Säkenet I (-alustavia huomioita)   Kaikkein ilmeisimmässä mielessä säe tai säkeet voivat olla mitä tahansa silloin kun niillä ei ole tunnistettavaa mittaa, soinnullisuutta, tai muita vaateliaita muotopiirteitä. Säkeiden negatiivinen vapaus olla täysin tai likimain mitä tahansa on yleisesti ajatellen suurin rajoitteiden ja menetelmien  ulkopuolella, toteutuessaan niistä riippumatta. Tämä on intuitiivinen selviö, jonka totuudellisuuden rajoilta alkaa turbulentimpi [...]

“Oli aikainen hetki; aamu oli tyyni, lämmin ja kaunis. Kiiltävät lehdet, jotka heijastivat pilvettömältä taivaalta tulevia auringonsäteitä, näyttivät silmissäni miellyttäviltä vastakohdilta puutarhani varjoille. Tuijotin hajamielisenä avonaisesta oviaukosta, joka oli etelään päin. 

 Makasin liivit ja housut ylläni olohuoneen lattialla. Olin juuri viettänyt unettoman yön ilmapommituspäivystäjänä sairaalassani.

 Äkkiä voimakas valonvälähdys pelästytti minut – sitten seurasi toinen. Pikkuseikat voivat jäädä merkillisen hyvin mieleen ja niinpä muistan elävästi, kuinka puutarhassa syttyi kivilyhtyyn kirkas liekki. Pohdin oliko liekin sytyttänyt magnesiumraketti vaiko ohiajavan raitiovaunun lennättämät kipinät.”

– Nyt arvioiden on ihmeellistä miten hän saa otteen valonnopeista mielteistään – niistä, joiden on määrä palauttaa ympäristö intuition mukaiseksi. Mutta poikkeustila ei väisty, selitykset ontuvat. Mieli ei osaa ratkaista arvoitusta. Tuo kivilyhdyn kirkas liekki, aivan tyhjästä.

On pantava merkille, etteivät myöhemmät lunastukset ole yksitoikkoisuudellaan värjänneet hänen ihmetystään, joka kohdistuu aamun tapauksiin. Kaiken lisäksi hän vaikuttaa sijaitsevan myytinmukaisessa filminauha-ajassa, jossa sekunnit merkitsevät aikakausia. Hän jatkaa kuvaustaan:

“Varjot hävisivät puutarhasta. Näkymä, joka oli hetkeä aikaisemmin ollut kirkas ja aurinkoinen, oli nyt pimeä ja epäselvä. Kieppuvan tomun läpi kykeniin vaivoin erottamaan puupylvään, joka oli kannattanut taloni yhtä nurkkaa. Nyt se oli pahoin kallellaan ja katto riippui uhkaavasti.

Lähdin vaistomaisesti liikkeelle päästäkseni pakoon, mutta murentuneet kattolaatat ja pudonneet parrut tukkivat tien. Varovasti harppomalla pääsin rokaan ja astuin puutarhaan. Jouduin täydellisen heikkouden valtaan ja pysähdyin saadakseni voimani takaisin. Huomasin hämmästyksekseni olevani aivan alasti. Miten kummallista! Mihin liivini ja housuni olivat joutuneet?

 Mitä oli tapahtunut?”

Kuin unissakävelijälle, on kaikki epäselvää  – tajunta samaan aikaan samea ja kirkas,  koska todellisuus on. Tarkemmin sanoen nämä ovat nyt yhtä, koska objektiivisen maailman lait tuntuvat pettäneen.

Kerronnan koko tarkkuus pysyttelee psyyken puitteissa. Kaikki muu olisi nyt valhetta.

Siispä kyse on todistajanlausunnosta. Aisteja on menetetty, eikä mikään korvaa synestesiaa. Mutta havaintojen lainalaisuudet – huomioiden pettämätön rytmi – kykenevät välittämään todentunnun. Kokonaisuus on aukkoinen, elliptinen, harhainen – koska todellisuus on.

