Essee on esitys

Maaria Ylikangas | February 28th, 2014 - 15:33

essee_event_kansi-185x290 Essee on paluuta teatterin juurille, henkilöhahmojen ja juonen toiselle puolelle. Se nojaa vastaanottajan kykyyn kokea, ajatella ja luoda teos itselleen.

 

Näin kirjoittaa Maria Säkö esseessään ”Ihmisen puhe pysäyttää ajan” (Esitys-lehdessä 1/2014, artikkeli ei ole verkossa). Ennen Esitys-lehden ja Kritiikin Uutisten yhteistä Essee/esitys- teemanumerohanketta en ajatellut, että esseen laji mainittavasti liittyisi esitystaiteeseen. Mutta yhteys onkin olennainen. Esseemäisyys hahmottuu Säkön kirjoituksessa totaaliseksi, kaikkialle ulottuvaksi tapahtumaksi tai prosessiksi, jolle on ominaista muodostaa yhteyksiä.

 

Säkö sanoo: ”Esseemuoto hakee keskustelua, maailmankuvan laajentamista, toisen äänen olemassaolon sallimista ilman, että täytyy tyytyä kompromissiin tai sovintoon.” Tässä on politiikan ja estetiikan tai taiteen perustava ero: taiteessa neuvottelu ei ole koskaan välineellistä, se ei tähtää ratkaisuun, joka on osapuolille siedettävä, vaan neuvottelu itsessään muodostaa tapahtumaa. Sillä ei ole yleistettävää tai sovelluskelpoista lopputulemaa. Sen joko-tai palautuu yhä uudelleen sekä-ettään.

 

Säkön teesi: ”Essee-esitys hylkii ajatusta ihmisestä löydettävissä olevasta ikuisesti muuttumattomasta ytimestä” osuu täydellisesti esseen luonteeseen. Essee on erityisyyden, triviaalin ja ohimenevän laji. Ei järin monumentaalinen, eikä myöskään kovin kykeneväinen puhuttelemaan universaalin harhaa ihmisessä.

 

Säkön kirjoitus on olennainen pohjateksti runeberginillalle Dubrovnikissa, jossa vietettiin Esitys-lehden ja Kritiikin Uutisten yhteisteemanumeroiden julkkareita.

 

*

 

Esseetä ja esitystä – performanssi, teatteri (myös elokuva ja videotaide) – liittää yhteen vapaus ja henkilökohtaisuus.

 

Keskustelin Dubrovnikissa esitystaiteilija Pilvi Porkolan kanssa. Hän oli lukenut minun tekstini Kritiikin Uutisista (1/2014) ja minä hänen tekstinsä Esitys-lehdestä. Pilvi kirjoitti No More Broken Heartsesityksestään ja henkilökohtaisen rakentamisesta esitystilanteessa.

 

Minä kirjoitin hänelle kirjeen.

 

Pilvi,

 

esseessäsi ”Tämän etäisyydenkö me siihen rakensimme” kerrot henkilökohtaisesta esityksestäsi No More Broken Hearts, jossa luit eri miehille kirjoittamiasi rakkauskirjeitä 15 vuoden ajalta.

 

Millä tavalla No More Broken Hearts sitten on henkilökohtainen? Kirjeet ovat henkilökohtaisia, ne ovat yksityisiä. Kirjeet viidentoista vuoden ajalta kertovat kirjoittajalleen rakkauselämän historiaa, ne muodostavat kasvutarinaa, ne ovat todistuskappaleita menneisyydestä, ne johdattavat muistoihin. Ei. No More Broken Hearts ei ole sillä tavalla henkilökohtainen, kirjoitat, vaan:

 

Henkilökohtaisuus tulee sitoutumisesta prosessiin ja ajankäyttöön, se on valintoja ja päätöksiä. Se on asian ajattelemista uudelleen ja uudelleen: mitä minä sinulle haluaisin sanoa ja miten.

 

Tämän etäisyydenkö me siihen rakensimme” on kysymys, joka kohdistuu esityksen rooleihin. Tämä esitys tässä tilassa on luonteeltaan hyvin toisenlainen kuin No More Broken Hearts, mutta samat seikat pätevät meihin täällä. Kirjoitat: ”Esitystapahtuma on täynnä konventioita: esiintyjällä on esiintyjän rooli, katsojalla on katsojan rooli. Esiintyjä puhuu tai liikkuu, vastaa siitä mitä tapahtuu. Katsojat tulevat, katsovat, ovat hiljaa, taputtavat, vaikka eivät haluaisikaan ja poistuvat kun on aika. Itse esitystapahtuma on täynnä etäisyyttä, tämä on minun tilani ja tuo sinun.

