Peppuvideo pisuaarissa: Helsingin kirjamessut 2014

Penjami Lehto | October 30th, 2014 - 00:44
IMG_1571

Väsymisen ja välinpitämättömyyden vaara on suuri. Ihminen kotiutuu helposti tähän maailmaan ja unohtaa, ettei hän elä täällä pysyvästi.   – Valvomisen sunnuntai, Kirkkokäsikirja   Valvomisen sunnuntaina kellojen pauhu herättää myöhään juhlineita. On aamu Kalliossa. Ikkunasta näkyy Neljännelle linjalle, jonka varrella oviaan kutsuvasti raottavat hieromalaitokset kilpailevat asiakaskunnasta sekä toistensa että kadun vastakkaisella puolella kohoavan kirkon kanssa. Viereisessä […]

Minä kun en kestä homejuustoja mutta kun niitäkään ei ole – vihaa ja angstia Kirjamessuilla

Maaria Ylikangas | October 28th, 2014 - 13:38

“There’s a big … machine in the sky, … some kind of electric snake… coming straight at us.”
“Shoot it,” said my attorney.
“Not yet,” I said. “I want to study its habits.

- Hunter S. Thompson

 

Messukeskus makaa Pasilan ja Käpylän välisellä maa-alueella. Kun sitä lähestyy Käpylän fudiskenttien suunnasta, tuuli käy yli aukean, päin naamaa, lapasten läpi. Puhelinkin soi taskussa. Messuhallista alkaa Pasila, Helsingin kummallisin kaupunginosa. Ainoa, johon en missään nimessä koskaan haluaisi muuttaa. Nyt minua odottaa Messukeskuksen kita. Se on käpertynyt Itä-Pasilan pohjoispäähän, sen valaanmaha täyttyy tänä viikonloppuna kirjailijoista, toimittajista, bloggaajista ja kirjanostajista.

Vihaan kirjamessuja. Ahdistun tiloissa, joissa on paljon ihmisiä, ääntä, liikettä ja ärsykkeitä. Ainoa liikkumisen tapa tuntuu olevan jonkinlainen väistelycombat, ympäristön täydellinen sulkeistaminen ja päämäärän, vain ja ainoastaan päämäärän, pitäminen mielessä. Kirjamessuilla ei huvita shoppailla tai harhailla. Pöytiä nuuskivat olennotkin tuntuvat olevan eri lajia, ihmisen kaltaisia, mutta vielä ahneempia, välinpitämättömämpiä, olemuksellisessa ristiriidassa sen nimenomaisen asian kanssa joka on heidät tänne tuonut: kirjan.

 

Kirjamessuilla ei huvita shoppailla tai harhailla.


Ollapa muovikassi toppatakkiin ja harmaat peittävään hiusväriin sonnustautuneen naisen kädessä. Olisin jo matkalla kotiin ratkeamaisillani kirjojen painosta. Mutta en kuulu niiden onnellisten kirjojen joukkoon, jotka pääsevät kotiin jo torstaina. Minä vasta hakeudun massojen puristukseen.

Kirjamessuilla valaistus murhaa kirjat myyntipöydille. Melu ja tungos latistavat ihmiset. Valkonaamat näyttävät täysjyväjauhoista vaivatulta taikinalta, josta ilmeet valuvat kohti lattiaa. Löysä puhe tekee kirjoista merkityksettömiä jo ennen kuin kukaan on ehtinyt lukea niitä. Messuhallin pedonpesässä kirjailija myy tavaraansa, lavoille talutetaan kulttuurinäytettä kulttuurinäytteen perään. Kevyttoppatakkikansa kuuntelee hartaana kun Ville Niinistö kertoo lukeneensa Sinuhe, egyptiläisen teini-iässä. Tämäkin maa olisi parempi, jos täällä olisi vähemmän sinuhenihailijoita.

Ruokavalioraamattuja, elämäntapaoppaita tai henkistymistä en halua edes kohdata. En halua oppia täältä mitään, riittää kun selviän hengissä.

*

Ostetaanpa lippu ja lähdetäänpä ajelulle avaruuslaiva kirjamessulla. Tai enhän minä lippuja ostele, haen pressilaatan rinnuksiini, kun en ylipäätään käsitä kuka pölvästi maksaa tästä.

Kirjamessuohjelmani alkupala: kriitikot vs kirjablogaajat -paneeli, jonka olen arvatenkin kuullut jo moneen kertaan. Valmiiksi kyllästyneenä, maailmaan väsyneenä, edellisenä yönä valvoneena ja palelevana istahdan toiseen penkkiriviin. Joku typerys käskee minun vahtia takkiaan. Ikäänkuin se mihinkään lähtisi. Laitan käteni takin päälle ikäänkuin haluaisin olla lempeä, edes sille, edes hetken. Ihmisen suojalle.

 

Joku typerys käskee minun vahtia takkiaan.

 

Kritiikistä ja bloggaamisesta kiistelevät Suvi Ahola (kriitikko), Taika Dahlbom (kirjabloggari), Karo Hämäläinen (kriitikko), Salla Brunou (kirjabloggari) ja Aleksis Salusjärvi (kriitikko).

