Epäonnistuneen puotipuksun murheita tai kirjojen myymisen vaikeudesta

Maaria Ylikangas | March 10th, 2014 - 16:09

Osta, osta, muuten nämä loppuu

-Rölli

 

Mennäänpä ostamaan kirja. Lähimpään Suomalaiseen kirjakauppaan. Etsitään viimeisimpien sisustusmuutosten jälkeen hyllyä, joka oli ennen ovensuussa vasemmalla, nyt keskialueella vasemmalla mutta nurinpäin. Ah mutta siinä on vain kasapäin ihan uusimpia kirjoja. Pöh mutta etsimämme kirja ei löydy pokkarihyllystäkään. Mennään kysymään.

 

Tervehditään ja tiedustellaan. Sanotaan kirjailijan ja kirjan nimi myyjälle. Myyjä: MIKÄÄH? Toistetaan huolellisesti artikuloiden. Tuttavat aina saavat selvää kun sanon kirjailijan nimen, sössötänköhän, meinaa nolostuttaa. Myyjä: MITEEHSE KIRJOTETAA? Luetellaan kirjain kerrallaan, myyjä näppäilee nimen yksisormijärjestelmällä tietokoneelle. Sitten hän kertoo, ettei heillä ole, kirjan voi tilata, toimitusaika on noin kaksi viikkoa, voi noutaa myymälästä. Tilaus maksaa erikseen.

Kysytään myyjältä toiveikkaana, voisiko hän sitten suositella jotain muuta, jossa olisi sama aihepiiri, vaikka kansalaissota tai syömishäiriö. Myyjä vastaa EHMÄTIIJÄ MUT MEILLON TÄTÄ UUTTA RIIKKAPULKKISTA TÄSSÄ KASSALLA, KANTA-ASIAKASKORTILLA TARJOUKSESSA. Ei tällä kertaa, kiitos, vastataan. Myyjä vielä yrittää: MEILLON NÄITÄ UUSIA SÖPÖJÄ MUISTITIKKUJA, myyjä viittilöi elukannäköisiä pikku puikkoja kassapöydällä. Ei, ei kiitos, ei. Hei.

Ei mennä ikinä, ikinä, ikinä takaisin tuohon kauppaan. Ei edes muistitikun tarpeessa. Mennään nettiin. Laitetaan tilaus nettikauppaan tai huutonettiin. Saadaan kirja halvemmalla, nopeammin ja ilman kontaktia erikoistavarakaupan myyjään, joka ei tunne myymiään tuotteita. Tuskin se muistitikustakaan osaa asiaa tehdä.

 

*

Fritz_Westendorp_Pariser_Büchermarkt

Fritz Westendorp: Pariser Büchermarkt, 1911

 

Antti Majander summasi Helsingin Sanomien lauantaiesseessä (8.3.2014) kirja-alan muutoksia. Nimekettä pukkaa, vaikka myynti vähenee. Majanderin mielestä kirjojen määrää on syytä karsia. On myös tosiseikka, että kirjailijat eivät ole kustantamoille ja julkisuudelle samanarvoisia. Tämän kuvion kärjisti Karo Hämäläinen blogissaan muotoilemalla kirjailijoiden kastijaon.

 

Majanderia ei tietenkään kiinnosta onko self-help -oppaiden ja kuppikakkukirjasten tuotanto vakaalla pohjalla. Ne ovat kirja-alan kulutustavaraa, jotka kirjallisuusihmiset aina selittävät itselleen samalla logiikalla: taiteen kannalta toissijainen kirjallisuus pitää yllä laadukkaan kirjallisuuden kustantamista. Romu palvelee taidetta.

 

Majanderin puheenvuoron ydin on siis taiteen ja sivistyksen puolustamisessa muutoksia vastaan, ja ”kustantajaksi” nimitetyn osapuolen inhimillistäminen. Majanderin luoma makeover näyttää tältä: ”Nurkkaan ajettunakin kustantajassa asuu sisältöön uskova idealisti. Jos ei asuisi, hän ei pysyisi alalla.” Väitteen retorista voimaa voi punnita muuttamalla ammattikunnan toiseksi: ”Nurkkaan ajettunakin kettutarhurissa asuu kauneuteen uskova idealisti. Jos ei asuisi, hän ei pysyisi alalla.”

