Ammatillisen ammattimainen osaaminen tai ammevapaus

Risto Niemi-Pynttäri | April 1st, 2011 - 10:05

Puhe ammattitaidosta taiteen alueella tuntuu jokseenkin vanhentuneelta. Ammatti … pammatti… pam, damn. Eikö kirjailjoidenkin olisi parempi vedota poetiikkaan kuin “ammattitaitoon” työskentelyssään ? 

Jos ammattitaito on kykyä hallita tietyt spesialisoituneet rutiinit, poetiikka menee niiden taakse ja muuntelee niitä.

Ammatti on sana jonka luonnetta ihmettelen, kun olen menossa Jyväskylän kirjamessuille ja haastateltavana on eräs “Radikaaleinta on arki” pamfletin kirjoittajista. Työ on muuttumassa aivan uudenlaiseksi ja sitä, mitä tapahtuu tavoitetaan vasta varsin hämärästi.  Kirjoittamisen kannalta työ on tekstin valmistamista ja tekstiammattilainen osaa tehdä sen hyvin. Toimittajat ovat ammattilaisia,  nopeita ja tarkkoja. Poesis ei viittaa runouteen, vaan pelkästään valmistamiseen.  Ehkä tapa kuinka poiesis menee rutiinimaisen ammatillisuuden taakse on runoutta – poiesista voisi sanoa tekemisen valmistamiseksi.

Poiesista voisi sanoa ammatillisen “tekemisen luovaksi valmisteluksi”, se kuulostaa mahdollisimman kuivalta verrattuna noihin luovuuden ja flown mielikuviin. Luovuudessa kuitenkin vapaa tuotteliaisuus kukoistaa yleensä ilman ammattitaitoa. Poiesiksen kannalta tuo ryöppävä verbaalinen luovuus onkin vain puutteellisesti valmisteltua tekemistä.

Olen hahmottanut haastattelua varten kysymyksiä prekariaatista, yrittäjyyden uusista muodoista, osuuskunnista ja mahdollisesta vapaudesta. Samalla vanha hiertymä on alkanut ärsyyntyä, se ei johdu tuosta pamfletista,  vaan siitä että sana “ammatti” on asettunut kaiken epäilyn yläpuolelle. Ammatikseen-tekstiä-tekevän kirjoittajan tulonmuodostuksen-perusta on ammattilaisen-ammatillinen-osaaminen. Ammatti saattaa kuitenkin olla etuoikeuksien jakamisen perusta, jonka yhteydet luovaan työhön ei kyseenalaisteta.

Klassinen humanisti on aina Montaignen ajoista 1500 -luvulta lähtien suhtautunut epäillen ja kriittisesti ammatillisuuteen.  Samaa epäilyä syvensi Immanuel Kant, joka piti ammattilaisia eräänlaisina rattaina, hyödyllisinä, mutta ei henkisesti vapaina. 

Askel ammatillisesta rajoittuneisuudesta kirjoittamisessa  itsessään piilevään vapauteen on ehkä poiesiksen suunnassa.

22 kommenttia

  1. Ripsa says:

    Mutta kyllä yhteiskunta, siis tämä länsimainen ainakin, on muuttunut kovasti Kantin ajoista. En tiedä mitä ammattilaisuus enää edes tarkoittaa: jos joku on runoilija, kriitikko, näytelmäkirjailija, esseisti, kuvataiteilija (aika hyviä esimerkkejä), niin kyllä ihminen voi merkitä ne ammatikseen.

    Mutta verottaja kysyy mistä hän saa rahansa, samoin naapuri, joka ilmanmuuta epäilee että jotain vilunkipeliä on nyt meneillään. Jos nimittäin ihminen näyttää olevan OK eikä hirveän nälkiintyneeltä.

    Mikä OLI Kantin aikaan tilanne? Oliko silloin paljonkin oikeita nälkätaiteilijoita, joista Kafka kirjoitti?

  2. Risto says:

    Kaavaketta täyttäessään kirjailija ei tietenkään voi välttää sanaa ammatti. On kuitenkin huono jos hän ajattelee itse olevansa jossain ammatissa. Ehkä naapurillekin voi aluksi puhua ammatista, mutta hieman paremmin tutustuttaessa voisi sanoa,että ei se mikään ammatti ole. Vois jopa jatkaa, että “ammatti” on huonossa mielessä perisuomalainen sana. “Kutsumus” on hyvässä mielessä suomalainen sana, dynaaminen, toisaalta englantilainen professionaali kuulostaa sopivammalta kuin ammattilainen. Ammatti erottaa teorian ja käytännön, se sulkee ulkopuolelleen sen potentiaalisen ja mahdollisen mikä piilee teoriassa, ammatti on opitun soveltamista.
    Sitä minä vaan, että sanat luovat todellisuutta – ja “ammatti” on vahva esimerkki siitä.

    • Pentti Nieminen says:

      Ehkä missaan tässä jonkin pointin, mutta en ihan näe mikä vika on ammatin käsitteessä. Jokainen joka istu yksin tuolissaan vuosikaudet ja puurtaa kädet hiessä, usein pihalla ja todella heiluen milloin minkäkinlaisten tunteiden ja tuntemusten kanssa tuskin hahmottaa omaa ammttiaan ja ammattimaisuuttaan ihan noin yksiviivaisen ja virastomaisen ikävästi. Kyllä Siperia opettaa.