 Yksi puisevimmista puheenaiheista: kuka kirjoittaa Hesariin surkeaa kritiikkiä. En ole vielä kohdannut ketään, joka puolustaisi Matti Mäkelää, päinvastoin, monta on, jotka hiljentäisivät. Jos Mäkelä onnistuu herättämään noin paljon tunteita, hän on pakostakin mies paikallaan. Hesarin kritiikki, kuten kaikki muukin kritiikki, kärsii enemmän tylsyydestä, näkökulmattomuudesta, teennäisestä objektiivisuudesta, näkemysten puutteesta, ja mistään näistä ei voi Mäkelää syyttää. Tsemppiä, Matti Mäkelä! Sinulla on ainakin yksi fani!

Ihailen Aholan viisautta ja suhteellisuudentajua. Nuo piirteet kaunistavat ketä tahansa, mutta eritoten kriitikkoa.

Paneelin kuohuttavimpana seikkana käy ilmi, että Lukulamppu.fi, jota Brunou edustaa, tilaa arvosteluja kustantajilta. Siis kustantajat saavat ostaa arvostelun tietylle kirjalle, jonka Lukulamppu sitten tilaa kirjoittajalta. Pirun huono idea. Twiittaan, tulee keskustelua.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana opetellut twiittaamaan näistä sessioista, vaikka ensinnäkin vihaan puhelinta ja eritoten älypuhelinta, ja vihaan myös Twitteriä. Pelleilyyn, verkostoitumiseen ja tiedon levittämiseen se on oiva, mutta identiteetin, minuuden frontaalikuvan, luominen sanakonstellaatioilla on puistattavan vierasta ihmiselle. Jotain sellaista, mitä pitää ilman muuta tehdä. Wake me up when Erkki Kurenniemi tweets.

 

Identiteetin, minuuden frontaalikuvan, luominen sanakonstellaatioilla on puistattavan vierasta ihmiselle.

 

Twitterin paras puoli on rajoite: jos saa jotain sanottua jotain 140 merkkiin, sen täytyy olla runoutta. Runoissa tietenkään mitään pointtia ole, ja se on niiden kiistämätön vahvuus.

Lukulamppu osoittaa välittömästi sutkiutensa uutena kaupallisena mediana. Jo seuraavana päivänä se vastaa saamaansa kritiikkiin: ”Miksi tällainen sitten hämmentää? Ehkä siksi, että kaupallisuus on vanhastaan koettu kulttuurin vastakohdaksi”. Vireä kaupankäynti on ihmiskunnan historiassa merkinnyt usein kukoistuskausia, koska se on luonut vaurautta, vakautta ja kulttuurista kiertoa. Romaani itsessään on kaupallisen, varhaiskapitalistisen, kulttuurin tuote. Jos nyt vihaamiani asioita alan luetella, kaupallisuuden ja kulttuurin vastakkainasettelu on yksi niistä.

Naistenlehtipuolella yhteistoiminta L’Oréalin kanssa on muuttanut käytännössä kokonaisia lehtiä advertoaaleiksi. Niillä ei enää ole mitään tekemistä vapaan tiedonkulun kanssa.

Kapitalistinen logiikka merkitsee aina riippuvuutta siitä, joka maksaa viulut. Hyvä kritiikki ja hyvä journalismi eivät ole mahdollisia, kun kustantaja tilaa jutun, koska journalismi edellyttää riippumattomuutta. Riippumattomuus on yleensä taattu niin, että julkaisijalla ei ole valtaa sisältöihin, vaan se ainoastaan rahoittaa. Lukulampun kaltaiset mediat etsivät statustaan ”vain” bloggaamisen ja journalismin välillä.

Lukulampun Brunou miettii uutta ja parempaa nimeä mainokselle: ”Entäs sana ”arvio” – jos sen käyttö koetaan vääräksi, entäpä jos kutsuisimme kirjasta kertovia ja kirjaa puntaroivia tekstejä jollakin toisella sanalla? Kirjaesittely? Arvionkaltainen tuote? Kirja-artikkeli?

Unohdetaanko ”yritysyhteistyö” ja ”yhteistyösisällöt”, sanotaanko ihan vaan ”mainos”?

 

 

Myymälät täynnä kiiltäväkantista roskaa, jonka elinikä on kuukausia, inhottavat minua syvästi.

 

Nykymuotoisen kapitalismin logiikka: uuden tavaran tuottaminen ja halun herättäminen sen hankkimiseen. Informaatiotulva ja roskan kolossaalinen määrä eivät voi olla vaikuttamatta koko länsimaisen kulttuurin henkisiin ja älyllisiin painopisteisiin. Myymälät täynnä kiiltäväkantista roskaa, jonka elinikä on enintään kuukausia, inhottavat minua syvästi. Kirjamessuissa on kyse siitä roskaläjästä. Ja samaan aikaan vilpittömästä halusta innostua siitä, saada se elämään yli neljännesvuoden mittaisten henkäysten. Joskus sivilisaatio muistelee, kun talous rytmittyi neljän vuodenajan sykleihin. Olemme agraareja.

Kriitikko on sijaton siinä dystopiassa, jonka kirjallisuuden markkinavoimat onnistuvat rakentamaan messukeskukseen. Tuomittu siihen, ettei kukaan lopulta kuuntele.

