Granta-brändi löysi Suomeen

Maaria Ylikangas | September 15th, 2013 - 18:40

granta

Suomalainen Granta on tasaisen kahdeksaisen aikakauskirja.

 

 

Kun Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet ilmestyi vuonna 2007, alkoi tapahtua. Tuli kasvissyöjiä. Nekin tuttavat, jotka eivät alkaneet kasvissyöjiksi, muuttivat näkemyksiään ruuasta perustavalla tavalla. Aiemmin oli pakko selittää, miksi oli kasvissyöjä – nyt asetelma kääntyi toisin päin. Oli pakko selittää lihansyöntiä. Nylén vaikutti välittömästi lukijansa tapaan ajatella ruokaa ja syömistä, eläimen ja vielä naisenkin kulttuurista asemaa pelkästään kirjoittamalla lihasta.

 

Ruokaa vaikeampaa kysymystä voi etsiä mutta tuskin löytää – kohtaamme sen välityksellä nautinnon, terveellisyyden, toisten kärsimyksen, puutteen, politiikan, oikeudenmukaisuuden. Lihatalous panee eläimet kärsimään ja vahingoittaa ympäristöä, ruuan globaali politiikka pitää osan väestä nälässä, huippuunsa hiottu suurkalastus tuhoaa jopa valtamerten ekosysteemit, geenimuuntelu panee meidät arvoitusten eteen, Monsanton kasvinsuojeluaineet tuhoavat meidänkin kotipihaamme, kolmannes maailman ruuasta heitetään roskiin, ylipaino ja diabetes alkavat olla jo globaalin epidemian tasolla.

 

Ensimmäinen suomalaisversio aikakauskirja Grantasta ilmestyi viime viikolla. Sen teema on ruoka. Jos tätä kirjaa lukemalla yrittäisi ottaa selvää, mitä ruoka merkitsee meille maailman ihmisille armon vuonna 2013, käsitys jäisi latteaksi. Ruoka vertautuisi ihmissuhteisiin ja ruumiillisuuteen, se ilmentäisi kulttuurisia tottumuksia ja kulttuurien törmäyksiä, se olisi nautinnollista itsessään. Tietysti nämä asiat ovat tärkeitä. Mutta ne ovat vain osa sitä, mitä ruoka on maailmassa – tai kirjallisuudessa.

 

Granta koostuu romaanikatkelmista ja lyhytproosateksteistä, ja parit runotkin on. Sen proosakäsitys on laaja, mukana ei ole vain fiktiota vaan myös asiaproosaa (non-fiction). Aikakauskirjan konsepti on mainio. Ei ole oikeastaan parempaa tapaa tutustua ”uuteen kirjoittamiseen”, jota Granta kertoo julkaisevansa. Kokonaisuus on pienten valintojen summa, kirja sisältää 22 erilaista tekstiä, joita annettu teema sitoo yhteen. Alkuperäinen englanninkielinen Granta on kunnostautunut aikaisemmin etsimällä ja löytämällä oleellisen kirjallisuudesta.

 

*

 

Granta alkaa loistavasti. Antti Tuurin ”Leipä” kertoo taikinajuuren valmistamisesta. Tuurin ote leivän leivontaan on hyvin tekninen. Ruoanlaitto ei ole taikomista, vaan se sisältää erilaisia asioita, joita pitää selvittää. Koruton mutta henkistä uteliaisuutta huokuva selonteko leipäjuuren kehittämisestä on ihastuttava: ”Saan seurata juuren heräämistä, katsella kuinka se kuplii ja tuntea sen hedelmäisen tuoksun”. Pitäisiköhän minunkin rohjeta panna juuri muhimaan?

 

Kuvaukset hieman ällöttävistä ja työläistä ruokalajeista, ovat monesti kirjallisesti hyviä, kuten Rosa Liksomin novellissaan kuvaamat juhlatarjoilut kaikkine poron osineen. Kirjailijat suosivat monesti tekniikkaa, jossa tarinat kirjoittautuvat ruuanvalmistuksen väleihin, puhetta tulee köökin kautta. Juuri tällainen on Liksomin novelli, jossa syrjäseudun kulttuurin keskelle kirjoittautuvat toiset syrjäisyydet: ruotsinsiirtolais-täti kertoo lukuisista siirtolaismiesystävistään.