 ”Koko oikea puoli ruumiistani oli haavoilla ja vuoti verta. Iso puunsäle törrötti reidessäni ja suuhuni tihkui jotain lämmintä. Poskeni oli raapaleilla. Totesin tämän tunnustellessani sitä varovaisesti ja työntäessäni samalla alahuultani eteenpäin. Kaulaani oli uppoutunut melko iso lasinsiru. Irrotin sen kylmän asiallisesti. Tutkin sitä ja veren tahrimaa kättäni huumautuneen ja järkytyksen  kärsineen ihmisen välinpitämättömyydellä.”

Tiedetään mitä tapahtui. Tapahtumat ovat saaneet nimiä osakseen. Pikadon. Mutta kuvaus koskee hetkiä kun mullerruksen piirteille ei löydy yhteistä nimittäjää tai edes mittakaavaa. Jo kertoja puhuu myöhemmästä käsin. Mutta välittäjänä hän on välitön.

“Seisoimme kadulla epävarmoina ja pelokkaina kunnes vastapäinen talo alkoi huojua ja kaatui sitten kuin repäisemällä melkein jalkoihimme. Meidän oma talomme alkoi heilua ja hetkessä sekin luhistui ja nostatti pölypilven. Toiset talot sortuivat tai huojuivat. Liekkejä leimahti näkyviin ja ne alkoivat levitä rajun tuulen ajamina.”

Talot kaatuvat kuin korttitalot. Painoa niissä ei enää ole. Raskauden onomatopoeettiset tarkkuudet on menetetty. Korvat puhki. Kieli haparoi. Tai hamuaa uusia reittejä. Ja siinä!

Siinä äänettömyys kääntyy suoraan kirjoituksen äänettömään:

“Pysähdyin lepäämään. Vähitellen aloin nähdä selvästi mitä ympärilläni oli. Näin varjomaisia ihmishahmoja, joista toiset näyttivät käveleviltä haamuilta. Toiset liikkuivat kuin tuskissaan, kuin linnunpelättimet. He pitivät käsivarsiaan ojennettuina ja kyynärvarret ja kämmenet riippuivat alaspäin. Nämä ihmiset askarruttivat minua kunnes äkkiä tajusin, että he olivat saaneet palohaavoja ja pitelivät käsiään koholla estääkseen vahingoittuneita pintoja hankaamasta tuskallisesti toisiaan vasten. Näkyviin tuli alaston nainen joka kantoi alastonta lasta. Käänsin katseeni muualle. Ehkä he olivat olleet kylvyssä. Mutta sitten näin alastoman miehen, ja mieleeni juolahti, että jokin outo ilmiö oli riistänyt heiltä, kuten minultakin, vaatteet yltä. Lähettyvillä makasi vanha nainen, jolla oli tuskainen ilme kasvoillaan. Mutta hän ei päästänyt ääntäkään. Muuan seikka oli yhteinen kaikille niille jotka näin: täydellinen äänettömyys.”

Yhä vain hänen mielteensä yrittävät sovittaa palasia. Lajityypin kannalta Helvetti on jo selvä, kirkas ja tunnistettava. Ladattuja kuvia. Kirjoitus toimii kuin lihansyöjäkasvi.

“Vanha nainen tyynnytti ja rauhoitti minua kuin olisin ollut hänen oma poikansa. Hän oli tosiaan oikeassa. Kaupungin koko pohjoisosa oli palanut. Taivas oli yhä pimeänä, enkä osannut sanoa, oliko ilta vai keskipäivä. Saattoi olla vaikka seuraava päiväkin. Ajalla ei ollut merkitystä. Kaikki viimeaikaiset kokemukseni olisivat voineet mahtua muutamaan minuuttiin tai sitten ne olisivat voineet täyttää ikuisuuden koko yksitoikkoisuuden.”

Augustinus kuvasi munkin, jolla eivät edes huulet liikkuneet hänen lukiessaan.

Kirjoitus on sukua kaikille äänettömille keväille. Se tarkoittaa mahdollisuutta.

Nyt kun runous on kirjoitusta, se etsii merkitystään kaikkialla äänettömyydessä.

(–Michihiko Hachiya: Hiroshiman päiväkirja, Suom. Antero Tiusanen, WSOY 1967)

(Hommage à Ensyklopedia)

Antoisaa on katsella lintuja, joilla yleisesti ottaen on varaa olla esillä.

