Feministi ei näytä tältä – Spring Breakersin pimufeminismi

Maaria Ylikangas | July 18th, 2014 - 15:02

sb-poster-2

Keep making me laugh

-Lana Del Rey

Harmony Korinen elokuva Spring Breakers (2013) on fantasia, joka toteuttaa lutkamarssien unelmat ja kietoo ne amerikkalaisiin ihanteisiin vapaudesta, sallitusta typeryydestä, rahasta ja väkivallasta. Se siirtää syvärakenteiden strukturalismifeminismin pimufeminismin aikakaudelle. Mieskatseelle alistuva ja sitä tuottava nainen ei ole enää uhri.

Eksploitaatiota vai fantasiaa?

Neljä tyttöä, Brittany (Ashley Benson), Candy (Vanessa Hudgens), Cotty (Rachel Korine) ja Faith (Selena Gomez), matkustaa kevätlomalle Floridaan, St. Petersburgin rannoille.i He haluavat pois tylsästä kotikaupungistaan, irti opinnoista, he haluavat elää unelmaansa ja löytää itsensä. Rahat eivät kuitenkaan riitä reissuun, ja tytöt ryöstävät pikaruokalan saadakseen matkarahat kasaan. Ajattele, että tämä on peliä, he sanovat toisilleen. Perinteiset kerronnalliset keinot irrottavat tytöt arjesta. Pelin aloittaminen merkitsee fantasian aloittamista, huumeiden käyttö elokuvan alussa vie loputtomalle tripille, ikäänkuin he putoaisivat kanin koloon.

Spring Breakers suututti joitakin feministejä seksismillään. Korine väitti tehneensä feministisen elokuvan, mutta feministit eivät löytäneet siitä omaa ideologiaansa.

Elokuvan perinteessä puolentoista tunnin sessio vähäpukeisten misujen kanssa on pomminvarmasti maskuliinisen katseen sävyttämä. Laura Mulvey teoretisoi miehen katsetta elokuvassa 1970-luvulla. Hänen mukaansa koko visuaalista kulttuuriamme dominoi miehen katse (male gaze), joka esineellistää naisen maskuliinisen heteroseksuaalisen halun kohteeksi, ja saa naiskatsojat samastamaan itsensä miesten haluun. Tälle perustalle laskee se feministinen kritiikki, joka väittää, että keski-ikäinen mies Korine on tehnyt tirkistelyelokuvan lähes liian nuorten tyttöjen tisseistä.

Elokuvan alussa Brit ja Candy istuvat luennolla, joka käsittelee Yhdysvaltain historiaa. Kansalaisoikeusliike vei historian prosessia eteenpäin, mutta nyt historian tekeminen on loppunut. Marssimalla ei saavuteta poliittisia tavoitteita. Brit ja Candy käytttävät aiempien sukupolvien heille raivaamaa tilaa penisten piirtelyyn ja fellaation matkimiseen.

Korine on omien sanojensa mukaan halunnut tavoittaa tämän vuosituhannen tyttösukupolven “runouden”, jonka äiti on Britney Spears.

Feministi tekisi naisesta toimijan, kompleksin persoonan, jota ei määrittele kinon pimeydessä sepalustaan auki ronklaava oletuskatsoja-äijä. Koska länsimainen visuaalinen kulttuuri perustuu miehiselle, naisvartaloon kohdistuvalle skopofiliselle himolle, pystyy feministinen ajattelu edelleen liikuttavan laiskasti tuomitsemaan miesten tekemät elokuvat eksploitaationa.ii

Feministinen elokuvateoria kuitenkin irrottaa juonikerrontaa vastustavan avantgarde-elokuvan, jollainen Spring Breakerskin on, itsestään selvästi sukupuolta problematisoivaksi ja jopa voimauttavaksi. Elokuvakriitikko Jutta Sarhimaa kirjoittaa: “Spring Breakers ei ole mikä tahansa poptekele, vaan feministinen ja jopa radikaalin optimistinen elokuva. Kun neonvärisiin bikineihin pukeutuneet Thelma ja Louise karauttavat varastetulla autolla pois, he eivät ajakaan alas jyrkänteeltä vaan ulos kuvasta. Heitä ei rangaista.”iii Sarhimaa on oikeassa. Sikäli kun Spring Breakersissa on tarinaa, se on kuvaus feminiinisestä haltuunotosta. Tosin elokuvasta nousevat kysymykset väkivaltaista feministististä fantasiaa kohtaan vaativat katsojaa nielemään valtavasti pimeyttä.

