Että olisi todella viihdyttävää viihdettä

Risto Niemi-Pynttäri | February 25th, 2012 - 17:49

Huomaan tulevani koko ajan epäluuloisemmaksi viihdettä kohtaan. Epäluuloni syy on se, että viihde ei useinkaan ole todellista viihdettä. Uskon, että viihde voi tehdä hyvää mutta silloin pitää mennä aika syvälle omiin unelmiin asti. Viihteestä tulee todella jotakin vasta kun se saa pienen lisäelementin, joka on vain kokijan hallussa.

Seuraava kaava esittää, millä tavalla viihde voi tehdä hyvää:

Todellinen viihde on unelmointia, jossa a) nautinto ja kuvat vallitsevat, mutta b) merkitsijä eli kieli työskentelee.

Olin seminaarissa, jossa käsiteltiin taideterapioita. Musiikkiterapiassa kuulijan vaipuessa rentouden tilaan, mielikuvat alkavat aktivoitua. Tätä voi pitää hyvän viihteen merkkinä, se on nautinnollinen tila jossa kätkettyihin toiveisiin liittyvät voimat tulevat aktiivisiksi.

Ei ehkä ole sattuma, että juuri musiikin alueella tavoitetaan erityisen nautinnollisia tiloja, koska musiikki on eräs parhaita tapoja kohdata myös kaoottinen tila. Kun luennoitsija esitteli kliinistä improvisointia, muistin, että vain musiikissa olen kokenut sellaisia hahmottoman ahdistuksen tiloja, joissa uskallan viipyä, ja joissa tuo rintaa kuristava tunne kääntyy vapauttavaksi, avaraksi ja huimaavan yleväksi kokemukseksi.

Hahmottoman ahdistuksen tilat on pois tavallisesta viihteestä, itseasiassa viihteen tunnusmerkki on se, että siinä ei ole varsinaista ahdistusta. Tavalliset tv-elokuvat ovat siksi erityisen haitallisia, ne välttävät ahdistusta, ja juuri siksi ne ajautuvat loputtomaan väkivallan ja pelon kuvastoon. Kiinteät pelon ja väkivallan genret ovat valmiita kuvia, ja siten ne tukkivat väylän kuvien takana olevaan hahmottomaan ahdistukseen.

Minä en ole koskaan välittänyt kauhusta enkä väkivaltaisista jännäreistä, mutta viihteen alalla olen ollut heikkona komedioihin ja romansseihin. Kovin harvoin nekään ovat tyydyttäneet. Jostain syystä komediatkaan eivät pääse kehittymään todelliseksi viihteeksi. Komediatkin leikkivät kielloilla ja kätkettyjen toiveiden toteutumilla, mutta usein käy niin että samalla kun ne avaavat naurun, ne kuitenkin tukkivat väylät todelliseen mielihyvään, mikä toteutuisi naurun takana.

Viihde, viihdyttävien mielikuvien, tuottajana jää siis aina pintaan. Ja väylä pinnan alle on tukittu. Kohta, josta unelmoijan tulisi saada tahdosta riippumaton, mutta silti kielellinen työskentelijänsä mukaan, jää heräämättä.

Viihde parhaimmillaan tarkoittaa siis viihtymistä ja nautintoa, jossa irrotaan työstä, kun mieli rentoutuu, niin joku muu meissä alkaa työskennellä. Hyvä viihde muuttuu siis aktiiviseksi unelmoinniksi. Silloin rentoihin ja nautittaviin mielikuviin en liittyy unelmoivassa minässä tapahtuva kielellinen työskentely. Musiikin kuuntelija voi alkaa laulaa. Elokuvaa katsova voi vaipua unen partaalle, niin että jokin hänessä alkaa täydentää sitä, mitä filmissä tapahtuu.

Valkokankaiden, skreenien, monitorien ja näyttöjen synty ei psyykkisessä mielessä ole sattumaa, koska juuri tällainen pinnan visualisoitumisen teknologia vastaa tarpeeseen, joka on tuttu unista. Ne tarjoavat unen valkokankaan, erittäin tehokkaan taustan toiveille ja peloille. Mutta koska kyseessä on vain pinnan visualisoituminen, niin kirjoittavalle unen mielelle ei ole tarjolla tyydyttävää tilaa, eikä kokemuksesta pääse kehittymään unelmoinnin kannalta viihdyttävää.

