Amatöörien puuhastelua

Tiina Käkelä-Puumala | January 31st, 2013 - 16:02

 

 

”Perfection is often the enemy of greatness”

-laulaja ja lauluntekijä Janelle Monáe Black Girls Rock –palkintogaalassa marraskuussa 2012.

 

”Kaikilla inhimillisillä toimilla on vain niin kauan todellista elinvoimaa kuin niitä harjoittavat diletantit”, väittää Egon Friedell  Uuden ajan kulttuurihistorian  johdannossa. Väitteensä perusteluissa Friedell kääntää ympäri diletanttien ja ammattilaisten välisen hierarkian, jota yleensä pidetään ihan itsestään selvänä:

Ainoastaan diletantti, jota täydellä syyllä nimitetään harrastelijaksi, amatööriksi, omaa todella inhimillisen suhteen esineihinsä, vain diletantissa ihminen ja tehtävä lankeavat yhteen, ja sentähden vain hänessä koko ihminen virtaa toimintaansa ja kyllästää sen, kun taas sitä vastoin kaikkiin asioihin, joita harjoitetaan ammattimaisesti, tulee jotain huonossa mielessä diletanttista: jonkinlaista yksipuolisuutta, rajoittuneisuutta, subjektiivisuutta, liian ahdas näkökulma. Ammattimies on aina liiaksi oman ammattipiirinsä lumoissa, hän ei sentähden juuri koskaan pysty aikaansaamaan todellista mullistusta: hän tuntee liian tarkoin perintätavan ja hänellä on sentähden, tahtoen tai tahtomattaan, liiallinen kunnioitus sitä kohtaan. Hän tietää myös liian paljon yksityisseikkoja voidakseen kyllin yksinkertaisina nähdä asiat, ja juuri sen johdosta hän on vailla hedelmällisen ajattelun ensimmäistä edellytystä. (Friedell 1950, 65)

Ylläolevasta vanhasta suomennoksesta välittyy paradoksi, jossa ammattilaiset näyttäytyvät minkä tahansa alan peruspuurtajina ja amatöörit uudistajina. Friedell puolustaa tässä tietysti myös itseään. Kriitikkona, kirjailijana, kääntäjänä, esseistinä, näyttelijänä ja kabareeteatterin taiteellisena johtajana toiminut Friedell ei ollut mikään akateeminen historioitsija, kun hän julkaisi vuosina 1927-1931 massiivisen kolmiosaisen Uuden ajan kulttuurihistorian. Se on klassikko ajalta, jolloin historiankirjoitus oli vielä suurten kertomusten kertomista eikä ollut pirstaloitunut erilaisiksi toisiinsa lomittuviksi historioiksi. Yleisen historian kirjoittaja on väistämättä diletantti, julistaa Friedell – sellainen, joka kokoaa puutteellisista ja ristiriitaisista lähteistä jotain, joka ei voi olla muuta kuin epätarkkaa ja yleistävää. Mutta Friedell ei ole tästä mitenkään pahoillaan. Päinvastoin: hän toteaa hegeliläisittäin, että ristiriita on se muoto, jonka kautta ajattelu etenee.

Kabareenäyttelijä ja historianfilosofi samassa paketissa olisi varmasti too much minkä aikakauden mittapuilla tahansa. Mutta mikä osa Friedellin yli 80 vuotta vanhasta diletantin apologiasta pätee vielä nykyään? Jako ammattilaisiin ja harrastelijoihin on edelleen olemassa, itse asiassa entisestään vahvistunut Friedellin ajoista. Ja tällä en tarkoita pelkästään sitä, että ammattilaisuudella on vahva institutionaalinen tuki koulutuksesta eläkkeisiin. Ammattilaisuus on myös arvoissa ja kielessä. Elämme maailmassa, jossa ”terveyden ja hyvinvoinnin ammattilainen” mittaa verenpaineen, ”viihteen ammattilainen” heittää keikkaa ravintolassa ja ”turvallisuusalan ammattilainen” kyselee papereita. Monenlaista pro-liitteellä varustettua rekvisiittaa urheiluvaatteista ohjelmistoihin voi hankkia kuka tahansa. Diletanteille ei sen sijaan näytä tapahtuneen paljon mitään. Edelleen he muodostavat rajoiltaan epämääräisen joukon ammattilaisuuden reunalla, sisällä tai kokonaan siitä irrallaan.