      Miksi ammatti-käsite tarkoittaa automaattisesti kirjoittajan flown ja poiesiksen kuolemaa? Tai ihan missä vaan ammatissa? (Tätäkö tarkoitit?) “Vapaa tuotteliaisuus ilman ammattitaitoa” kun on kirjoittajuuden ammatin ja ammattitaitoisuuden/ammattimaisuuden yksi määritelmä miljoonan muun joukossa.

      Ja tämähän on vain retoriikkaa. Jos pienituloisella kirjoittajalla ainoita konkreettisia itsetunnon ja maailmaankuulumisen koordinaatteja on puhutella itseään ammattilaisena ammatissa, se nyt on hyvin suotavaa. Se että leipääntyy, asiantuntija-ammatilaistuu väärällä tavalla ei johdu tittelistä. Kangistuminen tapahtuu myös niille, jotka välttävät *ammattia*, ja strategioivat itsensä flow-poiesiksen suuntaan.

      • Maaria Pääjärvi says:

        hih, minä taas määrittelen ammattilaisuus-käsitteen ennenkaikkea sosioekonomisesti. jollei palkkiotyöllä pysty elättämään itseään ja kotitalouttaan, silloin on paha puhua ammattilaisuudesta.

      • Pentti Nieminen says:

        Maaria, sinä päivänä kun kukaan ei osta juttujasi ja jäät ilman rahaa, lakkaatko olemasta ammattilainen? Kyllä siihen liittyisi mielestäni vahvasti myös tuo vuosien varrella kumuloituva osaamisaspekti. Työttömäksi jäänyt sillanrakennusinsinööri on työttömänäkin vielä siltarakentamisen ammattilainen (paitsi ehkä se Turun hajonneen sillan suunnittelija joka ei ollut sitä alunperinkään…).

      • Maaria Pääjärvi says:

        minähän nimenomaan en koskaan ole ollutkaan ammattilainen, ainakaan kriitikkona, enkä ole koskaan niin väittänytkään. pikemminkin päinvastoin. insinööri myös pystyy hakeutumaan johonkin valmiiseen työpaikkaan, hänellä kun on työttömänäkin sosioekonominen ammattilaisuuspotentia. näen myös eri tavalla sellaiset ammatit, joihin todella täytyy käydä tietty opinpolku (esim. lääkärien toimintaa valvotaan). tämmöisessä kulttuuriskribentteilytoiminnassa ei ole minusta ensimmäistäkään seikkaa a) joka takaisi ammattilaisuutta tai b) jota ammattilaisuus takaisi. enkä hyväksy ammattimaisuutta työn laadun määreenä, koska se tarkoittaa kulttuurialoilla samaan aikaan oman erikoistietämyksen myymistä pilkkahintaan ja se ei ainakaan ole professionaalista.

      • Risto says:

        Tähän vielä, Pentti kirjoitti:
        “Jos pienituloisella kirjoittajalla ainoita konkreettisia itsetunnon ja maailmaankuulumisen koordinaatteja on puhutella itseään ammattilaisena ammatissa, se nyt on hyvin suotavaa.”
        Niin, paremman puutteessa. Vaikka minusta on surkeaa, että kirjoittajan itsetunto ei ole teksteissä ja lukijoissa vaan siinä, että saa sanoa itseään ammattilaiseksi, niin silti tuossa on jotain osuvaa.
        Tavallisten ihmisten keskellä, kun kukaan ei lue tekstejäsi eikä ole kiinnostunut, voit toivoa hyväksyntää naapurilta: “ahaa, olet jonkun alan ammattilainen”.

      • Pentti Nieminen says:

        hehe, maaria, minusta nyt vähän saivartelet. olet kyllä ammattilainen, halusit tai et. ja niin tai näin, miten niistä miljoonista SARVin rivijääristä sitten on tullut ammattilaisia pammattilaisia. jos tehdään kyselyotanta siitä porukasta, voi ammattilaisuus olla hyvinkin sitkeä näkemys omasta työntekemisestä ja itse asiassa kko SARVIn olemassaolosta.

        “Vaikka minusta on surkeaa, että kirjoittajan itsetunto ei ole teksteissä ja lukijoissa vaan siinä, että saa sanoa itseään ammattilaiseksi” Risto, vähän minusta norsunluutornista tuo. Et nyt halua nähdä ammattilaisuutta hyvässä valossa. Mikäs siinä. Ymmärrän että alkuperäinen postauksesi liittyi kirjoittajan päänsisäisen maailman paradigmoihin ja siihen, miten kirjoittavan subjektin pitäisi itse määritellä itseään. Vai oliko näin?

        Minä taas katson tätä ulkoa: ammattilaisuuden käsite on mys poliittista puhuntaa. Sinä päivänä kun taiteilijat lakkaavat pitämästä itseään ammattilaisina ja lakkaavat olemasta ammatissa, moni poliitikko hieroo käsiään ilosta kun senkin rupusakin tukemisesta päästään lopullisesti. Miten ei-ammattilaisiksi julistautuvien asiat hoidetaan, mihin he sijoittuvat ja kuka heidän etujaan ajaa? Tässä valossa postauksesi on sekä nihilistinen, snobistinen että vähän hassu, antteksi vaan.

