Älkää nyt ainakaan taiteilijoita pelastako?

Maaria Ylikangas | May 4th, 2011 - 09:59

Tuula-Liina Varis kirjoitti taannoin Kansan Uutisiin kolumnin otsikolla “Pelastakaa edes taiteilijat!”. Se edustaa eturyhmälobbausta puhtaimmillaan, muistaa kiittää Stefan Wallinin toimia kulttuuriministerinä ja siten iloitsee porvarihallituksen politiikan toimivuudesta. Reaalipoliitikko puhuu tässä hyvästä alusta, joka saatiin käyntiin: kiistanalaiset hallinnolliset hankkeet ovat saaneet lisäaikaa, on tehty selvitys taiteilijoiden toimeentulosta, on asetettu tavoitteita, jotta päästään “hyvälle pohjoismaiselle tasolle” taiteilijoiden toimeentulossa ja sosiaaliturvassa seuraavien vuosien aikana. Variksen tekstin perusteella en käsitä miltä taiteilijat pitäisi pelastaa ja minkä ihmeen takia.

Miten on mahdollista, että taiteilijat kuvittelevat kulkevansa kohti hyvää pohjoismaista tasoa yhteiskunnassa, joka parhaansa mukaan yrittää tuhota pohjoismaisen tasokkuuden kaikkien toimeentulossa ja sosiaaliturvassa? Kuinka taiteilijat kumartavat hyvien aikomusten ja hyvien jarrutusten edellistä kulttuuriministeriötä samaan aikaan kun meidän kaikkien, siis myös taiteilijoiden, toimeentuloturva on jatkuvasti heikentynyt? Muistanpa eräänkin sanonnan, jossa lähdettiin herrojen kanssa marjaan.

Ilmankos herrojen vaihtuminen herättääkin pahennusta, niinkin paljon että raskaan porvariskauden jälkeen vasemmistolaisesta lehdestä saa lukea porvarihallituksen ylistystä. Varishan toki, perussuomalaisten vaalimenestyksen innoittamana, muistaa maalata kolumninsa loppuun sen hirveän, taiteilijoita iltapalaksi ahmivan mörön, äärinationalistisen homofoobikon, josta tulisi sitten se kulttuuriministeri. Varokaahan siellä taidekodeissa, uusi kulttuuriministeri tuo risuja joululahjaksi, edellinen sentään toi ihania lupauksia seuraavan vuoden lahjoista ja antoi vähän karkkia.

On tärkeää hahmottaa amatöörin ja ammattilaisen ero kun halutaan profiloitua eturyhmänä, näin Variskin tekee. Tokihan hän suo luovan toiminnan meikämanneillekin, mutta vielä oleellisempana näyttäytyy eronteko ammattitaiteilijan raskaan työn ja harrastajan hupailun välillä. Taiteen aloilla toimivat tietävät ihan hyvin, mitenkä ongelmallista ja toisinaan mielivaltaistakin on ammattilaisen erottaminen harrastajasta. Variskin Kirjailijaliiton puheenjohtajana tietää sen. Ammattilaisuuden ja amatööritoiminnan väliin asettuva joukko on tässä kaikkein hankalimmassa asemassa. He kantavat työn riskit ja kirot mutta eivät saa nauttia edes sen suomasta statuksesta. Ainahan joku on tärkeänä vetämässä rajaa oikeiden taiteilijoiden ja wannabe-sähläreiden välille, taiteilijat ovat itse jatkuvasti tekemässä kentän sisäisiä eroja (se on inhimillistä), mutta ulkopuoliseen kritikkiin suhtaudutaan ryhtymällä marttyyrijengiksi.

Tietysti olen täysin erimielinen koko touhun lähtökohdista. Ymmärrän ammattilaisuuspuheet edunvalvonnan kompromisseina. Niiden oikeutuksena toimii vain poliittisen lobbauksen ja argumentaation käyttökelpoisuus kussakin kontekstissa, ja kontekstin muuttuessa niistä voi jopa luopua. Työelämän rapautuminen, työnteettäjän nousu herraksi (sitä sanotaan työnantajaksi, vaikka minusta työntekijä yhtä hyvin antaa työnsä, työtä ei ole varsinaisesti tekemisen ulkopuolella), työhön liittyvät pelot ja odotukset ja samaan aikaan toimeentuloturvaan ja työttömyyteen liittyvät ongelmat, jopa yksilön oikeuksien rajoitukset, ovat läsnä hyvin monen ihmisen elämässä. Kansan, niinsanotusti. Kurjistuva alaluokka ei juurikaan eroa taiteilijajoukosta, joka on aiemmin kuvannut työtään ja toimeentuloaan epävarmaksi ja epäselväksi. Taiteilijoilla ja tällä isolla maltillisesti, äänestämällä, protestoivalla kansanjoukolla on paljonkin yhteistä. Lisäksi taiteilijoilla on ainakin se etu puolellaan, että he kokevat työnsä mielekkääksi ja se tekee epävarmuuden helpommaksi sietää. Ne, jotka tekevät työtä x vain toimeentulon ja turvallisen elämän nimissä, ovat tässä heikommassa asemassa.