Siksi Friedellin puolustuspuheessa on edelleen jotain tuoretta ja haastavaa. Keskeistä on amatööriyden liittäminen toimintaan: ”vain diletantissa ihminen ja tehtävä lankeavat yhteen, ja sentähden vain hänessä koko ihminen virtaa toimintaansa ja kyllästää sen”. Näin ajateltuna friedelliläinen diletanttius on ennen kaikkea asenne tekemiseen ja uuden oppimiseen. Amatööri oppii tekemällä koska hänen on pakko, hän joutuu yksinkertaistamaan silloin kun ei tiedä tarpeeksi. Tehtävä on tärkeämpi kuin tekijä, objekti on tärkeämpi kuin subjekti. Kaikki amatöörit eivät ole uudistajia, mutta jokainen uudistaja on välttämättä amatööri: hän tunkeutuu alueelle jota ei hallitse, hän ei tee asioita oikeaoppisesti, hän mokaa ja yhdistää asioita väärin. Ilman tätä ei voi syntyä mitään uutta.

Friedell tuntuu niin tuoreelta myös siksi, että tämänkaltaisiin väitteisiin törmää nykyään harvoin. Otan esimerkin paremmin tuntemaltani alalta eli kulttuurikeskustelusta ja taidekritiikistä, jossa amatöörin ja ammattilaisen välinen jakolinja kulkee ”yleisön” ja ”asiantuntijoiden” välissä. Eräänlainen amatööriyden puolustuspuhe löytyy myös Ilkka Malmbergin taannoisesta Hesarin lauantaiesseestä, jossa kysyttiin taas kerran tuttuja kysymyksiä: Pitääkö taidetta aina ymmärtää? Jos ei ymmärrä mitään, niin ketä se haittaa? Onko moukka, jos on eri mieltä kuin taiteen asiantuntijat eli taiteilijat ja kriitikot? Pitääkö arvostaa jotain taideteosta vain siksi, että sitä kuuluu arvostaa? Eikö voisi ottaa taiteen suhteen vain rennosti ja todeta, että ”toimii mulle” tai ei toimi?

Malmbergin kannanotto vaikuttaa kaikesta ärhäkkyydestään huolimatta kuitenkin vähän kuluneelta, sillä ”onko pakko jos ei halua” tai ”miksi vaivautua” –asenne on suomalaisessa julkisessa kulttuurikeskustelussa aina vain yleisempää. Erään variaation samasta teemasta esitti taannoin myös Juhani Karila, joka julisti: ”Älä usko kriitikkoa. Usko kaveria. Ja ennen kaikkea: usko itseäsi”. Kuulostaa järkeenkäyvältä, kuulostaa vastaansanomattomalta – vetoaa meihin kaikkiin, jotka omaamme keskimääräistä paremman maun aivan kuten kaikki autoilijat ovat keskimääräistä parempia autoilijoita. Silti haluaisin väittää vastaan.

On sinänsä ihan terveellistä, kun joku aika ajoin esittää julkisesti kysymyksen jonkin klassikon asemasta ja oikeutuksesta, tai arvioi teoksia ihan riippumatta siitä, millainen asema taiteilijalla on julkisessa vastaanotossa. Se, että tätä tapahtuu kuitenkin aika harvoin, on mielestäni osoitus kahdesta asiasta. Ensinnäkin konsensuksesta poikkeavat mielipiteet joutuu yleensä perustelemaan paljon paremmin. Ja toiseksi kysymys on ryhmäpaineen voimasta: kun taideteoksen vastaanotto on jo kanonisoitu, oman eriävän mielipiteen irrottaminen on joskus tuskallista. Näin on silloinkin, kun perustelut joutuu tekemään ainoastaan itselleen. Muistan hämmennyksen, kun itse päädyin siihen lopputulokseen, että Ibsenin Peer Gynt ei ehkä olekaan kovin hyvä näytelmä. Ja tämä sen jälkeen kun olin lukenut näytelmän ja nähnyt kaksi teatterisovitusta. Mutta en aio ahdistua tästä. Olen nimittäin usein ajatellut, että taiteen kanssa on vähän sama kuin ihmisten. Joskus kontaktia ja ymmärrystä ei vain synny. Joskus kontakti syntyy ilman ymmärrystäkin.