        En minä tästä nyt sen enempää, sainkin taas tuulettaa keuhkoa tarpeeksi. Tekee vanhalle hyvää.

      • Maaria Pääjärvi says:

        minä kun en ole ammattilainen, se ei ole saivartelua. minusta ammattilaisuuden vähimmäisvaatimus on se, että työllä pitää tulla toimeen. jos ei tule, niin ei ole ammattilainen. taidoista se taas ei kerro mitään – taiteen ja humanismin aloilla ei ole ainoatakaan syytä sille etteikö amatööri voisi olla yhtä taitava kuin ammattilainen, tai taitavampikin. eikä ole myöskään mitään tarvetta sille, että ammattilaisia tarvitsisi olla olemassa. “ammattilaisuus” laatunimekkeenä taas on pelkkä eufemismi, elämme erikoistumisyhteiskunnassa, jossa täytyy nostaa omaa häntäänsä ammattimaisuuspuheilla. minulle ammattimaisuus ei tarkoita mitään muuta kuin työn ja elannon riittävää korrelaatiosuhdetta. hyvä työ on asia aivan erikseen.

        tietysti on aito vaara siinä, että jos erikoistumisyhteiskunnassa joku ryhmä avoimesti luopuu nimittämästä itseään ammattilaiseksi, sen ryhmän edut rapautuvat. kuitenkin meilläkin taiteellisen työskentelyn takaajina ovat yleensä apurahat, jotka on kehitetty siksi, että voisi olla poissa ansiotyöstä toteuttaakseen jonkun projektin. taiteilijoiden ja nyt vaikkapa kriitikoiden ammattilaisuusstatus on niin heikko, että he pettävät sillä lähinnä itseään – eivät niinkään pahaa vallanpitäjää. jos ammattilaisuutta halutaan aidosti ajaa, tarvitaan oikeita ammattijärjestöjä, eikä kirjailijaliiton kaltaisia klubeja. sarvkin on puolustanut työntekijöidensä etuja heikosti, mutta koska elämme vaihtoehdottomuuden aikaa, ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin tehdä sama työ aina vaan heikkenevillä ehdoilla, tai ei sitten ollenkaan. en sanoudu irti ammattilaisuudesta saivartelutarkoituksessa tai halusta välttää mitään ansiotyöleimoja, vaan siksi, ettei minusta ammattilaisuudesta puhuminen ole ihan loppuun asti harkittua tällaisella alalla. vähän kuin potkisi itseään persauksiin kun on ensiksi kahlannut lätäkön halki.

        en ole edes sarvin jäsen, maksu on niin törkeän korkea.

  3. Teemu Helle says:

    Ajattelen, että ammattilaisuus, ammattimaisuus määrittyy pitkälti ympäristön mukaan ja erottelen samalla vahvasti toisistaan sanat ammattimainen ja ammattilainen.

    Toimeentulo jollakin ammatilla ei minusta ole määre ammattimaiseen toimintaan tai ammattilaisuuden käärinliinaksi, sillä kovin moni työ hoituu ns. freelance-pohjalta, ja tällöin työnlaadun puolesta/lisäksi kyseeseen tulevat muut seikat, kuten verkostoituneisuus ja kontaktit, työtilanne työmarkkinoilla, yleinen taloudellinen tilanne koonaisvaltaisesti ja/tai sektorilla, jolla työskentelee jne.

  4. Teemu Helle says:

    Viitatakseni itse kirjoitukseen – mielestäni ammattimaisuus taiteissa ei ole vieläkään puhkikulunut puheenaihe. Itse asiassa näyttää siltä, että esimerkiksi kirjallisuudessa kustannusalan monimuotoistuminen ajattaa ammatti-sanan ympärillä pyörivät termit ja määreet tarkastelun alle.

    Aihe on laaja. Pitäisi ensin täsmentää mitä tarkoitetaan, kun käytetään termejä ammattilainen, ammattimainen. Kun tekee jotakin ammatikseen, mitä se tarkoittaa? Sitäkö, että ammatti on se mihin on kouluttautunut? Vai se, mistä saa elantonsa? Ja saako koko elantonsa vai osan siitä, vai lainkaan? Näkisin, että ammatti voisi olla sellainen, mistä maksetaan ainakin jotakin. Näkisin, että taiteissa osaksi ammatin ja pelkän intohimon (harrasteellisen intohimon) erottaa juuri se, maksetaanko siitä korvaus. Herää tietenkin myös kysymys, maksetaanko taiteen tekemisestä vai mahdollisesti tekemisen lopputuloksesta. Kaiketi sekä että, taiteen monimuotoisuuden ja laaja-alaisuuden vuoksi.

    Toisaalta meillä on yhteiskunnassa eri instansseja, jotka määrittelevät näitä asioita myös. Tuloista maksetaan usein veroja. Lisäksi on ammattiliittoja. Konkreettisesti olen parhaillaan määrityttämässä ulkoa tulevien asenteita omaan ammattimaiseen kirjoittamiseeni, olen tavallaan risteyskohdassa – julkaiseva runoilija, joka saa jokaisesta myydystä teoskappaleesta rahaa. Onko se korvaus vai palkka? Nyt pyrin Suomen Kirjailijaliittoon. He ottavat ammattiliittona kantaa siihen, olenko myös heidän mielestä tarpeeksi ansioitunut vai en. Samalla he tietenkin kohdaltani ottavat kantaa myös kustantajaani kohtaan, sillä yleisesti kai julkaisukynnyksen ylittäminen ja sen myötä kahden-kolmen teoksen julkaisu on usein tarkoittanut mahdollisuutta päästä ko. ammattiliittoon, sillä kustantamiskynnyksen ylittäminen on perinteisesti ollut se koettelevin määre. Erikoisen Kirjailijaliitosta tekee se, että ammattimaisuuden lisäksi he määrittelevät samalla myös työn laadullisesti omien laatukriteeriensä mukaan jo ennen kuin tekijä on päässyt liittoon sisälle.

