“En keksi mitä käyttöä sanomalehdellä on runokritiikissä”

Aleksis Salusjärvi | December 15th, 2010 - 17:29

Suomen Maakuntakirjailijat ja Keski-Suomen Kirjailijat järjestivät Jyväskylän kirjailijatalolla eilen illalla kritiikkikeskustelun. Puhujina olivat lisäkseni SARVin puheenjohtaja Siskotuulikki Toijonen, kriitikko Teppo Kulmala, tutkija Kristian Blomberg ja Suomen Maakuntakirjailijoiden puheenjohtaja Kari Tahvanainen.

Aktiivinen yleisö piti keskustelua yllä, ja se kaartui kirjallisuuden lisäksi lähes kaikkiin taiteisiin. Kritiikin paljon puhuttu kriisi nousi monella tavalla esiin. Toijonen kertoi Kritiikkiportin suhteellisen vähäisistä kävijämääristä ja sanomalehdissä yleistyneestä kritiikkien kierrättämisestä eri lehtien kesken. Hänen lähtökohtansa oli, että kritiikki ei ole kenen tahansa kirjoittama, vaan että kritiikin uskottavuus perustuu paitsi mediaan, jossa se ilmestyy myös kriitikon ammattitaitoon journalistina. Tässä hän katsoi olevansa kanssani eri mieltä puhuttuani aiemmin nettikritiikin mahdollisuuksista. Mitään olennaista erimielisyyttä en väliltämme kuitenkaan löydä. Vuosikymmenen merkittävin kritiikki on Otso Kantokorven käsialaa, ja sen seuraukset saavuttivat laajuutensa juurikin siksi, että se julkaistiin sanomalehdessä ja olennaista lisäpontta selkkaus sai kriitikon tunnetusta asiantuntijuudesta.

Kritiikin on kuitenkin muodostettava aina oma uskottavuutensa tekstikohtaisesti mediasta riippumatta. Kukapa ei olisi lukenut isoimmistakin lehdistä mitä typerimpiä kritiikkejä. Yhtä lailla yksittäinen blogisti saattaa kirjoittaa jonkin teoksen merkityksiä ja merkityksettömyyksiä poikkeuksellisen kirkkaasti ja olennaisesti esiin. Teksti itse luo oman auransa, ja juuri netissä tämä toteutuu usein positiivisella tavalla. Nettiin kirjoitetaan taideteoksista enimmäkseen spontaanista tarpeesta, kirjoittamisen motiivi on ajatus tai havainto, joka halutaan nostaa esiin. Tästä on hyvänä esimerkkinä vaikkapa Kristian Smedsin Tuntematon sotilas, jota puitiin aikakauslehtiä myöten, mutta olennaisin sisältö teoksesta tuli mielestäni esiin kuitenkin blogeissa. Journalistit hävisivät tässä amatööreille siksi, että näytelmän poliittiset ja päivänkohtaiset sisällöt pysyttivät siitä käydyn keskustelun detaljeissa – siitä huolimatta että vaikkapa Suomen kuvalehti kirjoitti pitkän taustoittavan reportaasin aiheesta. Blogistit sen sijaan pohtivat suoraan teoksen ratkaisuja ja intentioita vapaana asettamaan kysymyksensä teoksen maailman estetiikasta ja laajentamaan sitä sitten yhteiskunnallisuuteen näytelmän omista ratkaisuista käsin. Suomeksi: ei kysytty Matti Vanhaselta mielipiteitä, jotka ennestään tiedettiin typeriksi, vaan asetettiin Vanhanen ja ennen kaikkea Smeds koko sirkuksen osaksi.

Teppo Kulmala puhui pitkään toimittajakokemukseensa perustuen kulttuurisivujen jatkuvan supistamisen vaikutuksista, jonka seurauksena kritiikit ovat käyneet tuoteselostemaisiksi ja epäanalyyttisiksi. Pahin muutos on merkkimäärän supistuminen pariin tuhanteen, mikä ei mahdollista enää paneutumista. Yleisössä virisi keskustelua entisaikojen sivistyneemmistä kulttuurisivuista, johon Toijonen huomautti asiallisesti, että on virheellistä synnyttää myyttistä kuvaa siitä, että “vanha kunnon” kritiikki pitäisi saada takaisin. Fakta on se, että henkilöhaastattelut kiinnostavat tällä hetkellä lukijoita kritiikkiä enemmän.

Kristian Blomberg piti illan painavimman puheenvuoron sijoittaessaan tämän hetken keskeisimmän runokritiikin kulttuurilehtiin ja nettiin. “En keksi mitä käyttöä sanomalehdellä on runokritiikissä”, hän sanoi ja kertoi miten kerta toisensa jälkeen sanomalehtikritiikki onnistuu kauttaaltaan olemaan mitäänsanomatonta, epäajankohtaista, ympäripyöreää ja latteaa. Hän jatkoi, että ehkä tilanne on se, että kritiikistä maksaminen pitää lopettaa, jolloin sitä kirjoitetaan enää pelkästään rakkaudesta lajiin ja sisältökeskeisesti. Ohjelmalliset lehdistötiedotereferaatit jäisivät pois ja jäljellä olisi pelkästään keskittynyt teksti. Blomberg on tietysti oikeassa asettaessaan sanomalehdet tämän hetken runokritiikin hetteikköön. Runoilijat ovat keskimäärin tyytyväisiä siihen, että kritiikki ei ole harhaanjohtavaa, poetiikkaa koskevia löytöjä ei sanomalehdissä ole ilmestynyt miesmuistiin.