Kummassakaan mainituista esseistä taiteen asiantuntijuutta itsessään ei kyseenalaistettu. Malmberg näyttäytyy toisaalta valistuneena taiteen harrastajana, joka epäilee, ovatko kaikki kriitikot ja taiteilijat niin päteviä kuin väitetään. Toisaalta hän toivoo kuitenkin, että nämä samat, ”elitisteiksi” leimatut asiantuntijat olisivat paikalla auttamassa silloin kun ymmärrystä ei löydy. Karila puolestaan esittää kriitikkona lukijalle paradoksaalisen toiveen olla luottamatta kriitikkoon, koska ”tärkeintä on, miten taide kutittaa juuri sinua.” Mutta eikö samanlaista vastaanottajan kokemuksen jalustalle nostavaa retoriikkaa käytetä kaikkialla siellä, missä tuotteet räätälöidään asiakkaan tarpeisiin sopiviksi? Ja eikö silloin penseys huonosti toimivaa taidetta kohtaan ole asiakkaan kapinaa kun tuotelupaus jää toteutumatta?

En ole ihan vakuuttunut sen asenteen siunauksellisuudesta, että jokaisen tulisi luottaa ainoastaan omaan makuunsa taidetta arvioidessaan. Taiteen vastaanotto on myös yhteisöllinen asia, eikä oma makumme ole pelkästään meidän. Siihen vaikuttaa myös, kuten Malmberg aivan oikein toteaa, sosiokulttuurinen taustamme, eli se mitä olemme ja mistä tulemme. Kun puhutaan mausta puhutaan itse asiassa niistä sosiaalisista erotteluista, jotka erottavat ”meidät” ”niistä”. Onneksi taide ei palaudu tällaiseen jatkuvasti uusia muotoja saavaan sosiaaliseen säätöön, vaan parhaimmillaan läpäisee kaikki erottelut.

Mutta on vielä perustavampikin syy olla luottamatta omaan makuun. Huolimatta siitä, että moni ajattelee mielellään olevansa liberaali ja avoin kaikelle, meillä on varsin usein tapana olla friedelliläisessä mielessä huonoja diletantteja, joilla on ”jonkinlaista yksipuolisuutta, rajoittuneisuutta, subjektiivisuutta, liian ahdas näkökulma”. Meillä on tapana pitäytyä siinä minkä jo tunnemme, hakeutua kokemukselliselle mukavuusalueelle ja vastustaa kaikkea, mikä uhkaa haastaa sen. Kuten sellaista taidetta, joka vaikuttaa liian vaikealta. Joka tuntuu vaativan meiltä jotain. Joka pakenee hallintayrityksiä. Kulttuurikeskustelun kentällä tätä mukavuudenhalua vaanivat epämääräiset elitistit: ilman heitä taiteen kokeminen olisi rentoa ja kivaa. Vai pitäisikö tämäkin kuvio ajatella toisin? Entä jos elitistit ovatkin hyödyllinen fiktio, jonka avulla on helppo torjua sitä nimetöntä vaatimusta, joka nousee taiteesta itsestään?

 

 

 

11 kommenttia

    • Tiina Käkelä-Puumala says:

      Kiitos Sami linkeistä! Marko Tikalla on monta hyvää pointtia, mutta yhtä epäilen vahvasti, nimittäin hänen väitettään siitä, että “elämäntapahistorioitsijat” kirjoittaisivat vain saadakseen julkisuutta ja rahaa (ei tietokirjoista niin paljoa makseta). Harrastelijan pakkomielteellä historiaan voi olla hyvinkin henkilökohtainen syy, kuten vaikka oma sukuhistoria. Historiankirjoituksella tehdään myös politiikkaa. Amatöörejä puolustava Friedell kirjoittaa tosin kuin ammattitutkija: rakentaa sen päälle, mitä jostain aiheesta on jo sanottu, arvioi kriittisesti lähteitään, on tietoinen oman työnsä paradoksaalisuudesta koska epäilee historiankirjoituksen tieteellisyyttä sinänsä, jne.