 

Tämän takia sinun piti rakentaa henkilökohtaisuuden tuntu esitykseen katseilla, äänenpainoilla ja läsnäolon keinoilla.

 

Kaikista varmistuksesta, henkilökohtaisen etäännyttämisestä ja sen rakentamisesta huolimatta yleisö, sekä tutut että tuntemattomat, ovat olleen kiinnostuneita sinusta, sinun elämästäsi, tai sitten heissä on herännyt halu kertoa jotain omastaan. Kerrot kirjeestä, jonka sait esitykseksi johdosta:

 

Sain kirjeen naiselta, jota en tunne lainkaan. Hän oli käynyt katsomassa esitykseni ja liikuttunut. Koska minä olin jakanut asioita esityksessä, nainen halusi vastavuoroisesti kertoa jotakin itsestään. Hän kirjoitti minulle rakkauselämästään, ja Nick Caven kuuntelemisesta. Nainen kirjoitti minulle, koska halusi kiittää esityksestä ja kertoa miksi se oli hänelle merkityksellinen. – – Ikäänkuin hän eli olisi hyväksynyt esityskonstruktiota.” Nainen halusi uskoutua.

 

Uskoutumisesta puheenollen! Henkilökohtainen nousee pinnalle esseitä lukiessa. Se rakentuu esityksessä, ja sitten se rakentuu kirjoituksessa uudelleen. Löysin yhteyden meidän välillemme pienestä yksityiskohdasta esseessäsi. Kirjoitat saaneesi No More Broken Hearts -esityksen laulusta henkilökohtaista palautetta, sinulle on sanottu, ettet ole onneksi lähdössä laulajanuralle. Minullekin on sanottu noin, tämä on meille yhteistä, hyvin pientä yhteistä.

-maaria”

 

Oikeastaan niin pientä yhteistä, ettei sitä kannata edes mainita. Paitsi yhdestä syystä: kun essee asettaa kokevan minän puheen etualalle, syntyy lukijallekin tarve olla kokeva minä. Joko ottaa toisen kokemusta omakseen, kotouttaa sitä, tai tunnistaa samoja kokemuksia, ja asettaa niitä luomaan fiktiivistä yhteyttä minun, lukijan, ja hänen, kirjoittajan, välille.

 

 

*

 

Woolf on kirjabloggari

512

Syksyllä ilmestynyt kokoelma Kiitäjän kuolema (2013, suom Jaana Kapari-Jatta), Virginia Woolfin esseitä, on ollut luettavanani jo kuukausia. Yhteys ei ota viritäkseen. Minulla ei tunnu olevan mahdollisuutta puheyhteyteen Woolfin kirjoitusten kanssa.

 

En ole innostunut Woolfin proosasta. Sen runollinen ja näennäisen vuolas ja valuva tyyli on eetokseltaan pidätettyä. Woolfin kirjat ovat kuin suuria kauniita eläimiä suurissa maisemahäkeissä, jotka huomaa lavasteiksi vasta katsottuaan niitä pitkään. Kuin seinällä viliseviä hyönteisiä, jotka paljastuvat kiinteiksi tahroiksi yksi toisensa jälkeen. Tai kuin se hetki Truman Show’ssa (1998) kun päähenkilön alus törmää taivasseinään lavastemaailman rajalla, epäuskon ilme kasvoilla: ai tämäkö olikin vaneria, missähän se ovi mahtaa olla.

 

Ikäänkuin Majakan (1927) ja Aallot (1931) olisi kirjoittanut ihminen, jolla oli valtavasti aikaa ja mahdollisuuksia kuljeksia sisäisessä maailmassaan. Orlandon (1928) kirjoitti leikkivä ihminen, ja se onkin jo parempi episodimaisuudessaan ja vivahteikkuudessaan.

 

Ymmärrän kyllä, mitä Woolfin proosa on merkinnyt kirjallisuuden ja kirjoittamisen kannalta. Se sisältää keskintöjä ja mahdollisuuksia, jotka arvatenkin ovat vaikuttaneet siihen miten minä luen ja kirjoitan, miten sinä luet ja kirjoitat.

VirginiaWoolf

Woolf näyttäytyy esseissään erinomaisena, ymmärtävänä ja luovana lukijana. Hän lukee eläkseen ja elää lukeakseen, ja suhtautuu elämäntapaansa asiaankuuluvan vakavasti ja intohimoisesti. On tärkeämpää elää kirjastossa ja kertoa siitä kuin raahata jotain kirjastosta elämään liiemmin korostamatta kirjastossa vietettyjä tunteja.