Lukija kuvittelee eri tavalla, hänen mieltään ei voi erottaa kuvista. Teksti ja lukeva mieli luovat yhdessä mielikuvien valkokangasta. Tämä olisi antoisaa, elleivät kuvat jäisi heikoiksi, mielikuvia ei välttämättä edes synny. Lukijassa tämä mielikuvien virta voimistuu siinä vaiheessa, kun juoni ja toiminta heikkenee, ja kuvaus muuttuu aukkoiseksi.

Viihde voi siis toimia esteenä, niin että ihminen ei löydä väylää unelmiensa pariin.

 

6 kommenttia

  1. Pentti Nieminen says:

    Hyviä huomiota.

    Lisäisin tähän, että kaikki, ihan kaikki, viihteeksi määritelty on teollista, jokaiselta parametriltaan tieteellisesti testattua ja laskettua. Tämä pätee (erityisesti) listahittien ja elokuvateollisuuden tuotantokoneistoihin niiden kaupallisimmissa ylilyönneissä. Eli meidän silmämuniemme liikreradat ja korviemme kuuloluiden värähtelyt ja liikkeet on tutkittu, mitattu, hinnoiteltu ja myyty moneen kertaan.

    Tämä siis siellä viihdekapitalismin ahneimmassa ja vilkkaimmassa leirissä.

    Minulla tämän tiedostaminen ja muistaminen auttaa asettamaan sekä onnistuneiden että epäonnistuneiden amerikkalaisten komedioiden elementit ja tarkoitusperät kohdilleen sekä tajuamaan viihteen superkonservatiivisen luonteen. Peace, tämän kanssa mennään.

    Mutta sitten on ne omat, salatut, kätketyt, henkilökohtaiset viihteet. Brucknerin megaluokan sinfoniat tai koko Proustin sarja kesälomalla ei ehkä ole kaikkein tyypillisintä viihdettä. Mutta omaa viihdettä on myös olla aivan helvetin epäviihdeihminen ja mennä aina sieltä, missä aita on takkuisinta ja hankalinta ylittää.

    Iän tuomaa luksusta on kyky kieltäytyä viihteestä sellaisina likiarvoina kuin se nyt keskimäärin tarjotaan. Teeveet kiertoon ja muuta lukemista kuin lööpit, siitä se lähtee.

  2. Saara says:

    Voi, miten kauniisti sanoit asian, jonka olen todeksi havainnut, mutta jota olen kokenut haasteelliseksi pukea sanoiksi. Kiitos tästä päivän helmestä! Taidanpa pian lukea muitakin juttujasi.

  3. Teemu H says:

    Puhutteleva kirjoitus. Olisiko viihde siis parhaimmillaan myötäelämistä?

    “Uskon, että viihde voi tehdä hyvää mutta silloin pitää mennä aika syvälle omiin unelmiin asti. Viihteestä tulee todella jotakin vasta kun se saa pienen lisäelementin, joka on vain kokijan hallussa.”

    Tämän osin allekirjoitan, osin en. Kokisin, että viihde on niin monimuotoista sekin nykyisin, ja sen funktio voi sekin olla monimuotoista, että kyse on niin pitkälle subjektiivisista asioista, että sitä voi olla mahdoton määritellä.

