On olemassa termejä, jotka onnistuvat kiteyttämään laajoja asioita, ja auttavat saamaan niistä otteen. Hyväksi kritiikin välineeksi on osoittautunut termi “tyhmyyskoneet”, saksalaisella kielialueella termi ”Blödmaschinen” on yllättävän suosittu. Tuo termi saa huomaamaan, että tyhmyys ja suoranainen vajaaälyisyys on jotain aivan muuta kuin joidenkin yksilöiden neurologinen puute. Enää tyhmyys ei kumpua suoraan ihmisluonnosta, ja aivoista, vaan sitä [...]

Kaikki on nykyään niin ”visuaalista”, että tuo sanan käyttö ilmaisee  jo jotain aivan muuta, kuin mitä se tarkoittaa. Varsinkin silloin, kun joku sanoo että ”minä olen niin visuaalinen ihminen”, hän tarkoittaa jotain aivan muuta kuin optisia asioita. Visuaalisuuteen viitatessaan hän liikkuu toiveiden kentällä, tukenaan myönteisyyden tunnussanaksi tullut visuaalisuus. Aivan kuin se mikä on silmiä hivelevää [...]

Isomäen Jumalan pikkusormi -romaanissa (2009) keskipisteenä on aurinkotuuli ja valtava Saharaan rakennettava torni. Isomäki seuraa tarkasti uusien energiamuotojen tutkimusta, niinpä jonkin aikaa romaanin ilmestymisen jälkeen uutisoitiin, että tämänkaltaisen tornin rakentaminen sai aimo annoksen saksalaisten sijoittajien rahaa taakseen. Romaanin alussa olevaa tornin kuvausta lukiessa on helppo huomata, että rekisteri jossa Isomäki liikkuu esteettisessä mielessä on teknologinen [...]

On järkyttävää huomata, että saksalaisella kielialueella vihatuin suomalainen on Pentti Linkola. Sensaatiohakuisissa zeitungeissa hänet on ykstoteen leimattu hahmoksi, joka katsoo että väestöräjähdykseen auttaa kaasutukset ja ihmisten massatuhonta. Linkolasta on nopeasti tullut kaikkialla nimetty äärimmäisin ekofasisti – hänet otetaan aina esimerkiksi, kun halutaan hieman kiihottaa ihmisiä kauhukuvilla. Tagesspiegel otsikoi muutama vuosi sitten, että “kavereiden ampuminen ei [...]

Oriveden Taideopiston tiloissa – luovan kirjoittamisen osastolla – ei olisi mitään koulumaista,  se muistuttaisi pikemminkin kulttuuritoimitusta. Luokkahuoneita ei olisi, mutta ajatushautomoita kylläkin. Taideopistolla olisi residenssitiloja, niissä asustaisi kirjailijoita, runoilijoita, taiteilijoita, muusikoita ym. Kullakin olisi omat projektinsa opiskelijoiden kanssa. Kirjoittamisen opiskelijat työskentelisivät uusmedian parissa erilaisilla verkkofoorumeilla, kirjoittaisivat verkkolehtiin ja hankkisivat kokemusta pienkustantamoissa. Eri taiteenalat olisivat kiinteässä [...]

Menetys ja luopuminen jostain rakkaaksi tulleesta koskee myös poliittisia liikkeitä, ehkä myös vihreää puoluetta. Kuten depressio yleensä, poliittinen depressio syntyy rakkaan asian menettämisestä, se vaikuttaa eräänlaisena aggressiivisuutena itseä kohtaan ja lamauttaa aktiivisuuden. Nyt Talvivaarassa myrkkyjen – liuottavien happojen, raskasmetallien ja pienten uraanimäärien – valuminen ympäristöön loppui, mutta samankaltaisia tilanteita on varmaan tulossa. Talousvallan kannalta asia [...]

Kertova journalismi, siis tarinan keinoja käyttävä raportointi on pieni mutta olennainen mauste Elina Lappalaisen tietokirjassa Syötäväksi kasvatetut, miten ruokasi eli elämänsä (Atena 2012). Teos käsittelee tärkeää asiaa, ja on saanut mukavasti huomiota asiallisuudestaan. Tarkastelen tässä sitä, mitä erityistä annettavaa kertomisen keinojen käytöllä on aiheelle, joka käsittelee navetoita, sikaloita, kanaloita. Minua kiinnostaa tässä se, millaista kertovaa [...]

