Eikö sana kuulu? Oppi runosta ja modernismin estetiikka (I)

Maaria Ylikangas | December 3rd, 2013 - 17:39

 

Angelica_Kauffmann_003

Angelica Kauffmann: Runouden ja muusiikin allegoria (1782)

“Uuskritiikki ei rakentunut lukemisen teorian varaan, vaan yleishumanistiselle asenteelle. R.S. Crane kutsuu sitä “pelkistävien käsitteiden sarjaksi”, jota kohti ambivalenssin, jännitteen, ironian ja paradoksin analyysi hakeutuu: “elämä ja kuolema, hyvä ja paha, rakkaus ja viha, rauha ja riita, järjestys ja sekaannus, ikuisuus ja aika, todellisuus ja näennäisyys … tunne ja järki, yksinkertaisuus ja monimutkaisuus, luonto ja taide.” Ihmisen tilan vastakohtaisuudet olivat temaattisen kääntämisen kohdekieli. Runon analysoinnin tehtävä oli osoittaa kuinka runon jokainen osa palvelee inhimillisiä ongelmia koskevaa mutkikasta huomiota. […]

Kirjallisuudentutkimuksella on paljon tehtäviä, joita tarvitaan edistämään ymmärrystä kirjallisuudesta, mutta enää ei ole mitään tarvetta tulkinnoille kirjallisista teoksista.“

Jonathan Culler: The Pursuit of Signs: Semiotics, Literature, Deconstruction (1981)

 

Osa 1: tulkinta

Kolmekymmentä vuotta sitten Jonathan Culler saattoi kirjoittaa uuskritiikin runonlukutavoista menneessä aikamuodossa. Minä valitsen preesensin.

Lentävä hevonen on eräs tuoreimpia saatavilla olevia runoanalyysioppaita (2007). Sitä käytetään yleisesti kirjallisuuden perusopintojen runouteen johdattavana teoksena, eivätkä monet alan opiskelijat välttämättä lue juurikaan enempää lyriikan teoriaa.

Lentävän hevonen ilmestyi erikoisena ajankohtana runouden kannalta. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä vauhtiin päässyt runouden murros alkoi juuri kirjan ilmestymisen aikoihin tehdä tuloaan suurempaan julkisuuteen. Siksi jopa käsitys runoudesta on saattanut muuttua niin nopeasti, että Lentävä hevonen vanheni käsiin. En tosin pidä tätä selitystä tyydyttävänä, koska 1900-luvunkin kulttuurisella ja teoreettisella ymmärryksellä olisi pitänyt pystyä muodostamaan jonkinlainen moniarvoinen pohja analyysille sekä vanhaan lyriikkaan että 1900-luvun avantgarderunouksiin tukeutuen, tai ainakin tehdä näkyvämmäksi käytettyjen analyysivälineiden taustoja ja merkityksiä.

*

Runoanalyysin perusteisiin keskittyvän artikkelin teema on tulkinta. Runo tarvitsee tulkintaa ja analyysia. Vaikuttaa siltä, että ne ovat erottamattomat, koska runo ilman tulkintaa on hämäryyttä ja hämmennystä. Lentävä hevonen rakentaa retorisen ja kokemuksellisen tietämättömyyden tilan, josta pitää päästä kohti varmuutta ja selkeyttä. Viesti: runoa ei käsitä ilman analyysia. Viesti on huono, ja näin sen jo omien opintojeni aikana – ja aina kun olen opettanut. Ryhmissä säännöllisesti vain yksi tai kaksi opiskelijaa kymmenestä ilmaisi kiinnostusta lyriikkaa kohtaan. Loput joko sanovat, ettei kiinnosta tai että eivät ymmärrä siitä mitään.

“Kun tarttuu runokirjaan ja alkaa selailla sen sisältöä, voi kokea hämmennyksen hetkiä”, alkaa Lentävän hevosen ensimmäinen artikkeli. Alaotsikkonsa määräämänä se ryhtyy kulkemaan päättäväisesti “hämmennyksestä hahmotukseen” (eli kaaoksesta järjestykseen, hämärästä valkeuteen, hallitsemattomuudesta hallintaan, villeydestä kesyyntymiseen, barbariasta sivilisaatioon) erittelemällä sana-ainesta Eila Kivikk’ahon modernistisesta “Tanka-sadusta” (1951). Esimerkkiruno on modernisnimme pienimuotoisia ydintekstejä, ja sellaisenaan suloinen esimerkki tiheästä miniatyyriarvoituksesta:

Joka kyynel on
pienen ilon otsaluu
keijun, lintusen
– Unten kallo kierii, kuu,
yli tähtihietikon.

 “Analyyttisessa tulkinnassa ilmaistaan käsitteellisellä kielellä ymmärrys siitä, mistä runossa on kyse”, sanoo Lentävä hevonen. Määritelmä avaa enemmän kysymyksiä kuin sulkee niitä. Kenen ymmärrys? Käsitteellinen kieli? Kyse? Miten runossa on kyse mistään tai jostain? Miten käsitteellisellä kielellä ilmaistaan ymmärrystä, kenen se ymmärrys sitten olikin?

