Kristian Blomberg | April 9th, 2012 - 23:19
Nimetön

KIRJALLISUUTTA ILMAN MUOTOA   (Kritiikin Uutiset 3–4/2011)   Kotimaista nykyesseistiikkaa hallitsee opettava ja itsevarma sävy. Kirjoittaja myös tietää alusta alkaen mitä mieltä hän on käsittelemistään asioista. Näin lajitraditiota määrittävä pohdiskeleva ääni on saanut uuden jäsennyksen. Se suuntautuu ylhäältä alas. Kirjallisuutta määrittävät perinteisesti erilaiset vapaudet, esimerkiksi sanomisen ja tulkinnan. Näin se on nähty jopa demokratian tunnuspiirteenä. […]

Katkelmia nuoren visionäärin ja resignoituneen yliopisto-opiskelijan ikuisesta dialogista

Kristian Blomberg | November 30th, 2011 - 00:33

 

 

– Kaikki genret, luokittelut ja määritelmät ovat keinotekoisia ja rajoittavia. Todellinen taide ja ajattelu syntyy niiden ulkopuolella.

– Säännöt myös kohdentavat, tekevät mahdolliseksi. Lisäksi kenenkään, joka on noudattanut yhteisesti määriteltyä kieltä tai genrensä konventioita, ei ole tarvinnut selitellä sanomisiaan jälkikäteen.

– Joo joo mutta enhän minä sitä tarkoittanut, vaan –

 

 

– Sen, minkä yleensä on ymmärtänyt, voi sanoa selkeästi.

– Joskus hämäryys on suurinta selkeyttä. Kaikkia asioita ei voi ottaa haltuun eikä määritellä. Joskus monitulkintaisuus tai epäselvyys on tarkkuutta.

 

 

– Turhan harvoin huomioidaan, että rakenteet voivat myös kommunikoida, mahdollistaa kommunikaatiota, ladata viesteihin niiden kirjaimellisen viestin ohitse meneviä luennallisia mahdollisuuksia.

– Tunne tai sanomisen tarve luovat kyllä tarvitsemansa rakenteet. Liika hiominen sammuttaa tuon halun, tai sitten muoto ohjaa alkuperäisen tunteen ja sisällön vääristyneisiin asentoihin. Kaikille tunteille ei myöskään ole vielä ilmaisukanavia. Siksi todellinen tunne räjäyttää luutuneet sanomisen tavat ja pakottaa kielen tarvitsemiinsa muotoihin. Todellinen tunne synnyttää aina uutta, taidetta ei voi tehdä sääntöjen mukaan.

– Mahdollisesti, mutta hyväksytkö muita tunteita kuin jatkuvan kiihkeyden ja äärirajoille hakeutumisen?

 

 

– Haluan kirjoittaa kuten ihmiset puhuvat. Ei mitään keinotekoista. Haluan, että kuka tahansa voi ymmärtää. Nekin jotka eivät lue kirjallisuutta. Itse asiassa kirjoitan juuri heille.

– Jos ihmisten puhetta kuuntelee nauhalta, se on todella epäkoherenttia. Uudet aloitukset, virkkeen keskellä muuttuvat ajatukset ja sijamuodot, uuden ajatuksen tieltä kesken jäävät ajatukset, kesken jäävät ajatukset, kesken jäävät virkkeet. Monet äärimmäisen kirjallisina pidetyt kirjailijat (esim. Stéphane Mallarmé ja Gertrude Stein) ovat pitäneet nimenomaan puheen tätä ulottuvuutta innoitajinaan.

– Tarkoitin sisältöjä. Puhetta ihmiseltä ihmiselle. Onko kaikki vain pelkkää muotoa sinulle?

 

 

– Hiominen ja muodon kautta kommunikoiminen johtaa vain kylmään formalismiin.

– Muotoon liittyvien kysymysten väistäminen on minun nähdäkseni vain tekosyy tehdä huonosti.

– Muotoon liittyvien kysymysten korostaminen on minun nähdäkseni vain tekosyy tehdä huonoa.

 

 

– Traditio osoittaa, että miltei kaikki hyvät jutut on jo tehty.

– Alkaa tuntua, että vetoat traditioon lähinnä siksi ettet osaa päättää itse, ilman traditiota, mikä on hyvää. Siksikö kaikki uusi on sinusta niin arveluttavana.

– Siksikö kaikki uusi on sinusta hyvää. Uutta koskevat arvolauseet muodostuvat kovaäänisimpien suissa.

 

 

– Maaria Pääjärvi, Vesa Rantama, Miikka Laihinen…

– Sami Liuhto on just passeli, hyvä asenne jne.

 

 

– Me emme riitele, vaan asiat riitelevät.

– On hienoa, että keskustelussa on erilaisia ääniä ja että erilaisia mielipiteitä esitetään rohkeasti.

 

 

 

Säkeen epikriisi (2)

Kristian Blomberg | November 15th, 2011 - 14:16

 

Säe on säe

 

jos on vähintään toinenkin säe, eli jotain, johon säe voi olla merkityksiä, merkityksen jäsennyksiä, viivästymisiä tai äänteellisiä heijastumia tuottavassa suhteessa. Otsikko riittää.

 

1. Poikkeus: osa klassisista mitoista voi toimia säkeenä myös yksistään, ilman otsikkoa.

 

2. Poikkeus: distikhon on kahden säkeen (heksametri + pentametri) muodostama ilmaisullinen yksikkö. Esimerkiksi epigrammeissa ne muodostavat kaksirivisen kokonaisuuden, mutta ovat rakenteellisesti yksi säe.