Rooliahdistus. Sehän minulla on!

Vapauden ja riippumattomuuden ylläpitäminen vapaassa ja vauraassa länsimaisessa yhteiskunnassa on yllättävän hankalaa – kun ihmiset ovat valmiita hautaamaan sen myös vapaaehtoisesti. Varomaan sanojaan. Ei siten, että otetaan huomioon totuus, kanssaihmiset ja vastuu, vaan siten, etteivät omat uramahdollisuudet mene, ettei seuraa hankaluuksia tai vaikka juuri vastuun konkretisoitumista sanotun seurauksena.

Epäonnistumistakin nimittäin sopii kokeilla, kuten Salusjärvi pyytäessään minulta ja seurassamme istuvalta naiselta seksiä paneelin jälkeen kahdeksan euron tuopin äärellä: ”Ei teistä jompikumpi?” Ei, kumpikaan. ”Kulttuurin puolesta!”, hän perustelee. Ei. Kumpikaan.

*

En ymmärrä, mitä varten pitää lukupiiriinkin tunkea. Tarkoitan itseäni, mutta voin yleistääkin.

Lukupiiri vaikutti kivalta idealta vielä edellisellä viikolla. Silloin, kun kirjamessuille meno tuntui siedettävältä idealta. Penjami Lehto joutui kokoamaan Kari Enqvistin Ensimmäistä sekuntia lukevia diletantteja perjantaiksi johonkin auditorioon, jonne piti tulla jotain yleisöä viisikymmentä, mutta tuli parikymmentä.

 

Vessajonoselkäänpuukotus on julmimpia naisväen keksinnöistä.

 

Vihaan sekä kosmologiaa että ihmisiä. Haluaisin vaan olla rauhassa niin vuosimiljardeilta kuin auditorioilta, käytäviltä ja yleisövessoilta, joiden jonoissa kuluttajista tulee ihmisiä, joilla on saamarinmoinen kusihätä ja joiden mielestä jono ei liiku lainkaan tarpeeksi nopeasti. Naiset epäilevät toisiaan vessakopeissa ehostautumisesta. Tokkopa vaan, sukkahousuja siellä kiskotaan ylös ja alas ja yritetään olla rikkomatta. Hengitetään hetki vessakopin rauhallista kaakelinviileää hämärää ilmaa. Vessajonoselkäänpuukotus on julmimpia naisväen keksinnöistä. Enkä mainittavasti kaipaa kosmologi-skribenttejäkään.

Minunhan täytyy kohdata ne kaikki. Vaikka sitten vimmalla. No, ei tästä yleistyvästä ahdistuksesta vimmaksi ole.

Ihmisiä en koskaan onnistu vihaamaan pitkään. Lukiessani en edes yritä ymmärtää Ensimmäisen sekunnin tiedollisia osuuksia, panen merkille, että mikään ei kosmoksen yleisessä liikunnossa toimi yhtään samalla tavalla kuin minun inhimillisessä kyvyssäni ymmärtää liikettä, tilaa ja massaa ohjaavia voimia. Joten anti olla, keskityn hiihtoputkiin ja suomi-iskelmään.

Ja se Enqvist! Katsoo minua suoraan silmiin. Olen hänen ihannelukijansa. En ole koskaan ollut kenenkään ihannelukija. En tiedä, mitä tällaisella kokemuksella ylipäätään tehdään. Ellen inhoaisi nimmarinpyytämistä, pyytäisin sen suoraan iholle.

 

Suhteeni maailman syntyyn tiivistyy kahteen sanaan: mitä välii.

 

Kreationistit versus kosmologit on niin väsynyt läppä, ettei sitä jaksa etenkään sellainen, joka on joskus keskustellut kiihkoateistin kanssa. Jumaluutta koskevat väitteet, myöntävät ja kieltävät, ovat mahdottomia. Onneksi niitä ei tarvitse tässä lukupiirissä käydä. Suhteeni maailman syntyyn tiivistyy kahteen sanaan: mitä välii. Mytologiatkaan eivät kiinnosta minua. Enqvist on kuitenkin varsin hyvin selvillä maailmansyntymyyttien rinnakkaisuudesta tieteen maailmanselityksen kanssa: hän lainaa niitä jo Ensimmäisen sekunnin alussa.

Enqvist antaa tunnustusta ihmiselle koko siitä valtavasta matkasta, jonka tuo piruparka on tehnyt viimeisen noin sadan vuoden aikana käsittääkseen avaruuden, käsittääkseen ja kuvatakseen sen prosessin, jonka häviävän pieni osa itse on.

Ajatus on syvästi liikuttava: olemme mitättömiä kokonaisuuden kannalta, mutta kenties ainoa älyllinen osa sitä, kenties sen ainoa tietoisuuden piste. Ehkä emme ole, mutta saatamme olla. Ehkä tällä pallolla on universumin itseymmärryksen ainoa piste. Tungeksimassa täällä. maksamassa kahvista liikaa, täyttämässä narikoita. Jos joku, kuka tahansa, tietää, miten tällaista voi kestää paremmin, otan ehdotuksia vastaan.

 

Ehkä tällä pallolla on universumin itseymmärryksen ainoa piste.