 

Kustantamoja ei siis nähdä kirjojen tuotantoon erikoistuneina toimijoina, vaan taiteen tuottajina, jotka vakavasti otettavan kirjallisen kulttuurin jatkuvuuden turvatakseen myyvät roskaa, uhrautuvaisesti. Jokainen kirja on tuote, mutta jotkut kirjat ovat vaan tuotteempia kuin toiset.

 

Samaan aikaan kirjallisuus on taiteenala. Sen toiminnan ehdot määrittyvät kustannusalasta, mutta vain osittain. Vaikka nykyaikainen tapa kustantaa kirjoja joutuisi niin vakavaan kriisiin, että se joutuisi muuttamaan toimintaedellytyksiään radikaalisti, kirjallisuus ei kuolisi.

 

*

Customers_in_the_Book_Department_at_Selfridge's_department_store_in_London_during_1942._D6590

Asiakkaita Selfridgen tavaratalon kirjaosastolla, Lontoossa, 1942.

Kun menee huonosti, pitää löytää syyllinen. Majanderin jutussa syypää on lukeva yleisö, jolla ei ole enää halua sivistyä.

 

Majander tekee virheen moralisoidessaan lukijoita. Sivistyksen merkki on uuden kirjan ostaminen kotimaisilta kirjamarkkinoilta, ja tällaisen ostokäyttäytymisen väheneminen kertoo rappiosta. Tämä on tietysti ollut kirja-alan pääasiallinen tapa vedota yleisöön: ei suinkaan houkutella tai luoda halua ja tarvetta, kuten markkinoinnissa yleensä. Syyllistetään! Tuo markkinointistrategia koki jonkinlaisen vararikon jo viitisensataa vuotta sitten, kun katolisen kirkon anekauppaa alettiin arvostella.

 

Se, että kirjatuotteita, esimerkiksi best-sellereitä, myydään vähemmän, ei tietenkään tarkoita sivistyksen vähentymistä. Eihän kukaan ole pitänyt kirjamyynnin listaykkösiä yleensä kirjallisuuden taiteellisena kivijalkana, vaan viihteenä. Ehkä hyvänä viihteenä, mutta silti viihteenä. Voisi jopa väittää, että sivistyksen tasosta kertoo se, että laadukkaina pidetyt taideromaanit, Sofi Oksasen kaksi uusinta romaania ja Ulla-Lena Lundbergin Jää ovat rikkoneet 100 000 kappaleen myyntirajan viime vuosina.

 

Kirjanystävät ovat myös viime vuosina valittaneet kirjojen määrää ylipäätään. Useammassakin huushollissa on liikaa kirjaa, eikä niitä ole helppo saada kiertoon. Pääkaupunkiseudun antikvariaatit ovat valikoivia, niillä riittää myytävää. Moneen paikkaan on turha tarjota viime vuosina ilmestyneitä romaaneja. Toisaalta suhteellisen uusia romaaneja lainataan kirjastoista paljon, ja siellä nimekkeet kiertävät lukijalta toiselle aika hyvin. Sivistyksen pystyy rakentamaan aivan loistavasti käytetyillä kirjoilla, ostamatta yhtäkään uutuutta. Valistuneet kielitaitoiset, ulkomaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneet lukijat pystyvät hankkimaan uutta maailmankirjallisuutta luettavakseen halvemmalla ja nopeammin kuin suomenkielinen käännös ikinä valmistuu.

 

Majander huomauttaa, että David Foster Wallacen Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja sai HS:ssa ylistävän arvostelun, joka lisäsi kysyntää, mutta kirjaa on myyty viime viikon loppuun mennessä vain runsaat 700 kappaletta. Valitteleeko riippumattoman sanomalehden kirjallisuustoimittaja todellakin sitä, että hänen sanomalehdessään ilmestynyt arvostelu ei nostanut kirjamyyntiä enempää? Niin, jos kirja-alan henki on epäonnistuneen puotipuksun mielenmaisema, ei tee mieli sijoittaa siihen.