Spring Breakersin tytöt todella täydellistävät tasa-arvon ideaalin tai jopa ylittävät sen. He varastavat itselleen vapauden leikkipyssyillä ja huipentavat lomansa oikeilla. He ovat ryhmä itsenäisiä toimijoita, jolle kaikki on transgressiota. He siirtyvät tyttöroolistaan miesrooliin, opiskelijoista väkivaltaisiksi rikollisiksi, he muodostavat seksuaalisen suhteen vasta päästyään täysin tasa-arvoiseen asemaan tai jopa vähän niskan päälle. Jos elokuva on optimistinen, se on sitä lähinnä feministisen fantasiaemansipaation näkökulmasta – ja sen suhde ympäröivään yhteiskuntaan on absurdi.

Mikään patriarkaalisen yhteisön seksuaalinen uhka ei koske tyttöjä hetkeäkään missään muualla kuin katsojan mielikuvituksessa. Tämä siirtää heidät halutalouden ulkopuolelle. Heillä ei ole historiaa (nais)toimijoina, he ovat fantasian alueellaiv.

Kaikki koskettaa pintaa

Kaikki tapahtuu pinnalla, sanoo Spring Breakersin miespääosaa näytellyt James Franco haastattelussa: “Olemme siirtyneet uuteen aikaan. Pinnallisuus koskee ihmisten välisiä suhteita, popkulttuuria, niin se vaan on.” Franco ei puhu postmodernismista. Postmodernismi kuvaa pinnallisuutta hiukan ahdistuneesti ja se pyrkii luomaan ironista tulkinnallista tilaa. Ironia syntyykin juuri tulkinnassa, mutta Spring Breakersin mieltäminen ironiseksi on mahdotonta. Se ei sano yhtä ja tarkoita toista, vaan se sanoo yhtä ja tarkoittaa yhtä. Sen edustama kulttuuri on kevyttä, sen ainoa vaatimus perustuu kykyyn pitää hauskaa ja nauraa, leikkiä mukana.

Amerikkalainen laulajatar Lana Del Rey on tehnyt itsensä tunnetuksi vanhan maailman glamourilla leikittelevillä roolihahmoillaan. Hän luo itsestään lolitamaisen seksuaalisen objektin. Hiukan Amy Winehousen raakuutta, ripaus Britney Spearsin menetettyä pikkutyttömäisyyttä ja seksuaalista suoraviivaisuutta, paljon Madonnan laskelmoivuutta ja symbolien hallintaa ja mausteena Marilyn Monroen leikillisyyttä ja kohtalokkuutta. Täydellinen femme, omakätisesti kulttuurin palasista ommeltu.

Lana Del Reyn pieni ällöttävyys syntyy ambivalenssista, selfie-kuvakielestä, pienestä epävireisyydestä. Hän rikkoo klassisen katseen analyysin tuomalla kaiken näennäisesti pintaan. Hänen on sanottu pettäneen feminismin, koska emansipoituneena nykynaisena hän bimboilee. Lana Del Rey edustaa uutta naiskäsitystä siinä missä Spring Breakersin bitch-sankarittaret.

Stereotyyppisen feministisen tulkinnan mukaan naisen päätös tuottaa itsestään mieskatseen representaatiota ei ole aito valinta, vaan siinä puhuu heteronormatiivinen kulttuuri yksilön yli. Naiskatseelta vaaditaan miesten objektivointia, visualisoitujen kauneusihanteiden laajentamista tai omaehtoisia naishahmoja. Toisin sanoen vaaditaan normatiivisen mieskatseen korvautumista normatiivisella naiskatseella, jotta naisyleisöt voisivat samastua naishahmoihin.v

Kysymykset ovat kuitenkin lakanneet olemasta näin yksinkertaisia jo kolmekymmentä vuotta sitten.