 

3. Poikkeus: pitkä säe voi jatkua useammalle riville. Joidenkin kielialueiden tapa merkitä alkava säe isolla kirjaimella perustuu tähän käytäntöön. Taustalla on siis alkujaan typografinen pakote, mutta nykyisin säe ajatellaan mitallisen yksikköytensä sijaan ensisijaisesti visuaalisena yksikkönä, rivinä, vaikka äänteellisyys olisi runossa mukana. “Uusi äänteellisyys” siis mukautuu visuaalisen jäsentymisen ehtoihin, mikä on oikeastaan varsin kiinnostavaa. Tuo piirre voi myös ehkäistä perinteisen mitallisuuden ja äänteellisyyden taipumuksia muuttua jampattaviksi.

 

Pohtimisen arvoista: onko joitain niin voimakkaita esimerkiksi sananlaskujen käyttämiä virkerakenteita, että kielen jäsentyminen niiden mukaisesti muistuttaisi säkeisiin ja säkeistöihin kirjoittamisen logiikkaa.

 

* * *

 

Erilaisia nykyaikana hyödynnettyjä runo- ja säemuotoja, jotka korvaavat perinteisen mitan jollain uudella periaatteella:

 

Räp-runouden vokaaliriimi, jossa yhteinen vokaaliaines sitoo säkeet toisiinsa. Monissa oulipolaisissa käytännöissä hyödynnetään samaa asetelmaa. Vokaaliriimi kuitenkin kuvastaa paremmin säkeen tietynlaista uudelleensyntymää esitystilanteiden kohostaman äänteellisyyden myötä. Fiilistelyä, joka palautuu säetekniikkaan, mutta kiinnittää huomion säetekniikan sijaan fiilistelyyn.

 

Anagrammeissa säemuoto osoittaa, että kyse on jonkin kirjainmateriaalin permutoinnista. Anagremmeissa voi olla toki muitakin jäsentämisen tapoja, mutta erityisesti säkeen onnistuu toimia sekä lukuohjeena, eli muistuttaa permutoinnista, että samanaikaisesti asettaa myös uusi rajoite: miten sitoa anagrammaattisia yksiköitä toisiinsa kyllin ilmaisevasti, kyllin kiinnostavasti.

 

Teemu Mannisen Futuramassa on sonettisarja, jonka jokaisen runon jokaisessa säkeessä on aina viisi sanaa. Mitta on yllättävän luonteva, ja sallii vanhoille kertoville runomuodoille ominaisen säeylityksen, ajatuksen jakamisen kahteen tai useampaan säkeeseen, ajatuksen jatkamisen. myös pisteen yli. Mitta myös sallii yhdyssanojen katkaisemisen. Tosin tätä piirrettä Manninen ei hyödynnä niinkään merkityksen kuin rytmin vuoksi. Voi olla, että yhdyssanojen katkominen merkityksen vuoksi tuntuisi “runo-keino-tekoiselta”.

 

Myös hay(na)ku perustuu sanojen määrään. Se on runomuoto, jossa ensimmäisessä säkeessä on yksi sana, toisessa kaksi, kolmannessa kolme. Joskus muoto on laskeva (3+2+1), mutta tällöin menetetään runomuodon itseäni kiehtovin piirre. Tuo piirre muistuttaa klassisimin ihanteellisiin luettua virketyyppiä. Siinä virke koostuu kolmesta lauseesta, joista jokainen on pitempi kuin edellinen. Näin virke ikään kuin kasvaa tai aukeaa omasta yleispätevän sanottavansa voimasta. Hay(na)kussa aukeamisen tapa liittyy enemmän yhteen tiukkaan havaintoon tai ajatukseen, mutta sen luennallinen toiminta on hyvin samankaltaista.

 

Edellisen kaltaisia esimerkkejä on toki lisääkin. Tässä yhteydessä haluan esitellä vain yhden, sillä se eroaa näistä dynamiikkansa puolesta. Se on myös kytköksissä mittoihin ja äänteellisyyksiin liittyviin parhaisiin käsityöperinteisiin.

 

Nimittäin nonsensessä ja joissain lastenrunon muodoissa on miltei ontologista huolta vaalia säkeitten ja sointuisuuden täydellisyyttä. Mikäli kieli on kyllin notkeaa ja rytmisesti ja äänteellisesti itseään uusintavaa, mikä hyvänsä sen puitteissa syntyvä maailma tai tapahtuma on mahdollinen ja uskottava. Mahdollisen luhistuminen alkaa kohdista, joissa kieli ei ole rytmisesti notkeaa, soinnut kohdallisia. Tässä nonsensen ja lastenrunouden omalakisuudessa on minusta jotain loputtomiin kiehtovaa. Samoin lumouksen purkautumisen armottomuudessa, virheessä kieltä luovassa maailmassa (rytmi, sointu). Onkin jokseenkin outoa, ettei lastenrunojen toimittamisessa kiinnitetä tarkempaa huomiota puolisointuihin ja klenkkaaviin rytmeihin.