Seuraa retorinen tapahtuma: analyysikielessä runo alkaa viitata, havainnollistua, rinnastua, sen osia liitetään, valotetaan, huomataan siitä “aivan oikeasti olemassa oleva taivaankappale”, kuu. “Tanka-sadun” kuu on siis sama kuin omamme, mutta “lintu” siis ei ole ihka oikea luontokappale? “Aivan oikeasti olemassa oleva” vihjaa, että (artikkelin? runon?) lukija tässä analyysin vaiheessa pitää runoa aivokummajaisena, joka jääkin vieraaksi ilman runoanalysaattorin taikakättä.

Lentävän hevosen mallianalyysi olettaa lukijansa tyhmäksi, mikä on erikoista jo siksi, että analyysioppaan käsitteellinen taso on kokonaisuudessaan vaativa. Runo on Lentävässä hevosessa aina omaa eksegeesiään helpompi. Mikä siis on analyysin lukijaoletus (kenelle ja miksi analyysia tehdään) ja mikä on sen kirjallisuuskäsitys?

Toki kirjan tarkoitus on opettaminen. Kun lukijan on tarkoitus vihkiytyä analyysivälineistön käyttöön, hänen ei tarvitsekaan päästä helpolla. Mutta analyysikieli ja sen perusteet eivät tahdo kestää näkökulmaa, joka tulee sen oman implisiittisen kirjallisuuskäsityksen ulkopuolelta. Runon lukijan retorinen leimaaminen hämmentyneeksi antaa selvän viestin: sinä, lukija, tarvitset analyysivälineitä, muutoin runous hämmentää sinua. Mutta välineistö on vain osin käyttökelpoinen ja analyysit vain osin ymmärrettäviä, ellei lukija onnistu omaksumaan Lentävään hevoseen kätkeytyvää kirjallisuuskäsitystä.

Tässä astuu mukaan uuskritiikki.

*

Uuskritiikkiä ei pidä sekoittaa mihinkään kritiikkiin, joka meillä ymmärretään lehtijournalismin lajina (vrt. engl. criticism, joka merkitsee myös tutkimusta). Samasta asiasta huomautti Tuomas Anhavakin esitellessään “uutta kritiikkiä” Ylioppilaslehdessä vuonna 1953. Tutkimussuuntaus New Criticism virisi anglo-amerikkalaisessa maailmassa modernismin nousun myötä. Runojen ymmärtämisen ehdot ja kaanon kiinnostivat runoilijoita, jotka ovat nousseet modernismin klassikoiksi (T.S. Eliot, Ezra Pound), ja heidän runokäsityksensä ovat monella tapaa toimineet pohjana uuskriitikkoina tunnetuksi tulleille runoudentutkijoille (F.R. Leavis, I.A. Richards).

Uuskritiikki tahtoi aikanaan syrjäyttää biografistisen tutkimuksen. Biografismin rajoitukset ovat tänäkin päivänä selvät: se tuottaa vain tekijälähtöistä tietoa kirjallisuudesta. Uuskritiikki loi tieteellisesti käypää metodologiaa runon tutkimukselle. Se syntyi samaan aikaan modernismin eri poetiikkojen kanssa ja kehittyi rinnakkain nimenomaan imagismin juuresta kasvaneen modernismin kanssa.

Kovin vanhaan runouteen uuskritiikin metodit eivät ongelmitta sovellu, samoin ne jäävät herkästi vajaiksi avantgarden ja eri taiteita yhdistelevän sanataiteen kohdalla. Lavarunous on niille hepreaa ja käsiterunous viesti Marsin takaa. Tehokkaasti ne kattavat modernismin alan. On siis heikosti perusteltua nimittää uuskritiikin analyysimuotoja runouden koko lajia kattaviksi.

Modernistinen runous ja sen tulkintaoppi ovat tavallaan saman ilmiön kaksi puolta. Runouden tyylit rakentavat lukijuutta, ja uuskritiikin lukijuus vastaa modernistisen runouden kutsuun. Ne ovat kuin toisilleen luodut.

Uuskritiikki pyrki täsmällisyyteen ja uskollisuuteen teosta kohtaan. Objektiivisuutta haluttiin hakea impressionistisen subjektivismin tai moraalikritiikin tilalle. Sen ratkaisu oli lähiluku (close reading), joka merkitsee yhteen tekstiin keskittyvää tutkivaa lukemista. Se on uuskritiikin ydinaluetta ja juuri sitä, mitä tapahtuu Lentävässä hevosessa.

Metodin idea on tietysti laajasti sovellettavissa ja sen avulla niin uuskriitikot kuin dekonstruktionistitkin ovat pystyneet kirjoittamaan antoisia tekstejä, mutta vielä enemmän abstraktiin, banaaliin, sisäänpäinkääntyneeseen ja ylitarkkaan symboliveivaukseen juuttuneita ajatuskulkuja, joita väitöstilaisuuden mentyä itse kirjoittajakaan ei jaksa lukea.