Seksuaalisen väkivallan uhka on poistunut

Spring Breakersissa tyttöjen kauniit mutta normaalit vartalot eivät oikeastaan ole erotisoivan ja esineellistävän katseen kohteina.vi Ennemmin tytöt fokalisoivat katsetta. Spring Breakersin tapa näyttää tyttöjen toimintaa nimenomaan sanattomalla tasolla ei ole mieskatseen piirissä.

Tyttöjen pinnallisuus korostuu erityisesti verbaalisella tasolla. Heillä ei nimittäin juuri ole sitä. Suurin osa repliikeistä on toistelua, naurua tai merkityksetöntä puhetta. Nonverbaalinen, visuaalisin keinoin fyysisyyteen pyrkivä elokuva rikkoo katseen yksinkertaisia kategorioita ja samalla yksinkertaisia sukupuolen representaation kategorioita.

Eräässä kohtauksessa Cotty antaa nuorten kännisten kollien kastella puolialastonta vartaloaan oluella. Hän rallattaa “you’re never gonna get my pus-sy“. Hän tekee itsestään halun kohteen ja samalla ivaa miesten yksinkertaista halua. Mutta yksikään miehistä ei edes koske Cottyyn. Ei kopelointia, väkisinmakuun yritystä, puristelua, kirkumista. Näemme kyllä miesten katsovan häntä. Jos elokuvaa dominoisi mieskatse, katsoisimme Cottya miesten kanssa, tekisimme hänestä halun kohteen. En löydä kohtauksesta tuota näkökulmaa, vaan se tekee itsestään halusta katseen kohteen.

Gomez ja Hudgens ovat molemmat entisiä Disney-pimuja, Benson taas tunnettu päiväkomedioista. He ovat luoneet uransa näyttelemällä kilttejä, sieviä tyttöjä puhtoisissa komediasarjoissa. Gomez on kuuluisa myös Justin Bieberin on-off-tyttöystävänä. Spring Breakers toimii osittain näiden näyttelijöiden julkisuusarvon varassa. Elokuvaa katsomaan tulevat teinitähtien fanit kohtaavat oman kulttuurinsa kääntöpuolen. Se on kuin käytännön pila.

Spring break forever, bitches!

Fantasia katkeaa hetkeksi kun poliisi ratsaa rantahotelleja ja tytöt pidätetään huumeiden hallussapidosta. Mutta Alien (James Franco) on iskenyt silmänsä tyttöihin ja maksaa heidän takuunsa. Bilefantasia muuttuu gangsteritarinaksi.

Alien on tyhmyydestään ylpeä koulupudokas, tavaroillaan prameileva gangsterinousukas ja wannabe-räppäri. Hän on elokuvan ainoa henkilö, jonka persoona ottaa tilansa (ja johtaa vaikutelmaan siitä, että Franco on ainoa, joka näyttelee elokuvassa). Monologit, tunteiden ilmaiseminen, kyky taiteeseen, katuäly – kaikki ovat sellaisia piirteitä, jotka puuttuvat elokuvan naisryhmältä. He ovat etsineet itseään ja tilaa olla täydellisen vapaita, mutta ovat perustavassa mielessä kadottaneet itsensä. Heissä ei ole salaisuutta tai arvoitusta.

Persoonan olemassaolo kääntyy kuitenkin Alienia vastaan. Hän pystyy määrittelemään olemassaolonsa tarkasti: “I’m made of fuckin’ money“. Hän on ihminen, joka tuntee pelkoa.

Kun Alien kiskaisee tytöt mukaansa alamaailmaan, katsojan oletukset kumoutuvat taas. Eikös näistä tilanteista synny yleensä parituksen, prostituution ja syvenevän huumekierteen kaltainen onnettomuus, joka tekee tytöistä uhreja? Nyt ei synny.

Freud väitti maskuliinisen katseen ja tirkistelyn työntävän kauemmas ja mitätöivän naisen edustamaa uhkaa.vii Spring Breakersin fantasia toteuttaa maskuliiniseen hegemoniaan kohdistuvan uhjan tuhoamalla toistensa kanssa kilpailevat gangsterit.