Taiteilijat, kuten me kaikki, ovat riippuvaisia yhteiskunnan suomasta vapaudesta: yksilönvapaudesta, sananvapaudesta, elinkeinon vapaudesta. Samoin he, kuten me kaikki, ovat toisinaan riippuvaisia yhteiskunnan suomasta minimiturvasta yksilön haavoittuvissa elämäntilanteissa (lapsen saamisen jälkeen, työttömyyden tai sairauden aikana). Ja he, kuten me kaikki, tarvitsevat asioidensa reilua ja avointa käsittelyä, kuten me kaikki, he tarvitsevat byrokratiaa suojakseen eivätkä orjuuttajakseen. Ongelmat näissä asioissa ovat yhteisiä koko yhteiskunnan vähäosaisimmalle kerrokselle, eikä se ole pieni kerros. Taiteilijat eivät ainakaan omaa mainettaan paranna pyrkimällä erottautumaan muista heikossa asemissa olevista yhteiskunnan ryhmistä. Mikseivät taiteilijat liity muiden heikko-osaisten rintamaan? Ehkä ajatus postmodernia tekotaidetta inhoavasta taviksesta on niin iljettävä, että he anelevat mieluummin porvarieliitiltä pelastusrengasta.

Jokin saa taiteilijat uskomaan, että soveliaat neuvottelukumppanit politiikan korkeimmilla palleilla haluavat taata juuri heille nämä edellämainitut asiat, vaikka muut yhteiskunnan jäsenet kurjistuisivat epävarmuuteensa. Tyypillisen lyhytnäköistä eturyhmäajattelua. Jos taiteilijat vielä pelkäävät oman asemansa puolesta ja ironisoivat itsensä – huonosti – rappiotaiteilijoiksi, minua ainakin puistattaa. Ymmärrän kunkin huolen omaan yhteiskunnalliseen statukseensa sidotusta toimeentulosta, mutta taiteilijat saavat kuitenkin parhaassa tapauksessa työnsä oikeutuksen ja siunauksen niiltä, joita heidän työnsä koskettaa, eivätkä poliittisilta instituutioilta. Jos taiteen yhteiskunnallinen vaikuttavuus on viime kädessä projektien onnistunut viivyttämistä tai kiihdyttämistä kulttuuriministerin lobbaamisen tuloksena, en ihmettele vihamielisyyttä taiteilijoita kohtaan. Taiteen rahoituksessa suututtaa seinistä maksaminen ja eliitin “postmoderni tekotaide” – jospa naureskelun ja puolustautumisen sijaan taidekenttä katsoisi peiliin ja pohtisi hetken mistä tässä epätäsmällisessä mutta selvästi kipeässä kritiikissä on kysymys?

Tietysti argumentti postmodernin tekotaiteen tuen lopettamisesta ja paluu 1800-luvulle on höperö, vieraantunut ja naurettava, mutta se on samalla oireellinen. Jos taide ei pysty lunastamaan omaa asemaansa “kansan” edessä tai poliittisissa rakenteissa, kritiikkiin tuskin kannattaa suhtautua pelkästään nauramalla norsunluutornistaan sen esittäjille. Ongelma on olemassa jossain, ja se täytyy ottaa vakavasti, siitäkin huolimatta että taiteilijan tavoite ei olisikaan millekään kansalle puhuminen. Taide on silti osa yhteiskuntaa, ja siinä suhteessa on jokin häiriö, ilmeisesti sillä ei ole tällä hetkellä “postmodernia tekotaidetta” kummempaa nimeä. Ja koska emme ole natsi-Saksa, ei “rappiotaiteilija” ole mikään hyvä vastaus, eikä anna edes viestiä siitä että taiteilijat olisivat kiinnostuneita mistään muusta kuin marttyyriaseman ottamisesta.

Kaiken tämän kotimaisen katkeroinnin keskellä monelta jäi kenties huomaamatta tämä haastattelu. Sen antoi kiinalaistaiteilija Ai Weiwei juuri ennen vangitsemistaan. Niin kauan kuin maailmassa tapahtuu tällaista, rappiotaidepuheet ovat tässä maassa ainoastaan häpeäksi. Olemme edelleen tekemisissä ihan oikeiden asioiden kanssa, elämme maailmassa, jossa taiteilijat ja toisinajattelijat saavat todella pelätä henkensä ja läheistensä puolesta, aivan kuten natsi-Saksassa. Ja Kiinankin kanssa Suomi hakeutuu yhteistyöhön, ja kauppavaljakkoa ovat ajaneet ne samat herrat, joiden kanssa oli vielä hetki sitten hyvä neuvotella taiteilijoiden edunvalvonnasta. Jos taiteilijoita todella kiinnostaa veljiensä ja sisartensa asema, kannattaa nostaa se nenä omasta navasta. Sinne tuijottelu ei nimittäin näytä hyvältä perus-Suomessa, vaikka se porvari-Suomessa olikin ihan tyylikästä.

