Dude, you are so 90s!

Maaria Ylikangas | April 9th, 2013 - 11:50
So 90s!

Portti ysärille, klikkaa.

“Etenkin kriitikoille tuntuu olevan kova paikka, että ei voi julkaista enää saman mittaisia ruodintoja kuin 1990-luvulla. Mutta ehkä kritiikin olisi aika muuttua maailman mukana. Usein valitetaan kritiikin ahdingosta, mutta aika vähän tehdään ahdingon lopettamiseksi. Miten olisi tällainen ohjenuora: sen minkä voi sanoa, voi sanoa kiinnostavasti, lyhyesti ja ymmärrettävästi?”

– Esa Mäkinen, “Luovu jo 1990-luvun haikailusta, Otso Kantokorpi

 

 

Minä en ollut kriitikko 1990-luvulla. Otso Kantokorpi oli. Hän pani sopimukset poikki Alma Median ja vähän muidenkin kanssa, ja päätyi uutisiin, viikonloppuaan viettävien toimittajien puheenaiheeksi ja vielä analyysiin lehtien sivuille.

 Kriitikot ovat kyllästymiseen asti vouhkanneet leipänsä kapenemisesta, mediatalojen itsekkyydestä ja ahneudesta ja juttujensa lyhenemisestä ja niiden tilkkusten kierrätyksestä. Silti moni on tehnyt, ja tekee, yhteistyötä niiden lehtien kanssa, jotka ovat avustajan näkökulmasta muuttuneet ruokkijasta ruokittaviksi.

En ole koskaan kirjoittanut isoihin sanomalehtiin. En ole enää pitkään aikaan ajatellut, että tulisin tekemään niin. Tienestit ja freelancerin oikeudet sopimusosapuolena ovat niin heikot, ettei ole mitään syytä sotkeentua sellaiseen. Ja vaikka eivät olisi, ajatus on kaukainen kuitenkin.

Esa Mäkisen jutussaan mainitsema 1500 merkin mitta riittää kritiikissä suunnilleen pelleilyyn, mainostamiseen tai runoiluun. Minulle sellaisten tekeminen tai julkaiseminen ei ole mikään ongelma, mutta Esa-hyvä, ne eivät varsinaisesti ole kritiikkiä. Siksi neuvo tiivistämisestä on helvetin typerä. Mitä kukaan tekee sisällöllisellä journalismilla, joka on uutissähkeen pituinen? En minä vaan tajua.

Kritiikki on taiteen vastaanottoa yleisemmällä tasolla, ei suinkaan lyhyempi tai pidempi esittelyteksti jostain uudesta teoksesta. Sitä tekstiä voi sanoa vaikka “arvosteluksi” tai “arvioksi”. Kritiikki on monesti ainoa alue, jolla pystytään kirjoittamaan taidemaailmasta, mausta tai tulkinnasta konkreettisten ja ajankohtaisten teosten tai tapahtumien välityksellä.

Kenellä on varsinaista tarvetta sellaisille 1000-1500 merkin postimerkkiteksteille, joita kovatasoiset kirjoittajat kyhäävät lähinnä urheilumieltään? Minusta lyhykäisten tekeminen on lystikästä, ja tuleepahan kirja luettua. Mutta on kategorinen virhe olettaa, että koska minä olen kriitikko, lyhyiden kirja-arvioiden tekeminen on minun työnkuvani.

Myös lukija saatetaan naurunalaiseksi, jos oletetaan, että hän ottaa kritiikkinä muropaketin tuoteselosteen mittaisen tekstinpätkän, jonka generaattorikin voisi tehdä. Menisi täydestä. Kuinka typeräksi toimittaja Mäkinen osaa oman alansa (johon kritiikki kuuluu) naamioida pelkästään kiukutellakseen Kantokorvelle?

Avustajien ei tarvitse ymmärtää sanomalehtien huonoa tilannetta. Siinä ei nimittäin ole ymmärtämistä, koska tilanne ei ole huono. ”Suomalaisen lehdistön tuottavuus on uskomattoman hyvä,“ sanoo mediatalouden asiantuntija Arto Suninen Journalisti-lehden mukaan. Liikevoittoprosentit ovat korkeita, lehtibisneksen kasvu on jatkuvaa, ja sitä on odotettavissa tällekin vuodelle. Miksi sanomalehdet vääristelevät tilannettaan koko ajan? Ne ruikuttavat.

Kun tietää, että sanomalehdillä ei mene huonosti, vaan ne tekevät hyvää tulosta tällä hetkellä, täytyy olla idiootti tai muuten näkyvyydenkipeä, että myy työnsä niille tämänhetkisillä ehdoilla ja hinnoilla.

Mäkinen on yhdessä asiassa oikeassa. Paitsi sanomalehtien narinaan, olen ihan hiton kyllästynyt kuuntelemaan kriitikoiden valitusta siitä, että kaikki on huonosti ja työllä ei pärjää ja kansakunta kuolee ilman päivittäisiä arvostelujaan. Totta puhuen kaikki on itse asiassa aika hyvin. Työllä pärjääminen ei ole koskaan ollut vapaalle kirjoittajalle helppoa. Kritiikki pärjää mainiosti sanomalehtien ulkopuolellakin. Jos sanomalehdet haluavat siivota kritiikin pois sivuiltaan, ei se kritiikin tappio ole. On mahdollista, että sanomalehdet pystyvät keksimään parempia tapoja ajankohtaisen taiteen löytämiseksi ja siitä keskustelemiseksi kuin väsähtäneet pikkuarviot.