Alienin entinen ystävä, tummaihoinen gangsteri Big Arch (Gucci Mane) pitää perinteistä patriarkaalista hovia. Naiset ovat hänelle strippareita, huoria, rakastajattaria, äitejä ja tyttäriä. Häntä kuvataan elokuvan lopussa katsomassa kahta runsasvartaloista rakastajatartaan, jotka leikkivät keskenään alastomina suihkun alla. Näkymä on jokseenkin päinvastainen kuin se hetki, josta alkaa Alienin seksuaalinen suhde Candyyn ja Britiin.

Tytöt pakottavat Alienin imemään kahta ladattua asetta. Alienin isällinen varoittelu ladatuista aseista vaihtuu tilanteeseen, jossa hänet laitetaan naisen rooliin fellaation symbolien avulla. Hän ei ole enää se, joka vie tytöt leikkimään kauppojen ryöstämistä vaan tytöt vievät häntä. Kastraatiofantasia realisoituu.

Kun on aika lähteä kostamaan Big Archille, Alien pelkää henkensä edestä, mutta tytöt leikkivät edelleen. “Scaredy-cat“, he ilkkuvat Alienia.viii Kun vaaleanpunaisiin kommandopipoihin ja fluoresoiviin bikineihin pukeutuneet aseistautuneet tytöt lähtevät Alienin kanssa kostoretkelle, Alien kuolee jo ensimmäiseen luotiin. Tytöt lahtaavat kartanollisen sakkia, viimeisenä Big Archin rakastajattarineen. He tekevät väkivaltaisesti lopun patriarkaalisesta väkivallan rakenteesta.

Sitten he voivatkin palata lomalta kotiin.

Pimeys Britneyn pinnan alla

Seksismin ohella elokuva herättää kysymyksiä tarinansa moraalittomuudella, joka haiskahtaa laskelmoidulta sensaatiohakuisuudelta“, sanoo Ilta-Sanomien toimittaja Tarmo Poussu Spring Breakersista. Ylen Esko Rautaojan mielestä Korine moralisoi. Arvostelijasedät elävät yhä painajaisten Elm Streetillä, jossa alitajunnan kellareista esiin murtautuva mieshirviö tunkee seksikkään teiniblondin (uhri, sublimoiva uhri) välityksellä silpomaan nuorisoa.

Spring Breakersin kauhu on toisenlaista. Kulttuurin uni ja painajainen alkaa äänestä. Elokuvan tunnusmusiikkina soiva Skrillexin “Scary Monsters and Nice Sprites”ix on elektroninen hippaleikki, joka yhdistää kirkasta keijumelodiaa raskaaseen, hidastettuun ja örisevään hirviöääneen. Kappaleen ainoa tolkullinen sisältö on huudahdus OMG! Äänimaailma rinnastuu kuviin St. Petersburgin kirkkaasta keväisestä päivänpaisteesta ja mustasta yöstä, jossa vain neonvalot sädehtivät.

Musiikin osuus on merkittävä. Tytöt pyytävät Alienia soittamaan; “Play something sweet! Something uplifting!”. “This one’s by a little known pop singer who goes by the name of Britney Spears… an angel on earth if there ever was one“, lausuu Alien ja alkaa soittaa Spearsin kappaletta “Everytime”x. Tyttöjen kasvot ovat vaaleanpunaisten kommandopipojen peitossa, heillä on aseet käsissään.xi Alien soittaa valkoista flyygeliä meren rannalla auringonlaskussa. Kohtaus on oikeastaan musiikkivideo, jossa pääosassa ovat Alienin ja tyttöjengin aseelliset ryöstöt. Groteskien kuvien, väkivallan ja vaaleanpunaisen saumaton liitto vaikuttaa olennaiselta sen sivilisaatiokäsityksen kannalta, jota Spring Breakers kantaa sisällään: kaikki tapahtuu pinnalla, herkkä vaaleanpunainen taivas ja isku aseen perällä takaraivoon ovat semanttisesti samanarvoisia asioita.

Elokuvakohtaus on teinimäinen musiikkivideo. Kevyt ja ilmava, biisi on suositulta levyltä. Visuaalinen roso syntyy suoran väkivallan kuvauksesta.xii Kappale loppuu Alienin huutoon: “Spring break forever, bitches!” ja laukausten ääniin. Hitu rujoa romantiikkaa.