16 kommenttia

  1. Ehkä nyt kun Suomen Kirjailijaliiton jäsenkriteerejä muutettiin, amatöörin ja ammattilaisen poroerottelu on hieman helpompi tehdä niin, että kaikinpuolinen pohjoismaisen hyvinvointivaltion murentaminen ei enää onnistu, vaikka kansanedustaja Kike Elomaa valittaisiin OKM:n tulevan konsernihallinon toteuttajaksi ja Taiteen edistämiskeskuksen johtajaksi:

    “LIITON SÄÄNTÖMUUTOS

    Kirjailijaliiton sääntöjä on muutettu. Muutoksella tarkennettiin sääntöjen jäsenkriteerejä käsittelevää kohtaa. Sääntömuutosta käsiteltiin kahdessa kokouksessa: yleiskokouksessa 14.12.2010 sekä kevätkokouksessa 15.3.2011. Alla uudet sääntökohdat (muutokset punaisella):

    4§ 5mom: Vuosijäseneksi hyväksyminen edellyttää pyrkijän julkaisseen sellaisia itsenäisesti luotuja alkuperäisiä suomenkielisiä kaunokirjallisia teoksia, että häntä niiden taiteellisen ja ammatillisen tason perusteella voi pitää kirjailijana.

    5§ mom: Jäseneksi pyrkivän on johtokunnalle osoitettuun hakemukseen liitettävä elämänkerralliset tiedot sekä yksi kappale kutakin hakijan julkaisemaa kaunokirjallista teosta.”

    tjt

  2. Teemu Helle says:

    Olisin oikeastaan Jouni Tossavaiselta kysynyt, tai keneltä tahansa joka asiasta tietää, että minkälainen muutos tuo sääntömuutos oikein on, verrattuna aiempaan?

  3. Maaria Pääjärvi says:

    kyllähän tuohon joku sanamuotomuutos näkyy piilevän, mutta mua jaksaa näin aina hämmentää ajatus taiteellisesta ja ammatillisesta korkeatasoisuudesta. missä ihmeessä se raja menee, missä on se pieni piirre, joka erottaa korkeatasoisuuden ja ammatillisuuden? ja jos tulevia jäseniä kontrolloidaan niin miksei myös istuvien jäsenten työtä säännöllisin välein tarkastella? “hyvä paavo haavikko, viime vuosien teostenne taso ei vastaa liittomme standardeja. jäsenyytenne lakkaa ensi vuoden alusta”. tarkoitukseni on lähinnä sanoa, että tuo kriteeri on edelleen tavattoman hämärä.

    kirjailijaliitto ei siis tavallaan edustaavointa ay-ajattelua, vaikka onkin selvästi jonkinmoisena neuvotteluosapuolena toisinaan ottamassa sellaista asemaa. se on enemmänkin kilta. ja kiltojen toimivuus nyt.. niin, jos ay-pohjainen toimintakin on nykytilanteessa jo hieman ongelmallista (vaikeaa ja epäsuosittua) niin miten sitten kiltojen.

    mutta enemmän kuin kirjailijaliiton jäsenyyskriteerit, joista seuraa lähinnä samaa uuvuttavaa debatointia vuodesta toiseen, mua kiinnostaa kirjailijaliiton kanta postmoderniin tekotaiteeseen.

  4. Jouni Kemppi says:

    Mun tekis mieleni tarttua tuohon kohtaan: itsenäisesti luotuja alkuperäisiä suomenkielisiä kaunokirjallisia teoksia” ja alkaa hiven saivarrella siitä, mutten taida viitsiä. Joku kuitenkin saivartelisi minut suohon.

  5. Teemu ja Jouni, olipa sääntömuutos mikä hyvänsä, tarkoitus oli vain kertoa, että tätä rajaa on yritetty miettiä; heti kun joku keksii parempaa, ei muuta kun esittämään syyskokouksessa, joka pidetään Turussa 2.10.2011.

    Maaria, jos ajatellaan niin päin, että olipa kilta taikka liiga, niin on kuitenkin kirjailija. Mutta miksi hän jaksaisi ajatella toisten kirjailijoiden puolesta, kun se tarkoittaa käytännössä istumista kymmenissä palavereissa kymmeniä tunteja ja satojen ja tuhansien raporttisivujen lukemista ja perehtymistä OKM:n virkamiesten logiikkaan taiteen edistämisestä paperilla? Miksi joku tekisi tämän, kun palkkana on pääasiassa haukut niiltä, jotka ovat omasta mielestään jääneet poroerottelussa jommalle kummalle puolelle väärää aitaa?

    Otan kantaa ‘postmoderniin tekotaiteeseen’ yhtä vähän kuin kirjailijaliitto, koska halusin palata otsikkoon noilla kahdella ammatillisella kysymyksellä.

  6. Teemu Helle says:

    Jouni T, saako noihin kokouksiin osallistua ei-jäsenetkin?