      Vesa Haapala tiivistää kirjoituksessaan spontaanisti olennaisen. Omasta puolestani voin sanoa, että en postauksessani itse asiassa kritisoi kriitikkoja – siinä vasta olisikin kulunut aihe – vaan sitä taiteen vastaanottajan (eli amatöörin) mallia tai ihannetta, joka molemmista mainitsemistani jutuista välittyy.

  1. Aleksis Salusjärvi says:

    “Kulttuurikeskustelun kentällä tätä mukavuudenhalua vaanivat epämääräiset elitistit: ilman heitä taiteen kokeminen olisi rentoa ja kivaa.”

    Tekstissäsi mutatis mutandis tulet epäsuorasti määrittäneeksi sen, mitä White Trash tarkoittaa estettisenä valintana. Sivistys millä tahansa osa-alueella vaatii tiettyä herkistymistä ja paneutumista. On pakko tuntea jonkun verran klassista draamaa tajutakseen nykyelokuvaa, edes sitä bulkeinta. On pakko tuntea jonkun verran kuvateoriaa ymmärtääkseen FB-kuvapäivityksiä, edes sitä bulkeinta, jne.

    Kun tästä luovutaan, päästetään irti siitä ihmisyydestä, jota kutsumme sivistyneeksi. Tavallaan malmbergilainen mukavuusalue määrittää teoreettista pohjaa ABC-Suomelle, jossa se janssonin kiusaus lämpölampun alla on ihan riittävän delikaattia. Mulla on nälkä ja ketsuppia kun laittaa, niin hyvää se on. Mä luotan itteeni.

    Monessa suhteessa taideväen pää on kaulaa myöten omassa anuksessa, mutta aika vähän tahallista ja eristäytyvää omaa koodikieltä luovaa elitismiä kuitenkaan löytyy. Se on aivan liian yksinäistä puuhaa, jotta huomiohakuinen taiteilija sitä kestäisi viikkoa pidempää.

    Kumarrus ja suuri tervetulotoivotus Tiinalle Luutiseen! Sami perskuta ehti ekana kommentoimaan.

    • Tiina Käkelä-Puumala says:

      Kiitos! Ilo on ihan kokonaan minun puolellani! Yksi väite, jota yritän tuossa postauksessani muotoilla on se, että näinä aikoina, kun asiakaslähtöisyys tunkee myös taidepuheeseen, olisi tärkeä muistaa, että taiteessa on kyse muustakin kuin minusta ja siitä mistä minä tykkään tai en tykkää. Kaiken sen muun – sen, mitä ennen sanottiin sivistykseksi – tavoittaminen vaatii kuten sanoit herkistymistä ja paneutumista. Toisin sanoen aikaa ja tahtoa.

  2. Maaria Pääjärvi says:

    Tiina hei, tervetuloa! Ja anteeksi noin sata kertaa etten tullut kommentoimaan jo aikaisemmin.

    Aleksishan päästi aika häijyt Malmbergille, ja mulle ABC-Suomi merkitsee joka ainut kerta omalta mukavuusalueelta poistumista. Malmberg on ihan okei. Nojoo, lopputulos on laiskuuden oikeuttaminen, mutta eihän aina sovi punnita aikaansaannosten suhteen. Malmbergin homman ongelma ei oikeastaan ole eettinen, vaan esteettinen. Koko retki on tylsä ja selostus siitä on tylsä, siis “Oon yks toimittaja hesarista, mulla on teille pitkä juttu. Kaikki hienot ihmiset kuuntelee yhtä musaa ja meen kuuntelemaan sitä musaa. Vaikeeta tekee. Luin monta kirjaakin, eikä napannut siltikään, ja sitten ne hienot ihmiset kirjotti mulle ja sanoivat, että oon aikas tyhmä, ja kirjoitin oikein pitkästi takaisin, että saatanpa vähän ollakin mutta siihenpä mulla on oikeus.” Ja tässäkö on sitten meidän kuuma kulttuurikeskustelu?