    Taiteissa, ja tekstiä pursuavien puolueellisten lasien läpi katsoessani eritoten kirjallisuuden kohdalla pitäisi nimenomaan keskittyä puhumaan kirjoittamisen ammattimaisesta luonteesta tekemisenä eikä yrittäjyytenä. Yleisillä ja spesifioituneimmilla tasoilla – yleinen mielipide vaikuttaa siihen, kuinka kirjallisuutta ja taiteita yleensä yhteiskunnan toimesta tuetaan, kuinka esim. kirjallisuus ja siitä versoen kirjailijuus, runoilijuus, kirjoittaminen käsitetään. Kirjailijuus, runoilijuus ei ole yrittäjänä olemista, niiden vertaaminen yksityisyrittämiseen pitäisi lopettaa heti. Tai sitten kulttuuristen arvojen lisäksi yksityisyrittäminenkin pitäisi oikeasti rinnastaa erittäin tärkeäksi osaksi sivistysyhteiskuntaa, sen tärkeäksi elimeksi ja osanottajaksi, ihmisiä yhdistäväksi siteeksi, yksilölliseksi ajatushautomoksi. Epäilen, että tuo ei ole mahdollista niiden erilaisten luonteiden vuoksi. Yrittäjyydessä tärkein motiivi on aina raha.

    Runoilijuus ja runous voi olla osin yksityisyrittämistä, yrittäjyyttä, mutta ei pelkästään. Runoilijana en ota minkäänlaista rahallista painetta, vaan mittaan kaiken taiteellisin arvoin. Teen niin ehkä siksi, koska minun on mahdollista. Ja koska rahallinen motiivi, rahan paine, ei ole oikeasti realistinen. Vaikka runous on marginaalinen rahanlähde eri suuntiin, se ei ole ainakaan kohdaltani yrittäjyyttä, sillä tähtäimeni ei ole yritykseni kasvattamisessa, kassavirran lisäämisessä. Toisaalta voisi todeta, että jos runous onkin joskus yksityisyritys tai yrittämistä, ei runoilijuus ole koskaan kannattavaa yrittäjyyttä. Se on kerta kaikkiaan niin huonoa bisnestä. Mutta taiteena, yhteiskunnan ja sivistyksen osana, mielen osana se on korvaamaton. Se on ammatti, mutta huonoa bisnestä.

    Itsessään kirjallisuus ei omaa bisnesarvoja, mutta sen keskiössä toimivien kesken on kilpailua. Kirjallisten instanssien ja edunvalvojien tehtävänä olisikin varmistaa se, että kirjallisuus ei hupene bisnekseksi. Etteivät automaattisesti sen parissa työskentelevät ajaudu yksityisyrittäjiksi, sillä se tie on umpikuja.

  5. Risto says:

    Ammatti-pohjaisten termien ongelmista kertoo nimenomaan se, mihin Teemu viittaisi: “ammattimaisuuden ja ammattilaisuuden” välillä on suuri ero. Termit ovat huonoja jos ne johtavat harhaan, varsinkin palkkaa nauttivien ja ammattimaisuuden eduksi.
    Minusta “ammatti” vittaa yksiomaan palkkatyöhön ja muu on sekaannusta.
    Esimerkiksi Vapaan verkon ja vapaiden ohjelmistojen alueella on tapahtunut huimia juttuja juuri siksi, että muutkin kuin firmojen palkkaamat “ammattilaiset” ovat päässeet kehittelemään tietotekniikkaa. Hakkerit ovat professionaaleja mutta samaistuvat intohimoisiin harrastajiin (harras, paneutunut, amatööri – asian rakastaja). Taiteessa on sama juttu, ammattimaisuus viittaa enemmän etuoikeuteen kuin tasokkuuteen.

  6. Teemu Helle says:

    Olen tuosta vähän eri mieltä; jotkut ilmoittavat ammatikseen kriitikko. Mutta mitä kriitikkous on? Yleisesti kai journalismia. Toisaalta moni kritiikeilläkin osan palkastaan saava saattaa kirjoittaa romaaneja ja saada siitä taas yhden osan palkastaan.

    Tarkoitan, että tuollaista ajatusta vasten ihmisellä saattaa olla sen tuhat ammattia, kun esimerkiksi kulttuurityöläisenä ei ole välttämättä mahdollista istua yhden ja saman firman leivissä ja saada kiinteä kuukausiliksa.
    Sama ihminen voi olla näyttelijä, kirjailija, muusikko, kansanedustaja, urheilija. Ovatko ne siis ammatteja vai titteleitä? Ja mikä ero niillä sitten on kun niitä on?