    Vastaan vielä omasta puolestani kysymykseen, jonka Jouni T esittää Maarialle: Juuri tuollaisten asioiden vuoksi laitoin nyt keväällä jäsenhakemuksen Kirjailijaliittoon, että pääsisin vaikuttamaan ja antamaan oman panokseni työhön kirjailijoiden etujen puolesta, sillä kirjailijoiden asioilla on aina vaikutuksensa myös itse kirjallisuuteen. Ja miksikö palkatta: samaa voi kysyä vähälevikkisen kirjallisuuden kirjoittamisen suhteen ja yhtälailla sama vastaus pätee: siksi, koska tärkeistä asioista voi saada palkan myös muilla tavoin kuin rahallisesti. ja kyllä ihminen tekee duunia tärkeän asian puolesta ilman palkkaakin. Ainakin minä teen, muista en takuuseen voi mennä.

  7. Maaria Pääjärvi says:

    heh, en varsinaisesti tahtonut loukata kirjailijaliiton tunteita, tietysti hän tekee alallaan tärkeää ja raskasta työtä. uskon, että kirjailijaliitto haluaa suhteuttaa omia jäsenkriteereitään ja muita ylöskirjauksiaan ja käytäntöjään esim. kustannusalan muutoksiin. luotan siihen, että kirjailijaliitto toimii ilman minuakin ihan hyvin omalla alallaan.

    en kuitenkaan halua pitäytyä ihan tällä tasolla. enemmän kuin kirjailijaliiton toimintaa valottavana pidin tuula-liina variksen kolumnia arvokolumnina, jonka lähtökohta on käsittämättömän kapea. (jos lukee alkuperäisen tekstin, hän lähinnä kuvailee neuvotteluasemia, jotka sitten liittää lopussa näyttävään leimakirveeniskuun) minun näkökulmastani tässä on taas yksi sellainen teksti, joka yrittää omia taiteilijoille sitä toimeentulon ja elämän epävarmuutta, joka on ainakin ennen tyypillistynyt juuri heidän parissaan. nyt se on vaan laajentunut, eivätkä taiteilijat voi enää helposti erottautua pätkäelämällä ja sosiaaliturvan toimimattomuudella. kun se alkaa olla samanlaista yhä laajemmille ihmisryhmille. ja teki kirjailijaliitto mitä tahansa, ammattilaisuusstatuksen saavuttaminen taiteen aloilla on hankalaa, eikä välttämättä missään tekemisissä esim. elintason kanssa. ja kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, minusta ammattilaisuuskäsite voidaan hyvin kyseenalaistaa silloin, kun siitä puuttuu työn yleensä tuottama välttämättömyys, eli riittävä toimeentulo.

    katselen taiteilijoita ulkopuolelta, en itse kuulu tähän ryhmään. ja esimerkiksi jatkuva ja piinallinen toimeentulo-ongelma yhdistää heitä moneen muuhun kurjalistoon. kuitenkin variksen kolumnissa taiteilijat näyttäytyvät ryhmänä, joka tahtoo elitisoitua muun kurjaliston yläpuolelle, mm. siksi, että nämä sivistymättömät köyhät suhtautuvat vihamielisesti taiteeseen tai ovat homofoobikoita. taide on kuitenkin, ainakin minusta, tavallaan yhteisen (hyvän) alue, joka kuuluu taidevihamieliselle äärinationalistiselle homofoobikollekin. taiteella on sellaista voimaa, joka voi parhaimmillaan ylittää tällaisia asenteellisuuksia. mutta tuskin siinä tapauksessa, että kaikin puolin toisinnetaan samaa rappiotaiteilija-diskurssia, joka konkreettisesti kieltää vaikuttavuuden ja voiman, ja näyttää pikkumaiselta ja liioitellulta. minulle kansalaisena ja taiteen harrastajana tulee siitä lähinnä sairas olo. halusin sanoa sen.

  8. Pauliina Haasjoki says:

    Kiitos Maaria purevasta kirjoituksesta.
    Olin mukana järjestämässä Nuoren Voiman Liiton Rappiotaiteen festivaalia. En ole nimen äiti enkä siksi voi perustella sitä tarkemmin, mutta muistan, että ennen tapahtumaa kuvittelin sen herättävän muitakin kuin natsikortillisia mielikuvia. Koko tapahtuman tarkoituksesta ajattelin, että Perussuomalaisten vaalivoittoa ei saisi päästää tapahtumaan protestoimatta sitä tapaa, jolla kulttuuripolitiikka oli nostettu puolueohjelmaan. Se tapa aliarvioi äänestäjiä määrittelemällä taiteen (lopulta varsin laajasti) joksikin, mikä ei ole heidän ulottuvillaan tai voi kiinnostaa heitä. Taidepolitiikka oli väline alemmuudentuntoon vetoamiseksi. Ajatus on idealistinen ja hämärä ja jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että onnistunut, hauska ja näkyvyyttäkin saanut tapahtuma näyttäytyi monille lähes yksinomaan taiteilijoiden edun ajamisena – tai taiteen, niille, joissa ei noussut eturyhmäajattelun kritiikki.

  9. Maaria Pääjärvi says:

    kiitos kommentista, Pauliina – Rappiotaiteen festivaali, jossa en käynyt, oli kaikesta päätellen loistava tapahtuma, eikä minulla ole siitä sen erityisempää sanottavaa. enkä ole myöskään mieltänyt sitä taiteilijoiden edun ajamiseksi, lähinnä huonoksi retoriikaksi.