 

Myyttinen lukukansa taitaa olla liian fiksua nykyisille markkinointikeinoille. Esimerkiksi kirjakaupassa asiointi on toistuvasti, vuosien ajan, ollut juuri tuollaista kuin kirjoitukseni alussa kuvailin. Jos asiakas kokee jatkuvasti joutuvansa taitamattoman henkilökunnan palveltavaksi, se keskittyy mieluummin koristeteippien osteluun. Kirjakauppojen suppea valikoima ja tapa myydä kallista hitaasti ymmärrettävästi saavat ostajat hankkimaan kirjat nettikaupoista ja käytettynä. Suomalaisen kirjakaupan hankinnat on hoidettu yhdenmukaistamalla koko ketjun kirjahankinnat (Taloussanomat, 10.7.2009). Majander ehdottaa, että kustantamot parantaisivat markkinointia jalkautumalla pienten yleisöjen pariin. Osittainhan ne jo tekevätkin näin vaalimalla kontakteja kirjabloggareihin.

*

Mihin tämä sitten jättää kirjailijan?

 

Karo Hämäläinen jakaa kirjailijat A-, B- ja C-kasteihin. Niiden ulkopuolella on vielä kastittomien ryhmä. A-kastilaiset ovat valioita, joita kustantaja haluaa vaalia, pitää säännöllisesti yhteyttä, raivaa tilaa kustannusohjelmasta. B-kastilaiset ovat rivikirjailjoita, joiden yhteys kustantamoon on heikompi. Ensimmäiset myyvät hyvin, jälkimmäiset jonkin verran. C-kastilaiset ovat outo joukko: ”C-kastin kirjailijoitakin on kustantamoiden listoilla. Vähänlaisesti mutta silti. Miksi ihmeessä? Siksi, että jotkut kirjailijat ovat sinnikkäitä kerjäämään ja hyviä kiristämään, kustantajat taas herkkäsydämisiä.” Huonosti myyviä, kehityskelvottomia, hankalia, kovaäänisiä tyyppejä.

 

Hämäläisen kirjoitus kuvaa kirja-alan raadollisuutta kirjailijan kannalta. Lopun lakoninen toteamus kastittomien niin väkivahvuudeltaan kuin merkitykseltäänkin kasvavasta joukosta on totta, mutta vielä sopii miettiä millä tavalla kastittomien, siis ison kustannusmaailman ja kirjamarkkinoiden ulkopuolella olevien merkitys hahmottuu. Kirjallisuuden painopiste taiteena on ollut jo joitakin vuosia kastivapaalla vyöhykkeellä. A-luokan kirjailijat ovat harvoin kiinnostavia.

 

Alan kilpailu on todella kovaa, ja kirjailijan kannalta kyse on jatkuvasti itseohjautuvasta luovasta työstä. Ei olla töissä missään, mutta töitä tehdään – oli palkkio sitten varma tai ei.

 

Johannes_Jelgerhuis_-_De_winkel_van_boekhandelaar_Pieter_Meijer_Warnars

Johannes Jelgerhuis: Kirjakauppias Pieter Meijer Warnarsin myymälä, 1820

Olen miettinyt kateutta viime aikoina paljon, onhan se aika häpeällinen tunne. Iloitsen kyllä, jos kollega saa apurahan tai pääsee palkintoehdokkaaksi, mutta kateutta on mahdotonta estää. On mahdollista olla samaan aikaan iloinen ystävän puolesta sekä kateellinen. Uskon, että kirjallisuuden kentällä kateus ja kilpailu ovat jossain määrin haitallisia ihmissuhteille”, kirjoittaa Laura Honkasalo blogissaan.

Samaan tapaan J.P. Koskinen blogissaan: ”kirjailijat kokevat kamppailevansa kollegoitaan vastaan. Se aiheuttaa tietysti jollakin tasolla kateutta, joka […] ei ole henkilökohtaista vaan kohdistuu lähinnä vallitsevaan tilaan. Kulttuurialalla kilpailuasetelma tässä laajuudessa ei ole millään tavalla optimitilanne. ” Kilpailu läpäisee huonolla tavalla koko kentän. Ja vähästä, hyvin vähästä kilpaillaan. Ja toisaalta paljosta: kun on kyse julkaisumahdollisuuksista ja apurahoista, on kyse mahdollisuuksista kirjoittaa ja elää.

