Autonominen ihminen

Aleksis Salusjärvi | November 1st, 2016 - 18:07

Aikaamme kuvaava tsemppislogan ”The land of second chance” on todellisuudessa resignoitumisen mantra.

Amerikka tunnetaan ”toisen mahdollisuuden maana” – maana jossa annetaan uusi mahdollisuus umpikujaan ajautuneelle. Sloganin ”The land of second chance” on tarkoitus kannustaa ihmisiä yrittämään – mutta todellisuudessa se asettaa ihmiset etsimään mahdollisuuksia. Ikään kuin elämä olisi pudotuspeli, jossa mahdollisuudet ovat oljenkorsia onneen. Mitä enemmän yrittää, sitä enemmän saa mahdollisuuksia, ja haluamme uskoa että ahkeruus palkitaan.

second_chance

 

Niinhän se on. Mutta Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa jatkuvan yrittämisen korostaminen toimii lopulta paradoksaalisesti ihmisiä passivoivana voimana. Näen ympärilläni älykkäitä oppineita ihmisiä, jotka käyttävät elämänsä yrittämiseen. He laativat työkseen hakemuksia, työsuunnitelmia, anomuksia, vetoomuksia, suosituksia, lausuntoja, todistuksia ja muita turhanaikaisia papereita, koska he yrittävät jatkuvasti saada mahdollisuuden tehdä sitä, minkä he kuvittelevat olevan tarpeellista.

Todellisuudessa he eivät tiedä, onko se tarpeellista, koska heidän huomionsa suuntautuu tarjottuihin mahdollisuuksiin. He siis sysäävät oman tarpeellisuutensa pohtimisen muille. He eivät ole autonomisia, kuten amerikkalaiset eivät ole autonomisia. He elävät mahdollisuuksien määrittämässä todellisuudessa kuin teräskuula flipperissä. Joku muu painelee nappeja.[1]

Viime kädessä tietysti jokaisen ihmisen elämä koostuu mahdollisuuksista. Mitä onnekkaampi ihminen, sitä enemmän hänellä on mahdollisuuksia. Kuulun kiittämättömään sukupolveen, jolle kaikki polut ovat raivattu valmiiksi. Aiempiin polviin verrattuna kutakuinkin kaiken olennaisen pitäisi olla omista valinnoistamme ja kyvyistämme kiinni.

Opiskelusta työelämään elämme yhä selvemmin meritokratiaksi muuttuneessa yhteiskunnassa. Amerikkalainen unelma (kenestä hyvänsä voi tulla mitä tahansa) on Suomessa mahdollisempaa kuin se on juuri missään muualla maailmassa milloinkaan ollut. Tämän lantin kääntöpuolena on, että jokainen on vastuussa itsestään. Vallitsee kaikkien kilpailu kaikkia vastaan. Halukkaita on aina enemmän kuin vapaita paikkoja, ja jos et ole hyvä missään, jäät lähiökerrostalon sohvaan odottamaan viikatemiestä.

Sukupolveni suurinta viihdettä ovat erilaiset kilpailut, joissa etsitään Parasta. Paras kokki, laulaja, tempuntekijä, paras isovelitaloasuja, paras tavis – mitä ikinä. Julkilausumaton viesti, jolla meitä kyllästetään, on mahdollisuuksien antaminen. Meille halutaan antaa mahdollisuuksia, mutta lopulta kyse on indoktrinaatiosta: kun teemme mitä sanotaan, pääsemme minne haluamme.

Lentäjäksi, lääkäriksi, runoilijaksi, filosofiksi, haudankaivajaksi – jokaiseen on valmis polku. On pyrittävä ja täytettävä kelpoisuus. Sitten on tehtävä niin kuin sanotaan ja ylitettävä rima toisensa jälkeen. Lopulta olemme valmiita. Saamme diplomin, saamme paikan maailmassa, saamme asuntolainan, saamme elämän jonka reunaehdot ovat valmiiksi määritellyt.