Ötökkätutkija kyyristyy ja kääntelee korsia tähyillen alas.

Mutta bongailun alalajit ovat luvuttomat. Usein havaintojen kerääjä piiloutuu itse.

Syventyessään piiloutujan työhön käyvät havainnot yhä harvinaisemmiksi.

Itse piiloutumiseen kytkeytyy mahdollisuus havaita jotain suurta ja hyvin arkaa.

Kohteen kasvaessa – sen harvinaisuuden saavuttaessa yksisarvisen mitat -

kasvaa myös odotus rajatta.

Sekä piiloutumiskyky että harvinaisuus

ovat ääritapauksessa kohteen tavattoman koon ja yleisyyden suora seuraus.

OP, >Ensyklopedia (Nummela, Nuopponen, Viikilä), >fan faction,  >Godot

Yksi maailman vanhimmista valokuvista, Daguerren katunäkymä Pariisista (Boulevard du Temple, 1838), on kiehtonut minuakin muutaman viimeisen vuoden aikana. Siihen kiteytyy paljon valokuvan auraan liittyviä piirteitä. Ajallinen etäisyys on latautunutta. Dagerrotyypin eläväinen valo tuntuu tulevan jostain kaukaa kuvan sisältä ja heijastuvan seiniin. Kadulla näkyy ainoastaan pitkän valotusajan tuottamat suttuiset puut ja miltei olemattomat haamut ohikulkijoista sekä käsillä olleista tapahtumista. Valtaosa kaupungin vilinästä on jäänyt vaille jälkiä. Katu on miltei autio. Kuitenkin tiedetään ettei se ole “totta”. Kaiken lisäksi kuuluisin versio kuvasta on peilikuvatoisinto ja sellaisena valokuvatekniikan avaama rinnakkaistodellisuus.

Samainen valokuva on muutamia kuukausia sitten herättänyt uudistunutta mielenkiintoa verkossa. Keskusteluissa monet tuntuvat löytävän siitä lukuisia ihmishahmoja. Lunarlog -blogiin on muokattu väritettyjä versioita kuvasta siinä toivossa, että hahmot erottuisivat paremmin. Lopulta siitä löytyykin hämmentävän paljon elämää. Hahmot vain ovat valottuessa piirtyneitä jälkiä, joiden jättäjästä on mahdoton saada varmuutta.

Kuvan vasemmassa alareunassa näkyvää miestä on pidetty ensimmäisenä valokuvattuna ihmisenä. Yleensä hänen nähdään seisovan kengänkiillottajan luona, mutta asiaan liittyy myös spekulaatioita jonkinlaisesta vesipumpusta tai -postista miehen edessä.

Mutta lopulta kuvassa vaivaa jokin yleisempi auraattisuus. Ehkä autius yhdistettynä puhkipolttavaan valoon ja riehuviin puihin saa aikaan vaikutelman maailmanlopun läheisyydestä. Tunnistan siirtymän liittyvän paljon myöhempiin kuviin, elokuviin ja kertomuksiin ydintuulesta, joka pyyhkii kaiken mennessään. Hiroshiman yhteydessä valokuvan käsite sai osakseen uusia merkityksiä, kammottavan teknologian tuottaessa outoja tapahtumia. Ihmisestä saattoi jäädä jäljelle vain hänen varjonsa, valon pyyhkäistessä kaiken muun pois. Tai ehkä vaikutelma korostuu näinä päivinä.

Tästä kohtaa erkanee tuhat lankaa joita seurata. Sanottakoon ohimennen, että Raisa Marjamäen Katoamisilmoitus osuu aika keskeisesti haipumisen ja valokuvan yhteiseen leikkaukseen. Sen sijaan Daguerren valokuvasta olen tekemässä kohopainotekniikalla jonkinlaista reproduktiota erästä toista kirjaa varten, mutta siitä myöhemmin.

Wim Wendersin ehkä heikoimmassa elokuvassa Der Amerikanische Freund on vaikuttava kohtaus (33:33), jossa päähenkilö – aivokasvainta poteva saksalainen kehystäjä – hyräillen irrottaa palettiveitsellä arkin lehtikultaa, päästää sen leijumaan kämmenelleen ja antaa väristä hetken, kunnes puhaltaa sen imeytymään kämmenpohjaansa. Hän tarttuu kullatulla kädellään bakeliittipuhelimen luuriin soittaakseen murhaajille, joiden tarjousta ei osaa vastustaa.