 

Minä olen niitä, jotka miettivät kassajonossa mustaa hihnaa, jolle asiakkaat lastaavat ostoksensa. Mitä se kuljettaa, sen liikkeen väsymättömyyttä. Miten uskomatonta on, että kaikki on siinä, päivästä toiseen. Tyhjiöpakattua eläinmurskaa, pussitettua vehnäjauhopaistannaista. Ihmismurskasta viljeltyä vihannesta. Samperisti piilosokeria. Jotain, mitä tiedostavammat sanovat protskuksi. Violettia, nestemäistä pyykinpesuainetta. Mallikkaita juustonpalasia: tiilenmuotoisia, pyöreitä, kartioita, suunnikkaita. Muoveissa, hajuitta.

Ja täällä me pyörimme tiedottomina, typerinä, kyvyttöminä keskittymään mihinkään oleelliseen, muistamatta omia perustavia totuuksiamme, vaikka täällä käsitellään joka hetki erästä sivilisaatiomme perustoista: kirjaa.

*

Kirjan, kielen, kommunikaation, sanan, kirjoituksen, kielenkäytön elävyyden pohja on runous. Kun kosmologi haluaa tuoda esille sfäärien lyriikkaa hän ei edellytä lukijaltaan ymmärrystä, mutta toivoo välittävänsä kauneuden kokemusta. Kosmologia on estetiikkaa, selitys runoutta, ei uskontoa.

Olen usein, työssäni juuri runokriitikkona, törmännyt kysymykseen siitä, miksi runous on vaikeaa tai miksi runoilijoita ei voi ymmärtää. Runous ei ole vaikeaa. Runoilijoita ei voi ymmärtää. Nyt myös tiedän miksi.

Runoudesta, NYT, keskustellaan perjantai-iltana. Paneelilta puuttuu puheenjohtaja, joka rytmittäisi ja rakentaisi keskustelua. Panelistit kun ovat hukassa ja paimenetta, niin alkavat keskittyä puhumaan keskenään mutta silti tietoisina siitä että kaikki kuulevat. Lopputuloksena on käsittämätöntä sananvaihtoa, jossa on kyse kaikesta eikä yhtään mistään.

Kenellekään ei vilahda mielessä, että paneelia on seuraamassa muitakin kuin omia kavereita. Vieressäni istuu rivi lukiolaisikäisiä poikia, Axea tukassa, muistivihkot edessä, kynät tanassa, kengännauhat harkitusti roikkumassa, valmiina nappaamaan ranskalaisia viivoja otsikon NYKYRUNOUS alle. On ihanaa, että niillä on käsiala. Ruutupaidalla tiheät, kaatumaisillaan olevat kirjaimet, mustapaidalla väljät ja siistit.

 

Nämä nuorukaiset eivät tule koskaan kiinnostumaan runoudesta, ja sitä tuskin voi pitää kovin suurena vahinkona

 

Mitähän ne sanovat opelle tästä. Nämä nuorukaiset eivät tule koskaan kiinnostumaan runoudesta, ja sitä tuskin voi pitää kovin suurena vahinkona jos runous on tällaista paneelikeskustelua. Mutta kun ei ole.

Tämän hetken taidekentässä runous on olennainen. Se pystyy reagoimaan nopeasti, levittäytymään tehokkaasti eri muodoissaan ja antamaan kosmologian ohella merkityksiä ja sävyjä inhimillisille peruskysymyksille. Kuka olen? Mistä tulen? Mihin menen? Mitä sanon? Miten sanon?

En viitsisi mainita tätä alentavaa paneelia, ellen olisi kokenut jotain samankaltaista ennenkin. Ensimmäinen puolituntinen raksuttaa hyvin hitaasti kun panelistit perkaavat ansioluetteloitaan, vaikka kenellekään ei ole väliä onko runoilija x toiminut minkä järjestön minä varapuheenjohtajana minäkin vuosina. Viereinen panelisti saattaa peräti täydentää, jos joku jättää listansa vajaaksi. Juuri ihmiset, joiden me tavikset ajattelemme olevan vapaita ansioidensa korostamisesta, vaikuttavat olevan kaikkein riippuvaisimpia niiden korostamisesta.

Ensimmäinen runoteos mainitaan, kun keskustelu on jatkunut hyvät 35 minuuttia. Se oli Mikael Bryggerin Tuuliatlas. Joidenkin minuuttien jälkeen tulee esille Aki Salmelan esikoisteoksen poetiikka, joka oli varsinainen vau-elämys vuonna 2004, mutta kukaan ei vaivaudu kertomaan miksi. Mikä poetiikka? Miten se muutti runoutta? Miten se näkyy nyt? Entä mitä tapahtui Leevi Lehdon tiedotustilaisuudessa vuonna 2006? Kuka on Leevi Lehto?

Kustannusosuuskunta Poesia sai kirjallisuuden valtionpalkinnon samana päivänä. Yleisöhän haluaa tietää, mikä runoudesssa on niin tärkeää, että runoilijoiden yhteisöllinen toiminta saa tärkeän kirjallisuuspalkinnon. Valtiokin joskus tajuaa jotakin, mutta runouspaneelien yleisö harvoin paljoakaan.

