Olli-Pekka Tennilä | September 10th, 2011 - 09:42

Säkenet I (-alustavia huomioita)   Kaikkein ilmeisimmässä mielessä säe tai säkeet voivat olla mitä tahansa silloin kun niillä ei ole tunnistettavaa mittaa, soinnullisuutta, tai muita vaateliaita muotopiirteitä. Säkeiden negatiivinen vapaus olla täysin tai likimain mitä tahansa on yleisesti ajatellen suurin rajoitteiden ja menetelmien  ulkopuolella, toteutuessaan niistä riippumatta. Tämä on intuitiivinen selviö, jonka totuudellisuuden rajoilta alkaa turbulentimpi […]

Prometheus & kirjoitus

Olli-Pekka Tennilä | September 7th, 2011 - 07:55

“Oli aikainen hetki; aamu oli tyyni, lämmin ja kaunis. Kiiltävät lehdet, jotka heijastivat pilvettömältä taivaalta tulevia auringonsäteitä, näyttivät silmissäni miellyttäviltä vastakohdilta puutarhani varjoille. Tuijotin hajamielisenä avonaisesta oviaukosta, joka oli etelään päin. 

 Makasin liivit ja housut ylläni olohuoneen lattialla. Olin juuri viettänyt unettoman yön ilmapommituspäivystäjänä sairaalassani.

 Äkkiä voimakas valonvälähdys pelästytti minut – sitten seurasi toinen. Pikkuseikat voivat jäädä merkillisen hyvin mieleen ja niinpä muistan elävästi, kuinka puutarhassa syttyi kivilyhtyyn kirkas liekki. Pohdin oliko liekin sytyttänyt magnesiumraketti vaiko ohiajavan raitiovaunun lennättämät kipinät.”

 

– Nyt arvioiden on ihmeellistä miten hän saa otteen valonnopeista mielteistään – niistä, joiden on määrä palauttaa ympäristö intuition mukaiseksi. Mutta poikkeustila ei väisty, selitykset ontuvat. Mieli ei osaa ratkaista arvoitusta. Tuo kivilyhdyn kirkas liekki, aivan tyhjästä.

On pantava merkille, etteivät myöhemmät lunastukset ole yksitoikkoisuudellaan värjänneet hänen ihmetystään, joka kohdistuu aamun tapauksiin. Kaiken lisäksi hän vaikuttaa sijaitsevan myytinmukaisessa filminauha-ajassa, jossa sekunnit merkitsevät aikakausia. Hän jatkaa kuvaustaan:

 

“Varjot hävisivät puutarhasta. Näkymä, joka oli hetkeä aikaisemmin ollut kirkas ja aurinkoinen, oli nyt pimeä ja epäselvä. Kieppuvan tomun läpi kykeniin vaivoin erottamaan puupylvään, joka oli kannattanut taloni yhtä nurkkaa. Nyt se oli pahoin kallellaan ja katto riippui uhkaavasti.

Lähdin vaistomaisesti liikkeelle päästäkseni pakoon, mutta murentuneet kattolaatat ja pudonneet parrut tukkivat tien. Varovasti harppomalla pääsin rokaan ja astuin puutarhaan. Jouduin täydellisen heikkouden valtaan ja pysähdyin saadakseni voimani takaisin. Huomasin hämmästyksekseni olevani aivan alasti. Miten kummallista! Mihin liivini ja housuni olivat joutuneet?

 Mitä oli tapahtunut?”

 

Kuin unissakävelijälle, on kaikki epäselvää  – tajunta samaan aikaan samea ja kirkas,  koska todellisuus on. Tarkemmin sanoen nämä ovat nyt yhtä, koska objektiivisen maailman lait tuntuvat pettäneen.

Kerronnan koko tarkkuus pysyttelee psyyken puitteissa. Kaikki muu olisi nyt valhetta.

Siispä kyse on todistajanlausunnosta. Aisteja on menetetty, eikä mikään korvaa synestesiaa. Mutta havaintojen lainalaisuudet – huomioiden pettämätön rytmi – kykenevät välittämään todentunnun. Kokonaisuus on aukkoinen, elliptinen, harhainen – koska todellisuus on.

 

 “Koko oikea puoli ruumiistani oli haavoilla ja vuoti verta. Iso puunsäle törrötti reidessäni ja suuhuni tihkui jotain lämmintä. Poskeni oli raapaleilla. Totesin tämän tunnustellessani sitä varovaisesti ja työntäessäni samalla alahuultani eteenpäin. Kaulaani oli uppoutunut melko iso lasinsiru. Irrotin sen kylmän asiallisesti. Tutkin sitä ja veren tahrimaa kättäni huumautuneen ja järkytyksen  kärsineen ihmisen välinpitämättömyydellä.”