  Puhe katkeruudesta populistisen politiikan käyttövoimana ei ole sattumaa. Kaunan sävyttämässä maailmassa kaikki muut näyttävät pyrkyreiltä paitsi tavallinen perusihminen. Jokainen, joka haluaa olla persoona, saa kuulla tuon lannistavan kysymyksen: mikä sinäkin oikein luulet olevasi, erikoinen. Kaikki erikoisuuden tavoittelijat ovat ärsyttäviä. Pirjo Hassisen Populassa (2012) kukkamaalari käy hieman abstraktin oloisen  maalauksen kimppuun Ateneumissa. Hänelle tuli niin [...]

Luin artikkelin aktivisteista,  kirjoittaja-ohjaajista, jotka työskentelevät USAssa köyhien naisten ryhmissä.  He auttavat näitä naisia kirjoittamaan omista kokemuksistaan julkisille foorumeille. Aktivistit tarkastelivat artikkelissaan  sitä, millä tavalla nämä naiset ovat huonoja kirjoittajia. He huomasivat kiinnostavan asian: kielenkäyttö on heikointa juuri vaikeimpien kokemusten kohdalla. Tästä johtuu taas se, että suuri yleisö saa niin vähän autenttisia todistuksia siitä, mitä [...]

Versoja-blogissaan Vesa Haapalalla tuntuun olevan intensiivinen ote näihin päiviin. Joskus blogissa voi tapahtua se, mitä Haapala pohtii Saarikosken Tiarnia-sarjaan viitaen: kun tilanne ja omat kemiat kolahtavat tuloksena on ”kirjoittamisajan täydellinen yhteensattuminen”.

Aina joskus löytyy blogi, joka on täydessä tulessa, jonkin aikaa se hehkuu, ja sitten kipinä siirtyy muualle. Elokuun alusta huomaisin seurata tarkemmin Versoja-blogin postauksia: nautin myöhäiskesän hehkusta, (runoja, dialogeja, huomioita), luulin että tuli hiipuu syksyn tullen, kunhan yliopistomiehellä alkavat seminaarit. Mutta hehku tuntuu jatkuvan, vaikka ylimääräistä aikaa ei ole.  Haapalan saatelauseena on: ”päivitän tätä sitä mukaa kuin bussissa tai muualla ehdin kirjoittaa”.

Nykyisyyden tavoittaminen runoudessa vaatii jotain muutakin kuin spontaania välittömyyttä. Kun Maaria Pääjärvi edellisessä LUUTII postauksessaan haastoi kritiikkiä tunnistamaan sen, missä kaikkialla runous nykyään toimii, niin kuvioon voisi lisätä blogit ja tilannekeskeisyyden. Kritiikki voisi myös tunnistaa ja käsitellä blogeissa vaikuttavaa tilannekeskeistä kirjoittamista, mitä kaikkea se sitten onkin.

Versoja –blogin kaksi viimeisintä postausten sarjaa ovat nimeltään Limbus ja Nimbus. Ne eivät liity mitenkään toisiinsa, mutta kuitenkin.

En tiedä, pitäisikö tilanne-runossa olla jokin nykyhetkeen viittaava otsikko eikä Limbus. Varsinkin kun nämä Haapalan proosarunot assosoituvat koko maata kuohuttavaan pienen tytön pahoinpitelyyn ja lakanamurhaan. En uskalla sanoa, että Limbus kertoisi vain tuosta tapahtumasarjasta, mukana voi olla muutakin. Katolisessa opissa Limbus tarkoitti kuitenkin paratiisin kaltaista tilaa, johon viattoman, mutta kastamattomana kuolleen lapsen sielu siirtyisi.

Kolme Limbus –postausta ottavat asian tuoreeltaan, mutta ei uutisena vaan runona. Samaa tapahtumasarjaa myöhemmin lämmittelevä romaani tai elokuva ei voi tavoittaa sitä mitä tilanne-runo tavoittaa, eli miten me elämme asian nyt.

Versoja tarttuu siis hetkeen, tunteisiin, jotka leijuvat tämän tapahtumasarjan ympärillä. Ehkä tässä pienten lasten isän omat kemiat ja uutisoitu tragedia kohtaavat.

