Apuraha vai yhteistyö

Risto Niemi-Pynttäri | August 22nd, 2011 - 11:47

Runoilija Karri Kokolla on takanaan kuuden vuoden kukoistus käsitteellisen runouden alueella. Varjofinlandiasta (2005) alkanutta 13 -teoksen vaihetta voi jo sanoa uutta koulukuntaa luovaksi kirjoittamiseksi.  Silti Karrin on kait parempi vaan haastatella muita kirjailijoita toimittajan työssään Parnassossa. Valtion kirjallisuustoimikunta ohittaa hänet näemmä jatkuvasti.

Samoin muut uusien kirjoittamistapojen runoilijat, kokeelliset: tänä vuonna juuri he jäivät rannalle. Olemme jo vuoden 2012 kynnyksellä, Karri Kokko ei ole saanut kutsua taiteilijaprofessoriksi, ei myöskään Leevi Lehto. He eivät ole saaneet edes vuoden apurahaa. Listaa voisi jatkaa kysymällä, mikä muu kuin uusien kirjoittamistapojen kokeilu koskee seuraavia runoilijoita: Harry Salmenniemi, Janne Nummela, Teemu Manninen. Aivan.

Toisin vain tekijät ja kirjallisuustoimikunta itse tietää ketkä ovat hakeneet työskentelyapurahaa. Ei ihme, että tällainen dissaus herättää epäuskoa ja paranoiaa: Ketä kuuluu tuohon toimikuntaan ja keitä he tukevat. Epäily on tietenkin turhaa ja haitallista. Kirjallisuuden tuki ei vaan näytä koskevan kokeilevaa kirjoittamista.  Tuki ei näytä myöskään edistävän kirjailijoiden vapaata yhteistyötä, se suosii yksilön ammatillista eristymistä. Se ei suosi ateljeekritiikkiä tai vapaata toimintaa kirjoittajien parissa, ideoiden ja vaikutteiden vaihtoa erilaisten kirjoittajien kesken.

Kirjallisuuden ja kirjoittamisen tukeminen on tällä hetkellä ehkä kaikista taiteenaloista konservatiivisinta.  Tämä tuli esiin jo taidebyrokratiaa suomivassa Hesarin juttusarjassa. Valtion kirjallisuustoimikunnan politiikka oli kritiikin kohteena 4.1. 2011 Antti Järven jutussa nimeltä ”Apuraha-automaatti ruokkii konkareita”.  Tärkeä juttu – ja kevään apurahalista onkin  hieman uuden suuntainen.

Vähemmälle huomiolle jäi jutussa esiin nostettu kysymys siitä kuinka tuki voisi edistää myös kirjailijoiden yhteistyötä. Kun toimikunnan edustajilta kysyttiin, miksi vain Kirjailijaliitossa aktiiviset kirjailijat näyttävät saavan erityisen hyvin työskentelyapurahoja, kirjallisuudesta vastaava taidesihteeri Ansa Aarnio vastasi:      

“Kaikilla taiteenaloilla huomioidaan se, jos joku ihminen käyttää paljon aikaa yhteisen hyvän edistämiseen.”

Samaa mieltä oli myös Mervi: ”Kantokorven mukaan listalla näkyy myös kotimaiselle tukijärjestelmälle ominainen piirre: jatkuvia apurahoja saavat monet sellaiset kirjailijat, jotka ovat toimineet aktiivisesti kirjallisen kulttuurin hyväksi esimerkiksi Kirjailijaliitossa.”

Kirjallisuuspoliittisesti on falskia samaistaa ammattiliitto ja työ kirjallisen kulttuurin hyväksi, se oli tietysti lipsahdus, mutta siinä uhrattiin arvokas yhteistyön asia vanhakantaiselle järjestötoiminnalle. Olemme tosiaan vuoden 2012 kynnyksellä ja  yhteisöllisyys ymmärretään jo aivan eri tavalla kuin liittoon kuulumisena. Eikö yhteisyötä ole myös vapaa työ pienen kustannustoiminnan parissa, ateljeekritiikki, vapaa esikoisten ohjaaminen, aktiiviset ja omalla kustannuksella ylläpidetyt suhteet ulkomaille. Tässä suhteessa, ja oman runoutensa kautta, Karri ja Leevi tuntuvat olevan merkitykseltään taiteilijaprofessoreiden luokkaa, mutta kaikki se on tapahtunt kirjallisuuden anarkistisen yhteisöllisyyden puolella.

 

 

9 kommenttia

  1. Moi,

    en kommentoi muuten kuin että mä en ollut tuota hakenut.