Sitä en kuitenkaan tajua, miksi juuri kritiikki on tällainen vaa’ankieliala. Lehdet kun eivät edes oikeastaan julkaise paljoakaan kritiikkiä, vaan juuri arvosteluja. Vastaesimerkkinä: HS:ssa ilmestynyt Musiikkitalon akustiikkaa käsittelevä laaja juttu kuuluu kritiikin alaan. Kritiikin mahdollisuudet ovat samat kuin hyvän journalismin. Ehdottomasti suurin osa kritiikistä on osa kulttuurin ja taiteen instituutioiden normaalia toimintaa, joka antaa näkyvyyttä taiteelle. Kuten Jaakko Lyytinen tänään kirjoittaa HS:ssa, kritiikki sanomalehdissä on vakiintunutta arvostelupalvelua, ja juuri sitä sanomalehdet haluavat tarjota lukijoilleen. Lyytinen asettaa riman hyvin kohdalleen tajutessaan, että amatöörit tekevät nettiin juttuja niin hyvin, että ammattimediassa ne pitää tehdä paremmin. En nyt jaksa vääntää kaikista yksityiskohdista, jotka Lyytikäisen kirjoituksessa ovat ketarallaan, mutta pyrintö on ainakin oikea, jos lehdessä kerrankin ajatellaan, että pitää tehdä paremmin, eikä sitä, että me tehdään jo paremmin.

Mäkisen ja Lyytisen panoksessa kritiikkikeskusteluun erottuu nostalgia-allergia. Heidän mielestään kaikki ei ollut paremmin silloin, kun kansa jumppasi “Macarenan” tahtiin. Ei minustakaan. Mutta he kuitenkin leimaavat nostalgiaksi juuri sen, mikä ei ole nostalgiaa vaan kritiikin lajia itseään. Kantokorpi ei syyllisty nostalgiaan irtisanoutuessaan sellaisesta sopimuksesta, joka ei häntä tyydytä. En ole tippaakaan nostalginen kun sanon, että laadukas arvostelupalvelu on vain pieni osa kritiikin tehtävää ja mahdollisuuksia.

Verrataanpa: jos nämä toimittajat olisivat sanoneet kenelle tahansa nykykulttuurin kannalta merkittävälle kriitikolle, ihan sama miltä alalta, että heillä ei voi olla 1500 merkkiä enempää sanottavaa yhtään mistään, tuomas anhavat, baudelairet, roger ebertit ja edith sitwellit olisivat nauraneet nämä moukat pihalle ja toivoneet, että ne sulavat lumiukkojen kanssa kevään tullen. Mitä nostalgista kritiikissä muka on? Mikä siinä on, ettei meidän kulttuurissamme ei ole mukamas varaa kritiikkiin? Paskat. Oli ennenkin.

Siltikään Suomen Arvostelijain Liiton puheenjohtajien kolumnit Kritiikin Uutisissa eivät vastaa yhteenkään kysymykseen kritiikin tehtävästä sen paremmin kuin ylioppilaspuheet vastaavat kysymykseen elämästä itsestään tai tulevaisuudesta. Kriitikko ei kuitenkaan ole mikään elämän ylioppilas, jolla on ikuinen mahdollisuus kantaa kulttuurin soihtua mutta jostain kumman syystä häntä ei kuitenkaan nähdä soihtu kädessä koskaan. SARV:in taannoinen kannanotto kriitikoiden leivän kapenemisesta ja suomalaisen taidejournalismin tilasta meni ohi maalin, vaikka se sisälsikin oikeita huomiota. Yhtä ja samaa virttä: kyvyttömyyttä sanoa miksi kritiikki on tärkeää yhdistyneenä suureen huoleen siitä, että kritiikki kuolee. Ei se mihinkään kuole, vaikka yhtään sanomalehtiarvostelua ei koskaan enää painettaisi. Kritiikin tila on keskustelu; johan se Marxin Karlkin sanoi, että iltaisin on aterian painikkeeksi hyvä kritiseerata.

 Kritiikin tilanne on hyvä, vaikka se ei olisi hyvä juuri sanomalehdissä. Sellaisella ammattinimikkeellä kuin “kriitikko” ei ole erityisen hyvin voinut itseään koskaan elättää. Suomalainen tiedonvälitys, sananvapaus tai kulttuurijournalismi nyt eivät onneksi ole siitä kiinni, miten muutamat lehdet päättävät kulttuurisivunsa ja avustajasopimuksensa hoitaa. Ja miksi kirjoittamaan ja ajattelemaan kykenevä kriitikko jää sitä murehtimaan, että sanomalehti tilaa yhä vähemmän niitä juttuja, joiden lyhyydestä on valitettu jo pitkään? Pitää kriitikoidenkin jotain tehdä.

 Monet kuitenkin välittävät sanomalehdistä. Minäkin. Tykkään sanomalehdistä! Maakuntalehtien ja HS:n näkyvyys, levityskanavat ja mahdollisuudet tehdä journalistisesti hyvää työtä lehden joka saamarin osastolla ovat edelleen olemassa. Jos jokin ne pilaa, se ei ole huono talous vaan täydellinen typeryys, ja vielä nimenomaan 2000-luvulle tyypillinen typeryys: vaikka tienataan hyvin, revitään tuottoa väkisin, ei koskaan kyseenalaisteta rikkaiden ja menestyvien tapoja, hoputetaan ihmisiä sanomaan sanottavansa nopeammin ja tiiviimmin, koska se ei ole tärkeää, jos se vie enemmän kuin 1500 merkkiä ja kun halutaan ilmaista väheksyntää, sanotaan “you are so 90s” – kuten Mäkinen yrittää hoidella tapaus Kantokorven. 

 Jos sanomalehti haluaa painaa kritiikkinsä 1500 merkkiä pitkinä, virtaviivaisina uutis- tai esittelyteksteinä, ja jos kriitikko voi kirjoittaa blogiinsa 6000 merkkiä tai enemmän teoksesta kuin teoksesta ja näyttelystä kuin näyttelystä, niin on aivan ilmeistä, että jälkimmäinen on sisällöllinen voittaja. Meillä ei merkeissä pihistellä, mutta saituri mittaa dokumenttejaan.