Uuskritiikin reunaehtoihin on suhtauduttu varauksella jo pitkään, mutta silti sen keskeisiä metodeja käytetään. Kun on ensin ripittäydytty irti uuskritiikin suurimmista munauksista (esimerkiksi umpimielinen suhtautuminen runonulkoiseen maailmaan, nimettiin se sitten maailmaksi tai kon-tekstiksi), metodit todetaan toistuvasti käyttökelpoisiksi. Analyysimetodi kuitenkin johtaa uuskritiikin asenteiden ja arvostusten toisintamiseen, koska se ei ole puhtaasti objektiivinen. Siten jo uuskritiikin metodien käyttäminen runoanalyysin ensimmäisinä välineinä johtaa varsin suoraan tulkintaparadigman päällimmäiseen kummallisuuteen: juuri nämä välineet voivat kertoa olennaisen runosta. Harha on siinä, että välineet jo itsessään määrittelevät tuon olennaisen.

Lähiluku on pedagogisesti jouheva väline. Se on käytännöllinen tapa opettaa suuria opiskelijaryhmiä: voidaan paneutua yhdessä lyhyeen tekstiin opetustilanteen ajan, ja tekstin syväluku pääsee jo mukavasti vauhtiin. Metodin avulla opiskelijat on helppo ohjata itsenäiseen työskentelyyn ja pitää kurssitehtävät hyvin rajattuina.

Menetelmät eivät kuitenkaan ole koskaan pelkkiä menetelmiä. Uuskritiikin ihanne kirjallisuudesta, lukemisesta, kulttuurin rakenteesta ja ihmisestä liittyy niihin kiinteästi. Siksi menetelmiä on lähes mahdotonta tarjoilla ilman ideologiaa. Esimerkiksi “Tanka-sadun” analyysin binaarioppositiorakenne on analyysivälineen tuottama rakennelma, jota analyysi lopultakin luo voimakkaammin kuin itse runo. Se on väistämätön uuskritiikin lukemisen perinteen sisällä.

Uuskritiikin ihanteita sanallistaa Lee Patterson Chaucer-tutkimuksen perinnettä käsittelevässä esseessään puhuessaan uuskritiikin analyysiperinteeseen sisältyvistä binaarioppositioista (järki – tunteet, tosi – kuvitelma, kuolema – elämä): “Nämä ovat topoksia, joita runon ajateltiin esittävän lakkaamattomana ja ratkaisemattomana vuoropuheluna. Lopullinen merkitys oli monimielisyyden arvo sinänsä. Tämän päätelmän alla on toinen, vielä voimakkaampi: merkitys itsessään on tarkoituksellisten valintojen tuottama. Uuskritiikille runo on olemuksellisesti merkityksen liittämistä asiaan, joka olisi muutoin merkitystä vailla, se on sellainen luomisen ele, joka alleviivaa yksilön itseellisyyttä, aivan kuten lukeminen – joka onnistuu parhaiten vailla sosiaalisia tai institutionaalisia rajoitteita.” (suom. MP).

Uuskritiikille runo on siis tekstilaji, jossa syvärakenteessa ilmenevän binaarioppositioparin välinen jännite ei koskaan ratkea. Syvemmässä mielessä se on itseellinen teksti, joka on itsenäisen tekijän tarkoituksellisesti luoma ja riippumattoman tulkitsijan tarkoituksellisesti tulkitsema. Lisäksi uuskritiikki kantaa mukanaan syvää oletusta siitä, että runo antaa verbaalisen muodon asioille, joita ei muutoin voi tavoittaa. Runolla on siis metafyysinen tehtävä.

Kontekstilla ei ole roolia tässä merkityksenannon ketjussa, ja siksi myös tulkitsijan astuminen runoon on pohjimmiltaan teko, joka ei niinsanotusti saastuta runoa merkityksellä. Kirjallisuuden tulkitsijoilla on tapana sanoa, ettei teksti tyhjene tähän yhteen tulkintaan, mutta silti tulkinta jättää aina jälkensä tekstiin. Emme ymmärrä Shakespearea tai Seitsemää veljestä millään muulla kuin pitkälle kanonisoitujen tulkintojen avulla, koska pyhinä (vrt. kaanon) teksteinä ne eivät voi koskaan palautua mihinkään perustavaan merkityspuhtauteen.

Kirjallisuudentutkimuksen pitäisi tietää, että mikään lukemisen ja tulkitsemisen tapa ei ole arvovapaa itsestäänselvyys, edes opaskirjassa. Tulkintamenetelmä vaikuttaa väistämättä lukijan näkemykseen tekstistä ja silloin kun hyvän lukemisen oppitunteja on käyty saamassa alan koulutuksissa, lukemismaneeri läpäisee koko alan. Oppi alkaa näkyä kirjallisessa maussa ja kirjoittamisessa, siis runoudessa itsessään.

