa – mutta yksi asia on varma. Me ollaan aika hyviä juhlimaan Suomessa, vaput ja kaikki. Siihen ei tarvita minkäänlaista ohjetta, että minkälainen juhlan pitäisi olla.”

 

*

 

Stubb poistui paikalta, ja samalla amerikkalainen optimistinen eteenpäin katsova sähköisyys ja yritysmaailmamaisen motivaatiopuheen energia laskee huomattavasti.

 

Valtiosihteeri Olli-Pekka Heinonen jatkoi puhetta. Hänkin painotti monikulttuurisuutta ja sen lisääntymistä. Me suomalaiset olemme erilaisia kuin 20 vuotta sitten, ja me myös ajattelemme nykyään keskenämme eri tavoin.

”Yhtenäiskulttuurin mosaiikkimaistuminen, mitä tässä on tapahtunut, tarkoittaa, että se vaikuttaa siihen miten itsenäisyys nähdään. Siksi on ajateltu painottaa voimakkaasti sitä, että jokaisen suomalaisen ja eri suomalaisyhteisöjen kesken voisi tapahtua pop up -ilmiöitä, kuten ravintolapäivä (joka on suomalainen keksintö). Tuunaa oma suomi -ilmiöitä mahdollisimman paljon. Kattona on itsenäisyys ja tämä teema: yhdessä. Haluamme löytää normaalista poikkeavia tapoja juhlavuoden rakentamiseen.”

 

Juhlavuoden pääsihteeri Pekka Timonen jatkoi moniäänisyyden toitottamista. Se on selvästi keskeisin ”Yhdessä”-teeman parametri. Pääministerin tavoin hänkin painotti lasten ja nuorten asemaa juhlassa. Kaikki puhujat toistivat koulujen ja oppilaitosten merkitystä satavuotisjuhlassa.

 

”Moniäänisesti nuorison kanssa yhdessä kohti satavuotiasta Suomea”. Tässä lienee valtion viesti lyhykäisyydessään meille juhlia tulevia suuria pyöreitä. Juhlavuoden budjetti on nyt viisi miljoonaa, mutta se tulee kasvamaan tulevien hankkeiden myötä. Esimerkiksi ministeriöitä on ohjeistettu kohdentamaan resursseja sellaisiin asioihin, jotka tukevat juhlavuosihanketta.

 

Entä nationalismi? Miksi siitä halutaan ehdottomasti eroon? Mitä pahaa on nationalismissa? Tämä on valtioneuvoston Nousukausi-kokoushuoneessa esittämäni viimeinen kysymys, johon Timonen vastasi selvästi kiusaantuneena.

”No tämä on tällainen määrittelykysymys, että mitä kukin sillä tarkoittaa, mutta itse ajattelen mieluummin niin, että ollaan mieluummin avoimia kuin poissulkevia. Ollaan avoin Suomi, joka ei ole syntynyt tyhjyydestä, ei ole elänyt tyhjyydessä eikä elä tyhjyydessä.”

 

Nationalismi, eli kansallisuusaate, on Suomen itsenäisyyden merkittävin synnyttäjä. Ilman nationalismia ja kansallisromanttista kulttuuria itsenäisyyttä tuskin olisi saavutettu. On huvittavaa, että valtiojohto pesee käsiään nationalismista samalla, kun sen kukkasen 100-vuotissynttäreitä valmistellaan. Valtiojohto haluaa Suomesta ennen kaikkea kansainvälisen monikulttuurisen päätöksenteon ytimiin integroituneen modernin valtion, jonka politiikassa kansainväliset kysymykset ovat keskeisiä.

 

Jos Stubb on politiikassaan saavuttanut jotain punavihervassareiden hyväksynnän ansaitsevaa, se liittyy nimenomaan kansainvälisiin sopimuksiin. Stubb lienee yksi eniten Itämerta suojelleista suomalaispoliitikoista.