Tietysti sanomalehtijuttu tavoittaa paljon enemmän lukijoita kuin yksittäiset blogit. Lehtiarvosteluja lukevat aika kattavasti kaikki alaa seuraavat. Kulttuurin alalla ja vastaanotossa hajautuminen ja yleisön tavat seurata eri medioita eivät kuitenkaan ole pois mistään. Lukijamäärä ei sinänsä mittaa jonkun tekstin merkittävyyttä tai vaikutusta. Taiteen aloilla tilanne voi olla jopa päinvastainen: uusille urille pääsevät tekstit eivät saa paljoa lukijoita, ehkä vain kymmeniä tai satoja, mutta saattavat vaikuttaa jokaiseen lukijaansa. Siinä on kritiikin mahdollisuus.

 – – –

Linkkejä:

Dwight Garner: “A Critic’s Case for Critics Who Are Actually Critical”, New York Times, 15.8.2012

Jaakko Lyytinen: “Kuka kaipaa kriitikkoa”, HS, 9.4.2013

Linkissä sanomalehtien talouslukuja, Journalisti-lehti

Esa Mäkinen: “Luovu jo 1990-luvun haikailusta, Otso Kantokorpi”, 7.4.2013

Tuomas Saloniemi: “HS matkalla kohti lopullista voittoa”, 7.4.2013

Santeri Nemo: “Esimiesten kesken”, 9.4.2013

Otso Kantokorpi: “Kuinka elämäni kapitalismin henkisenä ammattihuorana yhtäkkisesti lakkasi”, 6.4.2013

 

29 kommenttia

  1. Aleksis Salusjärvi says:

    “Kritiikin kriisissä” mua korpeaa vietävästi aiheen löperö määrittely. Kritiikissä on joo joitain asioita huonosti ja jotkut toiset asiat sitten ovat paremmin kuin milloinkaan ennen.

    Mä itse en osaa haikailla menneitä aikoja, mutta silti pidän elintärkeänä ylläpitää niitä vahvuuksia, joita kritiikki on tuonut kulttuurijournalismiin ja länsimaiseen itseymmärrykseen jostain Schillerin ajoista lähtien. Nyt osa mediasta haluaa skipata nämä vahvuudet, ja se tulee olemaan niille tuhoisaa. Otson keissin positiivinen piirre on se, että nyt on konkreettinen asia, josta puhutaan, mikä edesauttaa sitä että eri tahot keskustelevat samasta aiheesta.

    Mä itse lopetin maakuntalehtihommat Otsoa ennen, mutta eri syistä. Mun syy lopettaa oli se, että isotkaan sanomalehdet eivät tunnista vahvuuksiaan, mikä tekee niihin kirjoittamisesta typerää. Kun sain uhkailuja tai palautekirjeitä kritiikeistäni (siis jumalauta onnistuin herättämään keskustelua!), lehden toimitus ei halunnutkaan nostaa näitä juttuja esiin. Ei vaikka eletään digitaalista maailmanaikaa, jossa dialogisuus tuottaa suurimman osan kaikesta sisällöstä.

    Eli samalla kun toisessa päässä maakuntalehdet ketjuttavat juttujaan, ne eivät toisessa päässä ole kiinnostuneita oman seutunsakaan kulttuurista keskustelemiseen. Lehdistä on tullut jonkinlaisia ilmoitusalustoja, jossa pääuutiset ja mainokset vetävät koko kolonnaa perässään vailla lepotaukoja tai eksistentiaalisia kysymyksiä.

    Kun sitten journalisti on minun tai Otson lailla jo tehnyt valintansa – eli sitoutunut sisältöihin (vaikkapa työuran tai minimituntipalkan sijaan), ei ole totta vieköön pienintäkään järkeä avustaa sellaisia tahoja, jotka eivät tunnista saati arvosta tällaisia uhrauksia.

    …edit. ja vielä selvyyden vuoksi: mitään punaista mattoa ei tarvitse kääriä auki – mutta toimituksissa yleensä ja lehtien sivuilla pitäisi kuvastua ulospäinsuuntautunut asenne, jossa taotaan kuumaa rautaa sen sijaan että hommat nuijitaan monotonisella liukuhihnameiningillä riippumatta mistään.

  2. Hanna Saarikoski says:

    Kiitos Maaria tästä, jo olo helpottui! Tuntui nimittäin että kiipeilen seinille kun vielä kerrankaan joku neropatti ilman perusteluja julistaa että “onhan se surullista, mutta kun menneeseen ei ole paluuta, maailma muuttuu ja printtimedian ansaitalogiikka päläpälä…”

  3. Maaria Pääjärvi says:

    Hanna, hauskaa saada joskus jotain helpottumistakin aikaiseksi tässä maailmassa.

    Aleksis – joo, noissa sanomalehtien avustamisissa on sellainenkin piirre, että vaikka toimittaisi sinne jutun vain silloin tällöin, niin on lukijoiden silmissä sen lehden edustaja. Ja jos kokee tekevänsä sitä epäreilulla diilillä tai muuten täysin etäisessä suhteessa, se ei kauheesti kannusta leimautumaan sen lehden kautta.

    Ehkä tuo ketjuttaminen on vain oire lehtien yleisestä passiivisuudesta. Hirveän passiivisinahan ne tuntuvat pitävänsä lukijaansakin, esimerkiksi juuri se Lyytisen siteeraama Niklas Herlin, joka jaksaa jauhaa niistä klikkauksista. “Sauli puristaa Adamia tissistä, katso kuvat” saa takuulla klikkauksia, mutta onko se sitten mikään syy vetää journalistisia tai edes kaupallisia johtopäätöksiä mistään.

  4. Riikka says:

    Kiitos Maaria! Itsekin kiinnitin huomiota tuohon ajatukseen, että Kantokorpi olisi jäänyt 90-luvulle. Huvitti se, että jo nyt nostalgisoidaa 20 vuoden takaista aikaa. Samoin ajatus siitä, että kritiikin muoto ja sisältö pitäisi muuttaa täysin, koska elämme 2010-lukua ja internet on yksi keskeinen viestinnän väline. Jotkut todella ajattelevat, että median (McLuhanin käsitteenä) tulee ohjailla suoraan tekstin muotoa ja sisältöä ja ettei tähän ohjailuun tule puuttua millään tavalla. Ehkä nyt sitten todella eletään aikaa, jossa: “The medium is the message.”