An angel on earth if there ever was one. Spears on eräs amerikkalainen menestystarina. “Everytime” on kappale, joka koodaa Spearsin spektaakkelimaista ja pitkäkestoista julkista romahdusta. Se on huuto keskeltä henkilökohtaista alhoa, jonka tuloksena Spears joutui lopulta holhouksenalaiseksi. Mutta kappale on suloinen ja piristävä.

In the zone on Spearsin henkilökohtaisin levy, mutta täynnä menevää musiikkia. Nimenomaan tämä on oireellista. Rakkaus, tuska, hulluus, kuolema, ystävyys, oikea ja väärä ovat vain pintaa, ja niistä voidaan muodostaa pintaa. Britney Spears on esikuvallinen uuden julkisuuden, elämäntavan ja naiseuden kannalta. Pinnanalainen – Spring Breakersin uima-allaskohtausten tärkeä kuvallinen elementti – uinuu, uhkaa, vääristää maailmaa, mutta se kuitenkin vuotaa koko ajan pinnalle. Spears ei romahtanut yksityisesti, vaan julkisesti, kaikkien edessä.

Pinnanalaista, symbolien avulla selitettävää unta ja pimeää ei ole, vaan uni tulee pinnalle, muuttuu valveuneksi. Kauhu ei ulkoistu enää yksinkertaisiin symboleihin, hirviöiksi, jotka voidaan tappaa lopussa. Kauhu on soluttautunut osaksi kulttuuria, joka ei tee eroa oikean ja väärän välille. Niin isällinen kuin äidillinenkin holhoaminen ovat menneisyyttä uuden polven tytöille.

I got my blue Kool-Aid!

Suomen Kuvalehden Kalle Kinnunen kirjoittaa tarkkanäköisesti: Spring Breakers ei ole yhteiskunnallinen satiiri, vaan debordilainen spektaakkelin kuvaus.xiii Spektaakkeli on Guy Debordille kulttuurin kollektiivista unta, jonka päämäärä ei ole herättäminen, kuten vaikuttamiseen pyrkivän satiirin laita on. Unen jatkuvmisen kannalta visuaalinen representaatio on täysin keskeinen keino.

Psykoanalyyttiseen teoriaan sisältyvä katseen problematiikka ei ole kamppailun näyttämö Spring Breakersissa. Eikä sitä ole sukupuolikaan. Todellisuuteen samastettavia katseita on yhtä vähän kuin todelta näyttävää ampumista. Tytöt pitelevät aseitaankin teatraalisen väärin, ja silti joka kuti tietää paikkansa. Tämä on spektaakkelia, tosikuvina esitettyä kuvitelmaa.

Alienin “Look at all my shit” -monologi ilmentää myös spektaakkelin prosessia.xiv Hän sanoo olevansa rahasta tehty. Raha puolestaan antaa pinnalle lisää väreilyä, “it makes my boobs look bigger“, sanoo yksi tytöistä. Alienin monologissa vähäpätöiset tavarat rakentavat persoonaa, ja Alien itse on lapsellisen innostunut kaikesta omistamastaan, sinisestä mehujauheesta kultaluoteihin, avaruusalusta muistuttavasta sängystä androgyynituoksuihin: “I got Escape! Calvin Klein Escape! Mix it up with Calvin Klein Be, smell nice? I SMELL NICE!” Tämä on amerikkalainen unelma, minun unelmani, sanoo Alien.

Marxilaiselta kannalta laadittu kulutusyhteiskunnan kritiikki uhkuu moraalista ahdistusta vieraantuneisuudesta. Spring Breakersissa sitä ei ole. Sikäli kun elokuvassa on ahdistusta, se on atavistista kauhua, jota ei synnytä taju oikeasta tai väärästä, se ei sanallistu moraalisiksi arvioiksi. Spring Breakers on transgressiota, joka ei viittaa itsensä ulkopuolelle. Siksi kansalaisoikeusliikkeestä puhuva luennoitsija ei pysty tavoittamaan tyttöjä.