 

Jos tässä nyt hetkeksi kyyninen kriitikkokin herkistyisi isänmaan edessä, niin kyllä – satavuotias Suomi, joka esimerkiksi onnistuisi pelastamaan Itämeren hyvällä yhteispelillä ja poliittisella ketteryydellä, olisi hieno valtio. Mutta moni asia saattaa vielä muuttua. Jos persut ovat seuraava pääministeripuolue, juhlitaan satavuotisiamme käsi lipassa ja jallun maku suussa. Monikulttuurisen Suomen virttä silloin tuskin veisataan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

[1] Toimittajan ei tietysti tarvitse keikaroida vaatteilla, ja pitkä vassariperinne on juurruttanut maahamme tahraisten vakosamettihousujen toimittajatradition. Vaikka toimittaja vain raportoi, hänkin yhtä kaikki synnyttää olemuksellaan osallistumiinsa tilaisuuksiin merkitystä. En ole itsekään valtioneuvostossa ykkösissä. Jalassani on Leviksen mustat farkut ja Puman punaiset lenkkarit. Päälläni on tiukka musta paita ja urheilukello. Muutamaan keski-ikäiseen nurkassa istuvaan naistoimittajaan verrattuna asuni on liian rento, mutta koska joka tapauksessa dokumentoin tämän tapahtuman äänitallenteena (minkä lisäksi kuvaan), olisi edustavampi pukeutuminen epätarkoituksenmukaista. Kysymys toimittajan pukeutumisesta on itse asiassa hykerryttävän lystikäs. Sukupolveni miestoimittajat ovat osaksi jo omaksuneet setien pikkutakki-t-paita-farkut-kombon tai sitten perus ilkkamalmbergmaisen Mari-paita-sammarit ‑yhdistelmän, jossa mukaneutraaleilla vaatteilla hankitaan uskottavuutta. Liian huoliteltu toimittaja on helposti pellemäinen, minkä takia avoin mauttomuus on vielä hyveellistä – hieman samaan tapaan kuin työväenpoliitikot kieltäytyivät aikanaan kauluspaidan käytöstä. Ajat ovat yhtä kaikki muuttumassa. Naistoimittajat voivat pukeutua seksikkäästi tai asiallisesti paljon monipuolisemmin säilyttäen kuitenkin uskottavuutensa.

 

10 kommenttia

  1. Aleksis Salusjärvi says:

    Yle Radio 1:n Kultakuumeessa ensi maanantaina (klo 15-16) lisää tästä Suomi100-hankkeesta. Ohjelmassa etsitään tehtävää kulttuurille sekä pohditaan Suomen profiilia ja maabrändityöryhmän hahmotteluja. Studiossa ovat Pietari Kylmälän vieraana veistinnän professori Hannu Nieminen ja maabränditutkija Katja Valaskivi.

  2. liisu says:

    Voi miten hauskaa oli olla mukana tuossa Tärkeässä Tilaisuudessa! Kiitos, A. Salusjärvi, kiitos että teit kysymyksiä, kiitos että sait olon tuntumaan mukavalta (itse mielsin olevani tuossa toimittajien kirjavassa porukassa, sivustaseuraajana)
    Mutta ennen kaikkea: Kiitos että olit oma itsesi (tilaisuus olisi voinut kangistaakin)!

    Miten elävästi osasit kuvata nuo vastapuolen henkilöt. Oli todella tunne, että oli yksi joukossa, kyselijöiden puolella. Ja siinä hän on, rakas pääministerimmme, hyvin istuvassa puvussaan, levännyt ja valpas olemus, Suunnon kello ja design-silmälasikehykset, huoliteltu kampaus, ruskettunut iho, tikkusuora ryhti, jäntevä lihaksikas vartalo… olemme ylpeitä hänestä!

    Mutta mitä hän sanoi? Mistä hän puhui? Kuulin, kuulin kyllä. Ja olen aiemminkin kuullut samat puheet jossain toisessa yhteydessä, ehkä tv-ruudussa. Mutta miksi ne eivät ota tulta eivätkä innosta (vaikka olen vähästä innostuvaa lajia)?
    Ehkä hänen sanansa olivat minulle liian yleviä, ehkä ne lensivät kuin linnut pääni yläpuolella, ja korvat kuulivat jotain sumeaa, jota aivot eivät osanneet ottaa vastaan.