*****

*****

Ajattelen perhosen siiveniskua. Siitä on muutamassa vuosikymmenessä tullut käsite, jonka ilmeisin kulttuurinen merkitys alkaa olla vääjäämätön. Banaliteetti. Lorenz oli säätieteilijä, joka kiinnitti huomiota tiettyjen sääennusteiden tekoon tarkoitettujen matemaattisten mallien herkkyyteen annetuille alkuarvoille. Mitättömän oloiset erot alkuarvoissa saattoivat tuottaa hyvin erilaisia skenaarioita ajan kuluessa. Eräs meteorologi huomautti, että jos teoria piti paikkansa, voisi lokin siipien isku muuttaa koko säätilojen kehityksen iäksi. Sittemmin kuvaa viritettiin Lorenzin esitelmän otsikoksi: Does the flap of a butterfly’s wings in Brazil set off a tornado in Texas? Muutos on motiivin syntymisen kannalta ratkaiseva. Perhonen ja tornado.

Kytkös on tästä lähin säilyvä. Se ei johdu siitä, että perhosen siiven heilahdus havainnollistaa niitä alkuarvojen desimaaleja, joilla voi olla mitättömyydestään huolimatta ratkaiseva merkitys tapahtumiin. Kuva ei paljasta kaaosta, jossa myriadi toinen toistaan mitättömämpiä tekijöitä tuottaa odottamattomia seurauksia.

Sen sijaan kuva säilyy sellaisenaan, koska perhosen jos minkä täytyy ymmärtää myrskyn repivä turbulenssi. Se olisi ensimmäinen uhri, mutta nyt implisiittisessä draamassa asettuukin syylliseksi. Draamaa ei tapahdu, se vain on kuvan symmetriaan sisältyvä häiritsevä potentia, joka tekee koko motiivista magneettisen: perhosen siivenisku, ja jossain toisaalla toisena hetkenä myrsky. Toisinaan perhoset synnyttävät myrskyjä ja kaikki tietävät sen.

*****

*****

Motiivin merkitys haarautuu. Wendersin elokuvan miestä kuljettavat vaikuttimet ovat typeryydessään käsittämättömät. Mutta motiivi on ennen kaikkea itsepintainen kulkeutuva aihelma, sellainen kuin kultainen kosketus. Kehystäjän lehtikulta leijailee kädelle ja on vähällä repeytyä mukaillessaan pieniä ilmavirtoja.

*****

*****

Minulle 2,4,6,5 eivät ole pelkkiä numeroita. Niillä on kaikilla omat muotonsa. 1 on terävä numero. 2 on litteämpi, suorakulmainen, väriltään vaaleahko, joskus melkein harmaa. 3 on terävä kappale, joka kiertyy. 4 on myös suorakulmainen ja ikävystyttävä. Se näyttää 2:lta, mutta siinä on enemmän massaa ja se on paksumpi. 5 on ehdottoman täydellinen, se on kartion tai tornin muotoinen – siinä on jotain olennaista. 5:n jälkeen seuraa numero 6, jossa on vaaleahkoa sävyä. 8 on jotenkin naiivi, se on sinertävä kuin kalkkimaito…

Jos pitäydytään ajatuksessa, että kaikki kirjoitus on yksinkertaisesti eri tavoin villiintynyttä muistiteknologiaa, on A.R. Lurijan pieni opus nimeltään Suurmuistaja sangen kiintoisa lähde. Sitä se tosin on muutenkin. Kyse on S:ksi kutsutusta henkilöstä – muistin jättiläisestä – jonka poikkeuksellisen synesteettinen mieli tuotti miltei virheisiin kykenemättömän apparaatin.