    Monet lukevat “viihdettä”, joka useimmiten kai tarkoittaa tietyntyyppistä kirjallisuutta esim. chick-litiä tai rikosromaaneja. Näin ollen he kai tarkoittavat viihteellä sitä, että viihtyvät senkaltaisten kirjojen parissa. Syitä viihtymiseen on monia, useimmiten juuri mahdollisuus eläytyä voimakkaasti, unohtua jonnekin pois omasta arjesta, mikä voidaan kai kokea myös rentoutumiseksi. Silloin he lienevät siis viihteen parissa. Itse en kuitenkaan koskaan lue viihtyäkseni. En milloinkaan rentoudu kirjallisuuden parissa. Minulle ei ole olemassa viihdekirjallisuutta, muuten kuin muiden määrittelemänä. Itse viihdyn ja rentoudun muiden asioiden parissa, katsomalla jalkapalloa tai jääkiekkoa televisiosta, katsomalla elokuvia (jotka nekin alkavat olemaan siinä rajoilla, suhtaudunko niihin viihteenä – kaikkiin en suhtaudu, valokuvaamalla. Toisaalta, saatan nauttia jostakin kirjallisesta teoksesta, mutta en siltikään ole kokenut viihtyneeni sen parissa, vaan kirja on ollut ikään kuin välikappale nautinnolle. Ehkä kirjallisuus on yksinkertaisesti osaltani suurempaa, kuin mitä viihde voi koskaan olla. Toisaalta taas, omassa elämässäni viihteellä, viihtymiselläni on em. asioiden vuoksi hyvinkin tärkeä osa.

    Ehkä lähtökohta viihteen olion hahmottamiselle ja toisaalta sen funktiolle itse kullekin on yksilön suhtautumisessa viihteeseen. Hankala, joskin erittäin kiinnostava aihe, josta Risto nosti pohdinnan arvoisia asioita esiin.

  4. Risto says:

    Viihdyttävän kirjan ei tarvitse olla hyvä. Eilen halusin lukea jotain henkilökohtaisesti viihdyttävää, ja palasin norjalaisen Jan Kjaerstadtin Viettelys ykkösen pariin. Se ei ole ehkä kiinnostanut montaakaan muuta lukijaa: en ole löytänyt siitä yhtään arvostelua, ja kustantajankin into loppui tämän kolmiosaisen mammutin eka osaan.

    Pidän veijariromaaneista, haluaisin varmaan olla veijari, pidän liiottelusta. Ja tuossa romaanissa päähenkilön nuoruuden seikkailut ja rakkaudet on kuvattu niin oikealla tavalla liioitellen, että hyrisen tyytyväisenä nukahtaessani.

    Tuohon lukemiseen liittyy jotain henkilökohtaista ja viihdyttävää, johon Saarakin viittasi.

    Se viihdeteollisuus, mihin Pentti viittasi se on ehkä eri asia kuin mistä Teemu puhui. Tuo laskelmoitu viihde rakentuu eräänlaisista huomioansoista joiden virtaan vaan ajautuu. Se tavoittaa ehkä yleisimmän viettien tason – se antaa suloisen regression, taantumisen perusvietteihin, eikä siitä pääse pitemmälle.

    Teemu puhui viihdekirjallisuudesta, joka vie pois arkisista asioista. Kirjat ladataan huomioansoilla ja mahdollisuudella taantua. Ehkä viihde tarkoittaakin mahdollisuutta taantua ja olla epäkypsä haluissaan ja lätkäinnossaan. Niin, rentoutuminen on regressiota. Viihde on aina rentoututtavaa, mutta se voi samalla sysätä jotain liikkeelle.

    Teemu viitasi siihen viihtymiseen, mikä ei ole kirjan parissa viihtymistä, vaan sitä että tuo kirja on väline viihtymiselle. Se on ehkä sitä antoisampaa viitymistä, koska siinä työskennellään jotenkin. Samantapainen viidettä täydentävä työskentely on mahdollista liittää vaikka massaviihteeseen ja käyttää sitä omalla tavallaan.

  5. liisu says:

    Risto, siis minulla on ongelma. En pidä viihteestä. Joskus nauran, jos on oikein hassu juttu, mutta en kakkajutuille.

    Minulle viihde on viihdyttämistä. Ajankulua. Tai pikemminkin ajan kuluttamista. Ja siksi vihaan sitä, kun aina on tunne, että aikaa ei ole tarpeeksi, että ennättäisi tehdä kaiken sen, mitä tekisi mieli tehdä. Aikaa ei siis tarvitse kuluttaa. Se kuluu itsestään, liiankin nopeasti. Viihdekirjallisuus, vihaan sitä. Viihdemusiikki, en voi sitä sietää. Kirjallisuus on kuitenkin minulle voiman lähde, samoin kuin musiikki. Suhtaudun niihin vakavasti, oi miksi, miksi. Warum laulaa Militzsa Korjus.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.