  10. Hanna Saarikoski says:

    Minäkin tahdon kiittää osuvasta ja tärkeisiin kipukohtiin iskevästä kirjoituksesta.
    Rappiotaidefestarista samaa mieltä kuin Pauliina – mitä sitten kertookaan se, että sisälämpöinen tunnelma erosi niin kovin siitä miten viesti ulkopuolelle välittyi.

    Tavallaan ollaan silti samankaltaisen ongelmatermin vankina, kun/jos käytetään Suomalaisista huono-osaisista määritelmää kurjalisto.(Kotimaanpolitiikasta puhuttaessa oletukseni on että tarkemmin määrittelemätön ihmismassa tässä kuitenkin näin rajautuu meiksi- suomalaisköyhälistöksi.)

    Taiteilijoiden eturyhmäpolitikka on täsmälleen yhtä vastenmielistä eturyhmäpolitikkaa kuin yleinen valtakunnan- ja Eurooppapolitiikkakin. Meidän köyhyytemme ei ole mitään verrattuna niihin muihin. Jostain syystä vastuullisuuden retoriikka pätee vain talouskasvun turvaamiseen, ei sen jakamiseen. Toki koko maailman köyhyys ja kurjuus ovat kohtalaisen isoja ongelmia ratkaistavaksi,
    (suuruusluokasta johtuenko ne kuitataan usein abstrakteiksi?)mutta kyllä niitä rehellisyyden ja suhteellisuudentajun nimissä esillä täytyy pitää.
    Kaarrellen yritän kysyä jotakuinkin: kuuluuko erityisesti taiteilijan ammatillisiin velvollisuuksiin todellinen köyhyys, poliittinen epäitsekkyys ja itsekriittinen rehellisyys? Voiko niitä ilman olla hyvä taiteilija/moraalinen taiteilija? Entä
    voiko niitä noudattaen selvitä kutakuinkin kunnossa kuvitteellisen eläkeikään asti?

    • Maaria Pääjärvi says:

      tietystihän asiamme ovat globaalilla tasolla hyvin, suorastaan loistavasti. asia on vaikea: haluammeko hirttäytyä syyllisyydentuntoomme vai hoitaa myös konkreettisesti läheistemme ja oman ympäristömme asioita? aineellinen hyvä ei mitenkään väistämättä tuo onnea. ainakaan minun ideani ei ole saada lisää rahaa kaikille vaan toive ja haave siitä, että pystyisimme jakamaan tasaisesti sen mitä meillä on – myös globaalilla tasolla. tällä en tarkoita välttämättä jotain yksinkertaista kehitysavun tai hyväntekeväisyyden lisäämistä, vaan jopa sen globaalin imperialismin tunnustamista, johon suomi ottaa tällä hetkellä osaa meidän kaikkien hiljaisella siunauksella. naputan näppäimistöä ja tuijotan näyttöä, joiden omistamista voisin hävetä.

      hyväksyn tämän nykyisen kansallisvaltion – jota voisimme ehkä paremmin nimittää kansalaisvaltioksi joskus tulevaisuudessa, toivon – päivittäisen toimintaympäristömme makrorakenteeksi. osin globaali köyhyys näkyy senkin rakenteen sisällä, ja tulevaisuudessa luultavasti vielä enemmän. samoin näkyy lokaali kurjistuminen, joka on tietysti osin kontekstuaalista (on eri asia olla köyhä suomessa kuin köyhä angolassa) mutta vielä suuremmassa määrin yhteismitatonta. vaikka on hieno kännykkä ja iso telkku, voi silti olla köyhä. sen aiheuttama tuska ja turvattomuus ja sairaus on myös todellista, ihan samalla tavalla kuin muuallakin maailmassa, vaikka muualla köyhyys on selvästi erilaista. mutta en tahtoisi lisätä suomalaisen köyhän häpeää sillä, että muualla maailmassa on vielä paljon huonommin. jos ajatellaan niin, että rikkaiden maiden ja niiden kansalaisten pitäisi tuntea solidaarisuutta ja vastuuta muiden huonomminvoinnista, on parannuksen alku poliittinen. millaisiin kansainvälisiin poliittisiin ja kaupallisiin rakenteisiin suomi ottaa osaa, minkä se antaa tapahtua, milloin oikea käsi ei tiedä mitä vasen tekee? vaikeita juttuja.

      mitä taas taiteilijoihin tulee – kirjoitin juttuani pitkälti sisäpoliittiselta pohjalta. minusta kysymys kansasta ja kansaan vetoamisesta vaivaa taide-elämää edelleen, ja syystäkin, sillä taiteella ja yhteiskunnalla on tekoa keskenään. minusta taiteen ei pidä leimaantua eliitin omaksi, koska sillä on muitakin mahdollisuuksia. ja puhun mahdollisuudesta, en velvollisuudesta. samoin yhdistän mahdollisuuden taiteilijan suhteeseen globaaliin ongelmatiikkaan. mutta ennen kaikkea taiteessa on kyse kutsumuksesta, käyttääkseni vanhanaikaista sanaa. en missään mielessä velvoita taiteilijoita politiikkaan. mutta toivon, että kun politiikkaa sitten kommentoidaan ja eksplikoidaan, niin sen ei tarvitsisi näyttää pelkältä eturyhmäajattelulta ja persudemonisoinnilta.