 

Mahdoton jäärä, 1930-luvun natsisympatioistaan tunnettu satiirikko ja upea savukesuussa-poseeraaja Wyndham Lewis käsitteli Woolfin kirjallista ominaislaatua äärimmäisen kriittisesti mutta silti näkemyksellisesti. Satiirisissa teksteissään Lewis otti huomioon Woolfin roolin journalistina, joka loi yleistä makua kirjoittamalla kirjallisuusartikkeleita lehtiin ja vaikuttamalla Bloomsburyn piirissä. Toisin sanoen Lewis suhtautui Woolfiin erittäin vakavasti.

 

Lewis puolusti realismia (Hemingway ja Faulkner) ja satiiria. Siinä hänellä oli oma lehmä ojassa, nimittäin 1920-luvun Lontooseen sijoittuva taiteilijasatiiri, The Apes of God, 1930. Lempininen ”no-ones favourite book” saanut järkäle sysäsi Lewisin piirien ulkopuolelle. Kirjalliset seurapiirit suhtautuivat viime vuosisadalla haastajiinsa aivan yhtä ynseästi kuin nykyäänkin: Lewis eli kädestä suuhun, kuoli köyhänä ja on saanut edes jonkinlaista ymmärrystä vasta tällä vuosituhannella. Lewisin kirjoitukset ärsyttävät minua. Toden teolla.

 

Woolfin kirjoitukset eivät juurikaan ärsytä, ne ovat varsin miellyttäviä. Woolf kirjoittaa tyylikkäitä ja kevyin piirroin osuvia muotokuvia esimerkiksi Brontën sisaruksista ja Jane Austenista. Kiitäjän kuoleman loistavin teksti on minusta Sara Coleridgesta, runoilija Samuel Taylor Coleridgen tyttärestä, laadittu elämäkerrallinen pienoisessee. Sara C:n taipumukset, elämä isän valossa ja varjossa, ja hämmentävä kyky löytää oma laatunsa toisen kirjoituksessa ohittavat feministisen asenteen tyypillisimmät lukkiutumat: Woolf ei kirjoita Sarasta uhria, vaikka se on aivan kielen päällä.

 

Woolfin maku ja henki tulee parhaiten esille esseissä (joiden alkuperäisen julkaisuyhteyden ja -ajankohdan suomentaja olisi kyllä voinut käännökseen liittää). Lewis tuomitsi ankarasti puffaamisen ja kiittelyn, kotoisan suhteen taideteoksiin, ja Woolf taas edustaa sitä. Jos nämä yksinkertaistetut rintamalinjat tuo nykyaikaan, näemme kriitikon ja kirjabloggarin oletetun eron.

 

Woolf todella edustaa henkevää kirjabloggaria. Kiitäjän kuolema on täynnä blogimerkinnän kaltaisia tekstejä, joissa lukeva minä paljastaa kokemuksensa, käsityksensä tai piirtää ihailevan kuvauksen jonkun kirjailijan tyylistä ja tavoista. Ihailtavalla tavalla Woolf ottaa arvokkaina pitämänsä asiat esille. Vaivihkaa, kuten mukava ihminen.

 

Oikeastaan Woolf on verevimmillään ja uskottavimmillaan kirjoittaessaan naisen asemasta joko suoraan tai epäsuorasti. Löpinä ei turmele tärkeää asiaa. Sen sijaan se turmelee lähes kaikki kirjallisuutta tai kritiikkiä yleisemmällä tasolla käsittelevät tekstit. Niistä on vaikea löytää mitään järin innostavaa tai todellista. Psykologisessa kuvailussa Woolf on näppärä, ja osaa tehdä kirjailijahahmoista proosan henkilöhahmoja.

 

Woolf esiintyy esseissään kuten monet muutkin 1900-luvun alun suuret kirjalliset hahmot. Melankolinen humanismi levittää pehmeänärsyttävää kirjapölyään kaiken ylle. ”Meillä”, kuten hän lukijayhteisöään, kulttuuriaan, mukaanottaen puhuttelee, on ymmärtäväinen suhde ristiriitoihin, jotka eivät ratkea: makuasioista ei voi kiistellä.

 

Lewisin työn ainoa kantava rakenne on makuasioista kiistely. Ainoa tapa kiistellä makuasioista on jyrkkä ja tinkimätön konflikti, joka tekee armotta kaikkien vioista ja rajoitteista paljaita ja palelevia.