  2. Salaliitto P*rkele! says:

    Kaikki eivät tosiaan edes hae noita apurahoja, nimiä kannattaa listata vasta kun tietää jokaisen erillisen tapauksen taloudellisen tilanteen, senhetkiset hakemukset ja tulojenmuodostumiskuvion tarkasti.

  3. Risto says:

    Missään ei ole listoja niistä, jotka eivät ole saaneet apurahoja, joten jos seurattaisiin Perkeleen vaatimusta. niin ainoa faktapohjaisen kritiikin mahdollisuus olisi haukkua niitä jotka ovat saaneet tukea.
    Ja sehän olisi täysin väärä tie. Viittasin tähän kyllä jo jutussani, viittasin myös siihen että paranoia eli salaliitto -puheet ovat pelkästään haitaksi.

  4. Ripsa says:

    Suomi on niin pieni maa, että täällä ihmiset tuntevat toisensa, no, esimerkiksi kriitikot ja suomalaiset kirjailijat. Niin kauan kuin minä muistan on puhuttu siitä että ensin sulle ja sitten mulle, kun on puhuttu apurahoista.

    Toivottavasti kukaan ei rupea miettimään ratkaisua, että poliitikot myöntäisivät apurahat. Siinä voisi käydä useammillekin taiteen lajeille hassusti. Eikös sellaista pohdittukin julkisuudessa jokin aika sitten?

    Ovatko apurahan myöntämisen kriteerit julkisia? Nyt ei tule mieleeni ovatko tai mitä ne sitten olisivat. Voi tietysti olla että ovat menneet ohi silmien.

  5. Risto says:

    Niin Ripsa, usein viitataan siihen että Suomi on pieni maa jossa kirjalliset piirit tuntevat toisensa. Uskon siihen vain osin. Viimeksi huomasin tätä argumenttia käytettävän, kun erään palkintoraadin jäsen kannatti ystävänsä palkitsemista. (Kaikki tuntee kuitenkin toisensa) Ei tämä kulttuuri sentään ole niin pieneksi supistunut.
    Toisaalta voi olla että Facebookin ja verkon kautta laajatkin kirjalliset piirit alkavat tosiaan tuntemaan toisensa. Jopa lukija voi tutea kirjailijan, mikä ennen oli lähes mahdotonta.

  6. Tähän sivulliseen tuli väärä sukupuoli; naiset ovat tänä vuonna tämän verran tasa-arvoisempia kirjailijoita: 28 – 18.

    Ammattitoimittaja ottaisi Paavon uuteen käsittelyyn. Kirja-alan asiantuntijana hänen paras työkaverinsa tuntee Paavonsa. Paavo on ammattimies, ja hän tekee tärkeää työtä Washingtonissa, journalisti sanoo. Tämä ei ole painostusta. Ja jos taas niin tulkitaan, voidaanko Paavo palkita seuraavalla kerralla? Tai jokin ylimääräinen erikoispalkinto? En tietysti halua kyseenalaistaa muiden raatilaisten näkemystä Paavosta, mutta ristiriitaa on opittava sietämään. Ristiriita on epäilyn perusta, ja jatkuva epäily on eurooppalaista kulttuuria. Lautakunnan puheenjohtajan mielestä tuo on niin totta, varsinkin se mitä asiantuntija sanoi kulttuurista. Tiettyä ristiriitaa me haemme myös tämän päivän kirjallisuudesta, jopa kriittisyyttä. Näin ollen epäily jos mikä on itsestäänselvyys palkintojen jakamisen lähtökohtana. Otetaan Paavo uuteen käsittelyyn. Tai perustetaan Paavo-palkinto! Kirjallisuus on niin arvokas asia palkittavaksi, että asiantuntijaa kannattaa aina kuunnella, ja se rooli sivullisen on nyt otettava hyvän ja pahan taistelussa. Valehtelen istuneeni samoilla tutkija Pekka Tammen luennoilla kuin raadin ainoa alan ammattilainen. Minä tunnen tuon narratologian, sanon. Mutta minä olen myös lukenut Paavon kirjan. Minua voitte syyttää, jos joku tulee lankoja pitkin sihteerille. (Sivullisia s 17)

  7. Risto says:

    Jälkikäteen tapahtuva narina palkintojen ja apurahojen suhteen on tosiaan aina hieman tympeää. Mutta jospa tässä onkin kyse epäilevan hengen levittämisestä, kuten tuossa otteessakin hieman ironisest kuvataan.
    Ote on siis Jouni Tossavaisen keväällä ilmestyneestä Sivullisia teoksesta.

  8. Leevi Lehto says:

    Oli valtion 1-vuotisella taiteilija-apurahalla muistaakseni 2010 ;)

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.