Uuskriittisen lähiluvun metodiikassa on oleellista, että runo on hyvä. Huonon runon lähiluku johtaa joko tulkintaparodiaan tai surkeaan kirjallisuusesseeseen. Samalla lähiluku asettaa ehdot sille millainen runo on hyvä: tietysti sellainen, joka on lähiluvun kannalta antoisa. Tämä tarkoittaa sitä, että runoanalyysi ohjaa hyvinä pidettyjen tekstien pariin, vaikka tutkimuksen intressien kannalta pitäisi tietysti olla samantekevää onko teksti hyvä vai huono. Samoin se rajaa aineistoa: lähiluku on syvälukemista, jonka avulla voidaan käsitellä vain hyvin rajallisia tekstimääriä. Tutkimuksellisena painotuksena tämäkin on heikko: yksittäisten tekstien tarkka lukeminen ei kerro kovinkaan paljon runouden tai kirjallisuuden luonteesta yleisemmällä tasolla, kuten Culler problematisoi. Vaikka analyysioppaan ei tarvitsekaan muuta kuin ohjata tekstilajin ymmärtämiseen tulkinnan kautta, muodostuu eri lähestymistapojen puuttuminen tai runouden lajin kapea ymmärtäminen oppikirjassa helposti koko lajia koskevaksi, laajemmaksi kapeakatseisuudeksi.

Vielä olennaisempaa ovat kenties analyysin omat piirteet. Mekanistisena ja keskinkertaisesti kirjoitettuna runoanalyysi se on pelkästään tylsää. Vain analyysitekstin lumo auttaa, kun kohde on vähäpätöinen ja johtopäätökset rajallisia. Lähiluku rakentaa käsitteellisen kaaren, joka päätyy yleensä runoarvoituksen avattuaan painottamaan paradoksia, ristiriitaa tai semanttista huojuntaa ja sitten – sekä eettisesti että esteettisesti – kieltäytyy sulkemasta tulkintaa. Tulkinnallinen teko todistaa, että runouden tekstilajia määrittää monimielisyys. Tässä mielessä tulkintateksti, runon eksegeesi, on oma tekstilajinsa, jonka lainalaisuuksia Lentävä hevonen opettaa runoon kohdistuvina operaatioina sen sijaan, että se opettaisi niitä tulkinnan kirjoittamisen operaatioina.

*

Lähiluvun traditio ohjaa Kivikk’ahon “Tanka-sadun” ymmärtämisen kulkua Lentävän hevosen artikkelissa. Yksityiskohtia tarkentamalla päästään abstraktioihin: “runossa on kyse epätodellisen ja todellisen välisestä suhteesta”. Lentävän hevosen mukaan “Tanka-satu” on mielletty tunnelmarunoksi. Siinä näkyykin puhtaana modernistisen runon valloittava tapa luoda täsmentymättömiä kuvajaisia, aktivoida mielikuvitusta. Lentävän hevosen tulkitsija lähtee etsimään omaa tunnettaan tulkintansa poimuista: tutkijan keskustelu runon rakenteen kanssa täsmentää hänen mielikuviaan runoista.

Lentävän hevosen mukaan Kivikk’ahon runo ilmentää alkuriveissään vapautta, ja vierähtää jälkimmäisillä riveillään asettamaan rajoja vapaudelle. Tästä johtuu alakulon tunne, joka saa lukijan valtaansa – tai ainakin analyysin kirjoittaneen Siru Kainulaisen. Paluu maan pinnalle, vapauden rajoitus, on siis alakulon syy. Tunteen tasolla voisi ymmärtää toisinkin: mielikuvituksen lennosta on turvallista laskeutua maan syliin. Runossa on kyse todellisuuden ja kuvitelman suhteesta.

Minusta runossa rakentuu älyn (otsaluu, kallo), tunteen (kyynel, ilo) ja mielikuvituksen tai unen (satu, keiju) kolmio, joka hakee kosmisia mittasuhteita (kuu, tähtihietikko). Kallo (kuoleman symboli) ei vie maan poveen, vaan hakee vastaavuutensa unesta, sisäisestä maailmasta, jonka syvyys ja laajuus ovat “Tanka-sadun” tärkeimpiä ulottuvuuksia.

“Tanka-satu” suhtautuu herttaisen välinpitämättömästi ja totisesti omaan naivistisuuteensa, mikä on omiaan korostamaan luottavaista ja pelotonta sadun ilmapiiriä. Sen nojalla uskaltautuu syvyyksiin, korkeuksiin ja sisäisyyksiin. Näen runon rakenteen paremminkin kolminapaisena kuin vastakohtaparin ratkeamattomana köydenvetona. Ratkaisua ei tietenkään ole, mutta ei sen kummemmin erityistä arvoitustakaan huutamassa monimielisyyttään.

Kainulainen jatkaa tulkintaansa suuntaan, jota luonnehtii “hengittäväksi”. Avoimuuden runoanalyysi ei sitoudu mihinkään lopputulemaan, vaan toteaa, että vapauden ja rajojen ristiriita jää “Tanka-sadussa” ratkaisemattomaksi, ja päälle kirjoittautuu vielä täsmentymätön metalyyrinen oletus runon tai kielen vapauden käsittelystä. Avoimuus merkitsee ensinnäkin sitä, että “Tanka-satu” ei vastaa tutkijan runon sisään rakentamaan kysymykseen – ja miksi vastaisikaan, koska ei ole ollenkaan selvää, että runo todella esittäisi kysymyksen unen ja toden suhteesta. Tähän runoanalyysin taide on tietysti varautunut: kun tulkitsija määrittelee tulkintansa lähtökohdat, hän tietysti jättää silleen useita muita mahdollisuuksia. Tiiviisti koodattuna merkityspakettina runon voi avata monesta kohdasta. Kainulaisen hengittävyydeksi nimittämä asia on juuri sama, josta Paterson puhuu luonnehtiessaan uuskritiikin runotulkintaohjelmaa: “monimielisyyden arvo sinänsä”. Analyysi kuljettaa runoon metalyyrisen ulottuvuuden.