Kun kuulen sanan vihreä, ilmestyy vihreä kukkaruukku. Kuullessani sanan punainen näen miehen punaisessa paidassa tulevan kohti minua. Sana sininen merkitsee mielikuvaa henkilöstä heiluttamassa pientä sinistä lippua ikkunasta… Jopa numerot tuovat mieleeni kuvia. Esimerkiksi numero 1. Se on ylväs, hyvärakenteinen mies. 2 on henkevä nainen. 3 on synkkä henkilö (en tiedä miksi). 6 on mies, jonka jalka on turvonnut. 7 viiksekäs mies. 8 tanakka nainen – säkki säkissä. Ja numerossa 87 näen lihavan naisen sekä miehen pyörittelemässä viiksiään.

Vastaavat kuvaukset ovat suhteellisen tuttuja, mutta niiden seikkaperäisyys ei lakkaa häiritsemästä. Voisi sanoa että olemme välittömästi kirjallisuuden alueella – runouden, sikäli kun kuvausten tai tilanteiden elliptisyys on noin leimallinen tekijä.

*****

*****

- Ethän unohda tietä takaisin laitokselle?, kysyin muistamatta kenen kanssa olin tekemisissä.

- Miten voisinkaan unohtaa? Tuossa on aita. Se maistuu niin pisteliäältä ja tuntuu niin karhealta. Lisäksi se kuulostaa terävältä, vihlovalta…

S:n muisti oli ikään kuin pakattu niin moniulotteisella aistisella redundanssilla, että erilaiset vihjeet varoittivat lähestyvästä virheestä fyysisesti. Ehkä hän eleli muistissaan kuin toiset toisaalla.

*****

*****

Muistikokeissa käytetyt sanasarjat tai muut oli toistettava selkeästi, pitäen jäsenten väleissä noin kolmen sekunnin tauot. Muutoin seurasi kakofoniaa, joka ei ottanut jäsentyäkseen. Painettuaan sarjat mieleensä, S. kykeni muistamaan ne sellaisenaan jopa 16 vuoden kuluttua ilman erillistä varoitusta. Kokeita ja esityksiä tehtiin vuosien varrella paljon, mutta juuri mikään ei tuntunut häiritsevän S:n kumuloituvaa muistivarantoa. Psykologit tulivat vakuuttuneiksi S:n muistikapasiteetin rajattomuudesta.

Hän kykeni semantisoimaan systeemiinsä pitkiä samankaltaisten, mielettömien tavujen järjestyksiä, sepitettyjä matemaattisia kaavoja, kaavioita, samoin kuin vierasta kieltä. Hän jakoi materiaalin osiin ja muodosti niistä eräänlaisen tarinan tai tuokiokuvan. Erästä kvasimatemaattista kaavaa vastaava kertomus alkaa seuraavasti:

Neiman (N) tuli ulos ja survaisi maata kävelykepillään (.) Hän katsoi korkeaa puuta, joka muistutti neliöjuuren merkkiä (√), ja ajatteli itsekseen: “eipä ihme, että puu on kuihtunut ja alkanut paljastaa juuriaan. Sehän kasvoi tässä jo silloin, kun rakensin nuo kaksi taloa.”…

*****

*****

S:n mahdolliset virheet kokeissa eivät vastanneet niinkään unohtamisen kokemusta, vaan olivat pikemminkin havaitsemista koskevalla alueella. Jos jotain jäikin toisinaan sanomatta, se johtui yksinomaan siitä ettei S. ollut huomannut ohittamaansa. Näin saattoi käydä, jos hän oli sijoittanut muistettavan kohteen mielessään huonosti valaistuun kohtaan tai vasten taustaa johon se sulautui. Hänen virheitään ei voitu selittää muistin psykologialla, vaan havaitsemista määräävillä psykologisilla tekijöillä. Joulukuussa 1932 S. kuvailee sattuneita virheitään:

Panin ´kynän´ mielikuvan lähelle aitaa… sitä lähellä katua olevaa, kuten tiedät. Mutta kävi niin, että kuva sekoittui aitaan ja kuljin suoraan sen ohi huomaamatta sitä. Samoin tapahtui sanalle ´muna´. Olin pannut sen valkoista seinää vasten, ja se sekoittui taustaan. Miten saatoinkaan sijoittaa valkoisen munan valkoiselle seinälle? Sitten sana ´taantumuksellinen´. Se on jotain harmaata, joten se sekoittui katukivien harmauteen… ´Lippu´tarkoittaa tietenkin punalippua. Mutta kuten tiedät, rakennus, jossa Moskovan työläisedustajien neuvosto sijaitsee, on myös punainen. Ja koska panin lipun lähelle rakennuksen seinää, kävelin sen ohi näkemättä sitä… Sitten sana ´persikan kivi´. En tiedä mitä se merkitsee, mutta se on niin tumma, etten nähnyt sitä… sitäpaitsi katulamput olivat aika kaukana…