 

Alaviite edelliseen: Toisaalta tämä ei ole aivan puhtaasti säkeisiin palautuvaa, kuten muutamat proosamuotoiset sovellukset osoittavat (Aki Salmela: ”Leikitään kotia”; Harry Salmenniemi: ”jonk’”; Janne Kortteinen: Paljaitten jalkojen ”elatiivista illatiiviin” -jakso). Niissä kaikissa proosamuoto kuitenkin jossain vaiheessa tekee romanttiseen ironiaan vertautuvan liioittelun, takellellen otetun askelkuvion, ilmeisesti halussaan astua sähköistävänä ulos tuosta itseään kehivän äänteellisyyden käämistä, huomauttaa proosan sisältä noista äänteellisyyden ehdoista. On oikeastaan varsin kiinnostavaa, että proosa(runo) tuntuu tekevän tuon rikkomisen nimenomaan tarkoituksella.

Säkeen epikriisi (1)

Kristian Blomberg | October 11th, 2011 - 22:33

Giorgio Agambenin mukaan (Nuori Voima 1/1997) säkeellä on kaksi perusominaisuutta. Ensimmäinen on säkeenylityksen mahdollisuus. Merkityksen näkökulmasta tätä voi pitää myös yhtenä runokielen perusteena, sillä hyvin sijoitettu säkeenylitys mahdollistaa kaksi samanaikaista merkitystä, ja miltei aina jonkin mielekkään suhteen näiden välille.

 

Ylimmällä tasolla on virkkeen logiikka. Säkeenylitys avaa hetkellisesti toisen lukumahdollisuuden, toisen kulkusuunnan. Ilman mielekästä suhdetta näiden välillä säkeenylitys tuntuu kuitenkin virheeltä, joltain joka katkaisee lukemisen motivoimattoman tuntuisesti, tökkää. Tämän vuoksi klassistinen runous vältti sitä, samoin kuin esimerkiksi homonymioita ja muita kielen monitulkinaisia ja lukemisen virtauksia hämmentäviä tiloja (poikkeuksiakin on ollut).

 

Säkeen toinen ominaisuus on, että loppuessaan säemuotoinen runo muuttuu aina proosaksi. Viimeisessä säkeessä ei ole enää säkeenylityksen mahdollisuutta. Tulee pysähtyminen, loppu, jonka jälkeen ymmärrys alkaa jähmettää luettua. Tekstin liike, lukemisen liike muuttuu viimeistään tässä vaiheessa merkityksiksi. Kielen virrassa oleminen vaihtuu retrospektiiviseksi miettimiseksi.

 

Mutta on runomuotoja, joissa viimeinen säe viittaa esimerkiksi takaisin alkuun, eikä Agambenin edellyttämää sulkeumaa synny. Puhujasta riippuen jotkut digitaalisen runouden muodot (esim. Marko Niemen runo “Little Mermaid“) tai pantun lienevät kuuluisimpia esimerkkejä. Juri Joensuu on käsitellyt myös muita luuppirunon muotoja ja mahdollisuuksia, samoin kuin luupin esteettis-filosofisia ulottuvuuksia (Tuli&Savu 1/2010).

 

Haluan nostaa Agambenin ajatuksen rinnalle pari muuta. Ensimmäinen on Stéphane Mallarmén ”Säkeen kriisi”. Siinä ajatus säkeestä ei kuitenkaan tarkoita tuntemassamme mielessä säettä, vaan sellaisia toisiinsa peilautuvien ja toisiaan värjäävien sanojen muodostamia tiloja, joissa tuntuu syntyvän jokin uusi kielellinen olio (symbolinen lause, metafora, sattuvasti sanominen, kiehtova äänteellisyys). Näin ymmärrettyjä säkeitä voi olla niin säemuotoisessa runoudessa kuin proosassakin, sanomalehtiä myöten. Ironista kyllä, hänen esseensä (”Säkeen kriisi”) on päätynyt tarkoittamaan kaikkea muuta kuin se miettimistä, mitä ja miksi on säe.

 

Jos proosa kykenee luomaan uusia kielellisisä olioita, säe runouden puhunnallisena yksikkönä tai tunnuksena menettää nopeasti asemaansa. Näinhän enemmän tai vähemmän kävi 2000-luvun alun ”proosarunobuumissa”. Säettä muistuttava metaforinen ja rytminen tiheys siirtyiviät proosan kudoksiin, kolonisoivat sen ei-proosamaisilla kielenkäytön tavoilla. Säe ei ollut runon perusta, vaan kuva ja tiukat neljän viiden sanan muodostamat rytmiikat. Hyvin harvassa oli amerikkalaisen ja ranskalaisen proosarunon uteliaisuus esimerkiksi sen suhteen minkälaisiin proosamuotoihin runo voi kytkeytyä: esseistiikka, tutkimus, mikrohistoria, tieteellinen artikkeli ovat lähestulkoon tyystin poissa. Vaikka nämä kysymykset avautuvat moniin esimerkiksi proosarunon estetiikkaa ja mahdollisuuksia kartoittaviin suuntiin, yksi oli ilmeisen selvää: ‘runo’ ei ollut säkeessä.

 

Mitä on säe tämän jälkeen? Onko sillä väliä?

 

Antti Nylénin käännös / tulkinta Charles Baudelairen Pahan kukista (Les fleurs du mal) on palauttanut kysymykset säkeen mielekkyydestä. Käännöstä lukiessa tuntuu, että koko aihe ohjataan taas uuteen / vanhaan asentoon. Säkeiden muodostama jatkumo on siinä jotain, joka muodostaa ilmaisullisesti jotain yksittäistä säettä tai passutusta laajempaa. Kuitenkaan ei tunnu siltä, että pitäisi proosan tavoin lukea suhteellisen pitkiä jaksoja, jotta jotain luennallista (hyvä kieli, kuvat, ideat, tapahtumiin tai tunnetiloihin liittyvä muutoksen esittäminen) tapahtuisi.