*

On yö aikaa lukea kirja. Pikkujoulujen ja jatkojen takia yö alkaa vasta kello kahden jälkeen. Kiire pakottaa valikoimaan, olemaan ekonominen, keksimään ratkaisuja tai juoksemaan veri suussa. Minut ja Salusjärvi pyydettiin haastattelemaan Maaria Päivistä. On nälkä on jano tuli ulos keskiviikkona.

Puhumme seksistä, alistamisesta, hyväksikäytöstä, raiskaamisesta ja ihmiskaupasta. On nälkä on jano on erikoinen kirjallinen kokonaisuus, jonka lajista emme päässeet selvyyteen. Naispuolinen sutenööri Emilie pyörittää luksushuorabisnestä kostonhalussaan. Kerrontaa rytmittävät väkivaltaiset seksikohtaukset, jossa naiset raiskaavat ja satuttavat miehiä, ja kesyimmilläänkin valta-asetelma on ilmeinen: miehiä käytetään hyväksi.

Päivisen romaanin kirjallinen toteutus on kiinnostava. Naisten, hyväksikäyttäjien, kertomustan myötä ihmiskauppa järjestelmänä korostuu, sen sijaan että henkilöhahmovetoinen kerronta asettaisi sen yksilöiden vastuulle. Nyt kirja osallistaa meidät kulttuurina. Seksikuvausten määrä ja tiheys voisivat helposti tehdä romaanista eroottisen tai pornografisen, mutta se ei ole kumpaakaan.

Poikia paneva sutenöörinainen on 2010-luvun ihminen.

 

En ole koskaan ennen päässyt lukemaan ääneen kirjasta katkelmaa, jossa naisjoukko nostattaa prostituoidun erektiota rahalla. Ainakaan julkisesti. Nyt luen sitä Kirjamessujen päälavalla. Artikuloin. Tämä on ainutkertaista, vaikka vaikuttaakin jokapäiväiseltä.

Vanhempi kulttuuriyleisö istuu päällystakkeineen ja kirjakasseineen, messuvieraat ostivat keskimäärin yli 10 kirjaa Helsingin Kirjamessuilta, tuoleissa siellä täällä. Ilmekään ei värähdä. Voimme päästää suustamme mitä vaan, ja päästämme. Poikia paneva sutenöörinainen on 2010-luvun ihminen. Sukupolvemme on eksyneiden hyväksikäyttäjien sukupolvi. Sodoman 120 päivää kiihottaa, tämä ei.

95% kirjamessuvieraista oli tyytyväisiä käyntiinsä. Mitähän niille syötetään, kun ne on saatu noin lauhkeiksi. Kuuntelevat värähtämättä tuoleissaan, kokevat onnea tai harmoniaa myyntipöytiä kolutessaan. Ottavat saaliistaan valokuvia ja panevat näytille internetiin. Saattavat laitella kirjanselät runoksi, kuten: Ohi, läpi ja reunojen yli / siintää Sargassomeri / tapausten kulku / veren ääriin. En aio ottaa kuvia kirjoista, ja runokin on aika surkimus, jotenkin väkivaltainen ja vässykkä samaan aikaan.

Puheenaihe, oli se mikä tahansa, on turhana syntynyt kirjamessuilla. Tapahtuman luoma henkinen tunnottomuus antaa loistavat lähtökohdat sivuuttaa keskustelut, ja sen, että maailmassa on 13 miljoonaa orjaa.

Puheenaihe, mikä tahansa puheenaihe, on turhana syntynyt kirjamessuilla.

 

Eikö tässä nyt tarvittaisi järkeä tai armoa tai mitä tahansa kouriintuntuvaa? Jumalallisia tai kosmisia väliintuloja? Yöunta, seksiä tai ruokaa? Minunko ongelmani tämä on? Kun ei tämä nyt ihan mukavasti taida mennä. Tai siis maailma tosiaan on perseestä, eli paholaisen anuksesta, kuten kulttuurimme patriarkka, Martti Luther, väitti.

Sunnuntaina en mene messuun. Haluan olla krapulassa. Nyt onkin tosiaan sunnuntai, kirjoitan tätä raporttia, yö painaa päälle, enkä ole ollut hetken vertaa krapulassa. You say it’s raining, but you’re pissin’ down my back. Ja vielä pitää käsitellä yksi tapaus, vaikka yö kääntyy maanantaihin.

*

Sturenkatu 21:een on kokoontunut väkeä suomalaissaksalaisen runoantologian julkistamistilaisuuteen ja katsomaan Kompositio-esitystä, joka on kiertänyt jo hyvän ringin keski-Eurooppaa. Joku koiranleuka nimitti sitä kompostiksi, enkä saa ajatusta enää päästäni. Kirjallisuuden hajoamispiste. Näykkimämme kulttuurin kulhonpohjat ja karat.

 

Saksa on lempeyden kieli.

 

Saksaa on hyvä kuunnella. Ymmärrän sitä jonkin verran, hyvin vähän, välillä kokonaisen virkkeen kuin välähdyksenä, ehkä väärin, ja sanoja sieltä täältä tiheten ja harventuen. Saksan kuunteleminen on kuin nukahtamista, siinä parhaassa vaiheessa, kun todellisuudentaju heiluu koetun ja olevan väliä. Saksa on lempeyden kieli.