  11. Hanna Saarikoski says:

    Niin. Pari sivuhuomautuksen verran vielä: Postmoderni tekotaide persujen käyttämänä on harvinaisen looginen termi, kun taiteen välinearvo nationalismin pönkittäjänä lopullisesti mureni eronteossa modernin ja postmodernin välillä. Hyvin ymmärrettävää että Persut eivät ideologisista syistä halua mitään niin arvotonta tukea. ( Heillä sentään on ideologia, vaikka miten puistattavalta se tuntuukin)
    Edellisen valossa on sen sijaan on hämmästyttävää, että taidetta ovat kuin ovatkin tukeneet ne, joilta Maarian mukaan on taiteilijain turha pelastusrengasta anella. Vaikka mitä muuta pahaa porvareista ja yläluokan vauraista voisi sanoakin, heille taiteen arvo on välinearvonakin ennemmin korun kuin työkalun. Ja se jättää meille kaikille huimasti enemmän vapautta. Ja jos yrittää olla olematta kyyninen, voi varovasti arvella jokusen raharikkaan myös ihan oikeasti arvostavan taidetta ihan itsenään. Näin saattaa tehdä myös joku maailman köyhistä, vaikka reaaliset mahdollisuudet (elitistispostmodernististeko)taiteen kokemiseen ovat pienet.

    Reaalipoliittisena ratkaisuna perustulo helpotaisi monta ongelmaa. Edellä peräämäni maailmanlaajuisen solidaarisuuden vuoksi pitäisi kuitenkin suhteuttaa vaikkapa Vasemmistoliiton ajama 750€/ kk muuhunkin kuin tämänhetkiseen elintasoon Suomessa. Jos jossain vakavasti otettavia laskelmia aiheeseen liittyen löytyy, hyvin ovat piilossa pysyneet.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      En ole ihan kärryillä kun kirjoitat: “taiteen välinearvo nationalismin pönkittäjänä lopullisesti mureni eronteossa modernin ja postmodernin välillä.”

      Eikö se murentunut juurikin modernismin myötä, ja paikallistu vaikkapa meikäläisessä kuvataiteessa sellaisiin kavereihin kuin Alvar Cawén, joka ehti parikymppisenä Pariisiin parahiksi näkemään vuoden 1908 maailmannäyttelyn, kun Matissen maalaukset asettivat esteettiset perspektiivit juurikin nationalistisista kysymyksistä “universaalin esteettisiksi”?

      Postmoderni on ennemmin korkean ja matalan välisten erojen, eli kaunotaiteen, kuolema. Murros, jossa teatteriin voi mennä farkut jalassa ja sarjakuva nähdään tasapäisenä taidemuotona vaikka runouden kanssa.

    • Maaria Pääjärvi says:

      kukaanhan ei tiedä mitä persut haluavat tukea ja mitä eivät. siitä sakista ei oikeastaan tiedetä mitään. ja jos nyt näyttää vielä siltä, että ovat jäämässä oppositioon, niin kysymys äärinationalisti-homofoobikko kulttuuriministeristä tuntuu entistäkin absurdimmalta.

      pahoittelen sitä, etten pysty ajattelemaan rahaeliitistä hyvää sillä perusteella, että he tukevat yhteiskunnan vakiintuneita rakenteita, kuten taide-elämää. ja miten pientä se tuki lopultakin on; ja miltei mikä tahansa hallitus tekisi saman, saattaa olla että joku enemmänkin. kutsuisin vasta taiteilijapalkkaa tai perustulouudistusta kunnon toimenpiteiksi. edellinen vakiinnuttaisi taiteilijan elannon ja sosiaalisen statuksen tehokkaimmalla mahdollisella tavalla ja jälkimmäinen auttaisi meitä kaikkia, ja monessa tapauksessa saattaisi osoittautua kiintoisaksi näkymäksi myös taiteen vapauden kannalta.

      en sano mitään tuohon modernismin/postmodernismin ja nationalismin suhteeseen. minusta vaan tuntuu että postmodernin sisään mahtuu kaikenmoista, persut on postmoderni puolue itsessään. po-mon ironian, tradition ja campin uusintamistavat tapahtuvat myös vakavastiotettavina asioina, ironinen nationalismi merkitsee väistämättä samaan aikaan nationalismia vahvistavaa merkkiä. en pitäisi postmodernismiakaan mitenkään erityisen irtaantuneena nationalismista.

      suomalaista taidetta ja kulttuuria, sen kielellistä ja paikallista erityisyyttä pitäisi pystyä huomioimaan ja vaalimaan muutoinkin kuin nationalismin merkeissä. esimerkiksi kirjallisuutemme hengittää tässä kielessä, joka osapuilleen mahtuu tämän hallinnollisen makroyksikön rajojen sisälle, ja sen yleisökin on voittopuolisesti samojen rajojen sisällä. tämä on aika erikoista.