 

Kirjaan on valittu kaksi samantyyppistä aihetta käsittelevää tekstiä. Molemmat koskevat ikääntynyttä naista, joka on omistautunut ruuan säilömiselle ja säilyttämiselle. Pilalle säilytettyä ruokaa. Olga Tokarczukin ”Säilykkeitä elämän varalle (mahanpuruiksi)” asettaa äidin kaikessa hiljaisuudessa vuosikymmenien aikana tekemät sekalaiset säilykkeet aikamiespojan elämänjännettä vasten. Poika etsii perintöä kotoaan äidin kuoltua, ja löytää vain säilykkeitä: ”hänellä olisi vielä aikaa tehdä päätöksensä – tuon ajan hän käyttäisi syömällä loppuun kaikessa rauhassa loppuun äidin perinnön” (suom. Tapani Kärkkäinen). Tokarczukin teksti on puhdaslinjainen novelli, jossa ruoka toimii ihmissuhteen groteskina täydellistäjänä.

 

Philip Teirin ”Mansikka 1979” kertoo tarinan siitä, kuinka lapsenlapset siirtävät isoäidin pakastimen vuosikertasisällön vanhainkodin pakastimeen. Visu isoäiti ei halua heittää ruokaa pois, eikä hänellä ole kykyä erottaa pilaantunutta kelvollisesta. Teirin proosateksti kasvaa aihettaan suuremmaksi täsmällisten viitteiden avulla: ”Isoäiti oli työskennellyt koko ikänsä kovaosaisten ihmisten parissa Pietarsaaren sosiaalitoimistossa. Naisten, joita oli pahoinpidelty, ja ongelmalasten, jotka oli sijoitettu sijauskoteihin. Luulen, että hänen ärtymyksensä meihin, jos se nyt oli sitä, johtui siitä että olimme hänen mielestään pilalle hemmoteltuja” (suom. Kari Koski). Ruoka on historiallisten ja sosiaalisten erojen näyttämö.

 

Teirin ”Mansikka 1979” asettaa isoäidin säilöntäinnon historialliseen ja kirjalliseen kontekstiin. Taustalle kirjoittautuu Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä (Eating Animals, 2009, suom. 2011). Foerin kirjassa antropologiset ajatukset syömisestä, ravinnosta ja ruuasta kietoutuvat länsimaisen ruuantuotannon todellisuuteen. Se ruuan maailma, jonka Foer rakentaa lukijansa eteen, tekee lähtemättömän vaikutuksen ennen kaikkea tekijänsä kaunokirjallisen oivalluksen vuoksi, kyvystä yhdistellä ja limittää suurta ja pientä, suurteollisuuden toimintatapoja ja yksilön ruokatottumuksia. Tällaiset tekstit Grantasta puuttuvat.

 

Hämmentävän useat Grantan tekstit aistivat ruokaa viattomuuden tilassa, kuin haluaisivat ruuan olevan edes hetken ajan yksinkertaista materiaa, johon kaunokirjallinen metaforiikka voi pohjata. Eikä siinä mitään vikaa ole, että kirjallisuus on päiväunien aluetta.

 

Pieni ristiriita välähtää Anu Silfverbergin tekstissä, jossa taiteilija tekee omasta ihrastaan lihapullateoksen. Säilykelihapullissa on mukana myös naudanlihaa, mikä tarkoittaa sitä, etteivät ”ihmislihapullat” kai sitten olekaan ihmislihapullia. Tämä kriisiyttää taiteilijan. Teksti lähestyy lihansyöntiä kannibalismin kautta, kun kahden taiteilijan työt törmäävät. Taiteilijan entinen rakastettu on ottanut muotokuvia teuraaksi menevistä eläimistä. Kuitenkin Silfverbergin tekstin painopisteet ovat novellin henkilöiden suhteissa – mutta teksti on ainoita selvästi tästä vuosikymmenestä puhuvia Grantassa.

 

Syöminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Ymmärrän kyllä, että quornin marinoiminen ei ole syntisen kulinaristisen ruokanovellin arvoinen prosessi. Naudan sydämen kokoinen syvänpunainen paprika on vähemmän kirjallinen ja esteettinen elementti kuin eläimen sisäelin. Asiassa ei ole mitään järkeä, mutta Granta opetti tämän minulle. Siinä voisi tehdä toisinkin.