 

Aiemmin mainitsemani Agambenin kirjoittaa säkeistöstä, että säkeistö voi olla rakenteeltaan minkälainen hyvänsä, mutta sen pitää toistua vähintään kahdesti. Toistuminen estää sen, että rakenneperiaate vaikuttaisi satunnaiselta. Pelkkä satunnaisuus ei voi suunnata sellaisia merkityksiä, joiden syntymiseksi lukijan on voitava luottaa tekstin motivaatioihin.

 

Nylénin käännöksissä tämä ehto lunastetaan vain harvoin. Silti säkeistömäisyys, luottamus säkeistön kykyyn luotsata kulloinkin tekeillä oleva lause mielekkäisiin ja sisältönsä väkevästi tarjoaviin muotoihin, tuntuu kerta toisensa jälkeen sekä lupaavan että lunastavan lupauksensa. En osaa sanoa syytä, mutta tuo on minusta äärimmäisen kiehtovaa. Lisäksi käännöksen tapa käyttää kieltä tuntuu elegantissa piittaamattomuudessaan jotenkin uudelta. Tiivistämisen tai kuin-sanojen poistamisten kaltaiset ”kultaiset” ohjeet eivät ole liiaksi vaikuttaneet runoihin. Silti ne tuntuvat oudon tiiviiltä. Ehkä 1800-luvulla viljelty hiotun ja ylivuotavan runsauden ristiaallokko voi olla omanlaistaan tiiviyttä, etenkin tekstiä koskevan ymmärryksen näkökulmasta: koko ajan tapahtuu jotain > mutta homma pysyy kasassa > mutta kaikkea ei hallita.

 

Käännöksen kieli siis malttaa olla ylivirittymätöntä. Se ei ole kiihdytetysti joka tilanteessa niin runollista ja tiivistä kuin mahdollista. Välillä sanottava leviää useampaan säkeeseen, kirpoaa tarkkuudesta ja napsahtelevasta täsmällisyydestä, liukuu hitaudesta nopeuteen ja takaisin. Ehkäpä käännöksessä on näin menetellen tavoitettu unelmoinnin ja assosioinnin rytmi. Ja hetkittäinen tätä vellontaa puhkova lyyrisen minän väkevä tuohtumus, hätä, ryhtyminen, esiintulo.

 

Edellisellä en tarkoita, että tiiviys ja tarkkuus olisivat huonoja asioita. Ehkä niiden omin paikka on kuitenkin fragmentaarisissa kieliympäristöissä, joissa lukemisen dynamiikka ei hakeudu aaltoiluun ja soljuntaan. Tässä saattaa olla myös jotain sellaista kuin tämän kirjoitukseni varsinainen tarkoitus: aloittaa hiljalleen täydentyvää pohdintaa siitä mihin säettä tarvitaan, mihin se kykenee. Ainakin minusta itsestäni tuntuu, että sitä taas tarvitaan, koska se kykenee johonkin sellaiseen mistä johtuen nämä kysymykset yhä kerkeämmin heräävät. Olli-Pekka Tennilän heuristinen Säkenet I tulee etsimättä mieleen. Lisäksi Jonimatti Joutsijärvi ja nimikaima “Kristian” ovat toisaalla keskustelleet projektiivisesta säkeestä,  aihe joka tuli esiin Teemu Mannisen kommentissa Olli-Pekan kirjoitukseen. Samoin Juho Nieminen on käsitellyt rap-lyriikan tunnuspiirrettä, vokaalisointuja (tekstistä ilmestyy täydennetty versioTuli&Savun numerossa 3/2011). Myös kiinnostus erilaisista rajoitteista kielii voimakasta halua perehtyä säkeiden käyttäytymiseen.

 

Mutta jos säkeen ja säkeistörakenteiden käyttö kokisikin renessanssinsa, ei niiden toimintaa tule ottaa annettuna. Jälkimmäisestä on jäänyt tokaisu kymmenen vuoden takaisesta runopuheesta, johon paikantuu kelpo osa siitä velttoudesta jonka myötä säe muuttui tympeäksi. Tuolloin, ihmeteltäessä runokielien likeisyyttä säkeisiin katkotun proosan kanssa, joku loihe lausumaan: ”niin, mutta osaako kukaan muu kuin runoilija katkaista säkeen oikeassa paikassa”.

Alaviitteitä Vastakaanonin esipuheeseen

Kristian Blomberg | October 9th, 2011 - 14:26

Olli-Pekalle

 

 

Mikäli on niin, että muoto luo perustan kaunokirjallisille merkityksille, sen olemusta kysytään liian harvoin.

 

Elitismin pelko, spontaaniuden harha.

Spontaaniuden pelko, elitismin harha.

 

Tästä huolimatta on vähintään kaksi näkökulmaa, joiden tunnistaminen jäsentäisi keskustelua:

 

1. Mitä kaikkea muoto mahdollistaa?

2. Mitä kaikkea muoto sallii?

 

Paul Valéry: “On pikemminkin niin, että loppusointupari synnyttää ympärilleen ajatuksen kuin niin, että ajatus tulee esitetyksi loppusoinnun avulla.”

 

Entä jos todella on siten, että tekstiä suuntaava pakote auttaa kiertämään kirjoittavan minuuden ja jossain määrin myös lukevan minuuden mekanismeja: tyypillisimmät ratkaisut, taipumukset vältellä tiettyjä alueita, pysyä tietyssä, tiedetyssä.