 

*

 

Essee ja konflikti

 

Nainen tulee näyttämölle. Huolimattomasti pukeutuneena, meikittä, tukka laittamatta. Mies seisoo lattialla, jonkin matkan päässä lavasta. Hän on pukeutunut huolitellusti, tummaan pukuun. Jos miehet käyttäisivät meikkiä, hänellä olisi meikkiä. Vaaleat hiukset on kammattu peilin edessä, tarkistettu, ehkä vielä oikeastu ennen huomion keskipisteeksi astumista.

 

Nainen tulee näyttämölle”. Se on Jussi Moilan kirjoittaman esseen otsikko (Esitys 1/2014). Nainen (Niina Hosiasluoma) ja mies (Janne Saarakkala) esittävät esseen. Nainen lausuu naisen repliikit, mies lausuu näyttämöohjeen tapaan kirjoitetut lauseet, jotka kohdistuvat naiseen lavalla jostain yleisestä näkökulmasta, joka kuitenkin sattuu naiseen, juuri häneen, valaisee häntä, juuri häntä.

 

Nainen kyllä esittäytyy Jussi Moilaksi (mies, 32 vuotta). Jos tämä essee olisi kirjallisuutta, tätä voisi nimittää autofiktioksi. Mutta kun tämä essee on esitys, nainen lavalla ja mies lavan juurella. Monimutkainen sukupuolinen asetelma saa hahmon. Lavalla ei seiso Moila, pukeutuneena mieheksi tai naiseksi, tai pukeutumatta miksikään, vaan juuri naispuolinen näyttelijä tulee nimitetyksi naiseksi.

 

Se, mikä kirjoitettuna on jopa latteaa, lihallistuu esityksessä aivan eri tavalla. Esityksen jatkumossa nainen yrittää säilyttää keskustelupositionsa, jonka alussa hän ottaa miehen aseman. Nainen muodostaa itselleen aseman, josta hän voi puhua meille, mutta ääni lavan ulkopuolelta tuhoaa naisen yrityksen ottaa puhetila haltuun maskuliinisella auktoriteetilla:

 

NAINEN: (…) Minulla on tärkeää asiaa. Olen mies ja minulla on sanottavaa, tärkeää sanottavaa…

Miksi nainen tekee asiastaan noin suuren numeron?

NAINEN: Minä olen mies! Olen mies ja kirjailija – mieskirjailija – ja haluan puhua teille teatterista!

Naista kommentoiva ääni vaihtelee toteavasta holhoavaan ja huvittuneesta pilkalliseen. Kirjoitettuna ja hiljaa luettuna Moilan essee ei paljasta kursivoitua ääntä samalla tavalla kuin Hosiasluoman ja Saarakkalan esitys. Esityksessä lauseista tulee puhuttelua, joka halventaa näyttämölle asettunutta kohdettaan nimittämällä tätä naiseksi. Tekstissä sen huomaa, esityksessä se käy piinalliseksi ja koomiseksi yhtä aikaa, se herättää puuttumisenhalun: Älä puhu sille naiselle noin! 

Omaankin huoneeseen pitää saada pehmustetut seinät. Mies toteaa: Emme kohta halua enää antaa sinulle palautetta, jos et pysty ottamaan sitä vastaan.

*

NPG x6534,(Percy) Wyndham Lewis,by George Charles BeresfordWyndham Lewisin sanat loukkasivat Virginia Woolfia. Woolf kirjoitti niin päiväkirjassaan. Pitikin loukata. Lewis ajatteli, ettei satiirilla ole moraalia: ”uskon, että ”satiiri” sinänsä on mahdollista. Naurulla on samankaltainen funktio kuin taiteella. Se paremminkin vaalii kuin hävittää. Ja, tavallaan, jokaiselle pitäisi nauraa tai sitten kenellekään ei pitäisi nauraa.” (Men Without Art, 1934. vapaasti käännetty täältä). Ne, jotka joutuvat naurun kohteeksi eivät kuitenkaan yleensä huomaa, että naurunalaiseksi joutuvat kaikki muutkin.

Lewis vastusti syvyyttä ja syvällisyyttä. Hän oli myös kuvataiteilija, jota kiinnosti kubismin ajatus pinnasta ja futuristisen taiteen ote rakenteista. Satiirikko työskentelee pinnalla, syvämietteisyyttä jatkuvasti vastustaen. Se tekee satiirikosta kylmän, eikö hänen vuodenaikansa olekin talvi vanhassa nelijakoisessa symboliikassa.