 

*

 

Miksi odotan Grantalta enemmän? Aikakauskirja on onnistunut menneinä vuosikymmeninä sekä viihdyttämään että väläyttämään maailman tolaa. Se ei ole myöskään antologia-julkaisu, johon voidaan keräillä pitkään marinoituneita tapaspalasia sieltä täältä, vaan lehtimuoto (magazine) velvoittaa ajankohtaisuuteen. Olen lukenut kaikki mahdolliset mainostekstit Suomen Granta-julkaisusta. Siitä puhutaan tapauksena, ja sen on sitten parasta olla tapaus. Minulle ei tapaukseksi riitä se, että brändi tuodaan Suomen markkinoille – saadaan sitten Granta tai Guggenheim, sen pitää olla enemmän kuin loistobrändi. Pelkkä osallisuus ei tee autuaaksi.

 

Brittiläinen Granta Books on keväästä asti ollut myrskyn silmässä. Sen johtaja-omistajaa, Sigrid Rausingia, on syytetty huonosta hallinnosta. Hän haluaa tehdä lehteä vähemmällä väellä, ja korkealaatuista julkaisua tekevä toimitusväki ei ole suostunut tähän. Toukokuussa tilannetta kuvattiin talon sisältä sanoilla ”helvetillinen tuho” ja ”totaalinen paskamyrsky”. Kevään ja alkukesän aikana kytkintä nosti kahdeksan työntekijää. Kustantamo on pystynyt tuomaan markkinoille ”laatukirjoja” alan vaikeinakin vuosina, mutta kritiikkiäkin tulee.

 

Upporikas Rausing on pyrkinyt rakentamaan itsestään valistunutta mesenaattia, ja ilmassa on paljon epäilyksiä hänen onnistumisestaan. Rausing on ruotsalaislähtöinen Briteissä vaikuttava filantrooppi. Hän on muunmuassa perustanut nimeään kantavan säätiön, joka tukee taistelua ihmisoikeuksien puolesta. Rausing on ilmoittanut, että Granta Booksin funktionaalisuutta on mietitty uudelleen, siten että kirjakustantaminen tukee aikakauskirjaa ja toisin päin. The Bookseller -lehden blogiin kesäkuussa kirjoittanut Rausing sanoo juuri ne samat asiat, mitä bisneksessä on kriisin keskeltä tapana todeta: vastoinkäymiset ovat mahdollisuuksia ja suhtaudumme luottavaisesti tulevaisuuteen.

 

Suurimmaksi menetykseksi Grantalle nimetään yleisesti päätoimittaja John Freeman, jonka käsissä ”Granta magazine has offered a satisfying if not often spectacular read” (Independent, 24.5.2013). Freemanin aikana lehti myös laajeni kansainväliseksi julkaisuksi. Hän ei halunnut jatkaa työtään Grantan päätoimittajana, koska ei mielestään pystynyt tekemään sitä enää kunnolla muuttuneissa olosuhteissa. Viimeinen hänen päätoimittamansa Granta ilmestyi kesällä, teemanaan matkailu. Nyt vastuuta kantaa Rausling itse – eikä ainakaan brittilehdistö usko Freemanin tasoista päätoimittajaa löytyvän.

 

Kirjailijoiden kannalta Granta on näyttäytymispaikka ja takuu laadusta. Suomi-Grantaan päässeet myös saavat tekstejään käännetyksi muiden maiden grantoihin. Kansainvälistyvä Granta alkaa ilmestyä myös Japanissa, Israelissa, Romaniassa – ja ilmestyy jo yhdeksällä muulla kielellä. Freeman kuvaili Grantan ulkomaisia painoksia vuonna 2012: “ne eivät ole niinkään franchisingia, vaan paremminkin tiedustelijoita jotka hakevat kirjallisia lahjakkuuksia kaikkialta maailmasta” (New York Times, 3.9.2012) Tämä lähestymistapa hyödyttää Granta Booksia, joka löytää hyvää käännöskirjallisuutta lehden välityksellä.

 

*

 

Kansainvälisyys näkyy runsaana Suomen Grantassa sekä positiivisella että negatiivisella tavalla. Puolalaisreportteri Ryszard Kapuścińskin teksti ”Jouluaatto Ugandassa” ponkaisee ympäristöstään korkealle juuri kirjallisuutena – eikä ollenkaan haittaa, vaikka teksti on vuodelta 1989. Kapuściński kertoo Huseinista, joka käy hänen luonaan tekemässä kotitöitä: ”Hän sulatti jääkaapin joka päivä. Ensin hän avasi sen ja osoitti sitten sen sisään eleellä, joka ilmensi yhtä aikaa voimattomuutta, moitetta ja vetoavuutta. Minä toistin täsmälleen samat eleet – tiesin, että jääkaappi oli tyhjä, mutta ei ollut mitään, millä täyttää se” (suom.Tapani Kärkkäinen). Teksti näyttää sijoittuvan Idi Aminin Ugandaan (1971-79), mutta harmillisesti Grantassa on varsin niukkoja taustatietoja.