 

On hyvä, että kirjailijat alkavat viimein puhua kentän toimeentulologiikassa jatkuvasti naamalle iskevästä epäoikeudenmukaisuudesta. Taloudellisten kysymysten ratkaisemiseen ei ole mitään viisastenkiveä, ja vaikka esimerkiksi tekijänpalkkiot ja myynti paranisivat, se ei merkitsisi suuria muutoksia juuri kenenkään taloudelliseen tilanteeseen.

 

Kirjailijoita ei voi myöskään yleisesti syyttää huonosta asennoitumisesta vaikeaan tilanteeseen. Ratkaisuja tilanteen paranemiseen pitää etsiä hyvin laajalta. On selvää, että sivistystään menettävä yleisö on toisaalta entistä halukkaampaa kirjoittamaan itse. Se on osasyy kirjailijoiden “tunkuun” kentälle. Rajat taidetta vastaanottavan ja sitä tuottavan väliltä saattavat entisestään hämärtyä, vaikka useimmat lukevat ihmiset eivät koskaan kirjoittaisikaan kirjaa. Ehkä ajatus kirjailijaurasta ajautuu kriisiin, mihin se ei ole vielä joutunut, vaikka esimerkiksi Kirjailijaliitto huomauttelee jatkuvasti itsensä elättämisen mahdottomuudesta. Ikävimmässä tapauksessa niinsanottujen A-luokan kirjailijoiden asema vahvistuu entisestään ja hitsautuu entistä tiiviimmin kiinni kustannusmaailman ja kirjakaupan tämänhetkisiin rakenteisiin. Se kaventaisi kirjallisuuden kenttää ja taiteen mahdollisuuksia löytää yleisönsä.

Kenties tekniset ja tiedolliset resurssit ja luovuuden arvostus on ylipäätään johtamassa siihen, että kuka tahansa voi olla kirjailija, millä tahansa hetkellä ja missä tahansa puitteissa. Kirjojen runsas nimekemäärä herättää huolta toimeentulosta, realistisia arveluita siitä, etteivät kaikki kirjat saa julkisuutta, ja rehtiä roskan pelkoa.  Avoimuus ja runsaus ovat silti merkkejä elävästä kirjallisesta kulttuurista.

 

13 kommenttia

  1. […] Kriitikko Maaria Pääjärvi: http://www.luutii.ma-pe.net/epaonnistuneen-puotipuksun-murheita-tai-kirjojen-myymisen-vaikeudesta/ […]

    [WORDPRESS HASHCASH] The comment’s server IP (217.30.184.185) doesn’t match the comment’s URL host IP (217.30.184.170) and so is spam.

  2. Aleksis Salusjärvi says:

    Mua jotenkin jaksaa hämmästyttää se, että samaan aikaan kun Suomessa luetaan ja julkaistaan enemmän kirjoja kuin ikinä – suorastaan fantastisia määriä – itketään sitä, että kirjabisnes kuihtuu koska MitäMissäMilloin ei enää myy sataatuhatta.

    Johtopäätös, että sivistyneistö olisi kadonnut, on aivan hömelö maassa, jossa pelkästään koulutustaso ylittää Cygnaeuksen utopiat.

    Kirjamyynti on kriisissä, ja laajemmin, kirjallinen julkisuus on kriisissä. Kustantamoissa tehdään pirun hyvää työtä suurella sitoumuksella, mutta markkinointiosastoissa pitäisi röykyyttää oikein perusteellisesti käsitystä siitä, miten kirjallisuus toimii nykymaailmassa.

    Mäkin ostan usealla satasella kirjoja vuodessa (ihan käsittämötöntä, kun en ehdi lukea kaikkia, ja saisin varmaan ilmaiseksi suurimman osan kirjoista enivei), mutta Akateemisessa tai Suomalaisessa en muistä käyneeni montakaan kertaa viime vuosien aikana. Mulle kirjallisuus on elävä kokonaisuus, jossa teokset hengittävät ja saavat merkityksensä monella tavoin.

    Majander on prikulleen oikeassa huomiossaan siitä, että kustantamoissa pitäisi jalkautua enemmän. Eikä se vaatisi edes resursseja, vaan kustantamo-tukku-päämedia-kirjailijaliitto -dinosaurusten ohi ja yli katsomista. Digimaailma ei tuhoa painotuotetta, mutta se tuhoaa monia painotuotteiden synnyttämiä foorumeita niin sisältöjen kuin markkinoinnin suhteen.