Analyysin pitää siis luoda “hengittävyyttä”. Tämä tapahtuu laajentamalla runon alaa pelkästä analyysin esineestä metatekstiksi. “Tanka-sadun” tapauksessa analyysi olettaa, että runo ottaa kantaa omaan lajiinsa tai kieleen ylipäätään. Hengittävyys siis syntyy antamalla runolle metalyyrisiä ulottuvuuksia, joita “Tanka-sadussa” ovat runon nimessä mainitut kirjallisuuden lajit, tanka ja satu, sekä rajoitteiden ylimääräytyneisyys eli loppusoinnuttelu tankarunossa, joka ei sitä oman muotonsa puolesta vaadi.

Ilmimerkityksen tasolla runossa ei ole erikseen metalyyristä juonnetta. Runon nimeäminen sen muodon mukaan (esim. sonetti) ei tee siitä vielä metalyyristä muutoin kuin yleisellä tasolla. Kuitenkin metalyyriseen ainekseen törmääminen ja sen merkityksellistäminen on tärkeää uuskritiikin käytäntöjen puitteissa. Se on oleellinen analyysin muodon kannalta, hengittävyyden takaajana.

Ilman metalyyrisyyden kohostamista tulkinnassa runo ei voisi käsitellä kielellisen tai taiteellisen vapauden teemaa. Proosan puolella vastaava tulkintamaneeri johtaa siihen, että lähes jokainen romaani on perimmältään taiteilijaromaani. Patersonin – ja Cullerin – kuvaus uuskritiikin tulkintadogmista näyttää täsmäävän: runon ytimeen tunnistetaan vastakohtapari, jonka ambivalentti ja ratkeamaton suhde kirjoitetaan näkyviin. Lentävän hevosen tulkinnassa “Tanka-sadusta” ei tosi voita kuvitelmaa tai toisin päin, vaan keskiössä on niiden jännite. Jännite on osapuoliaan merkittävämpi tulkinnallinen totuus: runon tosiluonne on ambivalenssi. Taideteoksen ja tulkinnan autonomia on täydellinen: tulkinta on hermeettinen totuus kirkkaasta ja itsensä ulkopuolisista merkityksistä vapaasta objektista.

Tulkinta korostaa runon erillisyyttä muusta maailmasta, ja toteuttaa siten uuskritiikin kontekstivihamielistä lukutapaa. Hengittävyys, avoimuus tai monitulkintaisuus eivät lopultakaan elä lähilukuanalyysin loppupäätelmissä. Analyysi nimittäin sulkee runon temaattisesti koskemaan runoutta tai kieltä. Tämä jähmettää “Tanka-sadun” omaan kielellisyyteensä.

Modernismin/uuskritiikin estetiikan voima on analyyseissa tiedollisen ja käsitteellisen purkamisen tuloksena pelkistyvä ambiguiteetti, jota ei ratkaista. Tutkija-tulkitsija rakentaa runoon kysymyksen, johon runossa on aineksia mutta johon se ei voi antaa selkeää vastausta. Tulkisija todistaa, että binaariparinsa ratkaisuksi runo ei tarjoa joko-taita vaan sekä-ettää. Runon pitää olla sekä koherentti että merkitykseltään avoin, ja molemmat piirteet sille antaa tulkinta.

(jatkuu)

– –

Tämä kirjoitus on osa kritiikin tekstilajia käsittelevää väitöskirjaa Jyväskylän yliopistoon (kirjoittaminen). Ohjaaja Risto Niemi-Pynttäri on luvannut antaa kommenttinsa julkisesti; ja keskustelu on tervetullutta. Teksti kuuluu lukuun, joka käsittelee runoanalyysia, kritiikin lukutapoja ja runouskäsitystä. Juttusarjassa on kaikkiaan kolme osaa.

Kirjallisuutta:

Anhava, Tuomas: Todenkaltaisuudesta. Kirjoituksia vuosilta 1948-1979. Otava 2002

Culler, Jonathan: The Pursuit of Signs: Semiotics, Literature, Deconstruction (1981)

Lentävä hevonen. Välineitä runoanalyysiin. Toim. Siru Kainulainen, Kaisu Kesonen ja Karoliina Lummaa. Vastapaino 2007

Paterson, Lee: Acts of Recognition. Essays on Medieval Culture. University of Notre Dame Press, 2010. PDF, 2009 http://www3.undpress.nd.edu/excerpts/P01346-ex.pdf (tarkistettu 22.11.2013)