    Ja että pitäisikö ammatti erotella julkisen elämän ja yksityisen elämän välillä? Onko opettaja, joka kirjoittaa romaaneja ja menestyy niillä kohtalaisesti omassa skaalassaan: opettaja, kirjailija, opettajakirjailija, kirjailija-opettaja, vai jälleen “kulttuurin sekatyöläinen”?

    Joskus näkee näitä “kulttuurin sekatyöläisiä”. Mitä sekään tarkoittaa muuta kuin itseään? Sellaista ammattia ei ole olemassakaan, mutta silti se voi olla kuvaavin.

  7. Maaria Pääjärvi says:

    ilmeistähän on, että olen riston kanssa samoilla linjoilla. en oikein edes usko, että kukaan voi ilmoittaa ammatikseen kriitikko missään virallisessa yhteydessä. näitä kulttuurijournalismin sekatyöläisiä voi nimittää freelancereiksi. se on hyvä nimi sille, että “mä oon sen ammattilainen että teen juttuja kun multa tilataan niitä / myyn niitä”. kuitenkin esim verotusta varten täytyy tietyn tulorajan täyttyä että ihminen voi soveltaa kohdallaan freelancerin verotusta (puhun nyt asioista jotka ei koske mua). freelancer ei taas ole minusta ammatti, vaan jonkinlainen työelämäkäyttöliittymä.

    minun puolestani taiteilijat sun muut apurahannauttijat ovat ammattilaisia heti, kun määritelmät muuttuvat. jos olisi taiteilijapalkka, ilmeisesti olisi palkansaajia ja he olisivat ammattilaisia, he maksaisivat palkastaan vaikka eläkemaksuja ja heillä voisi olla työterveyshuolto, kuten työtätekevillä ammattilaisilla on. apurahajärjestelmä on luontojaan tarkoitettu väliaikaiseksi toimeentulon lähteeksi. minusta sen varassa elävien on todella hölmöä kutsua itseään ammattilaisiksi, jos mikään muu ansiotyön määritelmä ei täyty kuin se, että joku on tunnustettu osaaja alalla x. ammatti on minusta yhteiskunnallinen, ei persoonallinen määre. jos en voi kirjoittaa yhteenkään viralliseen yhteyteen ammatikseni “kriitikkoa”, en myöskään aio nimitellä itseäni kritiikin ammattilaiseksi. etenkin kun olen amatööri juuri riston hahmottelemassa merkityksessä.

    minulle on myös ihan suht sama miksi kukin itseään kutsuu, mutta uskoisin yhteisen olemisemme hyvien vibraatioiden kasvavan eksponentiaalisesti, jos kutsuisimme kaikki itseämme runoilijoiksi edes seuraavan viikon ajan. se voisi muuttaa kollektiivista olentaa hetkeksi (kriitikko-nimityksen kohdalla en lähtisi soveltamaan samaa, siitä pääsisi helvetti valloilleen).

  8. Teemu H says:

    Taisin ilmaista itseäni jälleen huonosti, joka tietenkin on vain tekosyy. Hajanaisia mietteitä seuraavaksi.

    Niin, kulttuurin parissa työ on kummallista verrattuna johonkin muuhun alaa. Kaupan kassat saattavat toimia samalla tavoin freelancer-tyyppisesti, mutta he ovat silti myyjiä. Freelancer ei siis tosiaan ole ammatti, vaan todella jokin työkäyttöliittymän tyyppinen. Mutta kai nekin jotain ammatikseen tekevät?

    Mun tarkoitus oli esittää huoli siitä, että koska kirjoittaminen näemmä menee enempi vain siihen suuntaan että puoli-ilmaiseksi tehdään (mulle se sopii kyllä, ei siinä mitään), niin asenne kirjoittamiseen latistuu – käsitetään yhä huonommin, että se voi olla kovaa, aikaa vievää ja rankkaa duunia. Asenne nimenomaan julkisen sektorin puolelta. Kirjoittamista ja kirjallisuutta pitäisi tukea enemmän, mutta jos vähätellään kirjoittamisen työnkuvaa, niin se on pois kirjallisuudelta. Ja eittämättä tuetkin vähenevät. Valtion ja yhteiskunnan pitäisi ottaa luovat, työt kulttuurin parissa niin vakavasti, että siihen suhtauduttaisiin ja sitä tuettaisiin entistä enemmän apurahoin tai muunlaisin rahoituksin, ja ennen kaikkea puittein, että se voitaisiin sellaiseksi myös oikeasti lukea.

    Jos kulttuurijournalismin työntekijät ovat freelancereita, ja kun freelancer ei (tietenkään) ole ammatti, niin mitä he sitten kirjoittavat sinne ammatti-sarakkeeseen? Toimittaja vai journalisti, ei kai työtön sentään?

    Tai onko apurahoilla sun muilla hilutuloilla elävän kirjailijan ammatti työtön? Tai pitäisikö olla? Kyllä kirjailijoillakin tottakai pitäisi todella olla sellainen samanlainen turvaverkko työn puolesta kuin työelämässä yleensä. Ehkä tuossa osoittautuu se aika holjuen yleisesti käsitetty raja ammatin ja tittelin välillä. Huoli siitä, ettei esim. kirjailijoilla ole turvaa työnsä takana kuuluu ammattiliiton hoidettaviin asioihin, siis toisin sanoen esim. Kirjailijaliiton pitäisi pystyä luomaan, neuvottelemaan, järjestämään, löytämään, vaikuttamaan, ylläpitämään ja rakentamaan yhteiskuntaan sellainen malli, että mikäli kirjailijuudesta halutaan edes jollakin tavoin virallinen ammatti, se myös käsitetään ja toimii niin. Jos sellaista tahdotaan, ja kun tarkastellaan sitä nykytilannetta vasten se tarkoittaa suoraan sanottuna sitä, että ammattijärjestönä ja jonkinlaisena edunvalvojana Kirjailijaliitto on epäonnistunut tässä nimenomaisessa tehtävässä. Jos apuraha on ns. välikausirahaa, (minkä asioiden välillä, muuten?) niin huonompi juttu lienee se, jos niistä sitten pääosin elää?