    On aika tyypillistä, että tällaisia isoja mahdollisuuksia ja uusjakoja tervehditään kansalaisia ja maailmaa syyttämällä. Neoluddiittina olemisen etuna on se, että tuntee kuin omat taskunsa ne kotoisat olosuhteet, jotka ovat parantumassa joksikin uudeksi ja vielä osin hahmottomaksi.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Dinosaurusten ohi kai tässä pitäisi mennäkin. Mä en myöskään osta kirjojani Suomalaisesta tai Akateemisesta, satunnaisia alejuttuja lukuunottamatta. Ilmeisesti tää alennustila on aika monen vika, koskas oot ostanut MitäMissäMilloinin?

      Asian hauska puoli on just tuo, että kun kirjaväki on tottunut pitämään viihdekirjallisuuden ja kaiken sälän myymistä välttämättömänä taidekirjallisuuden rahoitukselle, yhtäkkiä eliitti voi ihan oikeasti alkaa puolustaa aina ja ikuisesti parjaamansa mössön myymistä. Eikö pantais mutka tästä suoraksi, ja taide vaan myyntiin ihtenään, kun kerran sofioksasetkin kelpaa.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Kai tossa kuviossa pykii tosiaan eniten se, että taidekirjallisuus on vähän kuin kukkakaali lasten lautasella kalapuikkojen (MMM) vieressä. Se on ihan sympaattista, että kirjalla lyödään vieläkin tyhmää kansaa päähän, mutta ehkä kuitenkin enemmän viime vuosisadan juttuja.

        Ei mikään kulttuuri enää toimi sillä logiikalla, jota dinosaurukset ulvovat takaisin. Edes Hollywodin isoimmat tuotannot eivät voi markkinoida viihdettä kaatamalla humpuukiaan tyhmään yleisöön. On oikein ja vieläpä hyvin lupaavaa, että ihmiset haluavat mieluummin olla osallisina kulttuurissa kuin pelkkinä kuluttajina.

        Kirjallisuuden suhteen se tarkoittaa että pitää löytää hemmetisti uusia tapoja, joilla ihminen x päätyy lukemaan teosta. Ja tosiaan se ilmeisin ajatus, että pannaan kirjailija huoraamaan itseään televisioon, ei taatusti ole toimivin. Ehkä kirjamyynnin ainoa ongelma on, että se pitää yleisöään tyhmänä.

  3. Ripsa says:

    Kyllä mä tilaisin netistä kirjoja vaikka tietsikalle, mutta en ole vielä kyennyt ratkaisemaan lukemisen fyysistä suoritusta. Valaistus. Tietsikan koko. Logistiikka (millä hilata tietsikka yläkertaan ja välttää se että kissa jalkojen välistä juostessaan ei horjuta tasapainoa ja tietsikkaa, pahimmassa tapauksessa koko minua!), kirjahyllyjen ahtaus. Kirjojen kiertokäyttö? Antikvariaattien seinät ovat tulleet jo vastaan ajat sitten.

    Sitten: taatusti tarvitsen käsikirjastoni ja sen lisäksi pääkirjaston käsikirjaston. Mutta ei se kirjasto ole digitaalisessa muodossa. Kirjastoon täytyy yksinkertaisesti raahata vanhat ja sairaat luunsa ja sillä selvä. Siinä ei ole mitään vikaa, se on oikein hyvä. Kirjastoilla on lisäksi autuaallinen kyky ja taito etälainata tarvitsemani kirja vaikka Oulusta. Niinpäs juuri tein ja pelastin itteni pälkähästä.

    Siis: nopeisiin tarpeisiin pitää saada kirjoja. Pienessä kaupungissa on yksi hyvä divari ja yksi huono kirjakauppa. Työllistettäviä tyttösiä on tungokseksi asti ja he käyvät lounastunnilla hakemassa lisää meikkejä kaupasta.Se ihmisaines on kertakaikkiaan kirjoja alentava. Siitä ei päästä mihkään. Sen sijaan divarissa menee helposti koko päivä eikä riitäkään. Ja on kivaa.

    Päädyn siis siihen, että voisin käyttää kirjojen lainauslaitoksena tietokonetta, mutta en saa sillä kirjoja kirjastosta, koska niihin kirjoihin ei ole tekijänoikeuksia. Saan kyllä ostaa digi-kirjoja, mutta siihen minulla ei ole varaa.