8 kommenttia

  1. Risto says:

    Hei Maaria, olet siis osoittamassa millainen tulkinnallinen valta “lähiluvun menetelmällä” on. Sen sijaan että esim. Lentävä hevonen” opastaisi erilaisiin lukutapoihin, se asettaa heti alussa lukijan ymmärtämättömän paikalle ja tekee mallitulkintaa.
    Sit tarkastelussas on kaksi linjaa, retoriset eleet suhteessa artikkelin lukijaan (“aivan oikeasti olemassa oleva taivaankappale” -tyylinen painotus),ja toisena linjana mallitulkinta, ja siitä löytyvä lähiluvun malli josta tulee dogmaattinen ja samalla vain yksi lukutapa.
    Löytyykö tuosta retorisesta lukijan rakentamisesta johdonmukaista linjaa, jos artikkeliin on vaan jäänyt tuollainen lapsus, ja huono ilmaisu “aivan oikeasti olemassa olevasta kuusta”?
    Entä sinun oma retoriikkaasi – ja termi “analyyttinen tulkinta” . Eli miten osoitat vääräksi väitteen että “runoa ei voi käsittää ilman analyyttistä tulkintaa”. Tai osoitat sen lukutapoja jyrkästi rajaavaksi. Tuossa kohdassa esille nousee vain yleinen kokemus, runous on vaikeaa ja analyysi ei kiinnosta. Kaipasin siihen vain sen auki kirjoittamista, että analyysi on vain yksi runoon paneutumisen tapa.
    Haastavaa tää julkinen väikkäritekstin kommentointi, kun vaan löytäisin itse oikean puhetavan. Palaan kohta noihin tulkintamallin vastakohtapeleihin, oppositioihin lähiluvun ytimessä.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Risto, ensimmäiseen huomioosi Lentävän hevosen retorisesta rakenteesta: kirjan eetoksena on ohjata lukija pois runon aiheuttamasta hämmennyksestä. Kuvaan sitä tässä yhteydessä riittämättömästi, mutta haluan silti kyseenalaistaa verrattain yleistä käsitystä siitä, että runon lukija on lähtökohtaisesti ymmällään, ja sitten nämä analyysivälineet tuodaan ikäänkuin selviytymispakkauksena käyttöön, vaikka mitään erityistä selviydyttävää ei alunperinkään ole ollut. Ehkä tuo mun esimerkki kuitenkin menee vähän viihteen puolella, mutta onhan se hauska & hellyttävä.

      Toinen seikka – mun retoriikka. Työn alla, en voi oikeastaan sanoa siitä muuta tällä haavaa. Tässähän se muotoutuu toivottavasti kyseenalaistamisen kautta. Jos tähän osaan pitäisi lisätä kritiikki analyyttista tulkintaa kohtaan sellaisenaan, se varmaan käy niinkin. Tällä hetkellä kaipaamasi asiat ovat tekstin kolmososassa, eli mun työn kannalta aiheellisemmassa kriitiikin käsittelyssä. Taidan jo ennakoida, ja kohentaa sitä niiltä kohdin.

      Tässä näkee heti, että kommentoinnin kannalta on epäkäytännöllistä pätkiä teksti osiin julkaisemista varten, mutta kokeiluhan se tämäkin on.

  2. Vesa says:

    Kiitos, Maaria mielenkiintoisesta analyysista!

    Tämä on nyt ihan sivuhuomio, joka tuli mieleeni kun luit Lentävästä hevosesta esiin uuskriittiset asetelmat.

    Yksi juttu, joka minua uuskritiikissä tai missä muussa hyvänsä runouden / kirjallisuuden tulkinnallisessa lähestymisessä kiinnostaa on lukemisen taito, joka ylittää kehyksen.

    Valitettavan usein akateemisessa kehyksessä on jo valmiina lopputulos. Tämä ei koske ainoastaan uuskritiikkiä. Feministiset lähestymistavat, dekonstruktio, heideggerilaiset strategiat tuottavat kerta toisensa jälkeen lopputuloksiltaan täysin ennakoitavia tulkintoja. Lukijan ainoaksi iloksi jää seurata, millaisen reitin tutkijat löytävät lopputulokseen, joka oli jo kirjoitettu lähtökohtiin. Tässä mielessä en hirveästi parjaisi metodisesti uuskriittistä lukutapaa, vaikkei se olekaan riittävä meidän maailmassamme.

    Itse kiinnittäisin lisäksi huomiota kysymykseen metalyyrisyydestä. Se ei ole mitenkään simppeli (luennassa on vaikea eritellä erityisen ja yleisen metalyyrisyyden välillä). Nähdäkseni “Tanka-satu” jo otsikkonsa pohjalta liittyy hyvin laajoihin ja monimuotoisiin lajia koskeviin avauksiin EK:n tuotannossa. Tuossa suhteessa metalyyrinen tulkinta voi olla hyvinkin perusteltu, olkoonkin että silloin painopiste on jo runoilijan poetiikan ymmärtämisessä, ei vain tässä yksittäisessä runossa. Mutta itse asiassa painopiste ei voi koskaan ollakaan “vain tässä runossa”, koska se on aina jo osa laajempaa tekstikudosta ja konstellaatiota (runokokoelma, tuotanto, aikansa uudistuva lyriikka, K-ahon asema siinä). Minusta runo on esim. rytminsä puolesta ylimääräytynyt (syllabinen ja dynaaminen systeemi päällekkäin), ja tämän voi tulkita erityisenä metalyyrisenä kommenttina, joka on kirjoitettu aivan runon olennaisimpaan rakenteeseen, sen rytmiin (vrt. tuon ajan keskustelut rytmin ehdoista suomalaisessa runouskeskustelussa)

    Vertaus: Vähän sama kuin sanoisi, ettei Teemu Mannisen “Elegia Indiana Jonesille” ole metalyyrinen kuin yleisellä tasolla (muistaakseni Lohikäärmeen poika -kokoelman runo); K-ahon erittäin hieno ja kompleksinen (sori, uuskriitikko minussa puhuu) runo asettuu ajallisesti ja tilanteeltaan Mannisen runon tilanteesta eroavaan mutta asetelmiltaan aivan yhtä kompleksiselle kentälle.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Vesa, kiitos kommentista!