Mutta entä jos se mitä tarvitsemme onkin entistä voimakkaampia minuuksia, sitoutumista, viisasta sanottavaa ja rehtiä huumoria nokkeloinnin sijaan.

Kenen etujen mukaista on esittää tämä kahtiajako.

Entä tämä kysymys.

Entä jos muoto, historiallinen tai uudistamaan pyrkivä, on sittenkin tekosyy.

Ja jos se on tekosyy, mitä ajattelemme tästä sanasta?

 

Miksi esimerkiksi kirjallisuudessa on lajeja, tyylisuuntia, eikä vain kirjoitusta.

Mistä tämä voimistuva halu, että olisi vain kirjoitusta?

 

Tai kääntäen: jos muoto mahdollistaa, miksi joitakin muotoja ei hyväksytä.

 

Jos kysymys muodon todellisesta merkityksestä esitetään, ei sen vaatimuksilta ole helppo suojautua.

Sen voi metelöidä pois.

”Meteli on jäsentymätöntä (muotoamatonta) ääntä”.

Voi myös teeskennellä, että muoto ja sisältö ovat yhtä. Silloin ”ei ole ratkaisua, koska ei ole ongelmaakaan” (Duchamp).

 

Ehkä formalismi on kliinistä ja kylmää, elämänvastaista.

Ehkä formalismi on lohduttavaa, lähtökohtia toisenlaiselle elämälle, toisenlaiselle moraalille, toisenlaiselle taloudelle.

 

Se, että esitetään kaksi näkökulmaa, ei aina tarkoita että meneteltäisiin eettisesti tai avoimuuden periaatteiden mukaisesti.

Esimerkiksi ilmastonmuutos.

Jos uskomme esimerkin voimaan, onko kirjallisuudella ilmastoa, atmosfääriä?

Onko kirjallisuudessa diversiteettiä?

Mikä niitä muuttaa ja mihin suuntaan?

 

”Runot synnyttävät pahimman vihollisensa: runollisuuden.” (Paul Éluard)

Mutta voidaan myös sanoa ”ei kovin runollista” (Jukka Petäjä) ja jatkaa kuten ennenkin.

Eräs Sebaldista alkanut digressio

Kristian Blomberg | August 19th, 2011 - 13:01

1.

Yle yhdessä oli päivällä loistava keskustelu W. G. Sebaldin romaaneista. Sen kuluessa suomentaja Oili Suominen ja tutkija Kaisa Kaakinen analysoivat huomiota herättävällä tarkkuudella lukijan aktivoimiseen tähtääviä romaanikeinoja, Sebaldin kerronan erityispiirteitä (valokuvat ja piirrokset; digressiot; kertomusten välittyneisyys; ajan rakentuminen, tilallisuus ja raunioituminen; fragmentaarisuus). Keskustelua kuunnellessa aloin ihmetellä, että miksi samankaltaisella teoskohtaisella tarkkuudella ja rohkeudella käytävä julkinen dialogi tuntuu puuttuvan runouden puolelta. Siinä korostuu teoksen erityispiirteiden sijaan – hieman karrikoidusti esittäen – keskustelijoiden inhimilliset erityispiirteet. Kehollisuus, tunne ja elämänkokemus kohostuvat, samoin jonkinlainen oletus autenttisuuden ja kielellisen suoruuden toisiaan rakentavasta suhteesta.

Edellisen voi muotoilla myös siten, että se mikä proosan kohdalla on normaalia kirjallisuuskeskustelua on lyriikan puolella elitististä tai kylmää formalismia. Radio-ohjelman jälkeen muistin, että Teemu Helle [1] teki saman huomion jo viime joulukuussa eräässä blogi-kirjoituksessaan: proosan kritiikeissä peräänkuulutetaan ja kiitellään sellaisia piirteitä joita myös lyriikalla on, mutta lyriikkaa koskevassa julkisessa keskustelussa samat piirteet nähdään jostain syystä kielteisinä. Vinkki: tutkimusaihetta etsivän kirjallisuus-sosiologin kannattaisi tarttua ilmiöön ja pohtia mistä tämä lukijaoletus on syntynyt ja mikä sitä pitää yllä eri tiedotusvälineissä?

2.

Tarkoitukseni ei ole polarisoida runouden ja proosan institutionaalisia eroja tai mahdollisuuksia vaan toisaalta ihastella Sebald-keskustelun tasoa, toisaalta taas popularisoida väitöstutkimustani, jota valmistaudun piakkoin puolustamaan (2.9.). Kyseessä on runoteoreettinen tutkimus runokeinojen rooleista luku- ja tulkintatilanteissa: miksi meillä lopulta on jokin sellainen kirjoittamisen ja ymmärtämisen moodi kuin runous. Erityisesti olen pohtinut ja haastanut muodon ja sisällön ykseyttä koskevien oletusten perusteita lukemalla René Charin runoja sekä tutkimalla eri runomuotojen (säe, draamallinen dialogi, fragmentti, proosaruno) suhteita runojen ehdottamiin sisältöihin. Väitän, että muoto tulisi ottaa tutkimuksessa ja opetuksessa nykyistä pontevammin huomioon. Muuten kaunokirjallisuus menettää (sanan varsinaisessa mielessä) merkityksensä. Myös proosa. Kaikesta tulee kirjoitusta. Tätä vasten en ihmettele, että yhä useampi siirtää kirjallisen tarmonsa esseistiikkaan [2].