    Tämä nyt olen vain minä. En usko että se kemikaliokaupan mainos osaa edes lukea. Rakastan lukea kirjalistoja kaikenmaailman kirjoista joita julkaistaan. Muuta väylää saada niitä ei ole kuin kirjasto. Siis hyville kirjoille, miksei myös viihteelle, johon ei ole aikaa.

    Tummat pilvet nousevat taivanrannasta todella huolestuttavasti. Kirjastojen määrärahoja on pienennetty joka vuosi. Puolueet uhkaavat kuntauudistuksella. Meillä kaikkea (siis KAIKKEA) pitää olla kahdella kielellä. Se lisää kirjastolautakunnan tuskaa. 24% ruotsalaisvähemmistö tekee kaupungista kaksikielisen ja taatusti se purkkaa jauhava blondi osaa kummatkin kielet yhtä huonosti, joten työllistämisvaikutuksiakaan ei ole.

    Nimittäin jos täällä työllistettäisiin hurjasti, niin yhä isommalla määrällä olisi kanttia marssai jonoksi kirjakauppaan vaatimaan palvelua. Ensimmäiseksi toivon, että supistuspäätökset lopetetaan kirjastoilta. Olisi kivaa saada vaikka kaksikielinen mielenosoitus kirjastopalvelujen lisäämiseksi! Eikun: kirjojen ostamisen lisäämiseksi, en minä DVD-tuotantoa tarvitse. En käsitä miten me ollaan jouduttu hienosta kirjatulvasta tilanteeseen, jossa niitä kirjoja ei saa käsiinsä.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Kirjakaupassa erikoista on just tuo, että meillä pitäis olla joku ihme kirjatulva ja nimekemäärän kau-hee kasvu, mutta ei sitä kirjakaupassa näe. Sitä valikoimaa katsellessa tulee mieleen anekdootit Neuvostoliitosta ja sukkahousuista. Ja myyjien asiantuntemuksen puute on todella kummallinen asia, ei oikeasti voi olla liian hankalaa löytää töihin edes jonkin verran lukemista harrastavia ihmisiä. Divarissa tietysti on, aina pääsee juttusille ja ihminen kassan takana tietää mitä myy ja tietää mitä muutakin voi myydä. Siihen jos pystyttäisiin kirjakaupassa – eikä sitä varmaan ketjukirjakauppa ole edes kokeillut.

      Kirjastojen toiminta on luku sinänsä. Pääkaupunkiseudulla tilanne on minusta ihan hyvä, ehkä heikompi kuin joskus, mutta silti kaikenlaista saa, asioita voi helposti tilata kirjastoverkostosta ja kyllä mä dvd-hyllyä olen paljon käyttänyt, oikein hyviä elokuvia siellä on. Ja hyvä että on, eihän niitä saisi esimerkiksi vuokraamoista, joissa on täsmälleen sama tilanne kuin kirjakaupoissa. Valikoima on järkyttävän suppea.

  4. Kyllä ei naurata, kun joutuu kirjakaupassa tavaamaan S-T-E-P-H-E-N K-I-N-G, koska kirjailija ja uutuuskirja Doctor Sleep eivät joulun alla sanoneet mitään. Tästä voisi tietysti syyttää kausiapulaista, mutta silti näitä vastaavia kokemuksia on ihan liikaa.
    Minäkin ostan kirjani netistä.

    Enkä malta tässä(kään) olla muistelematta sitä, etten aikanani päässyt SK:an töihin, koska minulta puuttui kassakokemusta. Olin tuolloin toista vuotta opiskellut kotimaista kirjallisuutta (ja tietysti harrastanut lukemista pitkään). Mutta ei. Kassakokemuksen puute torppasi urani sillä saralla.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Stephen King! Taivas. Ilmeisesti Suomalainen kirjakauppa ei halua panostaa minkäänlaiseen työssäoppimiseen, ei myyjien tuotetuntemuksenkaan suhteen.

  5. Hirlii says:

    Yleisten kirjastojen tilanne on ollut viimeiset 20 vuotta heikko. Eikä vaikuta siltä, että tilanne olisi hirveästi muuttumassa paremmaksi, kuten ei muidenkaan kuntapalvelujen osalta.