    Pointtinani siis se, että kun asettelee mittasuhteisiin eri instansseja ja kun ei voi olla huomaamatta, että kulttuurialojen työntekijät “kärsivät” eniten (huono sana, tarkoitan että he tekevät työtä eniten verrattuna siihen, mitä saavat siitä kaikkinensa vastineeksi), niin silloin terävän kynän ja sanan pitää osoittaa sinne minne kuuluu – nimenomaan oikeisiin instansseihin. Tuntuu, että nyt kulttuuri on riippuvainen yhteiskunnasta, kun sen pitäisi olla juuri toisin päin. Eli meillä on jo nyt eräänlainen persulainen tila kulttuurissa. Ilman, että ne on edes hallituksessa. Miten sellainen voi olla mahdollista, kun meillä on näitä ns. ammattijärjestöjä, joiden tehtävä nimeomaan olisi huolehtia puitteet kuntoon, kehittää niitä ja luoda hengittävämpi ympäristö?

    Miten muuten ammattilainen tai ammatti eroaa asiantuntijasta? (tuli vain mieleen)

  9. Risto says:

    Teemu. Katsauksesi työn ja toimeentulon maailmaan on tietysti osuva. Vaan jos katsotaan tulevaisuuteen niin tuo näkymä näyttää puolustustaistelulta. Kirjoittaminen tulonlähtenä, poetiikasta puhumattakaan, vaatisi ehkä aivan uutta näkökulmaa jonka mukaan kirjailja olisi jotain muuta kuin ammattinimi tai titteli.
    Tiedän kyllä, että ammattikeskeisyyden arvosteleminen lisää vaan sitä epävarmuutta, mitä kirjoittamisen taiteeseen liittyy. Pakko kuitenkin on ottaa etäisyyttä vallitseviin ajatuslukkiutumiin. Se ei tapahdu norsunluutornista käsin, se on filosofista ihmettelyä, jossa kysytään että onko tälle vallitsevalle ammattikeskeisyydelle edes perusteita.

    • Teemu H says:

      Olet tietenkin oikeassa, Risto.

      Olisi kiinnostavaa lukea ja tietää, mitä asiasta yleisemmin ajatellaan. Filosofinen ihmettely, kuten mainitsit, on mielestäni yhtäältä samanlaista puolustustaistelua myös. Puolustustaistelunäkökulma tässä juurtuu kaiketi myös perinteestä. Mutta nyt tässä lienee vaarassa sekaantua kaksi eri asiaa: ammatti-käsite kirjoittamisessa ja se, minkälainen tulevaisuus (ammatti-)kirjoittamisella Suomessa, kenties laajemminkin, on? Suppeammin kysymys on myös siitä, minkälainen kirjailija on tulevaisuuden kirjailija? Tai julkaiseva kirjoittaja.

      Olen hiukan varoen kommentoinut aiemmin siellä täällä, että nähdäkseni koko kirjoittaminen, ja kirjallisuus, hajoaa sirpaleisemmaksi. Tämä tarkoittanee myös, kuten edellä kuvasin jo tapahtunutta, sitä että joitakin käsitteitä heitetään kirjoittamisen osalta romukoppaan. Oikeastaan sirpaloituminen lähtee siitä, että suomalaisen kirjallisuuden kenttä kasvaa eurooppalaisemmaksi: kirjoittaminen lisääntyy ja sitä kautta kustantaminen lisääntyy. Julkaisujen määrä lisääntyy entisestään, julkaisemistapoja tulee lisää, kirjallinen kenttä pirstaloituu. Kilpailu kasvaa ja kuten muualla myös Suomessa julkaistuksi tuleminen ei tarkoita vielä yhtään mitään – on pakko brändäytyä, tulla esiin, että kirjoittamisella voi pärjätä. Tai sitten valita, kuten itse olen valinnut: palkkatyö muualla, pennejä taivaasta kaikki ne fyrkat, mitä kirjoittamisella ansaitsen.

      Fakta on kuitenkin se, ettei norsunluutorneista päästä eroon. Koskaan. On pakko integroitua, integroitava.

      Yleisemmin kirjoittamisesta – sisäisesti kirjoittamisen käsite hajoaa entistä enemmän. Ja sen yhteydessä ammatti-sanan käyttö vieläkin enemmän.

      • Maaria Pääjärvi says:

        heh, olit teemu käynyt kommentoimassa juuri kun kirjoitin omaa kommenttiani.

        mitä tarkoitat kirjoittamisen pirstaloitumisella? entä mitä norsunluutornilla?