Filosofien seurueesta kuului eniten naurahduksia, kun saksalainen Norbert Lange luki runojaan. Näinkö se on, että enää filosofit osaavat saksaa?

Kompositiossa kuulemma oli kompositio, nimenmukaisesti. Minä en tajunnut. En syytä siitä messuväsymystä, yleistä kiirettä, päihtymystä. Mikään näistä ei juurikaan vaivannut. Esityksen myötä väsyin. Kirjallisuuteen, maailmaan ja messusiivuihin.

Alussa Riikka Pelo luki jotain slaavilaisromanttista juttua, varmaan Finlandian voittanutta romaanistaan. Tämä nimenomainen romantiikka on minulle käsittämätöntä, en ole koskaan ymmärtänyt ensinnäkään eksotistista namedroppailua ja toiseksi venäläisen todellisuuden maalaamista kuvallisilla konventioilla. Matti Kangaskoski teki samaa Pariisille Sydänmarssista lukemassaan katkelmassa. Jollekin olisi tässä oiva tutkielman aihe. Proosan topokset, jotka aktivoivat paikan kokemusta silloin kun paikan kokemusta ei ole.

Ehkä tämä Kompositio toimii katalogina. Mutta on Anttilan luettelon selailu on lämmittänyt enemmän. Olletikin, että äidin sylissä ja lapsena, joululuettelo tuntui hyvin tärkeältä asialta. Anttilan luetteloon kiinnittyi valtavasti lämmön mahdollisuuksia ja pienen lapsen muistia. Että oli ollut iloa ja rauhaa, ja että se sama tapahtuu säännöllisesti uudelleen kerran vuodessa. On valjennut kyllä, että me ihmiset olemme tehneet siitäkin vaikeaa, väkivaltaista, epämiellyttävää, hermostuttavaa ja tuhlailevaa.

Kompositiossa on ääniä, sen tajuan jatkumoksi. Ne ovat jotenkin iso juttu. Piipitystä, ulinaa, musiikkipätkää, kohinaa, pakkohuutoa. Dramaturgisesti homma toimi parhaiten Satu Taskisen lukiessa katkelmaa Täydellisestä paistista, kun seurue istui rupatellen pöydän ääreen Taskisen takana, ja hän luki kovempaa taustamelun päälle, paapattaen, oivallisesti tekstin henkeä toteuttaen.

Ei vaaran tuntua, ei lämpöä, ei odotusta, ei pahaa hajua, ei yökkäysrefleksiä.

 

Kirjailijat, rare exports. Olisivatpa. Mutta ovat kuin helppo juustotarjotin, jossa on muutamaa kauppalaatua. Kevytversioina. Ei vaaran tuntua, ei lämpöä, ei odotusta, ei pahaa hajua, ei yökkäysrefleksiä. Minä kun en kestä homejuustoja yhtään, mutta juustojen idea on juuri se, että välillä tulee paha olo, välillä pystyy hengittämään ja välillä tietää olevansa taivaassa. Mutta sellaisia ei ole tarjolla. On vain sitä mitä voi napata kuka tahansa, kaikille kelpaavaa. Vihaan kolmioleipiäkin. Ja homejuustoja, mutta olisipa niitä.

*

On hyvä ajatella, että huomenna messuhalli poistaa kelmut juustotarjottimiltaan ilman minua. Näytteilleasettajat ovat helpottuneita, että kelmun saa heittää roskiin.

Torstai-illasta saakka pöytä on ollut katettu. Juustosiivujen reunoissa on kosteiden viinirypäleiden jättämiä lähes valkoisia kostuneita jälkiä. Kolmas yö kelmun alla. Auta armias halvan valmissiivuemmentaalerin löyhkää, josta ei oikein ole edes löyhkäksi. Sen haistaa kun ranskanleipäsiivu on jo nenän alla ja on oikeastaan ehtinyt jo haukata ja totta puhuen lemu menee pään rööristä toiseen, ja paljastaa vasta sitten laimean inhottavuutensa.

Liian märkä ja rihmainen mozzarella ui tomaatinnesteessä, joka vihertää hieman liikaa ollakseen terveellistä. Jotkut Espanjan tai Italian reunalle meritse päässeet ovat keränneet tomaatit kasvihuonekeskitysleiriltä, jossa kuitenkin tomaatin varsi ja lehdet tuoksuvat elävästi. Varmasti hajuun sekoittuu likaa ja hikeä, peseytymättömän ja hermostuneen ihmisolennon epätoivoa. Kuminanhajuista. Siltä haisevat juustot, joita tuskin uskaltaa syödä ja jotka on pakko huuhtoa tujakalla viinillä alas eikä se silläkään unohdu. Ei sitä kestä kun ihminen haisee ihmiseltä, messukävijä kiertää vähän kauempaa. Sunnuntaina raejuustolootassa on pohjat jäljellä. Liian pientä, hajutonta ja mautonta murenaa heroittuneessa nesteessä. Se on protskua. Se on kirjamessun henki. 

97% prosenttia kirjamessuilla käyneistä kertoo menevänsä ensi vuonna uudelleen. Pyöriihän kassan hihnakin.

Saako kirjamessuilla seksiä?