 

[1] ”Hassusti kääntyvät ristiin lukemisen tiet: romaaneja lukiessa löydetään ne seikat, joita kaipaisin enemmän runoutta koskeviin kritiikkeihin, ja runokritiikeistä taasen kumpuaa proosan lakeja selailleiden lakeijojen mieltymykset.” http://teemuhelle.wordpress.com/2010/12/29/allikka/

 

[2] Esseistiikka lukeutuu omiin lempilajeihini, enkä tarkoita etteivätkö virkerakenteisiin liittyvä tyyli tai esseitten rytmi olisi tärkeitä tekijöitä. Esimerkiksi näihin palautuva tunnelma voi olla osa merkitystä tai jopa argumentointia. Tarkoitan vain, että proosakerronnan rakenteellisista piirteistä (juoni, fasetointi, aikatasot) luovutaan sanottavan vuoksi.

Tietosanakirja & Ensyklopedia

Kristian Blomberg | June 4th, 2011 - 17:45

Kalevi Seilonen viimeisteli tuotantonsa 30.5.2011. Syksyllä ilmestyvässä Harry Salmenniemen ja Juri Joensuun toimittamassa Vastakaanon-antologiassa (Poesia) julkaistaan luultavimmin hänen viimeiseksi jäänyt runonsa. Sitä ennen ehtii ilmestyä Nuoren Voiman Runous 2010, johon Seilonen ehti suureksi ilokseni kirjoittaa omista teoksistaan ja niiden taustoista. Hän käsittelee monien kysymysten ohella myös suhdettaan Tietosanakirjaan. Isolla, hän tähdensi meille toimittajille, kyse kun on vanhasta sen nimisestä teoksesta.

 

Käytän tuota vielä julkaisematonta tekstiä omana lähtökohtanani, vastatakseni Riston haasteeseen kuvata ensyklopedioihin muodostuvia lukupolkuja, sillä Seilosen kirjoitus on mielestäni paras ja oivalluksekkain kuvaus lajityypin lukutilanteesta.

 

Sitaatti, sitaateissa:

 

Ennen pitkää tietosanakirjojen paino kesyyntyy käteen, niitä alkaa selailemaan tuttavallisesti. Silloin ne muuttuvat eräänlaisiksi koneiksi, jotka tuottavat silmään ja lyhytkestoiseen muistiin tietosanakirjoja hallitsevan puhetavan mukaisia lauseita. Sieltä täältä, eri aiheista, tiedon eri alueilta. Se, miten ja miksi kukin asia on, saumautuu selaillen lukevassa tietoisuudessa toisiinsa ja päätyy muodostamaan sekä epätodennäköisiä että huimaavan kukkeita yhdistelmiä.

 

Tietosanakirjan läheisyydessä vietty aika siis kasvattaa aukeamarajojen ylitse vaimeaa mutta tunnistettavaa omaa todellisuuttaan. Se perustuu omaamme, tietoon jota meillä on omastamme, mutta siirtää tietämisen ja selittämisen mekanismit louhimaan uusia kysymyksiä esittämistään varmuuksista. Tuosta kokemuksesta on rakentunut yksi suomalaisen runouden hienoimpia teoksia, Tosiasioita minusta.

 

 

Muuten ollen sitä mieltä että kokeellinen runous on Karthago

Kristian Blomberg | April 30th, 2011 - 10:10

Helsingin Sanomien Kuiskaajapalstalla (C5) hönkäiltiin tänään (30.4.) pari keuhkollista Christian Bökin xenoteksti-projektista, jossa Bök mm. koodaa uuden teoksensa erään erittäin selviytymiskykyisen bakteerin genomiin. Kyseinen bakteeri kestää kaikkea ydinräjähdyksistä avaruuden hapettomaan pakkaseen, mutta ei vetyperoksidia.

 

Teoksen kiinnostavin piirre on kuitenkin yritys löytää englannin kieleen eräänlainen kaksoiskoodaus, jossa jokaisella kirjaimella olisi vastaavuus jonkin toisen kirjaimen kanssa. Onnistuessaan tämä kaksoiskoodaus tuottaa kieltä joka on bakteerin geeniensä ohjelmoinnin mukaisesti antama vastaus Bökin runoihin. Yksinkertainen esimerkki: jos esimerkiksi m=k, i=a, e=i ja l=r, niin suomenkielen ”mieli” on ”kaira”. Vaikeutena (mahdottomuutena) on tietysti löytää vastaavuudet, joilla saadaan mahdollisimman käyttökelpoinen (kommunikoiva mutta vieraalta tuntuva) sanasto. Bök on tietämäni mukaan etsinyt sellaista tietkoneohjelmien avulla useamman vuoden.

 

Mutta takaisin Helsingin Sanomiin. Kuiskaajan teksti toi mainiosti esiin kuinka halu olla nokkela tai hävittää Karthagoa sumentaa tosiasioita: ”Bökin kokeellisella runoudella on luultavasti ihmisettömässä tulevaisuudessa yhtä paljon lukijoita kuin nytkin”. Runoutta edes väljästi seuraavat tietävät, että Bökin Eunoia on ollut esimerkiksi HS:n palvomaa Sofi Oksasta suurempi myyntimenestys. Mutta onhan se toki ymmärrettävää, että jos on mahdollisuus sivaltaa kokeellisuutta ja olla samalla niin mahdottoman hauska, niin miksi suotta jättää tilaisuus käyttämättä vain faktojen vuoksi. Ehkä runouden vastustajat aseistautuvat seuraavaksi vetyperoksidilla. Se sopii myös siihen nykymuotoisia tiedotusvälineitä edeltävään aikaan jossa he henkisesti tuntuvat liikkuvan.