Joskus asetan sanan pimeään paikkaan, josta minun on vaikea nähdä sitä. Otetaan esimerkiksi sana ´laatikko´. Panin sen oviaukon syvennykseen. Koska oli pimeää, en nähnyt sitä…Joskus kun on meteliä tai toisen ihmisen ääni tunkeutuu äkkiä korviini, näen tahroja, jotka tukkivat mielikuvani. Sanaan pujahtaa tavuja, joita siinä ei ollut alun perin. Sen vuoksi minulle tulee kiusaus sanoa, että ne todella kuuluivat siihen. Nämä tahrat haittaavat muistamistani.

*****

*****

Kuten on käynyt ilmi, S. nojasi muistijärjestelmissään vahvasti sekä foneettisiin, graafisiin, että semanttisiin assosiaatiohin. Mikä tärkeämpää, ne eivät olleet selkeästi erotettavissa toisistaan. Tasoja lienee ollut enemmänkin. Hänen järjestelmässään saivat tilaa samat kielen materiaaliset ulottuvuudet, joiden todellisuudelle monet runoilijat omistavat huomiokykyään. Mutta suhde kirjoitukseen on leimallisesti kaksisuuntainen.

Yleisesti S:n ongelmat koskivat unohtamista. Hän muisti määrättömästi kaikkea tarpeetonta: loputtomia yksityiskohtia, joita hän mielessään peitteli huolellisesti purjekankailla, kuin asumatonta taloa. Hän kehitteli tekniikoita, yritti muistaa vain olennaisen, rypisteli asioita paperitolloiksi, jotka sitten heitti roskiin tai poltti. Liimaili kalvoja taululle, jotta merkit saisi myöhemmin kokonaan pois. – Etteivät ne olisi olleetkaan itse taululla.

Varhaisista luolamaalauksista on sanottu, että metonymisyytensä vuoksi ne ovat yhtä hyvin kirjoitusta kuin kuvia. Pelkistyneet aistien väliset oliot. Kirjoitus toimii aina toiseenkin suuntaan, kuten S. todistaa: Kirjoittaminen muistiin tarkoittaa: tiedän, ettei minun tarvitse muistaa sitä… Siispä aloitin sellaisilla pienillä asioilla kuten puhelinnumeroilla, henkilöiden toisilla nimillä, moninaisilla pienillä tehtävillä…

*****

*****

(A.R. Lurija – Suurmuistaja & Mies jonka maailma pirstoutui, suom. M.Koivisto, Gaudeamus 1996)

I Bertrand Russellilla on suu kiinni hänen sanoessaan “The sleep of reason produces monsters.” Miksi Bertrand Russellilla on suu kiinni miltei aina kun hän puhuu? Hän näkyy samaan tapaan kuin näkyisi still- tai valokuvassa – jähmettyneenä kesken puheensa, jota esiintyy kirjoituksen kuplina ympärillä. Lauseet edustavat selvästi laajempaa nyt-hetkeä kuin Russellin piirretty olento. Tuo sarjakuvan mediumiin [...]

Mitään yhtä keskustelua ei voi nähdäkseni olla, koska kaikki ymmärrykset siitä, mitä kieli tai runous on, eivät ole keskusteluyhteydessä toistensa kanssa. Pikemminkin etäisyydet muistuttavat valovuosia, eivätkä aina ole ylitettävissä. Olen vähän sillä kannalla, että tämä ohipuhuminen tulisi ottaa todesta ja hyväksyä, kuitenkin olettaen että puhujat pysyvät rehellisinä suhteessa omaan tapaansa hahmottaa, mikä tarkoittaa ilmaisullista vastuuta ja tarkkuutta.