Aleksis Salusjärvi | October 27th, 2014 - 16:47
Moni kuvan ihmisistä harrastaa kirjallisuuden lisäksi ahkerasti seksiä.

Kirjallisuus on seksikästä, ja vuoden kuumimpana kirjallisuusviikonloppuna vilskettä on myös yöelämässä. Päätin ottaa selvää, saako kirjamessuilla seksiä.   Istun kirjamessujen pressihuoneessa, jossa toimittajat vaihtavat juoruja ja keskustelevat nettijulkaisemisen haasteista. ”Tää meidän kalusto asettaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia messuympäristössä, kun katsojien odotukset laadun suhteen on tv-uutisten taso.” Materiaali pitää saada nopeasti pihalle, minkä takia jälkikäsittelyyn ei käytännössä jää […]

Life, the universe and everything: Helsingin kirjamessut perjantaina 24.10.14 klo 16

Tiina Käkelä-Puumala | October 25th, 2014 - 15:57
Kuva: Timo Salo

  Kirjeenvaihtajanne saapui Messukeskuksen sisäänkäynnin eteen vain 10 minuuttia ennen Ensimmäistä sekuntia. Olin epämukavuusalueella: henkilön, jolle sähköpostiviestin kirjoittaminenkin voi pahimmassa tapauksessa viedä toista päivää pitäisi laatia vuorokaudessa raportti Kari Enqvistin Ensimmäisen sekunnin lukupiirikäsittelystä. Kirjamessujen lukupiirien ideana oli, että joukko ihmisiä, jotka olivat oikeasti lukeneet jonkin uutuusteoksen – tänä vuonna kirjoja oli 8 kappaletta – kokoontuu […]

Seksiä, angstia ja humanismia Helsingin kirjamessuilla!

Maaria Ylikangas | October 22nd, 2014 - 17:13

Emme lähteneet Frankfurtiin, menemme siis Pasilaan, jossa järjestetään huomisesta torstaista alkaen eräs kirjavuoden kiihkeimmistä tapahtumista: Helsingin Kirjamessut 2014.

Tänä vuonna Luutii seuraa Helsingin Kirjamessuja. Ja osallistuu: olemme läsnä paneeleissa, tapaamisissa ja muissa yhteyksissä. Tiina Käkelä-Puumala, Penjami Lehto, Aleksis Salusjärvi ja Maaria Ylikangas ovat sitoutuneet laatimaan messuraportin Luutii-blogiin ja valaisemaan messujen pimeimmätkin kolkat lukijoiden hämmästeltäviksi.

Kirja-alan hyvin varjeltu salaisuus on, ettei kukaan pidä kirjamessuista. Koska messujen välttely on kuitenkin vaikeaa, ellei mahdotonta, Luutii käy suoraan kimppuun. Raportissa seksiä, ihmisvihaa, humanismia ja muita kirjallisia hyveitä. ”Paljas himo ei kysy lupaa”, toteaa Salusjärvi messujen ennakkotunnelmissa. Lehto pohtii, miten sana tulee lihaksi kirjailijoiden materialisoituessa Messukeskuksen lavoille. Käkelä-Puumala panostaa kosmiseen sykkeeseen. Ylikangas vaihtaa ihmislihan ihmisvihaan. Raportti julkaistaan kirjamessujen loputtua.

**

Torstai 22.10.

Romanssi ja pilasaarna

Klo 14 Osastolla 6d81 (Helsingin yliopiston humanistit)

Keskustelua Horace Walpolen Otranton linnasta (suom. Päivi Mehtonen) ja Hannu Salaman Juhannustansseista. Molemmat romaanit liittyvät keskiajan retoriikkaan. Keskustelijoina dosentti Päivi Mehtonen ja FT Tiina Käkelä-Puumala. [edit: korjattu]

Kriitikot vs. Kirjabloggaajat

Klo 17 Kullervo-salissa

Kirjallisuusjournalismi vähenee jatkuvasti, mutta kirjabloggaajien määrä ja vaikutusvalta kasvavat. Kumpi on syy ja kumpi seuraus? Kirjablogien ja kritiikin asemasta kulttuurijournalismissa keskustelevat Karo Hämäläinen (päätoimittaja, Parnasso), Suvi Ahola (kriitikko, Helsingin Sanomat), Aleksis Salusjärvi (päätoimittaja, Kiiltomato.net), Salla Brunou (sisällöntuottaja, Lukulamppu.fi) ja Taika Dahlbom (kirjabloggaaja, Kirjasfääri).

Perjantai 23.10.

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti -lukupiiri

klo 16.00-17.30 Messukeskuksen auditoriossa (sali 201, eteläinen sisäänkäynti, 2. kerros)

Penjami Lehto, Linnea Peurakoski, Aleksis Salusjärvi, Nadja Sokura ja Maaria Ylikangas alustamassa kosmista keskustelua. Paikalla itse kirjailija Enqvist ja kustantamon edustaja. Vielä on tilaa: ilmoittaudu!

Lauantai 24.10.

Henriikka Tavin 12-sarja

klo 13.20 Poesian osastolla (6g84)

Penjami Lehto keskustelee Henriikka Tavin kanssa 12-teossarjasta.