Kansalaisoikeusliikkeen tavoitteet edellyttävät erilaisuuden tunnustavaa ja samanarvoisuutta ajavaa politiikkaa. Spring Breakersissa sekä rodullinen että sukupuolinen erilaisuus siirtyvät syrjään. White trashia edustava Alien on räppäri ja gangsta, ja valkoiset, keskiluokkaiset pikkukaupungin opiskelijapimut ylittävät jatkuvasti oman luokkansa, sukupuolensa ja ihonvärinsä. Alien ei käytä hyväkseen nuorten naisten seksuaalisuutta, eikä humaltunut miesporukka raiskaa Cottya. Spring Breakers tekee seksuaalisen väkivallan mahdollisuudesta katsojan likaista mielikuvitusta.

My dream has always been to innfiltrate the mainstream. I always thought that was the way to do some serious damage“, sanoo Korine. Lause on kuin situationistin suusta. Kuitenkaan Spring Breakers ei ole itsessään spektaakkeli, vaan enintään osa sitä, ja siksi se ei myöskään ole kritiikin ulkopuolella (kuten spektaakkeli, joka on radikaalisti ulkopuolella). Tytöt kumoavat spektaakkelia juuri epäyksilöllisyytensä kautta.

Alien on spektaakkelitalouden individualismin ilmentymä. Self-made man, taiteilija, supliikkimies, amerikkalaisen unelman kultapoika. Tytöt ymmärtävät nautintoa, he tavoittelevat sitä hedonistisesti, he ovat täysin välinpitämättömiä muita ihmisiä paitsi toisiaan kohtaan. Spice Girlsin vyöryyn sysäämä ja Britneyn jalostama Grrrl power toteutuu heissä. Heillä ei ole pelkoa minän katoamisesta kuten Alienilla. Kun he sanovat etsivänsä itseään tai löytäneensä itsensä, he eivät ole löytäneet persoonallisuuttaan, vaikka puhuvatkin totta. Oikeus olla olemassa fiktiossa psykologisesti uskottavana ja syvänä hahmona lakkaa olemasta tasa-arvon merkki. Kollektiivin arvo on yksilön arvoa absoluuttisempaa ja tehokkaampaa.

Spektaakkeliyhteiskunta ja tyttökulttuuri

Korine halusi luoda elokuvallaan fyysisiä tuntemuksia. Juuri tähän hän käyttää trapin ja dubstepin äänimaailmoja, karkkivärejä ja liikettä. Ne tavoittelevat fyysistä tilaa ennen representaatiota tai selittävää narratiivia.xv Tämä aistillisuus erottaa Spring Breakersin spektaakkelista, jonka toimintatapa on visuaalinen.

Korine liittää kuvavirtaan sellaisia maagisia elementtejä, joita Debord ajatteli 1960-luvun kirjoituksissaan kuvalla olevan. Kuvan funktio kuitenkin törmää aisteihin, eikä ruoki symbolista sukupuoleen kohdistuvaa omistus- tai samastumishalua. Korine käyttää kulttuurin alitajuntaa, kauhua. Hän nimittää rakentamaansa tilaa “noir-Floridaksi”, jonka sijoitti punaniska-rivieralle. Hän otti mukaan Britney Spearsin edustaman tyttökulttuurin, koska hän halusi tuoda esille pahuutta tuon kulttuurin pinnan alla.

Katsojan houkutteleminen näkemään tytöt (nais)representaatioina toimii samaan tapaan kuin Lana del Reyn selfie-virtoihin perustuva strategia. Ja se toimii samalla tavalla kuin Britney Spearsin autobiografinen spektaakkeli. Kaikki on käsiteltyä, suodatettua pintaa, kasvot ja äänet toimivat ainoastaan pohjana digitaaliselle käsittelylle. On hämmentävää, miten ihmiset liittävät kokemuksiaan, niin fyysisiä kuin emotionaalisia, Spearsin tuotemaiseen olemukseen ja musiikkiin. Sitä ei voi sivuuttaa moralisoiden, koska kyse on kulttuurisen kokemisen tavan muutoksesta. 2010-luvun ihmisestä.