 

Karin Johannissonin essee ”Tapaus Ellen West” taas käsittelee samoja seikkoja – psykiatrian naistapauskertomuksia – kuin Per Olov Enquistin Blanche ja Marie (Boken om Blanche och Marie, 2004) ja Anna Kortelaisen Levoton nainen (2005). Todella ajattelin tekstillä olevan enemmänkin annettavaa kuin lattea toteamus, että Ellen Westin tapauskertomus on tekstirekonstruktio, jonka luoja ei ole Ellen itse, ja se pätee moniin naispotilaskertomuksiin. Taskulämmin essee, mutta sekä Enquist että Kortelainen ovat tehneet tämän jo, ja kirjallisesti paremmin. Viime vuosikymmenellä. Ja juuri ajankohtaisesta, hyvästä kirjallisuudestahan Grantan piti olla tehty. Syömishäiriöön edes viitteellisesti liittyvä teksti on tietysti osa ruokamme ja syömisemme moninaisuutta, mutta tämä tekstivalinta on epäonnistunut.

 

Georges Perecin luettelot syömästään ruuasta ovat kivoja, mutta en edes runouden paneutuneena lukijana ymmärrä niiden esteettistä funktiota muutoin kuin ääneen luettuina. Mutta ymmärrän niiden mukanaolon, tuovathan ne vivahteikkuutta. Antavat käsityksen, ettei postmodernia olla ihan unohdettu. Mutta en käsitä yhtään miksi Grantassa on tekstit Doris Lessingiltä ja Kazuo Ishigurolta. Molempia on suomennettu paljon, ja Grantaan sisältyvät tekstit eivät ole edes erityisen loistavia. Liiankin pitkä mutta sinänsä oikein hyvä teksti on otettu mukaan Taiye Selasilta, jonka romaani Ghana ikuisesti ilmestyy tänä syksynä Otavalta.

 

Nobelisti Mo Yanilta on ilmestymässä romaani suomeksi. Seitsemän elämääni tulee sekin Otavalta. ”Viinamaa” on vilkasliikkeinen novelli, joka herättää eläviä mielikuvia: ”Aurinko paahtoi kuin hehkuva hiilenmurikka, lapset olivat kuin paistivartaaseen työnnettyjä pikkulintuja, joista levisi herkullinen ruokahalua herättävä tuoksu” (suom. Riina Vuokko). Novellissa ruoka toimii kieleen jatkuvasti kirjoittautuvana vertauskuvana.

 

*

 

Suomen Grantan funktio on kieltämättä kiinnostava. Kirja ei toimi kuten lehdet, vaan se toimitetaan Otavan suojissa. Ainakin tämän ensimmäisen sivuille on otettu isoilta kustantamoilta julkaisevien kirjailijoiden tekstejä, ja sama meno näyttäisi jatkuvan ennakkotietojen mukaan seuraavassa, Outo-teemaisessa Grantassa. Rajoitteet ovat ilmeisiä, ja niistä varmaan päästäisiin ainoastaan täysin itsenäisen aikakauskirjan avulla – itsenäinenhän se Britti-Grantakin on.

 

Ensimmäinen Suomi-Granta on kokonaisuudessaan lukemisen arvoinen. Toivottavasti seuraavat numerot pääsevät käännöstekstien osalta vaihto-oppilasmaisuudesta. Ulkomaisia tekstejä ei pitäisi ottaa mukaan tekijänimien mukaan, vaan siksi että ne ovat ainakin yhtä hyviä kotimaiset. Haastattelussaan päätoimittaja Aleksi Pöyry sanoo, että eräs tavoitteista on luoda kirjallisuuskeskustelua (Runomiimejä, 11.9.2013). Sitähän toki on tapana tavoitella, mutta nyt on luotu vasta näyttäytymispaikka kirjailijoille. On vaikea kuvitella, että Grantan yleinen taso herättäisi mainittavasti keskustelua. Taso kun on pääosin korkea mutta maltillinen, ja ruoka-teemakin näyttäytyy turvallisissa rajoissa.