      Kaikessa kirjallisuusanalyysissa lukemisen ja vielä lisäksi kirjoittamisen taito ovat asioita, joilla viime kädessä pelataan. Ne merkitsevät enemmän kuin analyysivälineet. Minua kiinnostaisi kyllä tietää millä tavalla esim. tutkijat käyttävät tällaisia oppikirjoissa esitettyjä konsteja lukemisen tukena – itse olen käyttänyt niitä testaamiseen, ikäänkuin lukemisen akseleina, kun tekstissä on tuntunut olevan jotain sellaista, joka saattaa paljastua keskittymällä tiettyyn poeettiseen kerrostumaan.

      Lopputuloksen arvattavuus on kiinnostavaa. Lukiessani Dylan Thomasin runoja koskevia selityksiä minusta oli monesti hupaista havaita, että analyysin olettama piiloteema, esim. nuoren miehen seksuaalisuus, on Thomasin runoissa tavan takaa täydellisesti tekstin pinnalla näkyvä asia. Koska analyysin kaikki vääntö on tuon ilmiteeman löytämisessä ja todistamisessa, analyysi ei koskaan pääse miettimään, mitä se nuoren miehen seksuaalisuus sitten tällä tavalla tarjoiltuna merkitsee. Sama koskee esim. kuolemaa, joka on konventionaalisesti asetetaan usein semanttisen ketjun päätepisteeksi, vaikka se olisikin runossa itsessään lähtökohta.

      Metalyyrisyydestä: oikeastaan kommenttisi paljastaa hyvin tarkasti asian laidan ”Tanka-sadun” tapauksessa. Liität sen Kivikkahon tuotantoon ja ajan keskusteluun runon rytmistä, jolloin sen metalyyrisyys muuttuu merkitseväksi. Siis kontekstissa. Yksittäisen runon irtileikattu analyysi ei anna tuota kontekstia, mutta analyysi kuitenkin tietää sen, koska konteksti on mukana piilotietona. Samalla analyysin lukutapa keskustelee ikäänkuin salaa kanonisen tiedon kanssa, mutta ei anna omalle lukijalleen sitä. Väitin vastaan tietysti siksi, että halusin käyttää vastaväitteen mahdollisuuden – en tiedä onnistunko sanomaan että runoanalyysi on huonosti pedattu. Pohjalla tietysti kysymys, etten ollenkaan ymmärrä, miten tämmöisestä analyysivälineistön tarjoamisesta voi mitään oppia, koska asiat kuitenkin tulevat merkityksellisiksi konteksteissa.

  3. Risto says:

    Maarian kommentteja odotellessa ottaisin pöydälle tuon Vesan huomion uuskritiikin suhteesta muihin teoriakehyksiin.

    Onko uuskritiikki vain yksi muiden joukossa, niin että Maaria voisi ottaa muitakin esimerkkejä kuin modernismin ja uuskritiikin toisiaan peilaavan suhteen. (Niin että runoutta ei ole vain luettu vastakohtien leikkinä, vaan myös kirjoitettu).

    Vai onko uuskritiikki jostain syystä syvemmällä yhä vallitsevassa modernismissamme ? Feministiset ja heideggerilaiset tulkinnat kiistävät tavanomaisen maailman – uuskritiikki ei. Se voi esiintyä neutraalina ja objektiivisena ei-ideologisena, ja siten runouden mallitulkintojen lähteenä, sekä oppaana hyvään lukemiseen.

    Ydinkysymys tuntuisi liittyvän siihen kuinka ajattelu ja runous ovat taipuvaisia etenemään vastakohtien ohjaamina. Binaarioppositiot. Ne ovat kaikille tuttuja vastakohtapareja: sukupuolia uskotaan olevan vain kaksi, maailmassa nähdään vain luonto tai kulttuuri, ihminen on koneen vastakohta jne. Siksi oppositioiden kautta on helppo opettaa ja tulkita runoutta.

    Niinpä ottaisin esiin otsaluun. Onko sille kuitenkaan vastakohtaa tuossa “Tanka-sadussa”? Jospa se onkin irrallisena pyörivä kappale, joka ei kuulu runon muuten idylliseen sanastoon. Ja jonka asettaminen paikalleen vastakohtien asetelmassa ei olisi oikein.

    Vesa viittasi “lukemisen taitoon, joka ylittää kehyksen” koska niin usein teoriakehykset tuottavat yllätyksettömän tuloksen.
    Niinpä, mutta onko tämä vain lähiluvun jälkeistä lukutarkkuuden rappiota?

    Maaria luonnehti lähiluvun taitoja sopivasti: “lähiluku, joka mahdollistaa yhteen tekstiin keskittyvän tutkivan lukemisen.”