    Kun katsoo tuota ylempänä olevaa kuvaa, se vastaa täysin käsitystäni Pääministeristä. Ja Valtiosihteeri oman pulpettinsa ääressä edustaa täysin käsitystäni luokan Priimuksesta, kaikkitietävästä oppilaasta, joka tiedoiltaan ja taidoltaan on selvästi toisten yläpuolella. Parempaa kuvaa hänestä saisi hakea!

    Olen otettu. Mutta missä olinkaan oikeasti tuon tärkeän tilaisuuden aikana.
    Ehkä kävelin juuri silloin Pohjoisrantaa pitkin kauppatorille, ja pysähdyin vastapäätä presidentinlinnaa ja otin kännykällä kuvaa suurikokoisesta pissapojasta, jonka suihku lorisi ja lensi kauniina kaarena altaan yllä. Oli paljon muitakin sitä kuvaamassa, vierasmaalaisia turisteja, kiinalaisia, japanilaisia ja varmaan muunkin maalaisia. He näyttivät innostuneilta ja hyvämielinen ilme kasvoillaan kuvasivat tuota veistosta, joka on tosi hauska ja ilmeikäs. Varmaan nämä turistit näyttävät kuvaa kotimaassaan ja sanovat: Suomi taitaa olla hyvä maa. Siellä on huumorintajuista väkeä. Missäpä muussa maassa uskallettaisiin laittaa näin hienoa patsasta presidentinlinnan eteen!

    Minusta sitä ei saisi siitä hävittää. Se on todella hyvä. Siitä voisi tulla Suomen Eifeltorni tai Vapaudenpatsas. Se kuvaa paremmin kuin mikään muu patsas suomalaista mielenlaatua. Kertakaikkiaan onnistunut. Menkää ja katsokaa hänen ilmettään, tosi suomalainen, ujostelevan kaino, mutta ah, ymmärtää tarpeensa! Ja tekee sen mitä tarvitaan, välittämättä muista.

    Se on kuulema tarkoitettu siihen vaan väliaikaisesti. Mutta huono juttu, jos se siitä häviää. Jos on joku adressi sen puolesta, siihen haluan laittaa nimeni!
    Ehdottomasti.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Liisu, jaan tunteesi pääministeristämme. Tykkään hänen esiintymisestään, olemuksestaan, hän puhuu hyvin ja on ainakin tuossa 100-v-juhlakaavailussaan sangen oikeassa. Tuollaiset juhlat mäkin haluan. Mutta jotenkin vähän ihmeellisesti pääministeri ei onnistu vakuuttamaan sydäntäni. Hän riisuu kaikki vallan muodolliset merkit ja esiintyy asiat edellä, on ratkaisukeskeinen ja älykäs, miellyttävä, johdonmukainen ja luotettava. Mikä se on mikä puuttuu?

      • anonyymi says:

        Mikä hänestä puuttuu? Vain sokeat tai sokeutuneet eivät näe. Ylpeitä hänestä? Kuinka monet ovat? Voi teitä lapsukaiset.

        En tunne kuin meitä, suomalaisten enemmistöä, joita hävettää, että meillä on näin infantiili ja henkisesti tyhjä pääministeri. Ei onneksi ole kauan. Keväällä tulee uusi.

        Kyllä pikkualexin fanijoukkoa sitten harmittaa. Nyyh.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        En tunnustaudu kenenkään poliitikon faniksi, se ei olisi kauhean tarkoituksenmukaista. On eri juttu tunnistaa poliitikon vahvuudet ja hyvät puolet – Stubbilla on ilmiömäinen kyky esiintyä ja artikuloida kannustavasti. Eurooppaministerin salkku, josta hän nousi pm:ksi, oli jäämävirka, jonkinlainen integraatiokaupparatsun posti, jota Stubb kuitenkin onnistui kutsumaan unelmatyökseen. Arvostankin sitä, että hän onnistuu esiintymään rakentavasti.