  12. Hanna Saarikoski says:

    Aksun kysymykseen: modernille taiteelle ja taiteiljalle nationalismi varmasti oli jo hyvin kaukainen teema. Mutta on eri asia, minkälaisin pyrkimyksin ja mistä vaikuttuneena taidetta tehdään, kuin mihin sitä mahdollisesti käytetään ja mukaan luetaan. Se, että modernismissa oli vielä “korkea” mahdollisti mielestäni sen käytön myös kansakunnan tahi kansan ihanteiden ja ominaislaadun ilmentäjänä. Varmasti myös postmodernilla ajalla taiteessa on ollut elementtejä, jotka voidaan valjastaa vastaavaan käyttöön, joko täysin vakavissaan tai kieli poskessa, kuten Maaria taitaa huomauttaa.

    Ja jako kansaan ja eliittiin, korkeaan ja matalaan… Hmm. En minäkään kannata ylenmääräistä seinien tukemista enkä vanhojen rakenteiden nuolemista, mutta tosiasia nykyään on että farkut jalassa voi mennä kuuntelemaan Saariahoa, ja kiitos kirjastojen, kuka vain voi lainata vaikkapa polittista sarjakuvaa, jonka taatusti vanhaa termistöä käyttäen olisi korkeakulttuurista. Tämä on tulosta kulttuurin tukemisesta, jota ovat harjoittaneet vuorotellen hyvin monenväriset hallitukset.
    Tietoisena siitä, että tasa-arvoa kulttuurin saavutettavuudessa, aivan kuten monia muitakin – kenties olennaisempia – hyvinvointiyhteiskunnan elementtejä, ollaan murentamassa, en silti haluaisi nähdä taiteilijoiden yhtenäisenä ammattiryhmänä ottavan poliittisesti kantaa kuin nimenomaan ammattiin liittyviin kysymyksiin. Tämä ihan siitä syystä, että me emme ole yhtenäinen ideologinen ryhmä, ja edunvalvontakysymykset(jos edes nekään) ovat ainoita, joihin voidaan yrittää muodostaa yhteinen kanta.

    Voi olla, että ymmärsin alkuperäisen blogauksen sisällön olennaisesti väärin, mutta tuntui, että ilmassa oli närkästystä siitä, että vasemmistolaisessa lehdessä on kirjoitus, jossa kiitellään porvareiden toteuttamia pieniä parannuksia taiteilijoiden sosiaaliturvaan ja toivotaan työn jatkuvan. Ensinnäkin: Taiteilijoiden ja tutkijoiden sosiaaliturvaan tehtyjä parannuksia ovat ajaneet mm. monet vihreät poliitikot, ja se puolue ei vasemmisto-oikeisto-akselille halua asettua. Toisekseen, voidaan ehkä olettaa että “tavalliseen” köyhään verrattuna taiteilija voi työnilonsa ja vapautensa puolesta olla kyllä rikkaampi.(Ellei sitten tee myös satunnaisia palkkatöitä jotta olisi varaa työhuoneenvuokraan, jonka tähden taas ei kuitenkaan saa työttömyyskorvausta tai toimeentulotukea jos sellaista joskus joutuu hakemaan?) Minusta on kuitenkin elitististä väittää, että pienipalkkaista peruspätkäduunia tekevä tai edes pitkäaikaistyötön olisi automaattisesti jotenkin “köyhempi” ja onnettomampi kuin se vapaudestaan nauttiva taiteilija. Päinvastaisiakin esimerkkejä on.

    Mitä vikaa on siis siinä, että taiteilijat haluavat parantaa sosiaaliturvaansa ja koettavat vaikuttaa poliittisiin päättäjiin? Pitäisikö jättää homma sikseen, jos päättäjät edustavat väärää puoluekantaa? Toki eturyhmävaatimusten ohella voisi ilmaista huolensa hillittömän talouskasvun aiheutamista ympäristöuhista, globaalista riistosta ja vaatia vielä lisää vaippoja vanhainkoteihinkin. Vaan olisiko se siinä yhteydessä hiukan päälleliimattua ja tekopyhää?

    Ammattiryhmän politisoitumisen sijaan kannatan sitä, että jokainen, jolla on mahdollisuus osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan tavalla tai toisella, ymmärtää sen myös velvollisuudekseen. Vaikka se ei niin houkuttelevaa olekaan, vaikka olisi mukavampaa kieriskellä muiden onnekkaiden kera hyvinvointiyhteiskunnan murenissa ja toivoa ihmettä. Tämä koskee taiteilijoita siinä kuin muillakin tavoin karsinoituja yksilöitä. Ja taiteilijalla on toki, niin halutessaan, mahdollisuus koettaa ottaa kantaa ja vaikuttaa myös taiteensa kautta. Monet niin tekevätkin.