Niin Spring Breakers, Lana Del Rey kuin Britney Spearskin hylkivät feminististä argumentaatiota oikeanlaisesta representaatiosta, “naiskuvasta”. Ne ohittavat poliittisen korrektiuden ja kysymyksen feminismistä. Maailma kuuluu niille.

Katseen teoriaan vetoava kritiikki ei pääse irti siitä, miltä joku näyttää, se puhuu samaa kieltä kuin Alien monologissaan. Hän on yhtä kuin ne tavarat, joita hän voi hankkia, näyttää ja nimetä. Kritiikki, mukaanlukien feministinen, jää puhumaan siitä, miltä joku näyttää ja miltä tulee näyttää: “this is not what a feminist looks like“, kiteyttää Spring Breakersia feministisestä näkökulmasta katsova kriitikko.

Feministi ei näytä tältä. Lause repäisee auki sukupolvikuilun. Spring Breakersin kuvaama kulttuurinen kokemus, feministinen radikalismi ja katseen rikkominen eivät kuulu siihen, miltä joku näyttää. Ollakseen subjekti, henkilöhahmon ei tarvitse olla syvä, uskottava tai pyrkiä älylliseen emansipaatioon pelaamalla oikein miesvaltaisessa yhteiskunnassa. Parikymppinen bilehile on kaikkivoipa, eikä hänen tarvitse enää selittää itseään.

Juttu julkaistu alunperin Kritiikin Uutisissa 3/2013

VIITTEET:

iSt. Pete tunnetaan “red-neck Rivierana”.

iiSamalla feministisestä näkökulmasta kirjoittavat käyttävät mieskriitikoiden kirjoituksia takaamaan oman tuomitsevan näkökulmansa. Tämä on vähintään yhtä problemaattista. Rinnakkaiseksi tapaukseksi voi nostaa Sofia Coppolan Marie Antoinetten (2006) ja Bling Ringin (2013) muutamat arvostelut, joissa mieskriitikon asenne nuoriin naisiin on yhtä aikaa holhoava ja paheksuva. Spring Breakersiin Coppolan elokuvat vertautuvat sikäli, että ne kuvaavat 2000-luvun länsimaisen tyttökulttuurin ulottuvuuksia. Liitän Spring Breakersin moittimisen pornografiasta tai eksploitaatiosta nimenomaan holhoamisasenteeseen, joka ei feministiseltä kannalta ole mikään siunaus – etenkin jos feminismi omaksuu huolekkaan isukin roolin.

ivFantasiaa nimenomaan sukupuolikriittisen elokuvan keinona on käsitellyt esim. Teresa de Lauretis

vEn ole koskaan ymmärtänyt sukupuolisen samastumisen filosofiaa, koska minusta siinä menetetään teosten sielu kiintiöajattelulle. Samastuminen liittyy usein pedagogisesti sävyttyneeseen ajatukseen siitä, että molemmille sukupuolille pitäisi olla monipuolisia roolimalleja. Havainto on sinänsä oikeutettu, mutta samalla myös hyvin suppea myös sukupuolista kokemusta koskevana.

viElokuvassa näytellyt entinen Disney-tyttönen Vanessa Hudgens sanoo, että tuntui oudolta kun ohjaaja määräsi Spring Breakersia varten aivan toisenlaisen vartalonmuokkauksen kuin tavallisesti. Ei treeniä ja lisää painoa. Elokuvaan kaavailtu Emma Roberts jätti hänelle suunnitellun roolin juuri tällaisen kehonmuokkausvaatimuksen takia. Feministinen kritiikki moittii muokatun näköisiä naisvartaloita mutta toisaalta länsimaisessa naiskulttuurissa hoikkuuden ihailu ja jatkuva kehonmuokkaus ovat arkipäivää. Korine toteutti paradoksin elokuvansa näyttelijättärien ei-muokatunnäköisten mutta muokattujen vartaloiden avulla.

viiTuo uhka on toki jo luonteeltaan karnevalistinen: miehuuden katoamisen, niinsanottuun vastakohtaan sulautumisen uhkaa.