      • liisu says:

        Anonyymi,

        minulta tuo “ylpeitä” oli pikemminkin sarkasmia, mutta kyllä hänestä, pääministeristä, voisi ylpeäkin olla, hän osaa puhua kieliä paremmin kuin moni muu suomalainen poliitikko. Varmaan hänellä on myös hyvää tahtoa toimia “Isänmaan hyväksi, kun isänmaa kutsuu.” (Niin hän ainakin sanoi ennen kuin hänet valittiin pääministeriksi.)

        Voi olla, että olet anonyymi oikeassa. Ei tarvita montaa kuprua kun puolueen valta ja hänen siinä ohessa, alkaa rakoilla. Vähän onton vaikutuksen hän tekee kaikessa korkeudessaan, mutta se voi olla minussa vika, kun en ole kovin poliittinen henkilö, vaan tavallinen veronmaksaja, ja voi että minua kiukuttaa, jos siitä ei välitetä että joku kiertää veroja. “Kaikkihan sitä tekee, jos se on mahdollista”, sanotaan, mutta ei se ole ainkaan oikein. Varsinkaan nyt kun valtio on rahavaikeuksissa. Suomessa on paljon työttömiä. Miksi siis sallitaan joidenkin suurfirmojen siirtävän työpaikat jonnekin kaukomaille? Paljon olisi purnattavaa, mutta pitää muistaa, että Suomi on kuitenkin hyvä maa!

        Kirjoitat muuten, anonyymi hellästi. “Kyllä pikkualexin fanijoukkoa sitten harmittaa. Nyyh. ” Kauniisti sanottu. En kyllä yleensä fanita ketään, se on minulle vieras käsite, mutta pidän kyllä kovasti Aleksis Salusjärven puheenvuoroista ja kirjoituksista, niissä on jotain sellaista, jota ei aina kaikilla kirjoittajilla ole. Mm. uskallusta sanoa asioita. Ja hänen mielipiteensä ovat raikkaita, eikä hän keljuile kenellekään. En ole ainakaan huomannut. Minusta hän kirjoittaa omalla tavallaan, joka on persoonallinen ja hyvä. Hän katsoo asioita positiivisella tavalla. Puuttuu epäkohtiin, mutta tekee sen asiallisesti.
        (Jos tämä on faniutta, niin olkoon. Kaipaan hänen kolumnejaan radiossa.)

  3. liisu says:

    … Jatkan vielä vähän välittämättä kenenkään toisen ajatuksista, sillä tuo Aleksiksen kirjoitus jo yksistään kuvasi mielestäni mahdottoman hyvin meitä suomalaisia. Siitä saisi hyvän sketsin johonkin hupiohjelmaan, virallinen Suomi valmistautuu juhlimaan 100-vuotis syntymäpäiväänsä. Asiallisuus, mitä siinä esiintyi tosin vaikeuttaa nauramista.

    Itseasassa, tarkemmin luettuna, siinä korostetaan koulutusta, taiteen merkitystä, tulevaisuuden näkymiä positiivisuuden valossa. Pyrkimys on siis hyvään. Mutta tästä näkökulmasta, mistä nyt Suomea on pakko katsella, tuo näky mitä siinä luodaan tuntuu utopialta.

    Mikä on todellisuus? Se vähän pilkahti näkyviin jo tuosta kirjoituksesta. Puhutaan vaatetuksesta. Paitsi asema, se miten ihminen on pukeutunut näyttää jo jakavan yhtenäisen Suomen viralliseen Suomeen ja arki-Suomeen.

    Eriarvoisuus, työpaikkojen puute, suoranainen köyhyys (suomalaisen mittapuun mukaan), ihmisten pahoinvointi, pelko, kateus, rahanahneus, ne ovat kaikki lisääntyneet.

    Minkälaista Suomea me halutaan juhlia, ihan oikeesti? Hyvinvoipaa vai pahoinvoipaa?

