Elämän ja kuoleman kysymyksiä

Aleksis Salusjärvi | January 27th, 2013 - 20:13

 

Ajattelin vain tulla huikkaamaan että elossa ollaan ja että mitään sen ihmeempää ei ole tapahtunut sitten viime näkemän. Kaikki on ihan hyvin, pääasiassa vain makaan kotona ja luen kirjoja.

 

Näin kirjoitti Iida blogiinsa viime lokakuussa. Kävin silloin tällöin lukemassa hänen kirjoituksiaan, parikymppisen naisen arkisia kertomuksia elämästään. Se, että hän kertoi olevansa elossa, ei ollut pelkkä fraasi. Hänen bloginsa Todella kipeetä käsitteli hänen kamppailuaan Hodginin lymfoomaa, eli imusolmukesyöpää vastaan. Tuo lokakuinen kirjoitus jäi hänen viimeisekseen.

 

Iida oli todella kipeä kymmenen vuoden ajan. Toisiaan seuranneet sytostaattihoidot löivät hänet katuun kerta toisensa jälkeen. Hän kirjoitti kaiken blogiinsa ja näytti meille, minkälaista syövän kanssa taistelu on. Sairaalajaksoineen ja rankkoine hoitoineen jo sen lukeminen sieppasi.

 

Lokakuun lopulla, kirjamessujen aikaan, Iida kuoli Meilahden sairaalassa aamuyöllä. Vielä samana päivänä hänen omaisensa kirjoittivat viimeisen päivityksen Iidan blogiin:

 

Tästä emme voi enää jatkaa, on valittava uusi tie.

Iidan tahtoa kunnioittaen tämä blogi jää kaikkien luettavaksi.

 

Sain tietää Iidan kuolemasta vasta pari päivää sitten, kun hän juolahti mieleeni ja vierailin hänen blogissaan. En koskaan kommentoinut hänen tekstejään, en tiennyt hänen elämästään juuri mitään. Tiesin vain, että hän on urhea, poikkeuksellisen rohkea ja vahva ihminen, joka halusi peitota sitkeän sairautensa. Hänellä oli ollut lukuisia parempia kausia, ja toiveita parantumisesta oli ilmassa viime hetkille saakka.

 

Niin monen sairastetun vuoden jälkeen hänen kuolemaansa on vaikea hyväksyä.

 

Iida ei säästellyt itseään lainkaan kertoessaan sairaudestaan. Hän julkaisi kuvia itsestään näyttääkseen sairauden vaiheiden ja lääkkeiden vaikutuksen. Hän kertoi toiveistaan ja peloistaan ja tarkasteli maailmaa näkökulmista, jotka valoivat tarmoa ympärilleen.

 

Lähipiirissäni on ollut useita syöpää sairastaneita ihmisiä. Luokkatoverini sairastui maksasyöpään 11-vuotiaana ja selvisi siitä elinsiirron ansiosta. Näin hänet viimeksi joulukuussa, ja muistelimme hänen sairastumistaan ala-asteella. Se, että hän selvisi, muutti minuakin ratkaisevasti. Hänen kauttaan ihmisen kuolevaisuus muodostui ensimmäistä kertaa elämässäni käsitettäväksi asiaksi – mutta mikä tärkeämpää, hänen toipumisensa ja kyky palata normaaliin elämään toivat kuolevaisuuteen syvyyttä ja merkitystä. Vielä aivan lapsena käsitin, mikä paino ja itseisarvo elämällä on. Hänen kärsimyksensä eivät menneet hukkaan.

 

Iidankaan kärsimykset eivät menneet hukkaan, hän kykeni näkemään arvokkaita asioita kaikkialla ympärillään loppuun saakka. Ne kaikki ovat vilpittömiä ja tosia onnellisuuden aiheita, ja ne jäävät tänne vaikka ihmiset kuolevat. Silti hänen kuolemansa tuntuu lohduttomalta.

aloitus

Iida vuonna 2010. Kuvassa linkki blogiin.

 

5 kommenttia

  1. Ikuisuus says:

    Iäisyys, elämän rajat ja rajattomuus. Monta vastausta näistä molemmista blogeista ikuisiin, aina ajankohtaisiin ja läheisiin kysymyksiin. Kiitos.

    Hienot ja arvokkaat, selittelemättömät.

  2. Hanna-Riikka says:

    Kiitos paljon koskettavasta linkistä. Harmillista, kun en ole törmännyt aikaisemmin, ns. ajoissa… Vähän ristiriitaisin tuntein luen nyt, mietin onko kyse omalla kohdallani makaaberista tirkistelystä vai aidosta kiinnostuksesta ja empaattisesta yhteydestä. Haluaisin ajatella, että jälkimmäisestä.

  3. Aleksis Salusjärvi says:

    Ei tällaisiin henkilökohtaisiin sairaskertomuksiin mun mielestä liity tirkistelynhalu. Meidän maailmassa vain sairaus ja kuolema ovat tabuja, ja niiden näyttäminen vaatii rohkeutta paitsi asiasta kirjoittavalta myös lukijalta.

    Mun mielestä on tärkeää, että on ihmisiä, jotka kertovat vakavasta sairaudestaan julkisesti. Tosi monet sairaat jäävät yksin, kun tuttavilla ei ole kanttia kohdata kuolevaisuutta. Minutkin nuoren parikymppisen fiksun naisen kuolema tekee aivan neuvottomaksi, vaikka en edes tunne häntä.

    Kirjoittamiseen yleensä liittyy mammuttimaisia kysymyksiä elämän merkityksestä ja merkittäväksi tekemisestä. Se ääri, jota vasten Iida kirjoitti, auttaa näkemään tätä todellisuutta.

  4. Rajat says:

    Tämä kirjoitus ja siitä syntynyt lyhyt keskustelu näyttää kirkkaasti, millaisiin rajoihin ihmisillä on tarve. Ajatus kuolemasta osana elämää on jo vähän tuttu, yhdistelmän on ainakin kuullut, mutta sairaus osana elämää hätkähdyttää edelleen. Ei sellaiseen voi alistua, lääketiedehän kehittyy koko ajan. Rajoja on uskaliasta usein edes hipaista. Turvattomuus herättää niin voimakkaita pelon ja vihan tunteita.
    Israeliin rakennettu turvamuuri on järkyttävä ja ymmärrettävä kuva pelon torjumisesta henkisesti taantumalla. Jollei aihe olisi poliittisesti niin tulenarka, voisi tulla miettineeksi muurien historiaa Kiinasta Berliiniin ja ghettoihin asti.
    Henkisten rajojen pohdiskelu vie joskus oudoille ja yksinäisille poluille. On avartavaa ja lohdullista, että kohtaa ihmisiä, jotka uskaltautuvat ylittämään ne. Kertovat, että mitään rajaa ei ollutkaan.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Tosi tarkasti sanottu. Tän tekstin myötä tajusin, että muurit tosiaan toimivat absoluuttisena maailman rajana – aivan samoin kuin sairauden kanssa eläminen.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.