 

Tiedetään mitä tapahtui. Tapahtumat ovat saaneet nimiä osakseen. Pikadon. Mutta kuvaus koskee hetkiä kun mullerruksen piirteille ei löydy yhteistä nimittäjää tai edes mittakaavaa. Jo kertoja puhuu myöhemmästä käsin. Mutta välittäjänä hän on välitön.

 

“Seisoimme kadulla epävarmoina ja pelokkaina kunnes vastapäinen talo alkoi huojua ja kaatui sitten kuin repäisemällä melkein jalkoihimme. Meidän oma talomme alkoi heilua ja hetkessä sekin luhistui ja nostatti pölypilven. Toiset talot sortuivat tai huojuivat. Liekkejä leimahti näkyviin ja ne alkoivat levitä rajun tuulen ajamina.”

 

Talot kaatuvat kuin korttitalot. Painoa niissä ei enää ole. Raskauden onomatopoeettiset tarkkuudet on menetetty. Korvat puhki. Kieli haparoi. Tai hamuaa uusia reittejä. Ja siinä!

Siinä äänettömyys kääntyy suoraan kirjoituksen äänettömään:

 

“Pysähdyin lepäämään. Vähitellen aloin nähdä selvästi mitä ympärilläni oli. Näin varjomaisia ihmishahmoja, joista toiset näyttivät käveleviltä haamuilta. Toiset liikkuivat kuin tuskissaan, kuin linnunpelättimet. He pitivät käsivarsiaan ojennettuina ja kyynärvarret ja kämmenet riippuivat alaspäin. Nämä ihmiset askarruttivat minua kunnes äkkiä tajusin, että he olivat saaneet palohaavoja ja pitelivät käsiään koholla estääkseen vahingoittuneita pintoja hankaamasta tuskallisesti toisiaan vasten. Näkyviin tuli alaston nainen joka kantoi alastonta lasta. Käänsin katseeni muualle. Ehkä he olivat olleet kylvyssä. Mutta sitten näin alastoman miehen, ja mieleeni juolahti, että jokin outo ilmiö oli riistänyt heiltä, kuten minultakin, vaatteet yltä. Lähettyvillä makasi vanha nainen, jolla oli tuskainen ilme kasvoillaan. Mutta hän ei päästänyt ääntäkään. Muuan seikka oli yhteinen kaikille niille jotka näin: täydellinen äänettömyys.”

 

Yhä vain hänen mielteensä yrittävät sovittaa palasia. Lajityypin kannalta Helvetti on jo selvä, kirkas ja tunnistettava. Ladattuja kuvia. Kirjoitus toimii kuin lihansyöjäkasvi.

 

“Vanha nainen tyynnytti ja rauhoitti minua kuin olisin ollut hänen oma poikansa. Hän oli tosiaan oikeassa. Kaupungin koko pohjoisosa oli palanut. Taivas oli yhä pimeänä, enkä osannut sanoa, oliko ilta vai keskipäivä. Saattoi olla vaikka seuraava päiväkin. Ajalla ei ollut merkitystä. Kaikki viimeaikaiset kokemukseni olisivat voineet mahtua muutamaan minuuttiin tai sitten ne olisivat voineet täyttää ikuisuuden koko yksitoikkoisuuden.”

 

Augustinus kuvasi munkin, jolla eivät edes huulet liikkuneet hänen lukiessaan.

Kirjoitus on sukua kaikille äänettömille keväille. Se tarkoittaa mahdollisuutta.

Nyt kun runous on kirjoitusta, se etsii merkitystään kaikkialla äänettömyydessä.

 

(–Michihiko Hachiya: Hiroshiman päiväkirja, Suom. Antero Tiusanen, WSOY 1967)

Pascalin gambiitti

Olli-Pekka Tennilä | May 4th, 2011 - 00:09

(Hommage à Ensyklopedia)

 

Antoisaa on katsella lintuja, joilla yleisesti ottaen on varaa olla esillä.

Ötökkätutkija kyyristyy ja kääntelee korsia tähyillen alas.

Mutta bongailun alalajit ovat luvuttomat. Usein havaintojen kerääjä piiloutuu itse.

 

Syventyessään piiloutujan työhön käyvät havainnot yhä harvinaisemmiksi.

Itse piiloutumiseen kytkeytyy mahdollisuus havaita jotain suurta ja hyvin arkaa.

Kohteen kasvaessa – sen harvinaisuuden saavuttaessa yksisarvisen mitat –

kasvaa myös odotus rajatta.

 

Sekä piiloutumiskyky että harvinaisuus

ovat ääritapauksessa kohteen tavattoman koon ja yleisyyden suora seuraus.

 

OP, >Ensyklopedia (Nummela, Nuopponen, Viikilä), >fan faction,  >Godot