  13. Maaria Pääjärvi says:

    Hallitukset ovat viime vuosina olleet lähinnä merkki siitä, että valtakunnassa on kaikki järjestyksessä. Enemmän kuin hallituksia, museoiden saavutettavuudesta voidaan kiittää vaikkapa museopedagogista ajattelua, joka käsittääkseni on vahvistunut ja saanut valtavasti aikaan viimeisten 15 vuoden aikana. Farkkujen salonkikelpoisuus taas ei ole kai minkään hallituksen ansio, esityskulttuuri on muuttumassa. Esimerkiksi me 1970-luvulla syntyneet olemme suhteellisen tasa-arvoinen sukupolvi, meitä on tullut tuolta metsistä kaupunkiin, ja käyttäydymme kuin metsäläiset niillä paikoilla, jotka olemme yhteiskunnassa saavuttaneet. Klassisen musiikin kulttuuria sen on täytynyt väistämättä muuttaa, kun maaseudun musiikkiopisto- ja konservatoriokoulutus on kantanut hedelmää. Eliitin näyttäytymiskulttuuri on rapautunut. Sikäli kun tämä prosessi on joidenkin hallitusten ansiota, pitää katsoa hyvin kauas taaksepäin. Kulttuuri- ja taidepolitiikan virtaukset syntyvät muutenkin pitkälti ministeriössä, politiikka pysyy suhteellisen stabiilina päällisimmän vallan nelivuotiskausista huolimatta. Siksi en kovin äkkiä uskoisi persu-kulttuuriministerin panevan hommaa kerralla hösseliksi.

    Tuula-Liina Variksen Kansan Uutisten kolumniin liittämä puoluepoliittinen hämmästykseni johtuu siitä, että vasemmistolaisessa lehdessä kiitetään porvareita ja porvarihallitusta. Siis haloo, silloin on aikoihin eletty, se on todella erikoinen juttu.

    Varis eturyhmäelitismissään unohtaa aika monta tärkeämpää asiaa. On esimerkiksi täysin selvää, että suomalaisten tuloerot ovat kasvaneet ja perusturva heikentynyt oikeistolaisen politiikan tuloksena, jota on ollut tekemässä myös SDP ja alkuunsaattamassa Vasemmistoliittokin edellisen kerran hallituksessa ollessaan. Tämän parhaillaankin tapahtuvan katastrofin keskellä eturyhmäajattelu ei kenties kannata, edes taiteilijoiden kohdalla – etenkin kun samaan aikaan taiteilijoihin kohdistetaan voimakasta poliittista epäilyä. Korostan: taiteilijat eivät ole enää niin selvässä sosiaalipoliittisessa erityisasemassa kuin aiemmin, koska taiteilijan elinkeinoon perinteisesti liitetty epävarmuus koskee jo niin monia muitakin. Olisiko tämä peräti poliittinen voimavara MYÖS taiteilijoiden sosiaalisen aseman parantemisessa? Kannattaisi ainakin miettiä, irtaantua siitä perinteisestä eturyhmämeiningistä, koska maailma on muuttunut.

    Tunnen hyvin vihreiden saavutukset taiteilijoiden ja tutkijoiden aseman parantamisessa, olen seurannut tiiviisti Tatusotu-touhua aikoinaan, ottanut osaa mielenosoituksiin ja kirjoittanut. Minulla on apurahavetoisesti elävänä paljon yhteistä taiteilijoiden kanssa, käytännössä asema on täysin samanlainen. Outi Alanko-Kahiluoto, jonka suurta aktiivisuutta vihreiden parissa ei voi kuin kiittää, on eittämättä vasemmistolainen vihreä. Nykyään on jo epäilyttävää puhua vihreistä perinteistä puoluejakoa karttavana ryhmänä. Kokoomuksen kanssa he vievät Suomea kohti tasaveromallia, joka on täysin oikeistolainen rakenne. Verotuksessa oikeiston ja vasemmiston ero on selvä. Jos olen oikein käsittänyt, kysymys oikeistolaisuudesta ja vasemmistolaisuudesta kiinnostaa vihreitä itseäänkin, koska he ovat ryhmä, jota leimaa pikemminkin sekä oikea että vasen, eikä “ei kumpikaan”. Oikeistolaisuus vaan on voitolla, historiallisistakin syistä. Oikeistohallituskaudella on vaikutuksensa.

    En ole tarkoittanut väittää, että peruspätkäduunia tekevä ihminen on taiteilijaa köyhempi. Väitin ainoastaan, että taiteilijan työ motivoi voimakkaammin kuin useat muut työt. Lisäksi väitin, että taiteilijoilla ja muulla köyhälistöllä on hyvin paljon yhteistä. Taiteilijat siis ryhmänä putoavat nykyään hyvin keskeisesti muun köyhän väen joukkoon, ja viime aikoina ilmassa leijunut halu erottautua elitistisesti muista vähäosaisista ei välttämättä ole mitenkään hyvä juttu. Taiteilijoita koskeva politiikka ei ole oikeasti mikään saareke, ja jos se on, sillä on seurauksensa, koska taitelijat ovat osa muuta yhteiskuntaa, ja muilla kansalaisilla on ajatuksia heistä. Taiteilijat tekevät julkista työtä, ja sitä suuremmin kun heidän työtään tuetaan yhteiskunnallisesti. Se on myös tärkeä voimavara. Sitä ei kannata piilottaa eturyhmäajattelun alle.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.