Toijonen puolusti kriitikon palkkioita nostamalla esiin kulttuurijournalismin laajemmin ja liittäen kritiikin sen osaksi. Tällöin on kriitikon työstä saatava myös kunnon korvaus, koska se ylläpitää edustamiaan taloudellisia rakenteita, valaisee taideteoksia kulttuurin olennaisimpana sisältönä ja herättää taiteesta käytävää keskustelua.

Kysymys asettuu kiinnostavalla tavalla koskemaan kritiikin asemaa kulttuurissa. Yleisöstä kumpusi soraääniä nykytilanteesta, jossa lehden avustajana toimiva kriitikko ottaa passiivisesti vastaan tilauksia ja sorvaa kritiikkinsä annettuun merkkimäärään. Lehden painotuksista siis vastaavat toimittajat, jotka ostavat kriitikon ammattitaitoa sisällöntuottamiseen. Tämä kuvio on omiaan synnyttämään ongelmia. Kun kriitikko ei pääsekään tekemään journalismia siinä laajuudessa, jonka hänen kompetenssinsa mahdollistaisi (tehdäänkö iso vai pieni juttu, jätetäänkö kokonaan tekemättä jne.), hän ajautuu naputtamaan mistä tahansa vähän mitä tahansa. Soppa on valmis, kun nykyajan toimittajaihanne on moniosaaja, “joka tekee kaiken ja kaikki kärsii”, kuten Toijonen sanoi. Lehden painotukset eivät siis synny suurimpaan asiantuntemukseen perustuen, ja kritiikkiä tilataan teoksista niiden toimittajissa synnyttämien mielikuvien perusteella. Tämän lopputuloksena tuottajat ja tiedottajat vastaavat kulttuurin sisällöistä. Mitä ammattitaitoisempi tiedote ja suurempi markkinointi sitä pulskemmat kritiikit. Tämän huomasin hyvin hetki sitten toimiessani tiedottajana eräässä näyttelyssä. Laatimani ytimekäs teksti päätyi lähes sellaisenaan useaan mediaan. Ilmainen vinkki teille kaikille pienellä budjetilla näkyvyyttä haluaville taiteilijoille: satsatkaa ammattitaitoiseen tiedotukseen.

Mutta voivottelun sijaan täytyy ihmetellä myös kriitikkojen passiivisuutta. Jos heillä kerran on journalistisia kykyjä, mikseivät he käytä niitä? Olen kirjoittanut moniin lehtiin ja työssäni olennaisinta on ollut ymmärrys siitä, mitä ja miksi ollaan tekemässä. Surkeista näyttelyistä olen esim. sopinut tehtävän pienempiä juttuja alkuperäisen kaavailun sijaan. Olen saanut opastusta siitä, minkälaiseen journalismiin pyritään ja mikä koetaan tärkeäksi. Olen keskustellut juttujeni onnistuneisuudesta ja puutteista, antanut palautetta myös muiden tekemien juttujen osalta. Jos jokin loistava taideteos ei kriitikon mielestä tule tarpeeksi perusteellisesti noteerattua, asian puimista voi jatkaa haastatteluissa, kolumneissa, taustoittavissa jutuissa jne.

Toimittajan työ on nykyisin hätäistä. Moni puhuu haaveistaan “mennä kentälle”, mikä tarkoittaa että he haluaisivat tehdä muutakin kuin lukea sähköpostia, soittaa puhelimellaan, päivystää kurjia pressitilaisuuksia, keksiä kiireessä kuvatekstejä ja runtata tekstiä taittopohjan boksiin. Nykyajan kriitikko voisi juuri sanomalehdissä olla riippumaton kulttuurin preesensiä laajemmin heijastava taho, jonka potentiaali olisi reagoinnin sijaan entistä laajempi muuntautumiskyky. Vaikka sanomalehti ei enää juuri julkaisekaan esseistiikkaa, on silläkin paikkansa muussa mediassa. Risto Niemi-Pynttäri puhuikin netin potentiaalisesta roolista kritiikin uutena mahdollistavana alustana, jossa sanomalehtikritiikki ja dialogisuus saisivat tarvitsemansa tilan ja ajankohtaisuuden.

PS. pieni varaus tässä tekstissä mahdollisesti esiintyviin asiavirheisiin, sillä kirjoitan tätä junassa kerralla valmiiksi -periaatteella. Terveisiä Riihimäeltä.

3 kommenttia

  1. admin says:

    “Kyseessä lienee tahallinen kärjistys ” aloittaa Melender kommenttinsa
    http://antiaikalainen.blogspot.com/2010/12/kritiikin-kritiikkia.html

  2. […] Tässä todistajanlausunnossa Jyväskylän taannoisesta kritiikkikeskustelusta esiintyy eräs kiinnostava sanavalinta. Valelääkäreitä ovat kuulemma nk. nettikriitikot, tai siis kritiikinkaltaisia valmisteita internetiin omaehtoisesti tuottavat kirjoittajat. Nimitys tuskin tarkoitti internetissä julkaistavia editoriaalisia sisältöjä. Yleisöä on toistuvasti vanhan median puolelta varoiteltu näistä luontaishoidoista, nettikritiikki rinnastuu lääketieteellisen metaforiikan kannalta lähinnä kristalliterapiaan, eivätkä itseään kunnioittavat tosiammattilaiset edes lue ikinä mitään “nettikritiikkiä”. […]