    Kirjastojen toiminta on saatu näyttämään jpa “epäilyttävältä” ja kirjastojenkäyttäjä istutettu syyllisen penkille. Kirjastojen puolustajia on verrattu Pohjois-Koreaan, siis mikäli on erehtynyt puolustamaan laadukasta kirjastotyötä ja kansalaisten yleistä ja yhtäläistä perusoikeutta mahdollisimman hyvän aineiston käyttämiseen ja lukuharrastukseen maksutta.

    Kirjastojen määrää ja määrärahoja on karsittu rajusti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kasvukeskuksissa, keskisuurissa ja isoissa kaupungeissa sekä niiden lähellä, kirjastoihin kohdistuvat leikkaukset eivät näy niin nopeasti kuin muualla Suomessa.

    Viimeiset vuodet ovat muuttaneet tilanteen jo miltei syöksykierteeksi. Kirjastoalan ammattilaisia lomautetaan ja irtisanotaan tai työ voidaan muuttaa taloudellis-tuotannollisista syistä osapäiväiseksi. Alalle koulutetuilla ei kajasta taivaanrannassa vakituinen työ vaan määräaikaiset työsuhteet,kun eläkkeelle lähtevien tilalle ei palkata uusia työntekijöitä. Ylipäätään kaikilla kunta-alalla työskentelevillä on tällä hetkellä hyvin tukalat ajat.

    Julkipuheessa kuntapalvelut halutaan nähdä Kauheana Isona Mörkönä johon ”meillä ei ole varaa”.

    Kirjastopalvelujen kustannukset ovat todellisuudessa hyvin pienet, verrattuna muihin kuntien menoihin, mutta silti kirjastot usein pääsevät säästökohteiden ykköseksi.

    Kirjastojen toiminta on täysin valtion ja kuntapäättäjien armoilla. Kirjastolautakuntien toiminta on toisinaan melkoisen surkuhupaisaa. Tästä esimerkkinä käyköön Helsinki, jossa kaupungin poliittinen johtoväki ajaa suurhanketta: Keskustakirjastoa.

    Yhä useammat helsinkiläiset ovat kääntyneet koko hanketta vastaan. Hyvistä syistä. Kirjastoalan ammattilaiset kritisoivat sitä, koska sillä on enää vähän tai hyvin vähän tekemistä todellisen kirjastotoiminnan kanssa. Sitä ei pitäisi enää kutsua kirjastoksi.

    Hgin kirjastolautakunnassa käytiin joku aika sitten keskustelu saunasta:

    ”Kirjastotoimenjohtaja Tuula Haavisto esitti, ettei kirjastoon rakennettaisi saunaa. Kulttuuri- ja kirjastolautakunta päätti kuitenkin, että se kannattaa saunan rakentamista Haaviston mielipiteestä huolimatta. – Olen iloinen, että lautakunta haluaa yhä saunan keskustakirjastoon, lautakunnan puheenjohtaja Johanna Sumuvuori (vihr) viestitti HS:lle kokouksen jälkeen.”

    http://www.hs.fi/kaupunki/Helsingin+kirjastolautakunta+haluaa+yh%C3%A4+saunan+keskustakirjastoon/a1393912536935

    Kertonee siitä mikä on poliittiselle eliitille tärkeää. Mikäli kirjasto merkitsee poliittiselle johdolle vain fyysistä monumenttia (hyvin kalliita seiniä), viihtyisiä bistroja ja ravintoloita ja edustussaunatiloja Hgin keskustassa tai mitä hyvänsä yleistä viihdyketarjontaa, niin julkiset sivistyspalvelumme ovat kyllä tuhon omat.

    Kirjastojen tilannetta ei voi sellaisenaan verrata kustannustaloon, mutta saattaisimme olla ehkä hitusen hämmästyneitä, jos maineikas kustannusyhtiö ryhtyisi etupäässä markkinoimaan saunoja sekä erilaisia saunatarvikkeita kirjallisuuden kustantamisen sijasta.

    No, näemme noin viiden vuoden sisällä mikä on suunta, ja mikä on poliittinen tahtotila. Jos laadukkaat kirjastot pikkuhiljaa katoavat maisemasta, lähikulmilta, niin niitä ei enää tulla saamaan takaisin.