    (Liitin sitaatin tuohon, koska se tähän aiheeseen niin hauskasti. Alkuperäisessä yhteydessään se tietysti kattaa alleen moniulotteista ja kiinnostavaa ajattelua, eikä sillä ole haettu tuota.)

    Olen joskus ystävien kanssa keskustellut siitä, että verraten nuorena kirjoittajana (s. 1985) olen kirjallisuuskeskustelun kannalta elänyt kokoajan sellaista aikaa, jolloin juuri nuorten on pitänyt puolustaa hyvin traditionaalisia arvoja, kuten kirjojen toimitustyötä, kirjallisuuden monimuotoisuuden säilyttämistä ja tradition arvoa. Tuo kommentti katkaisi jollain tavalla kamelin selän, kun Helsingin Sanomien datajournalismin tuottaja kritisoi arvostettua kriitikkoa siitä, että hän elää 90-lukua kun pitäisi elää 2010-lukua.

    Minusta tässä ajassa hauskaa on juuri se, että on niin paljon erilaisia medioita, joita voi halutessaan projekteissaan hyödyntää. En osaa ajattella niin, että yhden median pitää aina syrjäyttää seuraava tai että eri medioiden pitäisi alkaa muistuttaa toisiaan. Eri mediat tuottavat erilaisia näkökulmia maailmaan. Tästä näkökulmasta on mukavaa, että kritiikkejä kirjoitetaan nettiin ja sanomalehtiin. Eikä niiden tarvitse vastaisuudessakaan sulkea toisiaan pois. Sanomalehdet kuitenkin tavoittavat hieman erilaisen viiteryhmän kuin nettiblogit.

    Olen samaa mieltä tuosta, että sanomalehdillä olisi kaikki mahdollisuudet olla sisällöllisesti kulttuurikeskustelun kannalta kiinnostavia julkaisuja. Pidän sanomalehdistä. Itse minua ei juurikaan kiinnosta lukea kulttuuriuutisia, joiden sisällön tiedän etukäteen. Enkä varsinaisesti tunne ihmisiä, jotka myöntäsivät pitävänsä siitä. Uskon Kantokorven tavoin, että ihmisiä kiinnostaa mietitty ja tradition huomioon ottava kritiikki ja kulttuurijutut. Uskon myös, että sanomalehdestä on miellyttävä myös oppia jotain uutta kulttuurista.

    Hyvä, että tämä aihe nousi taas esille, koska monimuotoisuuden kitkeminen kulttuurikentältä ilman järkevää taloudellista syytä on typerää. Jos ihmiset ovat valmiita työskentelemään pienillä palkkioilla (kuten kriitikot ja taiteilijat ovat aina työskennelleet) tuottaakseen sisällöllisesti jotain rikasta, miksi kitkeä se rikkaus pois.

  5. Maaria Pääjärvi says:

    Kiitti, Riikka. Olisipa jossain opas aitoon 2010-lukulaiseen elämään, niin voisin yrittää elämäntaparemonttia ihan tosissani.

    Tuon nostalgia-valituksen viesti tuntuu olevan se, että nykyään ei voi enää tehdä mitään hyvää millään vanhalla tavalla. Sanomalehti on niin 1790-lukua, sen kahina on oikeastaan nostalgian vertauskuva.

    Jos Kantokorven Otsoa käytetään mallikappaleena kriitikosta, niin muistan hänen urotöistään väärennösten paljastamisen Wäinö Aaltosen museon näyttelystä. Vastaavasta suurin osa Suomen lehtien tusinatoimittajista voi vain haaveilla – ja kukaan muu kuin kriitikko ei välttämättä olisi sellaiseen edes pystynyt.

    Monimuotoisuutta ei nykyään ole hirveän helppo kitkeä pois, vaikka olisikin taloudellisia perusteita. Kun se ei lopultakaan elä rahataloudesta, eikä riipu Hesarin tai minkään muunkaan sanomalehden myötämielisyydestä. Sanomalehdistä minä tässä enemmän olen huolissani. Ontuva vertaus, mutta monimuotoinen metsäkin elää kun sen vaan jättää olemaan, eikä investoi kaatoihin, istutuksiin ja tehokkaaseen metsänhoitoon.

    [edit: Hesari muuten on varsinainen nostalgiaklubi: http://www.hs.fi/sivu/kuukausiliite30v . Siinä meille kk-liitteen kansia Kekkosen kaudelta saakka. Glasnostista nostalgijaan, avot.]

  6. Riikka says:

    Joo itsekin muistan tuon Wäinö Aaltosen museon tapauksen. Olisi ollut kurjaa, jos se olisi jätetty käsittelemättä kriittisesti.

    Minua kiinnostaa aika paljon se, miten taide voisi olla lähempänä ihmisiä ilman että sen sisältöjä muokataan ja siitä näkökulmasta sanomalehdet ovat tärkeitä. Niissä on mahdollista kirjoittaa uusista taidemaailman ilmiöistä laajoille yleisölle. Monimuotoisuutta monelle olisi vain niin ihanteellinen tilanne ja mahdollinen nimenomaan 2010-luvulla. :)

    • Maaria Pääjärvi says:

      Sanomalehdet on isoja ja tärkeitä just siinä, että ne pystyy tekemään eri jutuista isoja ja tärkeitä. Tavallaan se prosessi toteutuu nyt tässä, kun O. Kantokorpi tekee blogiinsa merkinnän, ja sitten tuli tosi paljon juttua kaikkialla. Sanomalehti monimuotoisuuden ylläpitäjänä on jossain suhteessa myös vähän huono kortti, koska se kuitenkin suuntaa luomaan isoja kysymyksiä valikoiduista asioista. Tähän voi verrata tilannetta, jossa pitäis mainita mahdollisimman monta tärkeää asiaa mahdollisimman vähässä tilassa, jotta monimuotoisuus toteutuisi.