 

Granta on mallikas ja laadukas kokonaisuus, mukana on jokunen oikein hyvä teksti, iso kasa ihan perushyvää kamaa ja muutama täysin ohitettava. Jos näiden kirjallisten antologioiden laatimiseen on olemassa varmojen konstien oppikirja, sitä on tämän kirjan kokoamisessa seurailtu. Siksi Granta on hyvinsyöneen kahdeksaisen arvoinen julkaisu, ja se on parasta mitä varman päälle pelaamalla saa.

 

5 kommenttia

  1. V says:

    Ihanaa kun sä oot Maaria aina niin vaativa! Nautin taas tämänkin tekstin lukemisesta. Enimmäkseen myös samaa mieltä, mitä suomalaisgrantaan tulee.

    • Maaria Pääjärvi says:

      “Tarjoilija, fetasalaatissani on salaattijuustoa eikä fetaa. Vaadin hyvitystä.”

      Kiitos kommentista, vaativuus on iloni.

  2. Maaria Pääjärvi says:

    Linkin takana todella hyvä ohjelma, http://areena.yle.fi/radio/1983928

    Ylen Kultakuume, haastateltavina Suomen Grantan päätoimittaja Pöyry ja FAT (Finnish Art Today / Famous Art Tomorrow) -julkaisun päätoimittaja Tero Kartastenpää, toimittajana Pietari Kylmälä.

    Siinä noin viidentoista minuutin paikkeilla Kylmälä esittää todella hyvän kysymyksen kritiikin osuudesta kulttuurilehdissä, Pöyry vastaa kritiikin puuttumiseen kulttuurilehti Grantasta, että kirjallisuus voi käsitellä muuta kirjallisuutta ja toimia keskustelun herättäjänä, vaikka meillä ei tällaista keskustelua ole Suomessa tapana käydä.

    Tässähän haastetta meille, jotka kirjallisuudesta kirjoitamme. Edelleen väittäisin, että Grantan tekstivalikoima ei välttämättä houkuttele keskusteluun juuri noista teksteistä – niitä on todella vaikea ottaa vastaan puheenvuoroina. Esimerkiksi useat suomalaiset tekstit, jotka ovat uusia ja joiden voisi ajatella virittävän jotain keskustelua… no, vähän heikkoa tekee. Juha Itkosen Pizza Rax -rakkaustarina keskustelunherättäjänä? Joo minäkin muistan kun ysärillä oli opiskelijoilla köyhää, maksettiin markoilla ja kun mentiin ”ulos syömään”, Forumin Pizza Rax oli vaihtoehto. Ei minulla ole tähän mitään lisättävää, teksti ei keskustele, ja kauneinta mitä pystyn tuosta tekstistä sanomaan on ”harmiton”. Pirjo Hassisen novelli on hyvä novelli, mutta en minä tajua, miten sen varjolla voisi alkaa puhua naisruumiista – etenkin kun tuo ”naisvartalo tarjoilupöytänä” -keskustelu on jo jotenkin käyty. Näissä kahdessa näkyy Grantan perusongelma: vuosikymmen on väärä, ei lisättävää novellitaiteeseen.

    Ei muuten ole totta, etteikö Suomessa olisi totuttu keskustelemaan kirjallisuudesta myös kirjallisuuden keinoin, tosin se tendenssi on heikentynyt. Essee on pääasiallinen areena tällaiselle keskustelulle, siksi osoittaa vähän heikonlaista pelisilmää valita – tai tilata – suomenkielisestä kirjallisuudesta novelli-kategoriaan solahtavia tekstejä, tai tekstejä ensisijaisesti fiktion kirjoittajilta.

    Pöyry toivoo, että muissa kirjallisuuslehdissä sitten kirjoitettaisiin kritiikkiä Grantasta tai että jokin yksittäisen tekstin aihe lähtisi osaksi keskustelua. Miksei Granta keskustele? Siihen olisi tämänkin ruokanumeron puitteissa ollut hyvät mahdollisuudet, esimerkiksi juuri Nylénin kautta. Lisäksi meillä on syömishäiriöitä käsittelevää kirjallisuutta jo viime vuosikymmeneltä (Sofi Oksasen Stalinin lehmät, mitä ilmeisin esimerkki).

    Tuntuupa muuten tyhmältä kommentoida tänne Ylen ohjelmaa, etenkin kun tollekin Kylmälälle tarttis kertoa että teitpä hyvää työtä.