Paljon puhutaan yhtenäiskulttuurin kuolemasta. Olemme kuulemma muuttuneet yksilöiksi ja massakulttuurin sijaan kaikki koostuu yhä pienemmistä osayleisöistä ja alakulttuureista. Todellisuudessa olemme vain systematisoineet kaiken. Kaikesta on tullut valmista. Rock on kuollut, koska sen tarjoamasta vaihtoehdosta on tullut estetiikka. Ummehtunut suurten ikäluokkien vanhuksilta haiseva estetiikka. Urautuneen juuttuneen maailman estetiikat ovat valmiita ja luokiteltu. Ei ole enää hyppyjä tuntemattomaan, koska kaikki elämänvalinnat ovat valmiina edessämme.

Tämän takia taide on kuolemassa. Se kuolee elämäntapojen kaventumiseen ja hakukaavakkeisiin.  Olemme menettämässä vapauden kulttuuristamme ja sen ensimmäisenä uhrina on taide. Taiteesta tulee palvelu ja taiteilijoista hoitajia. Hoitajista tulee työtehonlisääjiä ja työn tuottavuudesta ihmisarvon mittari.

Yksilöllisyys on onnistuttu myymään meille, ja me ostamme, koska se on helpompaa kuin asioiden alusta asti itse luominen. Tyydymme ostamaan sillä mitä meillä on: kapasiteetillamme, ajallamme, perityllä omaisuudella.

Noin 14-vuotiaana ihmisen abstrakti ajattelu kehittyy niin paljon, että subjektivaatio ottaa viimeisen askeleensa. Ihminen käsittää olevansa jossain perustavassa mielessä yksin maailmassa. Olemme itse vastuussa itsestämme, vain me itse. Tämä tieto on kuhnilainen paradigmanmuutos, hurjin mahdollinen tieto, jonka ihminen voi saavuttaa.[2]

Aikuistuminen tarkoittaa henkistä kehittymistä. On hämmästyttävää huomata, miten osalla ihmisistä se lakkaa johonkin tiettyyn pisteeseen. Jokainen tuntee aloilleen jääneitä ihmisiä, joiden elämä tuntuu koostuvan vähäpätöisistä asioista, aivan kuin heidän kykynsä unelmoida olisi rajoittunut. He eivät näytä saavan juuri mitään aikaiseksi, koska he eivät keksi mitä elämällään tekisivät.

Kysyttäessä jokainen ihminen varmasti tuntee olevansa yksilö, oman tien kulkija, onnensa seppä ja erityinen. Epäsuhta selittyy sillä, että tämä erityisyys toteutuu annetuissa rajoissa. Se voi olla vaikka vegaanius tai aseharrastus, jokin harmiton enemmistöstä erottava valinta. Ei kuitenkaan mitään sellaista, joka täyttää koko tietoisuuden ja asettaa ihmisen perustavasti eri asemaan toisiin nähden.

Autonomisinkin ihminen on tietenkin tämän meille annetun maailman uhri. Vuorokausi kestää 24 tuntia ja painovoima estää ylöspäin putoamisen. Yhtä kaikki autonomia etsii ratkaisuja ongelmiin omaehtoisesti eikä esimerkiksi sosiaalisesti. Bob Dylan osoitti autonomisuutta kieltäytyessään vastaamasta Nobel-lautakunnalle, kunnes julkinen paine kasvoi sietämättömäksi. Juuri taide on autonomisuuden polttopisteenä, sillä sen tunnuspiirteenä on ollut kompromisseista kieltäytyminen ja mahdollisimman suuri hyödyttömyys. Kun taidetta ei voi kytkeä luovan talouden moottoriksi tai palveluksi, se täyttää ainoaa tehtäväänsä, autonomisuuttaan.[3]

Nykyisten taiteilijoiden elämä täyttyy samasta kaavakkeiden täytöstä kuin sosiaalitoimen asiakkailla. Molempien ryhmien ansaintalogiikka perustuu viralliseen kirjeenvaihtoon ja elämänsuunnitteluun. Toisilla on pyrkimys huoltosuhteen katkaisemiseen, toisilla jatkamiseen. Täysin momentoitu taiteilija on jonkinlaisen laitostumisen lopputulos. Samalla tavalla kuin tohtoriopiskelijat ovat kaikkein saamattomin ihmisryhmä – se joka ei koskaan lakkaa tekemästä niin kuin sanotaan. Se, joka ei koskaan haasta elämäänsä. Se, joka saapuu joka aamu kouluun, eikä mieti mitä muuta elämällä voisi tehdä.