      Tai yritän nyt oikeastaan todistella sitä miksi monimuotoisuus on aika heikko veto kun se politisoidaan tai ohjelmallistetaan. Kulttuurin, taiteen ja kokemuksen monimuotoisuus on sitä, minkä keskellä me eletään, mutta mediassa pluralisoituminen tuottaa myös yhdentekeväksi atomisoituvaa sisältöä.

      Jos multa kysyttäis, pitäskö sanomalehden tehdä harvemmin ja pidempiä arvosteluja vai mahdollisimman paljon ja lyhyitä, niin päätyisin edelliseen, koska sanomalehden kannalta journalistisen onnistumisen mahdollisuudet on paljon suuremmat. Jälkimmäisessähän ne on olemattomat (paitsi siinä tapauksessa, että halutaankin tehdä sälää).

      Kysymys koskeekin silloin yksittäistä sanomalehteä. Mutta koska mediatilanne esim. kirja-arvostelujen suhteen on hyvä, koska niitä ilmestyy tuoreeltaan blogeissa niin paljon ja monipuolisesti, niin mä en olis tästä puolesta ollenkaan huolissani. Paremminkin juuri siitä isommasta merkityksenantoprosessissa, jossa tarvitaan jo muitakin taitoja kuin kirjoittaa lyhyt lausunto kirjauutuudesta.

      • Riikka says:

        Suuntasin kommenttini monimuotoisuudesta siis siihen konkreettiseen seikkaan, että yhden kirjoittajan samaa kritiikkiä julkaistaan eri sanomalehdissä.

        Minusta on parempi, että eri sanomalehdissä julkaistaan eri kriitikoiden arvioita, vaikka ne julkaistaisiin samasta kirjasta. Se on mielekkäämpää myös kirjailijalle ja lukijalle, koska silloin molempien on mahdollista saada teokseen useampia näkökulmia. Asia näyttäytyy varmasti samanlaisena muitten taiteenlajien kohdalla. Toisin sanoen isonkin julkisuuden saavaa aiheitta voidaan käsitellä yksiulotteisesti tai moniulotteisesti.

        Kaikista kirjoista ei tietysti kirjoiteta sanomalehdissä eikä se ole välttämätöntä, koska blogeissa käytävä keskustelu on niin hyvää. Miksei silti hyviä arvioita voisi julkaista molemmissa, koska sanomalehtien viiteryhmä on erilainen kuin blogien, kuten jo aiemmin totesin.

        Maakuntalehdet voivat hyvin julkaista arvioita esm. paikallisista pienemmistä taidenäyttelyistä tai paikallisen kirjailijan teoksesta, jotka eivät esm. Helsingin Sanomien kohdalla ylitä uutiskynnystä. Toisin sanoen en ajattele, että sanomalehtijulkisuus aina käsittelisi isoja kysymyksiä valikoiduista aiheista, koska sen piirissä voi käsitellä myös pieniä paikallisesti kiinnostavia aiheita.

        Sä taisit ajatella monimuotoisuudella sitä, että kirjoitetaan mahdollisimman monesta eri kirjasta lyhyt arvio? Määrä ei välttämättä sinäänsä kuitenkaan ole monimuotoisuuden tae vaan tekstien sisällöt.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Okei, mä ymmärsin sen eri tavalla. Tuo juttujen kierrätys tosiaan on monimuotoisuuden kannalta älytöntä – musta on esimerkiksi ollut hassua lukea Hannu Waaralan leimallisesti jyväskyläläisiä juttuja Savon Sanomista, joka on taas aivan erilaisen kaupungin lehti. Kuopiolainen kirjallisuusperspektiivi häviää näissä tapauksissa, vaikka Waaralan jutun laadussa ei sinänsä olisi mitään vikaa. Silkaksi kommunismiksihan tuon voisi kuitata, keskusjohtoisesti konserneissa päätetään sisällöistä, joiden pitää olla samat kaikille. Muka säästösyistä. Yhtä hyvin säästää, jos säätää toimituksen vessojen hanaruuveja tiukemmalle, jotta valuisi vähemmän vettä.

        Maakuntalehdet ja paikallislehdet kyllä julkaisevatkin nimenomaan paikkakunnan juttuja. Eritoten paikallislehdet, joista esimerkiksi Raahen Seutu on minusta aika tasokas esimerkki, vaikka onkin Alman lehti.

        Isojen lehtien sisällä kysymys oman kulttuuritoimituksen kyvystä tehdä monipuolisesti juttuja kulttuurista (tai monimuotoisesti) on akuutti kysymys, kun siihen on olemassa isot resurssit – kulttuurisivut 7 kertaa viikossa on tällainen resurssi.

  7. Ripsa says:

    Minä en ole kriitikko vaan senttari ja keskustelija. Sain sillä yliopisto-opinnot (mm. kriitikko-opinnot) kustannetuksi vv. 1965-68. Ei ollut opintolainoja, ei vuokratukia, ei opintorahoja, ainut oli VR:n 50% alennusliput. Mutta vain kotiin. Minulla ei sellaista ollut.

    Siis liftasin, mutta myös yhdestä todellisuudesta toiseen. Kesät Tukholmassa riks-svenskien orjana. Suomen puhuminen oli sairaaloissa kielletty jopa ruokatunnilla.

    Se oli se kirjoittajakoulu. Siitä lähtien olen kirjoittanut kulttuurista. En välittäisi nimittää sitä nimenomaan kritiikiksi tai nimenomaan esseiksi tai nimenomaan keskusteluksi. Riippuu tilanteesta. Otso teki hyvä teon, ihan oikeasti. Luulen että hän rakastaa sekä kirjoittamista että kulttuuria niin paljon että pääsee tästäkin pälkähästä.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Verrattuna 1960-luvun loppuun tai sitä seuranneeseen aikaan musta tuntuu (siis ihan mutuna) että erikoistuminen on koko ajan isompi osa ihan kaikkea työtä. Joten kun jostakusta puhutaan “kriitikkona”, hänen erikoisalansa on tehdä lyhyitä kirja-arvosteluja ja joskus, oohvau, hän saa tehdäkseen pitkän. Mulle kriitikko on pitkälti synonyymi kulttuurijournalistille. Ja haluan käyttää sitä sanaa, koska se on minusta hyvä.