    Lähiluku siis mahdollisti teoriakehyksen ylittämisen, mutta ehkäpä vain tekemällä teoksen ympärille kohtuuttoman vahvan kehyksen.
    Vesan metalyyrinen avaus vei meidät heti runo-objektin taa kuuntelemaan konteksteja. Ilman muuta.

    Minun tarkoituksenani oli jatkaa Maarian kysymystä, varmaankin dekonstruktionistisesti kysyen: onko uuskritiikki yhä se traditio – joka modernismin ydinalueella – tuottaa ne neutraalit, luotettavat ja vakuuttavat runouden lukemisen ja kirjoittamisen tavat. Ja jospa tämä vakuuttavuus syntyy meille valmiina annetusta “vastakohtien leikistä” kielessä ja ajattelussa.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Risto, minuakin kiinnostaisi tietää onko mitään toista runoanalyysin systeemiä, joka on mukana lyriikan perusteita opetettaessa samalla tavalla kuin uuskritiikki. Tosiaan luulin sen jo runouskäsityksenä kadonneen, koska opiskellessani aina muistettiin sanoa, että uuskritiikki on vanhentunut, mutta sen metodeja voi käyttää. Tätä ei kukaan koskaan selittänyt tarkemmin, ja minusta tämä kaipaa edelleen kriisiyttämistä: voiko uuskritiikin metodeja tosiaan tuosta vaan käyttää sitoutumatta sen käsityksiin runoudesta.

      Binaarioppositiomalli on minusta sen syvärakenteista kenties itsepintaisin. Minun kirjallisuuskäsitykseni (ja kieli- ja tekstikäsitykseni) on niinsanotusti semioottisempi, vaikka en nyt mikään systemaattinen ihminen olekaan, ainakaan tahallani. Yö ei kuulemma ole pimeä päivä, mutta entä jos onkin.

      Otsaluu on kiinnostava elementti. Liitin sen omassa pikapiirrossani merkitsemään älyllisyyttä, otsahan on konventionaalisesti ajattelun ja älyn kohta, ja se jää tunteen ja järjen muodostaman oppositioparin ulkopuolelle. Samalla otsaluulla on semanttinen jatkumo kalloon (kuolema?) ja äänteellinen kuuhun. Jo pelkästään runon sisäinen rakenne on niin monimutkaisesti virittynyt, että siitä on vaikea muodostaa vastakohtapareihin nojaavaa reduktiivista mallia ilman että tuo malli epäonnistuu pahasti. Ja uuskriittisenkään analyysin päämääränä ei pitäisi olla runon kompleksisuuden karsiminen vaan sen tunnistaminen ja vaaliminen.

      Tuo lopussa muotoilemasi kysymys on se, jota ennen kaikkea olen lähtenyt muodostamaan. Tämä lähtee liikkeelle oppikirjasta, joka ei siis ole varsinaista runouden tutkimusta, vaan johdatusta siihen. Kuitenkin väitän varovasti, että iso osa meikäläisestä lyriikan tutkimuksesta ei ainakaan muodosta kontrastia Lentävän hevosen runouskäsitykselle, vaan se jokseenkin implisiittisesti periytyy ja pesiytyy. Varmaan yksinkertaisesti siitä syystä, että jos ei pysty omaksumaan opaskirjojen runouskäsityksiä, ei se runouskaan kyllä yhtään kiinnosta (itse todella inhosin lyriikkaseminaareja yliopistossa, ja on kestänyt todella kauan tajuta syitä siihen). Saman periytymisen ja popularisoitumisen uskon yltävän esim. lukio-opetukseen, kritiikkiin, usein kirjoittamisen opetukseen ja sen välityksellä kirjoittamiseen. En tiedä kuinka laaja tuo vaikutus on, mutta jo hiemankin perusteltu havainto siitä, että uuskritiikin ideologialla olisi jopa suoraa vaikutusta nykyiseen runouskulttuuriin, on aika WTF, pardon my French.

  4. Risto says:

    Maaria, varmaan jossain myöhemmin käsittelet tarkemmin sitä, miten uuskritiikki ohjasi modernistista runokäsitystä. Anhavaa ja muita Suomessa.

    Uuskritiikki kehittyi samoihin aikoihin kuin kirjoittamisen workshopit – eli kirjoittaminen, lähiluku ja keskustelu ryhmässä. Se oli tapa kuinka luovan kirjoittamisen opiskelijat omaksuivat modernismin 1930-luvun Yhdysvalloissa.

    Monet uuskritiikin teoreetikoista myös vetivät näitä kirjoittajien tekstipajoja, luin jostain, että työskentely oli tiukkaa ja opiskelijat kutsuivat metodia “rogeroinniksi”. Johtuen kolmesta kovasta uuskritiikin Rogerista.

    Niin, tämä meni nyt sivuun aiheesta, mutta silti. Anhavan kommentointi taisi olla mestari – kisälli mallia.

  5. Karri Kokko says:

    Lyön uhallakin leikiksi vakavan asian, tässä anagrammitse:

    Jalo nykykone
    tuulennopea olisin
    julkisten unien
    – Aurinkotuulen leikki
    kynä, hihitti Eliot.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.