    Pääministerin puhe ei vastaa todellisuutta. Kaikkea, mitä hän siinä tuo esille, hyviä asioita, painetaan koko ajan alas. Määrärahat? Kirous. Kouluja lakkautetaan, opiskelijoita kaltoin kohdellaan, nuorille ihmisille ei anneta mahdollisuuksia, ja jos niitä on ollut, ne otetaan pois. Miten tuetaan taiteita? Miten taidelaitoksia? Miten kaikkea sitä, minkä avulla nyt suunnitellaan juhlintaa järjestää?

    Kannattaa juhlia! Juhlitaan pirusti. Juhlitaan niin kamalasti, että siihen juhlahumuun kaikki huonot ja hyvät asiat sekoittuvat. Ja mitä jää jäljelle?
    Oksennuslätäkköjä. (Suomessahan sana juhlia tarkoittaa alkoholin runsasta käyttöä.)
    Vai juhlapuheisiinko luotetaan? Lavastuksiin, jotka luovat tunnelmaa? Vai puhdas luonto, järvimaisema, Suomen historia?

    Tilanne on vaikea. Ei siitä voi ketään syyttää. Asiat menevät eteenpäin, vaikkei kukaan tekisi mitään. Juhlitaan vaan, muttei olla tekohurskaita. Otetaan asiat niin kuin ne on. Ja jos pääministeri ym. henkilökunta pystyy siihen mitä lupaa, niin ok.
    Kaikki hyvin. Positiivisuus on jo sinänsä hyvä asia.

  4. Hirlii says:

    Aleksis valitsi tyylilajin, jota voi pitää sarkasmina, ironiana. Mikäli lukija ei sitä sellaiseksi ymmärrä, vika ei ole välttämättä lukijassa. Sarkasmi ja ironia on taitolaji. En pidä erityisemmin tästä nykysarkasmista, se harvoin osuu maaliinsa.

    Salusjärven teksti on esimerkkillinen. Siinä tavassa miten Suomessa poliitikoista ja politiikasta yleensä kirjoitetaan. Kirjotus ei keskity politiikan asiasisältöihin vaan ulkokohtaisiin, varsinaisen politiikanteon ulkopuolella oleviin seikkoihin. Vähän sama, jos kirjallisuudesta keskusteltaisiin vain ja ainoastaan kirjailijan ulkoisten ominaisuuksien tai persoonallisuuden piirteiden kautta. Sitä on hitusen ilmassa, sitäkin. Enää ei riitä itse teos vaan pitää luoda minäbrändi ja markkinointi.

    Media kirjoittaa runsaasti vain henkilökohtaisiin ominaisuuksiin liittyviä juttuja poliitikoista. Ne oleelliset asiat, poliittisen toiminnan sisältöasiat, jätetään kertomatta. Miksi?

    Jokainen muistaa miten Ahtisaaresta kirjoiteltiin. Hänen ontumisensa ja ulkonäkönsä oli tärkeämpi asia kuin hänen todelliset tekonsa ja toimintansa, ja siksi kai aika monille tuli yllätyksenä että hän sai Nobelinpalkinnon.

    Aleksis sanoo ettei hän ”tunnustaudu kenenkään poliitikon faniksi” vaan haluaa tunnistaa poliitikon vahvuudet ja hyvät puolet. Stubbin kyvykkyys on hänen mielestään ”kyky esiintyä ja artikuloida kannustavasti” ja ”arvostankin sitä, että hän onnistuu esiintymään rakentavasti.”.

    Hän puhuu vain poliitikon ulkoisista ominaisuuksista ja persoonallisista tai opituista taidoista. Ilmaisutaito tai kyky artikuloida ovat osa minäbrändäystä ja markkinointia. Maskia.

    Olemme jälkeenjäänyt kansa, ruotsalaisiin verrattuna, yhteiskunnallisessa keskustelussa. Sitä voisi kutsua demokratiavajeeksi. Osin ero johtuu vaalitavasta, mutta muitakin selittäviä tekijöitä on paljon.

    Ruotsissa yhteiskunnallisissa asioissa keskitytään enemmän asiasisältöihin. Kansalainen, äänestäjä saa tietoa siitä minkälaista politiikkaa kukin puolue tai koalitio tulee harjoittamaan ja miksi. Kansalaisen mahdollisuus osallistua keskusteluihin on paljon kehittyneempi kuin Suomessa.