 

Kertomakirjallisuudesta ennen, ja ennen kuin

Kristian Blomberg | March 11th, 2011 - 21:52

Oitis alkuun sanottakoon, ettei tämä ole hyökkäys. Pikemminkin tämä on kaiku taannoisesta kunnianarvoisan Joonas Säntin kanssa käymästäni keskustelusta, joka on aikansa kummiteltuaan alkanut tuntua potentiaalisesti kiinnostavalta. Vertailimme romaaneja koskevia lukukokemuksiamme. Molempien kokemukset ovat siis tämän taustalla, mutta kehystän vastaisuudessa esiin vain itseni. Koen nimittäin erikoisena, että minun on helpompi heittäytyä 1800-luvun englantilaiseen, venäläiseen tai ranskalaiseen proosaan kuin oman aikani kotimaiseen kerrontaan. Näkemykseni mukaan syy ei ole kirjaijoitten laadussa.

 

Kyse on kohdallani jostain kerrontaan liittyvästä piirteestä, jonka oman kokemukseni mukaan lähinnä David Marksonin, David Forest Wallace’in tai W. G. Sebaldin kaltaiset tekijät ovat ratkaisseet omia lukutottumuksiani tyydyttävällä tavalla. En kuitenkaan suuntaa heidän ratkaisuhinsa, vaan siihen miksi ennen kaikkea vanhempi kirjallisuus onnistuu imemään minut maailmaansa, etsimään kadonnutta aikaansa.

 

Ensinnäkin (ja lopulta ehkä ratkaisevimmin) se on lähtökohtaisesti jotain muuta, niin kuin 1800-luvulla puhuttu kieli on jotain muuta, samoin kuin ihmisten ymmärrys maailmasta ja sosiaalisesta todellisuudesta. Tämän lisäksi, ja tämä ei ole suinkaan vähäisin syy, 1800-luvulla melkein mikänsä tapahtuma tuntuu nykyhetkestä käsin mahdolliselta, kuten yli-ihmisyysfantasioista hourailevan kirvemurhaajan kirkastuminen ortodoksiseen maailmankuvaan alaikäisen prostituoidun kautta. Samoin ihmisten reaktiot niihin. Ymmärrys, hysteria, perinnöttömäksi tekeminen, masokistinen itsensä alistaminen tosiasioille. Lisäksi esimerkiksi se, että teos on käännös, pehmentää edelleen kieleen ja tapahtumiin liittyvää vierautta. Näin teoksen erilaisille epäluontevuuksille on riittämiin purkuaukkoja (toinen aika, toinen kulttuuri, toinen kieli) joista haihtua.

 

Nykyaikaan kytkeytyvä todellisuuskäsitys on armottomampi. Jos kirjan kertoja, keskustelijat tai tapahtumat, tapahtumien vaikutus eivät tunnu ”siltä”, ”oikealta” tai ”todelta”, kirjan maailma alkaa ehtyä merkkien ympäriltä. Useimmin tämän paljastaa kieleen palautuvat kokemukset.

 

(edellä olleista lainausmerkeistä sanottakoon tähän väliin, että David Shieldsin teoksessa Reality Hunger on kiehtova havainto, jonka mukaan todellisuus on ainoa sana joka muuttuu uskottavaksi lainausmerkittynä)

 

Ja täsmälleen tässä kohdin haluan palata David Foster Wallaceen. Hänen kirjoituksensa kantavat jälkiä maailmasta jossa televisio on ihan oikesti olemassa, samoin muut viestintävälineet. Tämä kaikki vaikuttaa myös siihen, miten DFW kuvaa ihmisiä (läheltä tai kaukaa), heidän puhettaan, mietteitään, mielteitään, pelkojaan, heidän toimintaansa. Se on television koodaamaa, kyseisistä koodeista irti etsivää, niiden kanssa sopusointua etsivää, niihin etsivää. Siis jotain, josta ei pääse irti vain selkäänsä kääntämällä. Juonella on harmillisen leveä selkä. Samoin kehityskertomuksilla ja psykologialla.

 

Siksi tuntuu erinomaisen hassulta lukea 2000-luvulla kirjoitettuja kirjoja, joiden kielikäsitys hylkii television, kännyköiden ja internetin vaikutusta niin ihmisen, hänen käyttämänsä kielen kuin hänen kokemansa maailman pyhään kolmiyhteyteen.

 

Lopulta tämä kaikki palautuu kaunokirjalliseen kielikäsitykseeni, ainakin sen yhteen piirteeseen. Toivon nimittäin, että kirjallisuus olisi jotain joka tapahtuisi nykyistä useammin myös luennallisesti, lukutapahtumassa, kielessä itsessään. Esimerkiksi kirjallisuuskeskutelun kaiuttama oletus, että juoni on jotain itsessään ihmeellistä, että juonella on kaikkivaltius sanella lukemisen mahdollisuuksia maailman hahmottamisen välineenä, on minusta juonenkuljetukseltaan ylivertaisten medioiden (roolipelit, televisio, elokuva ja tietokonepelit) aikana jotain itsepetokseen verrattavaa.

