Anselm Kieferille auringonkukat ovat galakseja

Penjami Lehto | February 3rd, 2016 - 12:17

IMG_2879

On tammikuun viimeinen lauantai. Edellisen kerran seisoin samalla paikalla kaksi kuukautta sitten kaamospirun ilkkuessa vierelläni. Nyt se on haipunut varjoihin, mutta näkymä ei ole juuri muuttunut: lumisesta pellosta törröttää kuolleiden viiniköynnösten rivistöjä – tai ehkä tuhansille nimettömille haudoille pystytettyjä oksia. Lopullisuuden läsnäolo lepää kaiken yllä raskaana kuin seinälle nostettu massiivinen maalaus.

Vaan yhtäkkiä pilvet väistyvät!

Auringonsäteitä lankeaa sermin takaa. Ne valaisevat talvisesta maisemasta kapean kaistaleen. Valo leikkii hangella, runsaan maalikerroksen rosoisella pinnalla  – heikkenee välillä, sitten taas voimistuu. Murheen ja alakulon keskellä läikkyy toivoa. Aivan kuin itse Apollon lähettäisi merkin siitä, että toistamiseen tehty retki kannattaa, että uskollisuus palkitaan, että Anselm Kieferin lyijynharmaiden teosten alkemia on todellista.

Tuntuu hyvältä olla taas Mäntässä. Nähtyäni Kieferin teokset Taidemuseo Göstan paviljongin tiloissa en osaa kuvitella niitä suuren kaupungin sykkeessä sijaitsevaan taidenäyttelyyn. Pitkä ajomatka ei ole rasite, päinvastoin. Ehkä keskisuomalaista metsää halkovan tien tarkoituksena ei niinkään ole viedä perille vaan johdattaa pois hälystä. Valmistaa kohtaamiseen.

* * *

Kuljen näyttelyn läpi kolmeen kertaan, viipyillen, viivytellen. Teosten sisällölliset syvyydet ovat valtavia, samoin niiden fyysiset mittasuhteet: saksalaisen nykytaiteilijan monet maalaukset – tai maalauksen ja veistoksen yhdistelmät – ovat useita metrejä korkeita ja leveitä. Materiaaleina on käytetty muun muassa puuta, kipsiä ja lyijyä, mikä korostaa myyttisiä aiheita luotaavan taiteen painavuutta.

IMG_2594Varsinkin suuressa hallissa, jossa on esillä kaksitoista teosta, tunnelma on vaikuttava, hämmentäväkin: itsensä tuntee pieneksi. Jossakin vaiheessa havahdun siihen, että olen alkanut punnita askeleitani. On kuljettava verkkaan, sillä jo muutamalla harppauksella siirtyy seinän kokoisen Baabelin tornin luota nukkuvaa Jaakobia kuvaavan teoksen äärelle. Muutama askel lisää, ja sermin takana avautuu kosmos: hallin pitkän seinän pituudelta ripustetuille levyille on maalattu astrologi ja alkemisti Robert Fluddin teorioista innoituksensa saanut tähtitaivas, jonne on ripustettu detaljeiksi oksia, kasveja ja jopa joutsen.

Kiefer on sanonut olevansa pikemminkin tarinankertoja kuin taidemaalari. Maalauksista kertovat opasteet johdattelevat hyvin Kieferin visioiden syntysijoille, mutta niihin ei silti ole välttämätöntä tutustua: teokset alkavat kommunikoida katsojansa kanssa muutenkin – nimiä tai tekstejä ei tarvita. Göstan paviljongissa tarinat ja myytit risteävät ja kerrostuvat, kieppuvat ilmassa. Tuntuu luonnolliselta ja oikealta antautua kokemaan ja tuntemaan niiden läsnäoloa, yrittämättä hahmottaa kokonaisuutta.

* * *

Kun viettää taidenäyttelyssä kokonaisen iltapäivän, tahtomattaankin kuulee lukuisia muiden vierailijoiden kommentteja ja keskusteluja.

Iäkäs pariskunta kiistelee siitä, koostuuko eräs isokokoinen maalaus useammasta osasta ja onko siinä sauma vai ei. Väittely on tahattoman koominen: jos katsetta nostaisi hieman ylöspäin, sauman erottaisi selvästi. Tosin se on puoli metriä sivussa kohdasta, jota pariskunta tarkastelee lähempää.

Muutaman hengen ryhmässä asiantuntijaroolin ottanut mies kertoo erään taulun äärellä, kuinka siinä näkyy parakkien ääriviivat ja kuinka maalaus varmastikin liittyy keskitysleireihin, sillä holocaust on Kieferille tärkeä aihe. Tulkinta on hyvä, mutta ilmeisen pielessä: teos nimensä ja opastetekstin perusteella liittyy juutalaisen teosofian Merkaba-mystiikkaan. “Parakit” ovat taiteilijan näkemyksen mukaan kahden maailman välillä olevia temppeleitä, joihin on mahdoton nousta tai laskeutua.

IMG_2886Kaksi miestä, joista toinen puhuu kuin olisi taiteilija itsekin, ovat uppoutuneet pohtimaan suurikokoisista töistä koostuvan näyttelyn kuljettamiseen ja kokoamiseen liittyviä haasteita. Taulujen lisäksi he käyvät tutkimassa hallin ovet ja hissin – kritisoivat kuuluvasti paviljongin suunnittelijaa epäkäytännöllisyydestä ja esittävät aiheesta kysymyksiä virkailijalle.