Maaria Päivinen haastateltavana

klo 13-13.30 Into kustannuksen osastolavalla (6b99) ja klo 15.30-16 Aleksis Kivi -lavalla

Haastattelijoina Aleksis Salusjärvi ja Maaria Ylikangas.

Messuahdistukseen sopii käydä seuraamassa esiintyvän kirjallisuuden kiinnostavinta antia: Saksan kautta Suomeen palaava Kompositio-esitys nähdään Kirjamessuklubilla. Tältä näyttää uusin suomalainen kirjallisuus!

Kirjamessuklubi

klo 19, Sture21, Sturenkatu 21

Kirjamessulauantain klubi-ilta – tunnelmaa, ohjelmaa, kirjoja ja ihmisiä! Ohjelmassa kahdeksan suomalaisen nuoren kirjailijan Kompositio-esitys, joka kiersi lokakuun alussa saksankielisessä Euroopassa sekä Frankfurtin kirjamessuilla. Lisäksi esittelyssä tuore “VERSschmuggel. SäkeenVERSoja” -antologia (Poesia), joka esittelee suomalais-saksalaisessa projektissa mukana olleiden runoilijoiden käännöksiä toistensa teksteistä. Järjestäjinä Nuoren Voiman Liitto, Goethe-instituutti, Poesia ja FILI.

Runosoul – eli miten runo pitää tulkita  

Aleksis Salusjärvi | October 17th, 2014 - 19:09
Jonna Ruuska kuuntelee raadin arviota runostaan esiintymisensä jälkeen.

Maailmanhistorian 10. Runosoul järjestettiin Helsingissä Cafe Mascotissa eilen. Runosoul on Helsingin yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden järjestämä tapahtuma, jossa raati arvioi debyyttirunoilijoiden esiintymisiä ja palkitsee voittajan. Tänä vuonna esiintyjät olivat Riikka Heinonen, Miira Luhtavaara, Marko Niemi, Jonna Ruuska ja Asta Honkamaa. Voiton koko porukasta vei Jonna Ruuska, joka luki runon kokoelmastaan Kuovin huuto.   Näin raati luonnehti runoa […]

Kuinka lohduttaa ihmistä, joka tuhoaa koko maailman?

Maaria Ylikangas | October 17th, 2014 - 14:22
500px-Coldplay_Fix_You.svg

Perjantai-iltaisin Suomen kansa kokoontuu television ääreen itkemään yhdessä. Vain elämää -ohjelmassa suositut artistit viettävät aikaa yhdessä, esittävät toistensa kappaleita ja pyyhkivät silmännurkkiaan. Miljoona suomalaista katsoo ohjelmaa. * Mitä silmät ei nää sen sydän ymmärtää Juha Tapio [artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisissa 4/2013] Minkä ihmeen takia kansa fiilistelee artistien elämän tavallisia tapauksia ja heikkoja coveresityksiä? On […]

SpeKri (3/4): Kuinka kuvitellaan tietokirja?

Penjami Lehto | October 6th, 2014 - 02:43
image

Kun kirjoittaa kaunokirjallisesta teoksesta spekulatiivisen kritiikin, peli pysyy ikään kuin samana. Kysehän on joka tapauksessa mielikuvituksen tuotteesta – oli teos olemassa tai sitten ei. Mutta tietokirjakritiikissä ei arvioida fiktiivistä tuotosta vaan sitä, miten totuudenmukaisesti teos välittää tietoa maailmasta. Tietokirjaspekri puolestaan saattaa jopa vääristellä todellisuutta. Jokin moraalinen rekisteri alitajunnassa ilmoittaa siirtymisestä kielletylle alueelle. Ja juuri se […]

Äänimaalauksia, hetkiä mikittä ja jäsentymättömiä tunteita – Kiiski Open Mic 27.9.

Maaria Ylikangas | October 2nd, 2014 - 12:23
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun lavalla on ihminen, hänelle toivoo vain hyvää. Taide rakentaa tilassa, ravintola Kiisken tilassa, vastaanottoaan. Kun äänentoisto on pois pelistä, runoilijat nousevat tuolille, käyttävät ääntään ja hiljaisuus tihenee.  Kun ääni on omillaan, vahvistamaton, kaikki toivovat kuulevansa. Eräs pienimpiä inhimillisiä eleitä: halu ja yritys kuulla, mitä joku toinen sanoo – silloinkin kun kyse ei ole juuri […]

Syksyn kirjasensaatioesikoiset: Sauri & Arnkil all night long

Aleksis Salusjärvi | September 19th, 2014 - 19:21
Antti Arnkil juhli Lauantaiesseet-esikoistaan Dylanissa.

Eilen Helsingin yössä juhlittiin kirjallisuutta perusteellisesti, innostavasti ja toivottavasti kauaskantoisesti. Uutiskynnyksen ylitti kolme kirjaa, joista Teemu Selänteen muistelmat on vähäpätöisin. Maamme ihailluimpiin lukeutuva urheilija on pelkkä vastaantulija ja nöösipoika kahden kaunokirjallisen debyytin rinnalla.   Esikoisensa julkaisivat nimittäin Antti Arnkil ja Pekka Sauri. Harvoin olen tuntenut vastaavaa kutkutusta kirjajulkkareista, vaikka ne ovat aina onnellisia ja iloisia […]