Suomalaisen elämänihanteen perusta on säilynyt samana kuin kaikissa muissakin esimoderneissa romantiikoissa, omavaraisuudessa. Suo, kuokka ja Jussi. 2000-luvun digitaalisessa tietoyhteiskunnassa omavaraisuuden romantiikka ja käytäntö eivät kohtaa enää monellakaan tavalla. Jo koulutuskeskeinen verkostoihin perustuva elämä tarkoittaa omavaraisuuden suhteen erakoitumista. Pentti Linkola nykymaailmassa ei enää kirjoita lehtiin tai anna haastatteluja, hän on tuomittu maailmastakieltäytymiseen – ja mikä merkittävämpää, hänellä ei ole enää mahdollisuutta kunnolla käsittää sitä todellisuutta, jossa toiset elävät.

Rahataloudessa autonomisuus samastuu varallisuuteen. Tai näin meille opetetaan, mutta Suomen kaltaisessa valtiossa kalvinistinen vapauden ihanne on pelkkää propagandaa. Todellisuudessa terve ja kyvykäs ihminen roikkuu materiaalisen itsenäisyyden ihanteessa. Olemme liian mukavuudenhaluisia kapinoidaksemme. Kun asetamme elämän realiteetit kyseenalaisiksi, asetamme todellisuudessa omat etuoikeutemme vaakalaudalle.

Itseohjautuva ihminen ei tavoittele mitään sen vuoksi, että muut tavoittelevat sitä. Hän ei tarvitse uutta talvitakkia tai älypuhelinta. Häntä ohjaa sisäinen motivaatio. Keskeisenä autonomisuutta mittaavana yksittäisenä seikkana voidaan pitää sitä, kuinka pitkäjänteistä ihmisen toiminta on: kuinka paljon hän tekee valintojaan olemuksensa perusteella ja kuinka paljon saavuttaakseen näköpiiriin sattumalta ilmestyneen päämäärän. Olennaista on käsittää omien tarpeidensa määrä. Mitä askeettisemmin ihminen elää, sitä autonomisemmin hän lähtökohtaisesti kykenee toimimaan.

Itsenäinen ihminen ei hyväksy ulkoa tulleita määritelmiä itsestään ilman perusteellista asian punnitsemista (ota esimerkiksi jokaista mitalia mukisematta rintaansa). Tämä tekee autonomisen ihmisen usein hankalaksi ja rasittavaksi tapaukseksi. Hän voi olla suorastaan vastenmielinen. Onkin hankalaa heroisoida autonomista ihmistä, sillä vain harvoin hän kykenee ottamaan toiset huomioon. Paljon useammin hänet tunnetaan änkyränä ja vastarannan kiiskenä, joka toimii ennemmin toisten kustannuksella kuin heitä huomioiden. Jossain perustavassa mielessä autonominen ihminen on siksi aina yksin. Hän näkee itsensä ja maailman välillä erottavia tekijöitä. Hän näkee omat toimintansa erillään toisista.

Tämä tarkoittaa lopulta yksinkertaisesti sitä, että autonominen ihminen käsittää olevansa vastuussa elämästään itse ja yksin. Hän ohjaa eikä istu kyydissä, hän ei milloinkaan alistu olemaan olosuhteiden uhri. Hän ei tarvitse toista mahdollisuutta. Hän on alati tietoinen mahdollisuuksistaan.

Totalitarismin siemenet kylvetään maailmassa, jossa kaikki tyytyvät toimimaan annetuissa rajoissa.

 

 

[1] Klassinen filosofia on lopulta epäsuora kertomus autonomisen ihmisen ihanteesta. Toisinaan tämä ihanne on suora, kuten se oli Epikuroksella tai Aristoteleella, toisinaan se on piilevä.

[2] Se on toisiksi viimeinen tieto, jonka todella omaksumme – viimeinen tieto on henkilökohtainen kuolevaisuutemme. Sen käsittäminen, että elämän rajallisuus on todellinen ja että pitkänkään iän aikana ei ehdi saada aikaiseksi juuri mitään. Tietoisuutemme on fyysistä kapasiteettiamme laajempi.

[3] Taideyliopiston Hallituksen puheenjohtaja Karri Kaitue kirjoittaa itsensä esimerkillisellä ja aikaamme koko lailla täydellisesti kuvaavalla tavalla autonomisuuden ajatuksen vastustajaksi.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.