    Samaan piikkiin menee se Karilan lauantaiessee kritiikistä. Kirjoitin siitä jotain, ja jätin sitten sen oman juttuni jonnekin vaan lojumaan, koska se nyt vaan oli jotenkin turha. Aloin vaan lähinnä miettiä, että minkähän takia se Karila sitten on kriitikko, jos kaikkien vaan sopii mennä oman ja kaverin taskulampun valossa. Oikeassahan Karila on siinä, että kritiikkiä ei kirjoiteta suositukseksi kenellekään (on ihan lukijasta kiinni, jos niin tahtoo ajatella). Mutta hän ei oikein tunnu keksivän kritiikille mitään muutakaan virkaa, kunhan kehuskelee olevansa tuulisella paikalla. En minäkään ajattele kriitikkoa minään makutuomarina.

    Mietin kyllä myös tuota sosio-kulttuurista taustaa. Tunnistan tuon Malmbergin ajattelutavan omasta lapsuudenkodistani – ehkä siksi suhtaudun siihen myönteisesti. Arvostetaan yleissivistystä, mutta mitään taustaa siihen ei ole, taiteilijaa ei ole suvussa nähtykään, kirjallisuuttakin lukee aniharva, ne sukulaiset, jotka käyvät Savonlinnan oopperajuhlilla kuitataan yleissuvaitsevaisella “no niillä on semmonen tapa”-lausahduksella. Ei kuitenkaan haluta tehdä mitään ihan hirveän vaikeaa. Mulla ei ole hajuakaan, mistä olen taidemakuni ja -suuntautumiseni saanut, sosiokulttuuriset ja jopa alueelliset lähtökohdat siihen kun on heikot. Lukuunottamatta juuri tuota Malmbergin näyttämää asennetta. Että ota selvää, jos et muka tajua. En sitten tiedä onko musiikissa kaikista taiteista olennaisinta tuo taustan osuus, mutta mä en kyllä tajua musiikista yhtään mitään. Etenkään taidemusiikista. Mutta pidän aika paljosta taidemusiikista.

    Eikä se aina onnistu. Jos taideteos ei tee vaikutusta, tieto harvoin muuttaa asiaa. Sitten lähinnä ymmärtää paremmin, miksi se voi tehdä vaikutuksen joihinkin muihin. Ehkä Malmbergin jutussa on puuduttavinta just tuo. Esimerkiksi taustakirjallisuuden lukeminen ja sen performointi reportaasissa tuntuu pitkitetyltä perustelulta sen puolesta, että tavalliset ihmiset ei ymmärrä Saariahoa. Ei ymmärretäkään, mutta siitä ei taiteessa ole kyse.

    • Tiina Käkelä-Puumala says:

      Kiitos! Jäin tietysti itsekin miettimään tuota sosiokulttuurisen taustan osuutta omassa taidemaussani. En oikeastaan tarkoittanut sitä, että oma tausta määrää yksiselitteisesti kaikki omatkin arvostukset, koska silloinhan emme oppisi koskaan mitään uutta. Mutta jos ei se vaikuta suoraan, niin on se epäsuorasti läsnä silloin kun tietoisesti valitsemme jotain muuta kuin esimerkiksi vanhempamme: silloin tausta on se, jota vastaan valinnat tehdään. Mutta tämäkään ei välttämättä tarkoita kuin sitä tiettyä nuoruusiän vaihetta, jolloin on jotenkin tärkeää osoittaa itselleen olevansa henkisesti itsenäinen -myöhemmin sillä on enää vähemmän ja vähemmän merkitystä. Luulen, että oma kiinnostukseni kirjallisuuteen heräsi siitä, että oikeasti luin ne kirjat, joita kotiini oli hankittu jonkin epämääräisen sivistysihanteen nimissä, mutta joihin kukaan muu ei sitten koskenut. Mutta minun kannaltani tärkeää oli se, että ne olivat saatavilla.