      Lehtien avustamisella ei varmaan nykyään pystyisi rahoittamaan opintojaan – en ainakaan pidä sitä kovin realistisena vaihtoehtona. Ties mitenkä, en ole kokeillut.

      Otso K. teki hyvin. Enkä usko, että hän on pälkähässä.

      • Ripsa says:

        Maaria

        Rahan arvo on tietenkin muuttunut. Vuonna 1965 vuokrani oli 50 markkaa/kuukausi (huone ja keittolevy ja vessa, ihan normaali opiskelijakämppä), ruisleipä maksoi ehkä 50 penniä, yliopiston kuppilan ruoka oli hyvää, ravitsevaa ja älyttömän halpaa, varmaan siinä markan tai vähän päälle.

        Yhden maakuntalehden ja ylioppilaslehti Aviisin kritiikeistä maksettiin suunnilleen 50 mk/kpl, Aviisissa ehkä vähän alle. Eli elin suorastaan hyvin. Verrattuna niihin kavereihen jotka kävivät raksalla töissä.

        Otsohan puhui vuokrasta. Minä maksoin vuokrani yhdellä jutulla. Sen lisäksi sain ilmaiset teatteri- ja leffaliput ynnä ilmaiset kirjat.

        En minäkään usko että Otsolle käy mitenkään huonosti. Meille täällä maakunnissa on käynyt huonosti jo ajat sitten.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Aivan, Ripsa, nykyrahassa ollaan aika kaukana siitä, että vuokran saisi maksettua yhdellä jutulla. Asumistuen omavastuuosuuskin saattaa tehdä tiukkaa.

        Kummalliselta tuntuu se, että yhteiskunta ympärillämme on koko ajan äveriäämmän näköinen, meillä kaikilla on tämmöisiä internettejä ja ties mitä vehjakkeita päälle, ja kuitenkaan työllä tehtyä liksaa ei tahdo saada riittämään asumiseen, syömiseen, veteen ja sähköön. On siinä taustalla varmaan joku täysin ymmärrettävä seikka, mutta se nyt ei vaan käy järkeen.

      • aurinkomoan says:

        Syy lienee jossakin lähellä elinkustannusindeksi-termiä. Kuten sivuista rakkain ja ymmärrystä raaimmin lisäävä, http://www.rahamuseo.fi/arvo_laskuri/laskuri_web.html ,kertoo niin vuoden 1965 SMK 50 vastaa arvoltaan vuoden 2011 euroa 82 ja 83 senttiä. Mutta kun indeksin vertailuluku oli tuolloin melkein 178 (mielivaltainen, tietysti, kun piste 100 on asetettu, mielivaltaisesti vuoteen 1950), niin nyttemmässä ajassa se on yli 1700.
        Siis jos kustannukset eivät ole lähes kymmenkertaistuneet niin en tiä mitä tämä kaikki tarkoittaa. Mutta on siis uskottavaa että Ripsa on tässä oikeassa: eurolla 800 voisi hyvinkin keskikokoisemmankin vuokran maksaa.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Joo, tuo prosessi on todella kiinnostava. Miten rahasta tulee hiljalleen vähemmän – ja vielä kun ottaa huomioon sen miten numerot muuttuu, siis että markan arvoon on vaikutettu historian varrella ja sit nyt on eurot. Tai siis tuo 60-luvun viisikymmenmarkkanen on aivan muuta kuin mun muistikuva 1990-luvun alusta, jolloin ratsastustunti Kalajoen ratsastuskoululla (ei maneesia) maksoi 55 markkaa. Markka-aikana (1980-90-luvut) oltiin rikkaampia Ruotsissa kuin nyt, ja meijän porukkahan kävi hakemassa margariinia, sokeria ja marmelaatia Haaparannan Icasta aina joskus. Mutta tää ei nyt kuulu oikeestaan mihinkään…!

        Paitsi ehkä siten että työ on vähän hyödyttömämpää taloudellisessa mielessä.

  8. Maaria Pääjärvi says:

    Seurannaksi tämäkin – Heikki Kastemaan kirjoitus:
    http://kulttuurinavigaattori.blogspot.fi/2013/04/jaahyvaiset-kulttuuriosastoille.html

  9. Maaria Pääjärvi says:

    Ja tässä ollaan Penasta huolissamme niin: http://www.hs.fi/paivanlehti/11042013/kulttuuri/Kriitikot+ovat+huolissaan+ty%C3%B6tilanteestaan/a1365571331734

    Onhan se huoli oikea, mutta minusta jotenkin jälkijättöinen. Jos 60-luvulla yksikin juttu riitti oikeasti elinkustannusten kattamiseen, ja nyt ei tosiaan meinaa saada vuokran omavastuuta asumistuen jälkeen paikattua yksittäisellä palkkiolla, niin palkkioiden korotustenhan pitäisi olla todella suuria, jotta työ kannattais taloudellisesti.

    Matti Rämö sanoo tossa jutun lopussa: “On hä­kel­lyt­tä­vää, jos Ot­so Kan­to­kor­ven ta­soi­nen, usei­ta sa­no­ma­leh­tiä avus­ta­nut krii­tik­ko ei pys­ty elät­tä­mään it­seään kir­joit­ta­mi­sel­laan. Se, et­tä krii­tik­kous lak­kaa ole­mas­ta am­mat­ti ja laa­du­kas­kin kri­tiik­ki pi­tää kir­joit­taa si­vu­työ­nä tai har­ras­tus­poh­jal­ta, ker­too ma­sen­ta­van pal­jon kult­tuu­rin ar­vos­tuk­ses­ta.” Ehkä joo, mutta painottaisin alkuosaa. Jos Otso Kantokorven kaltainen kirjoittaja ei pysty elättämään itseään kirjoittamalla sanomalehtiin (enää edes osittain), ei ole kannanottojen vaan johtopäätösten vetämisen aika. Mitä se sitten tarkoittaa – mulla ei oo hajuakaan.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Mun mielestä kannanotot ja johtopäätökset eivät sulje toisiaan pois. Juuri nyt on hyvä hetki ehdottaa uusia visioita, joilla kammetaan tilanne voivottelusta teoiksi.