Samalla kyse on psykohistorian kaltaisesta, kaikkia koskettavasta psykonykyisyydestä. Järkytys tunnekokemuksena on kaikille muutamien päivien prosessi, ehkä se aika, minkä kuolleen tytön sielu viipyy täällä, kunnes jotain haihtuu enää palaamatta. Ajatus, että sielu viipyy vielä jonkin aikaa ruumiin läheisyydessä saattoi aikoinaan toimia tapana hahmottaa tietty “elävyys” kuolemaan liittyvässä järkytyksen tunteessa – mutta sen jälkeen ”ruumis tahtoo etäisyyttä.”

Hahmotan Limbuksen proosarunot siten, että siinä on kolme tuoreeltaan järkytyksessä koettua vaihetta:

Limbus (ote)
”Sohvalla vihreää muovikangasta, isä nostaa videokameran ja kuvaa: tänäkin iltana nippusiteet nilkkoihin ja ranteisiin, keltainen lammikko leviää, kun tyttö laskee alleen ja painaa silmänsä kiinni”

Limbus2 (ote)
”Herra, jos vielä hallitset aikaa ja tilaa, tahdon jälkikäteisen puudutuksen, vaikka vain yhdelle yölle, sille viimeiselle, kun hänen keuhkonsa eivät jaksaneet seuloa ilmaa läpi muovilakanan.”

Limbus 3  (ote)”Ei ruumista tai ruumis, joka tahtoo etäisyyttä.”

x x x

Nimbus puolestaan keskittyy harvennustöihin metsäpalstalla. Haapala kirjoittaa tuoreeltaan työskentelystä metsässä, sen ohessa metsässä olemisesta, ja tästä alkusyksystä mitä elämme.  Mutta onko näissä muutama viikko sitten tehtyjen metsätöiden tunnelmissa, jotain erityisen poeettista nykyhetkisyyttä?

Proosaruno vaatii kuitenkin jotain muuta, kuin tavallinen blogipostaus: ei riitä, että kerrotaan mitä on viimeaikoina tehnyt.

Haapala käyttää preesensiä ja pitkää, puolen sivun, virkettä. Voidaan tietysti sanoa, että nykyisyyden virta on tapana ilmaista pitkillä virkkeillä, mutta tajunnan virrasta tässä ei ole kyse. (Nyt huomasin, että tässä kertojan preesensissähän vaihtelevat kaikki muutkin aikamuodot).

”Kohta pidän tunnin tauon, ihminen joka ei ole tottunut ruumiinsa kurittamiseen työllä hoippuu kahden tunnin metsäharvennuksen jälkeen yli kaatuneiden oksien märkänä ja huumaantuneena, tuolla jossakin seassa on juomapullo ja kirves ja vesuri, olen edennyt oksasahan kanssa, karsinut männyt ja koivut neljään metriin, oikea käsi puuduksissa ja kipu, jokaisesta puusta kolmisenkymmentä oksaa, vähitellen syntyy tila… ”

Myyttinen sana Nimbus viittaa loistavaan pilveen tai auraan, joka ympäröi maan pinnalle tullutta jumalaa. Se voi olla myös tunnelma, joka ympäröi ihmistä. Miksei se voisi olla myös virke, joka sisällyttää pilven tavoin asiat itseensä.

Postauksen kaksi pitkää virkettä ovat rytmiltään  jumalaisia. Voisi ajatella Nimbuksen leijuvan virkkeen sisällä kulkevien lauseiden rytmissä. Joku voi tietysti kokea, että puolen sivun mittainen virke on liian pitkä. Nopeasti silmäilevälle blogin lukijalle voi sanoa, että rauhoitu, hengitä ja sovita lukemisesi lauserytmiin. Tosin noihin pitkiin virkkeisiin mahtuu sisälle paitsi aikamuotojen vaihtelua, myös asioita jotka normaalisti erotetaan pisteillä – ja jopa kappaleilla. Lisäksi Haapala sanoo kirjoittavansa neljästä elementistä: maasta, vedestä, tulesta ja ilmasta: niin että pitkän virkkeen sisälle tosiaan kootaan maat ja taivaat.

Toisaalta, voi olla, että Nimbus  – loistava pilvi – onkin vain metsätöissä häärivän miehen ympärillä leijuva hikihöyry.

On hyvä hikoilla ja hengittää. Ja kun Versoja blogia lukee uusimmasta postauksesta vanhempaan, tai lukee kirjoittamalla kuten minä tässä, ei voi kuitenkaan unohtaa tuota tukehdutettua pientä tyttöä – vaikka elävänä voikin itse palata ilmapiiriin.