      Musiikin ja kuvataiteenkaan kohdalla en ole koskaan ymmärtänyt tuota ymmärtämisen vaatimusta. (Kirjallisuuden kohdalla kyllä, siltä osin kun se liittyy semantiikkaan ja tekstin tulkintaan, mutta kirjallisuushan ei palaudu pelkästään niihin, ja monta kertaa se ylijäämä onkin paljon kiinnostavampaa.) Ymmärrys viittaa älyyn, jonkinlaiseen kognitiiviseen hahmottamiseen, mutta esimerkiksi musiikin kohdalla vastaanotossa on mukana myös tunnetilat, fyysiset tuntemukset, akustiikka, jne. Sitä vastaanotetaan koko kropalla ja se kontakti syntyy sitä kautta jos on syntyäkseen. “Riittää että kuuntelee” voi kuulostaa latteudelta, mutta se on joka kerta totta, esimerkiksi Saariahon Lichtbogen-sävellyksen kohdalla: http://youtu.be/hQQ9-yuQf9c

      • Maaria Pääjärvi says:

        Nimenomaan, riittää että kuuntelee (kliseet on kliseitä monesti just siksi, että ne on totta). Pidin tuosta Saariahosta välittömästi kun kuuntelin sitä, minähän ryhdyin etsimään heti hänen sävellyksiään verkosta kun olin lukenut Malmbergin jutun. Enkä tajunnut miksi niitä pitäisi ymmärtää, tai miten se auttaisi.

        Tosin hahmotan monesti kirjallisuuttakin samaan tapaan, ja vastenmielisyys jotain teosta kohtaan voi johtua sen kielestä – materiaalissa on jotain,mistä en pidä. Siksi kai keskitasoisten käännösten lukeminen on jotenkin hankalaa.

        Tuo sun Peer Gynt -tunnustus oli muuten ihana. Joskus joutuu tekemään kovasti töitä vain tajutakseen, ettei pidä hyvänä sellaista juttua, jota kaikki muut arvostavat. Kaanonin suhteen se on erityisen hankalaa. Esimerkiksi A.S.Byatt on tietysti paljon uudempaa kerrostumaa, mutta ymmärtääkseni varsin arvostettu ja pidetty kirjailija, ja minä kun en tykkää ollenkaan, enkä tykkää Jane Campionin elokuvista. Olen kyllä yrittänyt, koska monet niin kehuvat niitä, mutta joillekin asioille ei vaan voi mitään.

        Mulla on sama juttu noiden kirjojen kanssa – kotona oli kirjoja, joita oli tosiaan hankittu sivistysihanteen nimissä, tai koska niistä oikeasti pidettiin (esim. Alexandre Dumas, ja monenlaista dekkaria ja jännäriä), ja isä kyllä myös luki niitä. Ja minä.

  3. Ilahtunut says:

    Mahtava artikkeli ja hienoa saada uusi kirjoittaja Luutii-blogiin! Lisää – lisää!

  4. Iholla says:

    Älyllisen vaatimuksen kuivuus ja hedelmättömyys ahdistaa ja suututtaa: älytön vaatimus siitä, että kaikki on ymmärrettävissä. Iho on kuiva ja mieli kankea, korvat lukossa ja silmät harittavat, hengitys korisee ja jäsenet kangistuvat, kun kaikki keskittyy pyrkimykseen, taidenautinnon suorittamiseen.
    Sama musiikki on eri yskivässä konserttisalissa kuin tähtien alla talviyönä tai kuumalla rannalla, missä iho rentoutuu… Kuten kaikki muukin elämässä.

    • Tiina Käkelä-Puumala says:

      Suorittamisen vaatimus tappaa kokemuksen, näinhän se on monen muunkin asian kanssa. Pidän kuitenkin hyvistä konserttisaleista, kuten Musiikkitalon salista, koska ne ovat äänen ehdoilla rakennettuja tiloja, joista taustakohina on rajattu pois. Sitäpaitsi ne ovat niitä nykyään yhä harvemmin löytyviä paikkoja, joissa voi olla hetken hiljaa ja keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.