viiiSanavalinta on kiinnostava: Scaredy-Cat (1948) on ensimmäisiä animaatioita, joissa Sylvesteri-kissa esiintyi. Tämä on ainoita kulttuurisia viitteitä, mitä tytöt tekevät – sen pienen väläyksen lisäksi, joka näyttää heidät katsomassa My Little Pony -animaatiota.

ixLevyltä Scary Monsters and Nice Sprites (2010).

xLevyltä In the Zone (2003)

xiKorine on väittänyt, että kommandopipojen yhteys Pussy Riotiin ei ollut elokuvaa tehdessä tarkoituksellinen, mutta kylläkin osuva.

xiiSpearsin videossa laulajatar tappaa itsensä kylpyammeeseen.

xiii“Kulttuurista on tullut fotoshopattu hallusinaatio: Spring Breakers, vuoden tärkein amerikkalainen elokuva?” 8.4.2013, http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/kulttuurista-tuli-photoshopattu-hallusinaatio-spring-breakers-vuoden-tarkein-amerikkalainen-elokuva

xivAlienin monologi on luettavissa täältä: http://www.vulture.com/2013/03/james-franco-spring-breakers-speech.html

xvMm. Vivien Sobchackin esseet elokuvan katsomisen fyysisistä ulottuvuuksista (Carnal Thoughts, 2004) tai Laura Marksin “aistillinen elokuva”. Molemmat teoreetikot, ja erityisesti Sobchack, edustavat katseteorian jälkeistä feminististä ajattelua.

4 kommenttia

  1. Hanna-Riikka says:

    Loistava kirjoitus, kuten olen sanonut jo muissa yhteyksissä.
    Tuli Lana Del Reystä mieleen, että hänellä on sanoituksia, jotka tosiaan selittävät jo itse itsensä, sisältävät mahdolliset subkontekstinsa. Ja jos vertauskuvia on, ne ovat niin ilmiselviä, että ei tarvitse ajatella sen syvällisemmin. Eikä ole tarkoituskaan. Kuten “My pussy taste like Pepsi-Cola / My eyes are wide like cherry pies.”
    Koko hahmo sanoituksineen ja kommentteineen on kuin Warholin taideteos. Brillo-paketin kopio on Brillo-paketin kopio ja that’s it!
    Ja silti, jotain merkillistä kiehtovuutta, joka pakenee aina kun siitä on saamassa otteen.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Kiitos, Hanna-Riikka! Lana Del Reyn hahmon + musiikin miettiminen vie tätä tietysti eteenpäin. Tuntuu toisaalta typerältä tarttua kaikkein yksinkertaistavimpiin feministisiksi ilmoittautuviin näkökulmiin ja ryhtyä argumentoimaan niistä, mutta silti se tuntuu tarpeelliselta teolta.

      Moralistisessa jenkkiläisessä mainstream-feminismissä mua häiritsee eniten se täydellinen sokeus, jolla taiteen kenttään suhtaudutaan poliittisten väitteiden alueena. Siitä näkökulmasta on sitten aika mahdotonta puhua mielekkäästi jostain sellaisesta ilmeisen pitkälle konstruoidusta hahmosta kuten LDR. Taiteen alueella (johon lasken myös viihdekulttuurin eri muodot) poliittisuus syntyy paljon monimutkaisempina merkityksinä kuin mihin keskustelu yleensä taipuu. Silloin sitten puhutaan “naiskuvasta” ja siitä, miten tuo naiskuva voi olla kasvattava, esikuvallinen ja oikea tai turmeltunut, haitallinen ja esikuvaksi sopimaton.

      Sukupuolittamisesta tulee siten julistuksellisen feminismin avustuksella jälleen kontrollin ja valvonnan aluetta, jossa säälittä arvostellaan ja normitetaan naisten valintoja ja elämää. Sellaista ei tarvitsisi tapahtua, mihinkään esikuvallisuuteen ei ole etenkään taiteen alueella velvollisuutta.

  2. Antti Arnkil says:

    Mainio teksti, kiitos. Spring Breakersin kuvista voi sanoa niin kuin Henry Parland autonrenkaista ja yskänpastilleista: “niiden pinnallisuudenvirsi vie kohti syvempiä yhteyksiä”. Debord ei olisi kyllä hyväksynyt, mutta ei se hyväksynyt mitään muutakaan.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.