Woolf taas on lämmin. Woolfin kirjan nimiessee, tai novelli, ”Kiitäjän kuolema” (1942), on tutkielma päiväkiitäjän lyhyestä elämästä tarkkailijan silmien alla. Se keskittyy täysin tuohon pieneen heinänvihervään olentoon, joka lopulta makaa sovinnaisen hengettömänä hyönteisruumiina, nätisti ja ojennuksessa. (“Death of the Moth”, tästä alkukielellä)

Ville Ropponen nimittää arvostelussaan (Parnasso 1/2014) kiitäjää esseen metaforaksi. Kaunopuheista, mutta kaikilla tekstin kerronnan ja kuvailun tasolla metaforisuus jää heikoksi. ”Kiitäjän kuolemassa” ei ole sellaisia piirteitä, jotka tekisivät siitä esseen kommentaarin.

“Kiitäjän kuolema” sisältää kaksi suurta ja syvää seikkaa: elämän ja kuoleman, joissa kiitäjän itsepintainen, kevyt ja vähäinen voima asettuu kehyksiinsä. Niin, sisältää.

Pintapuolin luettuna: kertoja katsoo kiitäjää kuin näyttämöllä, ensin elossa, sitten elottomana. Kertoja luottaa lukijaan, jotta tämä katsoisi ja pohtisi tekstiin rakennetussa pesässä. Tässä on se tilaisuus yhteyteen, jonka aina menetän, koska näen fiktiivisen suostuttelun näyttämön. Hyönteinen on kuin se Moilan teatteriesseen nainen, joka tulee puhutelluksi hyönteisenä ja kertoo lopultakin enemmän sitä tarkastelevasta minästä tai positiosta. Woolfin esseen tarkasteleva minä on syvämietteinen, itseriittoinen subjekti. Hän ei esitä maailmalle kysymyksiä, vaan muuntaa sen määritelmiksi. Hänen ihmettelynsä ei ole avointa, vaan hän täyttää vähäisen suureellisella ja ohimenevän ikuisella.

Olen altistamaisillani hänet, kertojan tai Woolfin itsensä, satiirisen naurun kohteeksi, kenties juuri klassisen esseistin ruumiillistumana.

 

*

 

Maria Säkö kirjoittaa: ”teatterintekijöiden ja esitystaiteilijoiden kiinnostus esseemuotoon juontuu saksalaisen kuva- ja performanssitaiteilijan Joseph Beuysin kategorioita kaihtavasta taidekäsityksestä. Beuysin edelleen radikaali ajatus siitä, että kuka tahansa on taiteilija eli inhimillinen luovuus – ihmisenä oleminen – on taidetta näkyy esseemuotoisessa esityksessä sekä sen yleisösuhteessa. ” Tämä tarkoittaa sitä, että essee hakeutuu vuorovaikutukseen. Se on nimenomaan keskusteleva, keskusteluun herättävä kirjoittamisen tapa, halusivatpa esseistit sitä tai eivät.

 

Säkön kirjoitukseen sisältyy myös kysymys vastaanotosta. Hän muistuttaa Michel de Montaignen aukilausutusta tietämättömyydestä. Montaignen perinteessä esseessä ei ole kyse saarnaamisesta, tietämisestä tai opettamisesta, vaikka Montaignekin käyttää näitä kaikkia keinoja. Nämä ovat kuitenkin niitä asioita, joita lukeva yhteisö herkästi etsii. Useammin kuin faktan tai teesin esseisti huutaa auki kokemuksellisen asiaintilan. Sen viereen kehkeytyy muita, samanlaisia tai erilaisia.

 

Samalla meillä on opettavan ja luennoivan esseen voimakas tendenssi. Ne ovat rinnakkaisia, ja jo tietopitoisten tekstien kirjoittaminen koulussa ohjaa lajinimen ymmärtämistä.

 

Toisaalta Säkön kuvailema tendenssi on laajalti nähtävissä: lehtikolumnien tyypillinen kertojanasento on juuri esseistinen. Henkilökohtainen puhe rakennetaan tekstiin käyttämällä kokemuksellista minäkertojaa, joka yleistää jonkin seikan humoristisesti, tuohtuneesti tai pikkuvanhasti. Tekniikka taipuu parhaimmillaan provokaatioon, jossa kirjoittava minä ikäänkuin vääntää itsensä argumentin tai ärhäkän kysymysmerkin muotoon. Yleisölle, joka on aina valmista keskustelemaan kiihkeästi, avoinkin kysymys näyttäytyy erimielisyytenä, jota vasten täytyy naputtaa toinen näkemys, todistuksena toisen väärässäolosta.

 

Kirjoittaja kantaa väärässäolemisensa, vaikka kysymys ei koskaan olisi ollut oikeassa tai väärässä olemisesta.

 

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.