    Pahin kuulemani tulevaisuusvisio oli, että Suomessa olisi tämän vuosikymmenen loppuun mennessä enää vain 30-50 yleistä kirjastoa (nykyisin noin 750). Kuka tahansa voi yrittää kuvitella mitkä olisivat tuon moninaiset seurannaisvaikutukset. Monet kyllä ymmärtävätkin mitkä ne olisivat.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Hirlii, näet ison kuvan tässä taustalla kirkkaasti, kiitos.

      Ovathan nämä kulttuurieliitin kirjanostamispuheet täysin linjassa. Muistan erään kerran, kun Jarkko Tontti moralisoi kirjastonkäyttäjiä, ja nythän tuosta Majanderin puheenvuorosta käy ilmi, että sivistynyt ja kulttuurista välittävä ihminen osoittaa sivistyksensä tason juuri ostamalla uusia kirjoja. Ei lainaamalla kirjastosta, ei kierrättämällä kaveripiirissä, ei antikvariaatista.

      Kirjastoverkoston toimintaedellytykset heikentyvät kyllä koko ajan, mutta minusta kirjasto on edelleen loistava järjestelmä, jonka merkitys sivistykselle on nykyäänkin paljon suurempi kuin yksityisten kuluttajien ostamien uutuuskirjojen. Siinä on paljon puolustettavaa, kirjastossa siis.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Ja huomauttaisin vielä, että eikös uuden tavaran tuottamisen ja shoppailun omaksi pitänyt olla huonompi vaihtoehto kuin yhteinen tavara? Kirja-ala kai ajattelee olevansa ekohörhötyksen ulkopuolella :)

      • Hirlii says:

        Kirjastoissa on todella paljon puolustettavaa. Valtava yhteinen omaisuus. Sen arvoa ja merkitystä on mahdotonta mitata rahassa tai rahamarkkinnoilla, pörssissä.

        Ilahduttaa, tämmöisenä vasemmalle kallistuvana myöhäiskeski-ikäisenä juntturana, että myös kokoomuksesta löytyy tarvittaessa rohkeutta ilmaista se, mitä kaupunkilaiset pitävät tärkeänä. Lähikirjastojaan.

        Terhi Koulumies (kok) on tehnyt valtuustoaloitteen Hgin keskustakirjastohankkeen jäädyttämisestä “kunnes taloustilanne joskus sallii rakentamisen”. Perusteluna on mm se, että lähikirjastot ovat kaupunkilaisille keskustakirjastoa tärkeämmällä sijalla (27.2.2014).

        Elämme jännittäviä aikoja. Maan hallitus tekee parhaillaan leikkauslistaa.

  6. […] Maaria Pääjärvi kuvaa kirjakauppavierailua: “Tervehditään ja tiedustellaan. Sanotaan kirjailijan ja kirjan nimi myyjälle. Myyjä: MIKÄÄH? Toistetaan huolellisesti artikuloiden. Tuttavat aina saavat selvää kun sanon kirjailijan nimen, sössötänköhän, meinaa nolostuttaa. Myyjä: MITEEHSE KIRJOTETAA? Luetellaan kirjain kerrallaan, myyjä näppäilee nimen yksisormijärjestelmällä tietokoneelle. Sitten hän kertoo, ettei heillä ole, kirjan voi tilata, toimitusaika on noin kaksi viikkoa, voi noutaa myymälästä. Tilaus maksaa erikseen. Kysytään myyjältä toiveikkaana, voisiko hän sitten suositella jotain muuta, jossa olisi sama aihepiiri, vaikka kansalaissota tai syömishäiriö. Myyjä vastaa EHMÄTIIJÄ MUT MEILLON TÄTÄ UUTTA RIIKKAPULKKISTA TÄSSÄ KASSALLA, KANTA-ASIAKASKORTILLA TARJOUKSESSA. Ei tällä kertaa, kiitos, vastataan. Myyjä vielä yrittää: MEILLON NÄITÄ UUSIA SÖPÖJÄ MUISTITIKKUJA, myyjä viittilöi elukannäköisiä pikku puikkoja kassapöydällä. Ei, ei kiitos, ei. Hei. Ei mennä ikinä, ikinä, ikinä takaisin tuohon kauppaan.” (Mari Koo, kiitos linkistä Kaisa K:lle) […]

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.