Asiasuomi ei aina ole niin kaunista

Risto Niemi-Pynttäri | March 4th, 2012 - 13:31

Ideaalin asiakielen ominaisuuksiksi on nimetty selkeys, lyhyys ja todenmukaisuus. Sosiaalisessa mediassa ideaalit ovat kriisissä, koska ihmisten välisissä suhteissa tuollainen kieli olisi töksäyttelevää, liian suorapuheista ja loukkaavaa.

Suomen Kuvalehden jutun 20.2. otsikko ”Meillä on kaunis kieli, miksemme pidä siitä parempaa huolta” oli harhauttava, koska juttu käsitteli vain asiakielen rappeutumista – ainekirjoitusta sekä yliopistoissa tapahtuvaa selän kääntämistä suomen kielelle. Yritän tässä postauksessa osoittaa, miksi asiasuomi ei ehkä olekaan niin kaunista.

Kirjoitettu kieli on yleensä kuulemma sosiaalisesti tökeröä, koska kielestä puuttuvat ne kuuluisat kasvonilmeet. Syynä on pikemminkin ilmeetön asiakieli. Kielen ja kirjoittamisen opetus on pitkään keskittynyt sosiaalisten vivahteiden poistamiseen ilmaisusta. Tälläkin hetkellä kouluissa vältetään elävää kirjoittamista; puolustetaan vain asiakieltä, vastustetaan chatin ja tekstareiden puhekielisiä vaaroja mutta ei opeteta puheenomaisen kirjoittamisen tyylejä.

Kirjakielen rappiosta ja internetin huonosta vaikutuksesta on puhuttu pitkään, ja kiistämättä kapeneva sanasto ja ilmeettömät lauseet lisääntyvät. Ongelman suhteen on kuitenkin vaikea päästä käytännölliseen työhön, kun esille astuvat aina ensiksi nuo asiakielen puolustajat – heillä on diskursiivinen valta. Kirjakieli on heille suomen kielen synonyymi.

Ilmaisu ”suomen kieltä ei enää osata” on ylimielinen ja kertoo pääasiassa asiakielen linnakkeesta ja kielipoliittisesta vallasta. On helppo vaalia kielen puhtautta jos osaa kieliopin. Niillä eväillä on kuitenkin vaikeaa sanoa, mitä vikaa sosiaalisen median kielessä on. Päivittelyä riittää, mutta kiinnostus kirjoitetun puhekielen retoriikkaan on vähäistä.

Kuka siis katsoo voivansa asettua kaiken yläpuolelle pitämään oppituntia itse kielelle ?

Kielellinen valta on viety pois itse kieleltä. Puhuvan väen kieli kiinnostaa nykyään yhtä vähän kuin Aleksis Kiven aikoina. Puhuva väki koostuu riitelevistä mölisijöistä, he ovat kirjoitustaidottomina pidettyjä orjia, he saavat raipaniskuja kielipoliiseilta epäpuhtaan kielen, anglismien ja yhdyssanavirheidensä takia. He ovat välittömien intohimojen vallassa olevaa massaa – näinhän ihmisjoukkoja on aina luonnehdittu. Hyi, sellaista on sosiaalisessa mediassa.

On kiinnostavaa lukea Richard Lanhamin huomioita siitä, millainen maailma on asiakielen ihanteiden takana. Clarity, brevity and sincerity – selkeys, lyhyys ja todenmukaisuus tuntuvat ensin kielen perusarvoilta, joita kukaan ei voi epäillä. Kuka haluaisi puolustaa epäselvyyttä, turhaa jaarittelua ja valehtelua ?

Elävissä puhetilanteissa tuollainen toteava ja osuva totuuksien laukominen aiheuttaa pahaa jälkeä – tällainen asiakieli siis on juuri sitä sosiaalisesti kömpelöä vuorovaikutusta, josta kaikkea kirjoittamista moititaan.

Selkeys, lyhyys ja todenmukaisuus ovat Lanhamin mukaan jääneet menneen maailman vangiksi. Hän vertaa sitä raskaaseen teollisuuteen, joka yhdistyy puritaaniseen moraaliin ja täydelliseen tyylittömyyteen.

Tiiviin asiakielen talous on Lanhamin kannalta pelkän, puhtaaksi tiivistetyn informaatiomassan kuskaamista. Olennainen matsku tarjotaan tiiviinä palikkoina ja suurina painoksina. Usein tällaisesta kielestä käytetään ilmaisua ”kuivaa asiaa”. Olennainen puute tällaisessa asiakielessä on, että siitä puuttuu lavastus, persoonallisuus ja draaman taju. Olennainen osa sosiaalista elämää karsitaan pois. Kuiva asiakieli ei ota kontaktia, se ei ala pelaamaan sosiaalisia pelejä.

Puritaaninen moraali puolestaan on Lanhamin mukaan sisään rakennettuna sen ”plain truth” ideassa – parasta on yksinkertainen ja karu totuus – vaikka sitten päin naamaa.

Sen vastakohta on miellyttävämpi, hieman laittautunut kieli, lumoavuus. Kreikkalaisilla oli tätä ilmaiseva retoriikan jumalatar, jonka nimi kuulostaa suomalaiselta – hän oli Peitho. Tämän jumalattaren erityinen taito oli paljastaa peittämällä. Hänen vaikutuksestaan iholle laskeutuva vaate tekee ihmiskehon kauniimmaksi kuin paljas alastomuus.

Lanhamin kirjan nimi on The Economics of Attention, style and substance in the Age of Information (2006). Lanham on retoriikan asiantuntija, joka yrittää hahmottaa uudenlaista huomiotaloutta. Kyse ei ole sensaatioiden ja spektaakkeleiden maailmasta ja huomionkipeästä julkisuudesta kuten bisnesmaailman ”huomiotaloudesta”.

Lanham palaa selkeyden ja lyhyyden ihanteisiin asiakielen sijaan taiteen kautta. Minimalismi, typografinen taide, ja pop-taide ovat kehitelleet lyhyen ja selkeän ilmaisun mahdollisuuksia suuntiin, joista jokainen verkossa kirjoittava voisi saada oppia, mutta se on sitten toinen asia.

 

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.