 

Nähdäkseni jokainen sulkuihin laitettu taidemuoto roolipeleistä tietokonepeleihin kykenee imemään – ainakin juonen näkökulmasta – mukaansa tenhoavammin kuin yhdenkään kirjallisen protagonistin edesotattamukset. Siksi soisin, että tietystä löysyydestä ja esimerkkiensä vajaavuudesta huolimatta David Shieldsin ”Reality Hunger” tulisi keskustelluksi kunnolla myös Suomessa. Esimerkiksi ihan vain: voisiko muutkin piirteet kuin juoni ja psykologisointi näyttäytyä kirjallisuuden ja siitä käytävän keskustelun mahdollisuuksina. Nämä kaksi löytyvät 1800-luvun kirjallisuudesta – ja etäisyytensä ansiosta uskottavampina.

lava, runous

Kristian Blomberg | January 7th, 2011 - 12:06

Tässä kirjoituksessa pohdin lavoilla esitettävää runoutta. Olen kiinnostunut sekä 1) vaatimuksista, jotka liitetään lavalla esitettävän runouden muoto-ominaisuuksiin, sekä 2) esiintyjien virtuositeetin korostumisesta. Äänirunoutta en käsittele.

Kirjoitukseni varsinaisena lähtökohtana toimii oletus, jota näkee toistettavan, ja jonka toistamiseen olen itsekin vikapää: runous ei toimi lausuttuna, sillä se vaatii hiljaisuutta ja keskittynyttä lukemista, yksityisyyttä. Tätä vasten on syntynyt lavarunouden muoto, joka muuntaa runouden lajipiirteitä lavalle ja yhteisölliseen vastaanottoon paremmin sopiviksi. Menestys on ollut suurilta osin ansaittua.

Kääntämällä edellä mainitun oletuksen ympäri voi kuitenkin huomata, että julkiset runotilaisuudet tarjoavat myös mahdollisuuden lukea ja ymmärtää toisin, toisenlaisia asioita kuin lukiessa. Ne myös tarjoavat toisenlaista yksityisyyttä: kokonaisuuden voi jättää huomioimatta, asettautua lukemisesta poikkeavan vastaanoton sisälle. Tämä yksityisyyden muoto on kuitenkin sikäli paradoksaalinen, että se vaatii lähtökohdakseen muuta yleisöä, tilannetta josta lohkeaa irti, josta sallii itsensä pudota.

Yritän avata edellistä. Kun seuraa lavalta esitettyä luentaa, huomaa kuinka kuuntelu alkaa ikään kuin nuokkua, luopua yrityksestään ymmärtää tämän vastaanottomuodon kannalta mahdotonta (kirjoitettua runoutta). Samalla kuuntelu on edelleen halukas ja aktiivinen, mikä saa sen siirtymään assosioinnin ja runokuvien muodostumisen alueelle niiden yksityiskohtien varassa, jotka se lausunnan virrasta sieltä täältä hahmottaa.

(…)

Kun esitys päättyy, vieressä olevien havahtuvasta katseesta huomaa hämmästyttävän usein, että hekin olivat muualla kuin sosiaalisessa tilanteessa tai runojen kokonaisuudessa. Minusta tämä yksityisyyteen siirtymisen ja siirtämisen hämärä jännite kokijan ja koettavan dynamiikoissa on luentatilaisuuksien antoisin puoli.

Tätä vasten lavalle kirjoitettu runous tuntuu usein vieraalta, sillä se muodostaa yleisölle (minulle yleisönä) lähinnä yhtä tapaa olla: yhteisesti jaettua, esitystilanteen kohostamaa nyt-hetkeä. Lavalle erikoistuneet runoilijat ovat kerrassaan erinomaisia ohjailemaan sen tunnelmaa. Viihtyvä nauru, myötähäpeä ja sympatiasta kielivä kohahdus tapahtuvat yleisön joukossa lähes yksimielisesti.

En löydä tietäni tuohon kokemukseen. Aloin pohtia tätä kokemistapaani liittyvää rajoitetta, kun huomasin olevani erään – jälleen kerran – teknisesti korkealaatuisen esityksen reunalla. Ja jääväni sille.

Esitys muodostui runoilijan ja tanssijan dialogista. Runoilija luki täydellisesti, rytmiä ja äänenväriä halliten. Tuo varmuus sisälsi kuitenkin jotain vieraannuttavaa. Kuulijana minusta alkoi tuntua, että näin täydellinen lukeminen sallii vastaanotolle hyvin vähän liikkumatilaa. Tarkkaavaisuus oli ikään kuin lumottu vain todistamaan sitä kuinka hyvin runoilija lausuu – esitystä, ei tekstiä. Runoissa olevien yksityiskohtien havainnointi, niihin perustuva runokuvallinen unelmointi, lupa irrota yhteisesti jaetusta nyt-hetkestä ei toteutunut.

Myös tanssija esitti illan aikana runon. Hän lausui sitä liikehtiessään, jolloin tanssin fyysinen rasitus, vaikeat asennot ja jatkuvat orientaation vaihdokset tilassa katkoivat hengitystä, poistivat mahdollisuuden hallita ääntä, hallita äänellä. Raskas esitystilannetta leikkaava huohotus rikkoi ja muljautteli säkeitten virtaa joukoksi yksityiskohtien sirpaleita.

Kun jokaista ilmaisullista yksikköä ei kontrolloitu jokaista piirrettä myöten, luenta ei uomannut yleisön mahdollisuuksia. Ääni oli paljas ja sisäänsä houkutteleva. Samalla havahduin mielestäni merkittävimpään tapaan, jolla luentatilaisuudet voivat jatkaa kirjoitettua runoutta. Olemalla keskustelukumppani, ei hallitseva tai esitystaiteeksi eristäytyvä alueensa.