Mitään kaikille runouksille yhteistä pyrkimystä ei perimmältään voi olla. Ei ole mitään yhtä runoutta, joten ei voi olla myöskään runouden puoluetta, joka sitten ajaisi runouden asiaa.

Edellinen pätee kieleen laajemminkin, kuten myös ajatuksiin siitä, mikä on kussakin tilanteessa rakentavaa journalismia/journalismista kirjoitettaessa. Emme jaa samaa kasvualustaa tai samoja premissejä, joten kaikkinaisia oletuksia toisten ajattelun reunaehdoista tulisi mielestäni välttää ainakin kirjoituksen tasolla. Me voimme kyseenalaistaa ja ehdottaa, mielestäni voimme kirjoittaa hyvin kärjekkäästikin, mutta keskustelun hallintaan pyrkivät eleet olisi syytä jättää pois. Kaikki ehdotukset eivät vain saa tuulta alleen.

Nettikeskustelujen ongelmana on nopeus, johon ei kukaan pysty. Lisäksi ovat kerrostuen hämärtyneet julkisen, puolijulkisen ja yksityisen, sekä toisaalta puheen, juttelun ja kirjoituksen väliset, aiemmin merkitsevät erot, jolloin sekaannusten ja huonon luennan vaarat kertautuvat. Lisäksi kaikkia näitä käytetään tietoisesti sekaisin, samoihin keskusteluihin. Tuosta syystä luottamukseni reaaliaikaisen nettikeskustelun mahdollisuuksiin on sangen rajallinen. Blogipostauksia tarvitsee tuskin lukaista voidakseen jo esiintyä kommenttipalstalla vaatimassa selvennyksiä.

Luullakseni Luutii -sivuston pyrkimyksenä on toisaalla kirjallinen ja toisaalla journalistinen lähtökohta. Näitä lähtökohtia yhdistää jonkinlainen alustava yleisyyden eetos, siinäkin tapauksessa, että ylempänä itse esittämäni varaukset ovat voimassa. Yleisyydellä tarkoitan potentiaalista avoimuutta kelle hyvänsä, vastakohtanaan ajatus, että Luutii keskittyisi jonkin sosiaalisen ympäristön tai sen yhteyksien ylläpitoon, yhteisymmärrykseen yhteisön kesken (Mielestäni “piirien” sisä- ja ulkopuolia koskevia ajatuksia on performoitu tässä yhteydessä jo aivan liikaa). Vielä toisin ilmaistuna yleisyys tarkoittaa mielestäni luottamukseen perustavaa kielenvaraisuutta – ajatusta, että kaikki kävisi jollain tapaa ilmi itse teksteissä. Tietenkään niin ei maailmassa koskaan käy, mutta se on suunta. Tietysti voidaan sanoa, että ihmisistähän tässä on kyse – mutta sittenkin; jos kirjallisuus koskee muun muassa ihmisyyttä, se tapahtuu kulloinkin jossain erityisessä kielessä. Itse olen kiinnostunut tästä kohdasta.

I “Kirjallisuudessa ja taiteessa yleensäkin tärkeämpää kuin mitä sanotaan, on kuitenkin se miten sanotaan.” -Jarkko Tontti On siis sanottu, joka voidaan ongelmattomasti erottaa siitä miten on sanottu. Lausutaan premissi, jonka mukaan saman voi sanoa monella tapaa. Runouden kohdalla tällaista oletusta voi kutsua joko herkkyyden puutteeksi tai laiskuudeksi. Jokainen singulaarinen tapa sanoa on sanottavansa ainoa tapa [...]

Hiljalleen vahvistuu vaikutelma, että kirjallisen kokemuksen keskeinen paikka on siitä käytävässä verkkokeskustelussa ja mielipiteenmuodostuksessa, jossa alati korjataan ymmärrystä teoksen orientaatiosta lukijoiden, asiantuntijoiden ja autorienkin voimin. Keskustelu on ikään kuin osa teosta, toimiessaan liikkeessä olevana taustana luennalle. Tai vielä paremmin – teos on osa keskustelua. Vertailukohta löytyy käsitetaiteesta, jolle ominaisen ehdotuksen mukaan taideteokset ovat jonkinlaisia siirtymiä [...]