Elossa!

Aleksis Salusjärvi | August 19th, 2013 - 16:55

Elossa olemisen tunne on fyysinen. Erektio, aivastus, oksentaminen. Ruumiintoiminnot irrottavat egon kaikista abstraktioista. Vaikka kulttuurin rakenteet ja suurimmat saavutukset ovat tietoisuuden tuottamia, itse tietoisuus on kehon tuottama. Mikä hyvänsä ruumiin protesti (nälkä, tulehdus, ummetus, kutina) riisuu meistä kulttuurin ja pakottaa itsensä ja preesensin äärelle.

 

Ihmisyyteen liittyy kiinteästi kehotietoisuus. Oman ruumiin ja todellisuuden kiinnityspisteet määrittävät minuutta. Minä olen se, joka jaksaa kävellä tuonne, kiivetä tuonne, valvoa, kantaa, hypätä. Aikuistumisen ja subjektiksi muuttumisen prosessi on ruumiin suorituskyvyn hallitsemisen prosessi. Jos ihminen ei käytä ruumistaan, hän on vain osittain itsensä, hän on vain osittainen minuus.

 

Ruumis liittää ihmisen myös paikkaan. Kävellä metsän halki, kävellä mäen laelle, juosta saaren ympäri, tarkoittaa fyysistä suhdetta ympäristöön. Turismin suurin ongelma on kiertoajelu, jossa passiivista ihmismassaa kuskataan paikasta toiseen ilman että ne liittyvät kokemuksellisesti yhteen. Analyyttinen silmä arvostelee kunkin pisteen irrallisena ja tyhjänä ilman ymmärrystä paikan ja maailman suhteista.

 

Lauantaina juostu Helsinki City Marathon on yksi vuoden kohokohdista. Tuhannet ihmiset juoksevat tuntikausia kehonsa rajoille saakka. On häkellyttävää, miten kauniita nämä ihmiset ovat. Kyky hallita omaa ruumistaan valtavassa rääkissä, kyky sietää kipua ja kuormittaa kehoaan, kyky voittaa tahdolla väsymys. Ne ovat kaikki itsekunnioituksen avaimia. On huikeaa nähdä tuhansia ihmisiä juoksemassa ja heistä huokuva dynaaminen, vitaalinen, voima. Nähdä ihmisiä, joista huokuu absoluuttinen halu.

 

HCM:n kiehtovuus on siinä, että juoksijoista vain pieni osa on huippu-urheilijoita. Suurin osa on eri-ikäisiä tavallisia ihmisiä, ihmisiä jotka ovat niin hyvässä kunnossa, että pystyvät maratoniin. Täydellisiä tavallisia ihmisiä.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

9 kommenttia

  1. Jouni Tikkanen says:

    Eikö maratonin abstraktius tavoitteena ollenkaan häiritse sinua? Olen juossut sen kerran, ja maaliin tultuani minut täytti täydellinen tyhjyys. Treenasin juoksua varten puoli vuotta, olin huikeassa kunnossa, jossa puolimaratonin mittainen sunnuntailenkki tuotti ainoastaan puhdasta nautintoa. Mutta kun olen myöhemmin pohtinut samanlaisen kuntohuipun rakentamista, olen todennut, että olisi juostava paljon, jotta voisi juosta paljon, ja lopulta tulisi juosseeksi paljon. Se, että itsekunnioitus on rakennettu tämmöisen tarkoituksettoman liikkeen päälle, on yhteiskunnassamme laajempi ongelma, josta kannattaisi kirjoittaa paljon.

  2. Aleksis Salusjärvi says:

    Hahaa, tajuan pointtisi. Kaveripiirissäni on viitisen pitkän matkan juoksijaa, joista oikeastaan kaikki itsensä maraton-kuntoon juosseet ovat todenneet ykskantaan, että pitkien lenkkien juokseminen on pidemmän päälle tylsää.

    Mä liikun itse oikeastaan vain pyöräilemällä. Puolen vuoden aikana olen tehnyt systemaattisesti lenkkiä ja juuri nyt olen varmaankin parhaassa kunnossa kymmeneen vuoteen. Muutokset kehossa ja eri liharyhmissä ovat olleet isoja, mikä vaikuttaa vireystilaan ja ylipäätään kaikkeen toimintaan. Alue, jonka endorfiini tajunnassa täyttää on ihmisyyden perustava rakennuspalikka.

    Mä luulen, että tarkoituksettomuuden ajatus on kaikessa inhimillisessä toiminnassa aina läsnä, ja se kasvaa sitä mukaan mitä monomaanisempaa touhusta tulee (syöminen, paneminen, juokseminen jne). Tässä mielessä suorituskeskeisyyteen perustuva itsekunnioitus on aivan kahjoa touhua.

  3. jaakko says:

    tästä elossa-olon määritelmästä heräs mulla yks ajatus, joka kuitenki on sellainen sivuhuomautus, että se sopii varmaan paremmin omaksi merkinnäkseen. eli se löytyy blogisstani: http://ruskeatimantti.wordpress.com/2013/08/21/valisoitto-pieru/

    näin hiukan härskillä tavalla mainostan omaa blogiani tässä, mutta ehkä A. Salusjärveä kuitenkin kiinnostaa lukea kommenttini kirjoitukseensa

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Kyllä kiinnostaa, hienosti jatkat inhimillisyyden määrittelyä. Eikä linkkaamisessa ole mitään härskiä, päinvastoin!

  4. Onpa jotenkin kaunis teksti juoksemisesta. Mä olen kerran maratonin tempaissut ja nyt harkitsen, juoksenko uudestaan. Juokseminenhan ei vie tavallaan mihinkään mutta siinä samalla ajatukset ainakin omassa kuupassani raksuttavat niin, että juoksemisen synonyymina voisi käyttää idearikkautta. Oli muutes hauskaa tavata sinut eilen!

  5. Tiina Käkelä-Puumala says:

    Sen jälkeen kun huomasin juoksemisen stressiä purkavan vaikutuksen en haluaisi luopua siitä mistään hinnasta. Lisäksi juostessa syntyvät usein parhaat ideat.

    Maratoonariksi minusta ei olisi, olen siihen liian mukavuudenhaluinen enkä osaa ajatella juoksemista suoritusten kannalta. Minulle juoksulenkki on sekä pakoa jostakin että paluu – mistä ja mihin, en aina tiedä. Mutta tiedän omassa kropassani, miltä tuntuu tunne omien rajojen ylittämisestä, joka saa havittelemaan pitempiä ja pitempiä lenkkejä: siihen voi jäädä koukkuun.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Mä itse tykkään tunteesta, joka tulee endorfiinin sekoittuessa maitohappoon. Kun on sen verran kunnossa, että palautuminen tapahtuu nopeasti, saa spurteilla sopivasti vintin pimeäksi ennen alamäkeä tai liikennevaloja.

      Maratonin kiehtovuus on mulle maagisessa 40 kilsan pituudessa, joka on matka jonka terve ihminen voi tehdä joka päivä ilman lepopäiviä. Susi on ainoa toinen nisäkäs, joka voi kävellä päivittäin näin pitkän matkan (ja vielä päällekin). Maratonin rankkuuden huomaa muuten käytännössä kaupunkilomilla, jos kävelee paljon. Parikymmentä kilsaa taittuu aika helposti kävellen, kolmen kympin jälkeen alkaa paikoissa jo tuntua ihan kunnon rasitus. Neljä kymppiä ei onnistu ilman kohtuullista pohjakuntoa.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.