      Yleinen julkinen totuus on nyt siis se, että ketjumediasyndikaatit ovat syyllisiä! (huutomerkki siksi että tämä johtopäätös on ponnekas)

      Toinen yleinen julkinen totuus on se, että kritiikki ei taatusti kuole! (sama syy huutomerkkiin)

      Sitten vähän hienosyisempää analyysiä: kuten Riikkakin tuossa Hesarin jutussa sanoo, moni kirjoittaa blogeihin kritiikkejä. Digitaalinen maailma on taiteen vastaanoton uusi koti ihan samalla tavalla kuin sanomalehti oli taiteen vastaanoton uusi koti 1700-luvun lopulla.

      Kritiikin vinkkelistä asia näyttää tältä:
      Salongit eivät kuolleet sanomalehden myötä. Ei siis ole kovin luultavaa, että sanomalehdetkään kuolevat netin myötä.

      Sanomalehdet päinvastoin voivat hyötyä nettikritiikistä ja rinnastaa netin ja printin rooleja uusilla tavoilla. On kriitikoissakin jotain syytä, jos he eivät kehitä julkaisualustoja vaan pelkästään istuvat katettuun pöytään. Tässä mielessä esim noi Vehkoon visiot ovat hyviä katseen nostoja. Ei muuta ku leuka rintaan ja kohti uusia vastoinkäymisiä…

      • Maaria Pääjärvi says:

        Tätä mä just niillä johtopäätöksillä tarkoitan. Kun tuota voivottelupuolta on tullut tulvimalla, ja tilanne on ollut selvillä tosi pitkään. Enkä mä oo vielä nähny että kriitikot, jotka putoaa siitä ansaintaketjusta, tekis mitään.

        JAAN SUN VISION! Vai mitä täs pitäs sanoo.

  10. Tiina Käkelä-Puumala says:

    Tässä Kantokorven konkreettisen teon avaamassa keskustelussa on esitetty monta hyvää puheenvuoroa, ja jotain kuvaavaa printtimedian ja netin nykyisestä suhteesta kertoo se, että ne ovat kaikki tulleet lehtien kulttuuriosastojen ulkopuolelta. Vaikka näin ei tarvitsisi olla.

    Kirjoittamani kritiikit voi laskea kahden käden sormilla, joten en pidä itseäni minään asiantuntijana tässä, mutta olen kiinnostuneena seurannut sitä ilmiön monipuolisuutta, joka on tullut näissä puheenvuoroissa esiin. Voin oikeastaan vain toistaa itseäni, ja esittää, että tästä kritiikin paradigmanvaihtoksesta, johon Maaria viittaa, pitäisi tehdä kirja. Miksi? Siksi, että näköjään on niin, että kritiikki on siitä erikoinen laji, että se saa elinvoimansa kriiseistään. Ja myös siitä, että sen kirjoittajat tekevät aika ajoin työnsä päämäärät näkyviksi itselleen ja samalla muille.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      “näköjään on niin, että kritiikki on siitä erikoinen laji, että se saa elinvoimansa kriiseistään.”

      Touché!

      Geroge Orwell piti kritiikkoutta sopivana urana vain rajoituksin. Elämänmittaisena urana se on aivan liian kuluttavaa hommaa edes hänenkaltaiselleen tervaskannolle.

      Kriisi tarkoittaa muutospakkoa – ja usein sen seuraus on paljon parempi kuin lähtökohta. Silti kriisiä pidetään hirveänä asiana, jota vältellään kuin ruttoa. Syy on tietysti se, että kriisiajat ovat epävakaita, mikä tekee elämästä arvaamatonta. Yleensä ihmiset tykkäävät arvattavuudesta ja vakaudesta. Ja onhan se tietysti vähemmän stressaavaa. Tästä syystä vain vannoutuneet romantikot voivat olla kriitikkoja sanan syvässä merkityksessä.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Tuossa mun alempana linkittämässä Iltalehden pääkkärissä tänään näpsäytetään suomalaista sanomalehdistöä tästä keskustelukyvyttömyydestä – Kantokorpea ei esim. HS kohdannut ollenkaan samalta tasolta, vaan marssitti esimiehiä ja päätoimittajia kertomaan, että valtakunnassa kaikki on kyllä oikeesti tosi hyvin. Tuo on surullisen tyypillistä kaikissa tällaisissa debateissa, jotka pieni ihminen saa aikaan omalla toiminnallaan tai kirjoituksellaan. Sen sijaan netti on kyennyt tuottamaan todella paljon hyviä puheenvuoroja.

      Kritiikillä ja kriisillä taitaa olla etymologinen yhteys, sanassa on “kriisiin saattamisen” merkitys. Tästä nyt joku derrida vetämään kunnon kelat. Tietystikään kritiikinkään jatkuva tila ei ole kriisi, vaan inhimillinen toiminta pyrkii mukavuusalueille.

      Sellaista mukavuusaluetta ei vaan taida olla materiaalisessa mielessä, kuten Kantokorpi-gate on osoittanut, eikä henkisessä, kuten Iltalehti pääkirjoituksessa väittää: “Nämä kolme esimerkkiä [Anna Eriksson, Hermunen ja Kantokorpi] kertovat siitä, että suoralla ja avoimella kritiikillä on vaikea saada Suomessa aikaan hedelmällistä ja tasapuolista keskustelua.” Ton väitteen kärki kohdistuu siis vahvaan “mediaorganisaatioon”, mutta ainakin täällä keskustelun ruohonjuuritasolla tilanne on aika erilainen. Vois olla tärkeää noille mediaorganisaatioillekin käsittää se.