Eräs pariskunta taas miettii lyijyn käyttöä teoksissa ja millaisia vaikutuksia myrkyllisillä höyryillä on taiteilijan terveyteen. Rouva toteaa, että ehkä se ei ole niin vakavaa, sillä taiteilijat useinkin ovat henkisesti tasapainottomia. Kuin vakuudeksi hän osoittaa Baabelin tornia esittävää teosta.

Useammassakin seurueessa syntyy keskusteluja maalausten aiheiden ja nimenomaan opastetekstien suhteesta itse teoksiin. Keksiikö Kiefer ensin taulujensa tarinan ja maalaa sen perusteella, vai maalaako hän ensin ja kirjoittaa sitten teokseen sopivan selitteen? Ja onko Kiefer itse kirjoittanut tekstit vai joku muu?

Voimakkaimmin koetut tarinat matkaavat vierailijoiden mukana ulos museosta. Ensimmäisen käyntikerran jälkeen satuin lukemaan Sapfon runoja. Mieleen palautui välittömästi näkemäni Sapfoa esittävä veistos, jossa kipsinen mekko kannattelee lyijystä tehtyjä kirjoja. Tuntuu lähes kohtuuttomalta, kuinka raskaaksi Sapfon kirjoittamien fragmenttien paino on käynyt länsimaisessa kirjallisuudessa. Rakkausrunot ovat erkaantuneet alkuperäisistä, henkilökohtaisista yhteyksistään – ne on kanonisoitu, valettu lyijyyn.

* * *

IMG_2597Vaikka osa teoksista on melko abstrakteja, en kuitenkaan kuule kenenkään lausuvan nykytaiteen näyttelyiden vakiotuhahdusta “Mitä järkeä tässäkin on?”. En usko, että yleisö olisi Mäntässä mitenkään keskimääräistä valistuneempaa: Kieferin työt vain tarjoavat niin paljon tasoja sekä tarttumapintaa, että kysymyksen esittäminen ei juolahda kriittisimmänkään museovieraan mieleen.

Teosten voima on aseistariisuvaa. Kokonsa ansiosta ne vangitsevat katseen jo kaukaa – ja toisaalta ne ovat sekatekniikalla toteutettujen pintojensa takia kiinnostavia läheltä tarkasteltunakin. Se, mikä kauempaa näyttää lumihangelta, muistuttaa metrin päästä tutkiskeltuna koivun tai jonkin muun puun kaarnaa. Huomaankin virkailijoiden koko ajan pitävän silmällä yleisöä: on suuri kiusaus koskettaa sormenpäillä teosta, tunnustella pintastruktuurin rosoja ja karheita muotoja.

Kiefer käyttää teoksissaan värejä hillitysti. Yleisilme on harmaata, valkoista, mustaa sekä jonkin verran maanläheisiä, murrettuja sävyjä – olki, ruoste, okra. Voimakasta mutta hillittyä, rauhallista.

Laajat pinnat luovat syvyysvaikutelmia silloinkin, kun perspektiiviä ei juuri ole. Syvyys ei liity pelkästään tilaan vaan myös aikaan: kokiessaan väkevän tilavaikutelman alkaa mitata eri tavalla aikaa suhteessa teoksen ulottuvuuksiin. Ja kun tietää näkemänsä kannattelevan ihmiskunnan historian kerrostamia myyttejä, kello pysähtyy.

* * *

On erilaista käydä Kieferin näyttelyssä tammikuun lopussa marraskuuhun verrattuna. Joissakin teoksissa suunnan tai liikkeen voi nähdä kahdella eri tavalla : taivaan ja maan yhdistäviä tikapuita kuljetaan joko ylös tai alas, Baabelin torni on joko rakentumassa tai sortumassa – ja kuihtuneissa siemenkodissa on myös kaksi tulkintaa.

Marraskuussa kaikki on kuollutta, elämä on paennut kukkien maanpäällisistä osista maan uumeniin. Silloin kuihtuneita auringonkukkia ajatteli kuoleman kuvina – mutta nyt, kun kotipuutarhuri alkaa taas selailla siemenluetteloita, näkee kaiken toisin. Siemenkota on mahdollisuus uuteen alkuun, täynnä hedelmällisyyttä ja potentiaalia.

Kiefer käyttää töissään erityisesti auringonkukkia, sekä maalausten aiheina että itse
kasveja veistostensa osina. Näyttelyssä esitettävässä dokumentissa Kiefer kertoo, kuinka hän on katsellut auringonkukkapellossa makaillessaan ylöspäin ja ajatellut alaspäin kääntyneiden kukintojen olevan kuin galakseja. Mikro- ja makrokosmos yhdistyvät.

Tänä keväänä kylvänkin myös auringonkukansiemeniä. Ja sortumatta enää Anselm Kieferin osalta ylisanoihin, totean vain: ennen kylvöpuuhia käyn mahdollisesti vielä kolmannen kerran Mäntässä.

Tai todennäköisesti.

Varmasti.

* * *

Näyttely on avoinna 24.4.2016 saakka. Lisätietoja näyttelystä ja Anselm Kieferista taidemuseon nettisivuilta.

IMG_2561

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.