      • Teemu Helle says:

        Pirstaloitumisella tarkoitan sitä, mikä esimerkiksi makrotasolla kirjoittavien kohdalla toteutuu yhä enenevässä määrin, ja jota koetin edellä tuoda esiin: konventionaaliset kirjoittajatyypit rikkoutuvat ensin tahoillaan, joiden jäljistä on mahdollista syntyä uusia kirjoittamisen ja kirjoittajan muotoja. Samalla se tietenkin osittain tarkoittaa jo juurtuneiden käytäntöjen, instanssien kyseenalaistamista, muuttumista, jopa unohtamista, ehkä.

        Syntyy uusia käsityksiä siitä, millainen on runoilija, kirjailija, toimittaja, valokuvaaja jne. Ääriviivat venyvät – esimerkiksi Kirjailijaliiton on ennemmin tai myöhemmin otettava kantaa omiin tarkoituksiinsa kun julkaiseminen muuttuu entisestään. Mikä määrittelee ne kirjalliset arvot, joiden avulla hakija hakee liittoon jne ja miten niihin ujuttautuvat esim. lähitulevaisuudessa kirjailijat, joiden teoksia julkaistaan vain digitaalisesti eikä lainkaan paperiversiona (on vaikea olla näkemättä tulevaisuudessa julkaistavan esim. myös runoutta, jossa päästään täysin painokuluista, kun volyymi on muutenkin pientä ja jokseenkin persnettoa, perinteisen kustantamisen rinnalla). Entäpä esim. proosan tai runokokoelmien, tai fiktion ja faktan perustukset: nyt vaikuttaa siltä, että lukemisen taso, keskittyminen ja keskittyneisyys ja siihen käytettävä ajankäyttö laskevat entisestään. Näin ollen kirjallisuudesta on tehtävä entistä helpommin omaksuttavampaa, markkinoita ajatellen, mutta kuinka populaarisemmaksi voi esim. dekkarigenrestä mennä? Kirjat ohenevat, julkaisutapoja tulee lisää: kaltaiseni löytävät tolstoinsa ja musilinsa edelleen Akateemisen klassikkohyllystä, mutta dekkarin voin hetken mielijohteesta ostaa kannettavaan digivermeeseen.
        Apurahat eivät riitä mihinkään. Siksi niitä tulee hakemaan jatkuvasti yhä useampi. Julkaisutulva vain kasvaa, sillä kirjan julkaiseminen tarkoittaa (pientä) tuloa. Helppous osin kasvattaa harrastelijamaisuutta.

        Mikä estäisi esimerkiksi kustannusyhtiöissä ryhtymästä siihen, että kirjailijan nimeä ei mainittaisi ollenkaan, tai kannessa olisi jopa kaksi yhdenvertaista kirjoittajaa: se harrastelija, joka tyrkyttää romaaniaan kustannettavaksi ja se, joka työskentelee kustantajalla ja jonka tehtävänä on kirjoittaa raakileesta kustannus- ja lukukelpoinen kirja. Kustannustoimittaminen vietäisiin askelta pidemmälle. Olisi “harrastelijakirjailija”, jolle maksettaisiin kertapalkkio kenties, ja “ammattikirjailija” kustannustalon sisällä. Olisiko mahdollista, että entistä enemmän kustannusyhtiö ulkoistaisi poesiksen? Toivottavasti ei. Vai onko näin jo tapahtunut/tapahtumassa?
        Entäpä teokset, jotka kirjoittavat 3-5 hengen ryhmät? Tarkoitan: kirjallisuushan nähdään aina ensisijaisesti yksilötaiteena, mutta entä jos näin ei olisi lainkaan? Ollaanko valmiita murtamaan myytti, jossa kirjallisen fiktiivisen teoksen äärelle lähtökohtaisesti asettuu vain yksi päätekijä?

        Uutisvalokuvauksessa, kuvajournalismissa, on otettu jo isoja harppauksia (en sano mihin suuntaan), mitä tulee työn tekemiseen ja ansaitsemiseen. Entinen valokuvaajaharrastelija – ammattikuvaaja -asetelma on saanut rinnalleen nyt uusien sovelluksien ja käytäntöjen myötä mm. palvelun, missä “tavallinen tallaaja” voi ottaa osuessaan sopivasti paikalle kuvan kännykällä ja lähettää sen ko. palveluun. Hän hinnoittelee samalla itse kuvan. Kyseenomaisesta palvelusta uutistoimistojen ja mediatoimijoiden on mahdollista valita kuvia esimerkiksi sähköiseen uutisointiin, mikäli haluavat. Näin he varmistavat varmasti tuoreet kuvat tapahtumapaikalta, ja melko halvalla kaiken lisäksi, sillä periaatteessa kuvan hinta määräytyy automaationa halvemmaksi kuin yleisesti, sillä median valinnan mahdollisuudet paranee. Tässä voittavat kaikki muut, paitsi ammatikseen ko. kuvaustyötä tekevät.

        Olen odottanut jo pitkään, milloin esimerkiksi uutistoimistot ottavat käyttöön entistä enemmän mekanismeja, jotka mahdollistavat ohikulkijoiden kirjoittaman artikkelien julkaisemisen vaikkapa sähköisessä muodossa. Niin, että kuka tahansa voi kirjoittaa paikan päältä “jutun”, joka lähetetään toimitukseen, jossa se koulitaan nopeasti läpi ja julkaistaan heti. Kirjoituksesta voidaan maksaa pieni, muodollinen palkkio. Freelancereiden jatkoksi syntyy vielä kevyempi sitoutumattomuuden siipi. Kukapa ei kieltäytyisi pienestä rahasta ja satunnaisesta mitättömästä työstä, jos sen ansaitseminen tehdään helpoksi. Jo nyt esimerkiksi jonkin tapahtuneen tiimoilta sähköinen media reagoi nopeasti, “olitko paikanpäällä, ota yhteys toimitukseen” – tyyppisesti.