    Ruotsissa äänestäjä valitsee ehdokkaansa etupäässä asiasisältöjen perusteella. Asiasisältöihin perustuva äänestäminen on ihan muuta kuin vain henkilöön kohdistuva äänestäminen. Siksi Ruotsissa äänestysprosentti oli juuri käydyissä vaaleissa yli 80%. Siellä keskustellaan ja avataan politiikan sisältöjä aivan toisella tavalla kuin Suomessa. Kun vaalit ovat ohi, siellä kääritään hihat ja ryhdytään hommiin. Poliitikot ottavat tehtävänsä vastaan ja suhtautuvat siihen vakavasti.

    Maamme kohta nelivuotias hallitus on ollut täydellisessä kaaoksessa koko toimintansa ajan. Tätä ei voisi tapahtua Ruotsissa. Viimeiset kahdeksan vuotta on muka yritetty ratkaista esimerkiksi työllisyyskysymystä, vaikka tosiasiassa sitä ei haluta ratkaista. Työttömiä tulee olla, koska kansantalous hyötyy siitä.

    Meillä on ollut koko tämän vuosituhannen ajan (ellei pidempäänkin) massatyöttömyys. Sitä on yritetty saada piiloon tilastonikkaroinnilla, työttömien syyllistämiskampanjoilla ja some-emootiopornolla sekä propagandalla. Totuudella on sellainen luonne ettei se pysy piilossa, se tunkee vain itsepäisesti päänsä esille. Koko yhteiskunta ja monet kansalaiset ovat jo vaarassa harjoitetun politiikan seurauksena. Kuinka pitkälle kansalaisiin kohdistuneen valtion vihan annetaan mennä?

    Kulttuuri- ja taide ovat toki tärkeitä asioita, mutta ei sitäkään voi tehdä, tuottaa tai jakaa ja suojella ellei sitä tueta julkisin varoin. Huonolta näyttää.

    Kirjastoalan suurin kansainvälinen konferenssi World Library and Information Congress (WLIC) järjestettiin Suomessa elokuussa 2012. Konferenssissa puhunut oikeushammaslääkäri Helena Ranta sanoi puheenvuorossaan, että kaikissa niissä maissa joissa käydään sotaa kirjastot tuhotaan. Järjestelmällisesti. Kirjastojen hävittäminen ja tuhoaminen on kansanmurha, hän tiivisti.

    Suomessa pelastetaan jo kirjastoja ja niiden kokoelmia kansalaisten toimesta. Se on sivistyskansalaisen merkki, suomalaisissa sitä on vielä jäljellä, mutta onko kirjastojen hävittäminen sivistysvaltion merkki?

  5. Aleksis Salusjärvi says:

    Liisu, kiitos kauniista sanoistasi. Osaat kannustaa ja lukea täsmällisesti, ja kykysi samastua lukemaasi on ilmiömäinen. Teksti merkityksellistyy aina lukutapahtumassa, ja tässä suhteessa olet parhaita lukijoita mitä tiedän. Sanat ovat fyysisiä, kun ne liittyvät tapaamme olla ja ajatella, ja tällainen kykysi omaksua tekstiä on ihailtava!

    Olen samaa mieltä Liisun ja Hirliin kanssa siitä, että juopa joka on syntynyt hyvin- ja pahoinvoinnin välille tuntuu häkellyttävältä. Sossun asiakkaiden määrä tuplaantui 90-luvulla 300 tuhannesta yli 600 tuhanteeseen – tämä oli puhtaasti laman syytä.

    Lamasta on noustu moneen kertaan ja taloutemme on kasvanut, mutta paarian määrä ei ole lakannut lisääntymästä. Nyt tyhjän päälle on ajautunut 800 tuhatta suomalaista, joiden lisäksi 100 tuhatta on kasautuvien ongelmiensa kanssa syöksykierteessä. Eli yhteensä melkein miljoona suomalaista.