    • Pietari Kylmälä says:

      Kyllä terveiset välittyvät tätäkin kautta. Kiitos vaan! Toivottavasti Kultakuume pystyi avaamaan vähän laajempiakin keloja kulttuurilehdistön tilanteesta ja tulevaisuudesta. Kulttuurilehtiä vaivannee sama kuin muutakin kulttuurijournalismia: kun keskustelu keskittyy uusiin välineisiin (nettiin) journalismin tehtäväksi jää esitellä, nostaa esiin ja puffata. Tämä on tietenkin kärjistetty näkemys, koska onneksi Suomessa tehdään paljon hyvin laajasti keskustelevaa ja kriittistä kulttuurijournalismia. Mutta samaan hengenvetoon on todettava, että kulttuurijournalismin platkuuntuminen ja kritiikin eriytyminen omaksi spesialisoiduksi alakseen on pelko, joka jaetaan laajalti. Tämän takia kai Kulttuurirahastokin on tarttunut härkää sarvista ja rahoittaa parhaillaan miljoonahanketta kulttuurijournalismin pelastamiseksi.
      Mun mielestä Granta on todella hyvää luettavaa, mutta ei siitä miksikään kulttuurijournalismin pelastajaksi ole juuri mainitsemistasi syistä. Ja toki voi kysyä, että miksi pitäisikään olla? Sehän on kaunokirjallinen valikoima eikä mikään kriittinen kulttuurilehti ja sinällään onnistunut.
      Kiitti muuten blogista! Se on poikkeuksetta hyvää luettavaa, just sellaista esseististä kritiikkiä mikä Grantasta vähän puuttuu. Mut Luutii ei taidakaan vielä olla minkään suuren kustantajan tallissa.

      • Maaria Pääjärvi says:

        En enää muista kumpi haastateltavista sanoi, että kulttuurilehti on niin tylsä sana, taisi olla Kartastenpää. Tottahan se on, ainakin jossain määrin.

        Taidejuttujen spesialisoituminen on jo oikeastaan toteutunut aika laajalti, ehkä jopa alakulttuureiksi asti (jollainen lavarunoskene on). Isosta osasta kirjallisuusarvosteluja en ymmärtäisi paljoa, jos en olisi käynyt sitä koulua, jossa tuollaista taidepuhetta tehdään – ja sama koskee esim. kuvataidearvosteluja. Toisaalta se ei haittaa, ne ihmiset, jotka on kiinnostuneita taidejutuista ovat monesti valmiita näkemään vaivaakin. Tai sitten ne on jo indoktrinoituneita.

        Toisaalta kulttuurijournalismin ei oikeasti tarvitse vain puffata tai tyytyä uutisoimaan palkintohommeleita tjsp. Siinä on vähän laiskuuttakin mukana, jos päättää hoitaa asiat niin. Ethän sinäkään tuossa ohjelmassa puffannut, vaan teit kulttuurijournalismia. Ja kohdehan tietysti saa siitä puffinsa samalla (niin käy kaikissa arvosteluissakin, vaikka tekstissä lukisi mitä).

        Ehkä kyse on siitäkin, että jonkinlainen kansansivistynyt ihmistyyppi on kadonnut (ns. yhtenäiskulttuurin häviämisen myötä) – siis ihminen, joka suhtautuu uteliaasti maailmaan ja haluaa ottaa siitä selvää perinteisen median ja kirjallisuuden väyliä myöten, vaikka koulutustaso olisi olematon.

        Vastaakohan se Kulttuurirahaston tukema mestarikurssi jotenkin tähän ongelmaan, toivottavasti.

        Granta on jänskä muoto. Se on antologia, mutta silti se pitäisi ymmärtää lehtenä. Aiemmista suomalaisista julkaisuista siihen vertautuvat lähinnä 1800-1900-l vaihteissa tehdyt albumit, ja silloinhan tekstit myös keskustelivat, koska niissä saattoi olla vahvoja poliittisia koodauksia. Toisaalta aika oli niin erilainen, ja kirjallisuus myös. Onhan meillä hyvin, kun tärkeitä asioita ei tarvitse piilottaa mihinkään, mutta samalla ollaan kadotettu tärkeitä asioita.

        Eihän Luutii ”vielä” ole missään tallissa! Ajatus on kyllä tosi lystikäs, etenkin kun en oikein tiedä onko tämä hevonen vai talli.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.