  11. Maaria Pääjärvi says:

    Linkkejä:

    Olli Sulopuisto: Kritiikistä ei ole leipäpuuksi http://nonfiktio.fi/2013/04/kritiikista-ei-ole-leipapuuksi

    Iltalehden pääkirjoitus: Suomessa ei siedetä reipasta kritiikkiä
    http://www.iltalehti.fi/paakirjoitus/2013041316890433_pk.shtml

  12. Okolnichy says:

    Hieman syrjään, mutta noin työjärjestyspuheenvuorona mennee:

    Kaiken täällä kirjoitetun ilmeisen hyvän, kauniin ja tärkeän keskessä en malta olla huomaamatta ja asiaa myös tiedustelematta, meinaan tällainen ilmeisesti stilistiikkaan t. retoriikkaan kuuluva seikka, joka korvaan ottaa kuin sanotaanko vaikka P30:n hiekkapaperi:

    Kun sinä (sinuttelen nyt tässä) Maaria kirjoitat tähän blogiin tekstin, se on muodoltaan tanakkaa katederiruisleipää kuin Norman Rockwellin maalaukset Saturday Evening Postin kanteen konsanaan; mutta sitten… eipä aikaakaan, niin voi kauhistus!, kommenttiMaariaksi ilmoittautuu henkilö, joka on “mä” ja joka sanoo “tossa” (pro “tuossa”), “just”(pro “juuri”) jne. Etteikö olisi epäsuhta?

    Sä keskustelet niinku mä, mun kaa, mun tasolla, mut sit sä kirjotat ton pitemmän jutun kumminki jolleen sellaselle, joka on joku muu kun mä? Mikset sä o sä sit jo heti, vai ooksä sä vasta niinku tullu alas sieltä haihorsen selästä kun juttelet mun kaa? Kelle sä sit sen jutun kirjotat?

    • Maaria Pääjärvi says:

      Mikä on rekisterinvaihdon syvempi merkitys? Mikä ero on merkinnällä ja kommentilla? Lisää analyysia, koska musta ois kiinnostavaa tietää mitä tapahtuu jollekin kirjoittavalle persoonalle netissä kun hänen puheensa rekisteri muuttuu lyhyessäkin ajassa tai saman asian yhteydessä. Mä en oo tän asian mestari, mä vaan kirjotan.

      Yritän monesti kirjoittaa kommenttia jotenkin kirjakielisemmin, mutta en vaan osaa. Näiden status on mulle “puhuvampi” enkä mää oo koskaan osannu puhua ylleiskieltä, vaan sotken kotopohjalaista geminaattahässäkkää helsinkiläispuheesta oppimiini ikuisiin nuorisokielisyyksiin, jotka kuitenkin tunnetaan jo eteläpohjanmaalta (mä). Sitten sanon väliin “mää” koska se on mun kotikielinen ekan pers. pronomini, tai sit “mä” ja joskus “minä”. Siinähän minen tiiä kuka ihme mää oon ja mistä kotosi ja koitanko nyt olla matalaa vai korkijaa tai paikallinen landemursu vai helsinkiläistyny kulttuuripersuuna. Siks mää puhun ennenkö mietin. Sen sijaan merkinnän kirjoittaminen puhekielellä ois huvittavvaa, eihän sitä pystys lukemaan kukkaa, ja siinä ne miettis kaikki et mitähän toi ämmä puuhaa. Itestäänselevä on täsä semmone sana joka mulle ihan omasta takkaa tullee mielee. Vaikka eppäillähä nuita omia selevyyksiään aina pittäis.

      Joo, olen kyllä huomannut ja ratkaisu on tietoinen, joskaan ei järin hyvin perusteltu. En oo miettiny miltä se tuntuu teikäläisestä tai jostakusta muusta, joka käy täällä syömässä mun limppua. Ehkä pitäis. Mutta syvempi analyysi jääköön sun kaltaisille detaljiherkille tyypeille. Mä vaan vähän päivystän täällä.

      • Ripsa says:

        Sydämessä sykähti kun tajusin, Maaria, että oot Keskipohojanmaalta. Minoon asunu perheen kans, omani, en isän ja äidin, Särkikylässä jokon Järviseudun viimeenen kylä (n. 35 savua) ennenkun tulee Räyrinki jossa Esko Aho asui samoohin aikoohin.

        Minen ole kotoosin oikiastaan mistään, suvut ovat Alavuudelta ja Nurmoosta, korin kiäli oli eteläpohojalaasta. Isän siskoo oli perustamassa Evijärvelle keskikoulua, meirät otettihin hyvin vastahan, kulttuurityöntekijät. Ja tyätä riitti, siihen asti kun ihimisten piti muuttaa Pietarsaaren Soomannille tai Kokkolan Kemirahan töihin. Kettutarhoilla ei ihan elätetty isoja perheitä.

        Otso asuu lapsuutensa ja nuaruutensa Alavuurella kans. Minen ollut ku kesät. Isä yritti työpaikkaa sieltä ja täältä, aiva lopuksi halusi Unescoon ja sietä kautta kaivamahan Pompeijin raunioota. Ei päässy ja sai ensimmääsen infarktin, toisehen kuali. Pompeijin, historiankirijootuksen ja kritiikin yhteys on selevä.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Melekonen tarina, Ripsa, tuosta sinu isästäs. Mun vanahemmat on kummatki kalajokisia, muuttivat sieltä Raahee kaheksankytäluvun alusa ko mää olin jotaki nelijän viien. Rautaruukkihan sinne veti, vähä pohjosempaa valuma-aluetta ko Kokkola. Nätti kaupunki kyllä seki, ja Pietarsaari kans. Iso ero vaa siinä että meillä Raahesa ei ruottia puhuta palijo yhtää.

        Ja semmonenki iso ero on meillä ja eteläpohojammaalaisilla että ne on maalaisia nimenommaa. Seinäjokikaa mikkää kaupunki ole, vaan asutuskeskus, mutta nää pikkukaupungit rannikolla on hirviän herttasella tavalla ihan urbaaneja.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.