    Tällainen asetelma on ihan uutta Suomessa. Työssäkäyvä pärjäävien porukka ei saa tuhlattua kaikkea rahaa, eikä heillä ei ole aikaa koska työ kuormittaa 24/7. Lyhyen korren vetänyt porukka etsii sitten Lidlin poistomyynnistä lenkkareita lapsilleen.

    Tuloerojen kasvu on oikeistopolitiikan tavoitteiden mukaista ja 100-vuotisjuhlien tienviitat tuntuvatkin osoittavan yksityistämiskehityksen ja itsensätyöllistämisen tulevaisuuteen, jossa elämä on helppoa ja tehokasta, kunhan kaikesta on varaa maksaa.

    Jos kulttuuria ajattelee laajemmin sinä kokonaisuutena ja niinä elintapoina, jotka me kansana muodostamme kysymykset tulevaisuudelle ovat kiintoisia. Sivistyksen merkitystä ei kukaan voi kieltää – koulutuksen ja kulttuuripalveluiden merkitys on täydellisen keskeinen ja itsetarkoituksellinen.

    Oikeistopolitiikan kiehtovuus tällä hetkellä perustuu samaan kuin perussuomalaisten populismi: kulttuurille yritetään löytää hintalappu ja kansantaloudellisia tuotto-odotuksia. Ikään kuin sivistykellä olisi relevanssia vain silloin, kun sen avulla parannetaan kilpailukykyämme.

    Kulttuurin ja talouden suhteen vallitsee tietenkin korrelaatio, eikä siinä ole mitään hävettävää – mutta himasmaiset yritykset hinnoitella luovuutta ovat päivänpolitiikan vinkkelistä täydellisen naurettavia.

    Nämä ovat poliittisia realiteetteja, mutta en ole kuitenkaan ihan samaa mieltä Hirliin kanssa siitä, että tilanne olisi aivan niin toivoton ja ulkokohtainen kuin kirjoitat. Se mitä sanotaan on yhtä tärkeää kuin se miten sanotaan. Siksi Stubb satsaa paukkujaan viestin perillesaattamiseen. Hän on siinä hyvä. Kun ajatellaan Suomen 100-vuotissynttäreitä jonkinlaisena kansallisena peilikuvaan tuijottamisena ja ilonaiheena, on olennaista riisua heraldiikkaa juhlavuoden ympäriltä, jotta se juopa joka köyhien ja rikkaiden välille on muodostumassa löytäisi muitakin purkuaukkoja kuin pelkän vastakkain asettelun.

  6. liisu says:

    Aleksis, minua nolottaa. En ansaitse kauniita sanojasi. Tiedän mikä olen. Eräänlainen Don(na) Quijote, joka puhkoo ilmaa…

    Mutta tuo pohdiskelusi Suomen tilanteesta, samoin kuin Hirliin huomiot saavat ajattelemaan asioita. Hirliin vertaukset Ruotsiin ovat aiheellisia. Tuntuu, että siellä tiedetään mitä tehdään ja kaikki tapahtuu reilusti. Siellä ei roikuta viroissa vain viran takia. Siellä asiat ratkaisevat, ei oma asema. Siellä otetaan ihmiset huomioon.

    Sinun huolesi ja huomiosi siitä, miten kulttuuria kohdellaan kuin se olisi myytävää tavaraa hintalappuineen, on tosi ja vakava asia. Ei ymmärretä että kaikki mikä kulttuuriin liittyy, on elämän sisältöä, jokaiselle tärkeää. Kun tänään seisoin bussipysäkillä ja katsoi kellastuvia koivuja, kalliota ja niiden yläpuolella sinistä taivasta, tuli mieleen ajatus, miltä maisema näyttäsi, jos ei olisi muuta kuin tuo pelkkä kallio, ei muuta luontoa, paljasta maata vain joka puolella. Vähän samaa olisi elämä ilman kulttuuria, hengen autiutta ja tyhjyyttä, pelkkä rahan kiilto silmissä, ei ihmisyyttä.
    – No. Se siitä.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.