        Yhteenvetona siis: asiat viedään niin pitkälle, että jokaisen on mahdollista olla mitä vain. Tekniikan kehittyminen myydään ihmisille asioita helpottavina mekanismeina, mikä samalla pääsääntöisesti tarkoittaa myös spesialiteettien normalisoitumista. Työtä tekevät tahot kärsivät, mutta norsunluutornit pysyvät pystyssä aina.

        Jotakin tällaista olin jo miettinyt, kun äskettäin kirjoitin, että elitismi toki korostaa yksilöä (joskus tarpeettoman), mutta myös suojelee tätä. Elitismi on näkemyksen puolustamista.

      • Teemu Helle says:

        Lisään vielä vastaukseeni:

        Olisiko mahdollista, että kustannustaho ulkoistaisi poesiksen, mutta valjastaisi ammattitaidon (ja samalla siitä maksettavan korvauksen) entistä enemmän firman seinien sisäpuolelle? Rahallisesti se olisi yritykselle järkevää.

    • Maaria Pääjärvi says:

      tuskin meillä täällä on yleistä ja yhtenäistä näkemystä, itse asiassa minusta on lystikäs yllätys löytää risto samanlaisilta ajatusraiteilta kuin itseni.

      ammatti on minulle ansiotyösanastoa, ja käsitän sen sanan edustavan maailmaa, johon sisältyvät tämän yhteiskunnan kiistämättömät arvot työstä ahkeruuteen ja menestyksestä työelämän ehdoilla järjestettyyn elämään. kotiäitikään ei ole ammatti, enkä missään nimessä kutsuisi itseäni kotiäitiyden ammattilaiseksi, vaikka olen tehnyt ko. työtä vuosikausia. eihän suhteeni lapsiimme ja kotitalouteemme ole ammatillinen vaikka miten olisin erikoistunut tekemään soppaa suuressa kattilassa ja ripustamaan 3 koneellista pyykkiä päivässä. samoin en näe, että jokin kirjoittajantoiminta, joka on toinen elämääni keskeisesti jäsentävä seikka, olisi ammatillista. missään mielessä. minusta jokaisen ihmisen toiminta omassa elämässään ylittää ammatin tai statuksen kaltaiset luokittelunimitykset, vain osa siitä toiminnasta voidaan luokitella ammatilliseksi, ja minä katson sitä eräänä elämäntapana. minulla ei tällä hetkellä ole sellaista elämäntapaa, joten en myöskään halua koota itseeni lainasanoja tuosta elämäntavasta. minusta se on tarpeetonta henkilökohtaisesti – ja yleisemmin ammattilaisuuspuhe ei vastaa kulttuurialalla homia tekevien statusta. minusta se on huonoa työtaistelua, koska työtaistelun pitäisi aina pyrkiä oman tilanteen tiedostamiseen ja sen parantamiseen. jos puhuu itselleen palturia alunperinkin, ei pysty parantamaan asemaansa. en kylläkään väitä, että esim kriitikoiden, esseistien tai kirjailijoiden asemaa voisi (ammatillisessa mielessä?) parantaa ilman hyvin radikaaleja yhteiskunnallisia ratkaisuja. mennään taiteilijapalkkaan tai perustuloon.

      en usko, että kulttuuri vapautuu yhteiskunnan kontrollista ammattilaisuuden tai asiantuntijuuden tapaisten käsitteiden avulla, koska ne ovat nimenomaan yhteiskunnan kontrollin tuottamia käsitteitä. en ymmärrä mihin taiteiden alalla toimiva ihminen niitä tarvitsee (enkä tietenkään estä häntä niitä käyttämästä, minulla nyt vain on omat näkemykseni jotka eivät tietenkään estä muita näkemyksiä).

      risto, oletko ihan varma siitä, että ammattikeskeisyyden moittiminen lisää epävarmuutta? minä taas uskoisin, että hyvälle pohjalle rakentaminen lisää aina varmuutta. jos ei muuta, niin itsevarmuutta ja siinä pesii muukin varmuus. ja ammattikeskeisyys tuskin on kestävä pohja, koska se tuottaa jatkuvaa epäsuhtaa: esimerkiksi toimettoman ammatin – ei ole yhtään työtä, joka vastaisi koulutusta & osaamista – tai sitten liian huonon ansiotason – niinjanäin pitkä koulutus plus työkokemus plus erikoistuminen plus huipputaidot alalla, eikä minkäänmoista liksaa siitä. eikä se asia mainittavasti muutu, vaikka kuinka saisi apurahaa (koska apuraha ei ole palkka, sen saaja ei ole yhtä hyvässä asemassa kuin työntekijät; palkkoihin verrattuna se on pieni; eikä todellakaan vastaa tehtävän haastavuutta tai tekijän koulutustasoa – koskee niin taiteilijoita, tutkijoita kuin tietokirjailijoitakin).

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.