Harri Nordell on väärässä

Aleksis Salusjärvi | October 9th, 2013 - 22:14

 

ntamoa mätkitään heikkotasoisesta runoudesta samaan aikaan, kun se pitää koko lajia yllä.

 

Tapahtunut tähän mennessä:

 

Ylen Kultakuume 4.10.

Toimittaja Pietari Kylmälä haastattelee Harri Nordellia, Tommi Parkkoa, ja Anja Erämajaa runoudesta Turun kirjamessuilla.

 

Harri Nordell: Olen lukenut tarkkaan tämän vuoden runokirjat, olen havainnut huolestuttavaa kehitystä isoilta kustantamoilta: Ne eivät ole julkaisemassa yhtään esikoista. Isot kustantamot ovat harventaneet koko runotarjontaa, se on siirtynyt pienkustantamoille.

 

Erämaja: Pienet kustantamot voivat olla kokeilevia ja julkaista nopeassa tahdissa vaikka pamfletteja. Runouden ainoa ruumiillistuma ei ole enää pelkkä kirja, runous ei vaadi painettua sanaa.

 

Nordell: Kun runous on mennyt pienille kustantamoille, niin toimittaminen on lakannut paikoitellen kokonaan. Ntamo julkaisee book on demand -periaatteella hirvittävät määrät sellaista runoutta, jota ei olisi pitänyt julkaista ollenkaan. Portinvartijat ovat kadonneet. Huolellista editointia tarvitaan.

 

Kylmälä: Onko runoudella uskottavuusongelma?

 

Nordell: Runouden uskottavuutta kai mitataan sen laadulla, miten tyytyväinen lukija on luettuaan kirjan. Vasemmalla kädellä julkaisemalla tehdään todellista hallaa nuorille runoilijoille, jotka kuvittelevat että nyt se maailma aukeaa. Kirjoja julkaistaan ehdottomasti liian aikaisin.

 

Ylen Kultakuume 8.10.

ntamon Leevi Lehto ilmoitti harkitsevansa kirjojensa poisvetämistä Tanssiva karhu -kilpailusta, jonka puheenjohtajana Harri Nordell toimii. Joonas Turunen haastattelee Harri Nordellia kysyäkseen tämän reaktiota puheidensa seuraukseen.

 

Nordell: Emme keskustelleet haastattelussa Tanssivasta karhusta juurikaan. En puhunut haastattelussa raadin puheenjohtajana, vaan yksityishenkilönä (…) Eihän Tanssivassa karhussa kilpaile kustantajat, vaan teokset (…) ntamon kirjoja luetaan raadissa aivan yhtä tarkasti kuin muita teoksia (…) Leevi Lehdolla on kaunis ja idealistinen tapa kustantaa lähes kaikki käsikirjoitukset, jotka hänelle lähetetään. Jos nyt Leevi on vetämässä 27 kirjaa pois kilpailussa, määrä on aivan mielettömän iso suomalaisessa runoudessa. Ehkä joku näistä tekijöistä olisi voinut julkaista isolla kustantamolla ja päästä myös niiden markkinointiin ja apurahoihin (…) ntamon teosten toimittamisessa on paljon parantamisenvaraa, kuten myös isojen kustantamoiden osalla. Eihän editoimattomuus voi olla runoudelle millään tavalla eduksi.

 

Joonas Turunen: kerroit, että ntamossa vallitsee vasemmalla kädellä julkaiseminen.

 

Nordell: Se on mun oma mielipiteeni.

 

Ylen Kultakuume 9.10.

ntamon Leevi Lehto ja Otavan Antti Arnkil taustoittavat lähetyksessä runouden kustantamista Suomessa ja vastaavat Nordellin syytteisiin.

 

Arnkil: Runouden kenttä on ollut vahvassa liikkeessä vuodesta 2007. Instituutiot on pantu uusiksi. Netin myötä runous on ylipäätään saanut uusia muotoja. Pienten kustantamojen merkitys on valtava. Ne kannattelevat moniäänisyyttä.

 

Lehto: Perinteiset kustantamot supistavat tarjontaansa. Kokeellisen runouden aalto tuntuu saavuttaneen kulminaatiopisteensä. Sitä edeltäneet runouden kerrostumat saattavat olla putoamassa pois runoudesta. Nykyään tyypillisin ntamon kirjailija on julkaissut pitkään muualla. Tänä vuonna julkaisen ntamolta 27 kirjaa, 7 esikoiskirjaa, 13 kirjailijaa on aikaisemmin julkaissut muilla kustantamoilla, joukossa esimerkiksi 4 Otavalta ntamolle siirtynyttä runoilijaa.

 

Kylmälä: Onko nyt vaarana kompromissien tekeminen laadun suhteen?

 

Arnkil: Runouden laadusta huolehtii runoilijat itse. Julkaisulistoja on pienennetty, mutta omalta osaltani olen yrittänyt tehdä niin hyvin kuin mahdollista sen mitä tehdään.

 

Lehto: Ei ole mitään yleistä tarvetta editoida jokaista julkaistavaa säettä. Esikoisen suhteen on olennaista, että runoilijaa ohjataan julkaisemisen maailmaan ja käsitykseen siitä, mitä teoskokonaisuudella halutaan saada aikaan.

 

Lehto: Kentän monimuotoisena säilyttäminen on noussut ntamossa yhä vahvemmin esiin, kokeellisuutta tietenkään unohtamatta.

 

Kylmälä: Nordellin reaktio muistuttaa Petäjän nippukritiikkiä Hesarissa. Liittyykö uuteen runouteen joku yleinen kielteinen asennoituminen?

 

Arnkil: Hesari on ollut 5–6 vuoden aikana aika hyvin kartalla runouden suhteen. Se on noteerannut kustannusalan muutokset ja digirunouden hyvin. Runokirjojen nimikemäärän kasvun seuraus on fragmentoituminen, ja se tapahtuu itse asiassa kaikessa kulttuurissa. Myös yleiskustantamoissa kaikki painosmäärät pienenevät. Meidän täytyy löytää lukijoita ja ostajia.

 

Lehto: Kirjoja on nykyään paljon, koska nykyään kirjoitetaan vaan niin hiton hyvin. Kirjoitustaito on kehittynyt 30 vuoden aikana. On siirrytty takaisin kirjalliseen kommunikaatioon (netti, tekstarit), se on yksi merkittävä syy.

 

*

 

Yleisiä huomiota tapauksesta:

 

Harri Nordell on ollut uuden runouden suhteen ennenkin väärässä. Suutuin hänelle pari vuotta sitten hänen kutsuttuaan esiintyviä runoilijoita narsistisiksi lavapaskoiksi. Jos hän tuntisi lajia yhtään, hän käsittäisi että esiintyvässä runoudessa on kyseessä kollektiivinen ilmiö. Lavarunoudessa merkitykset syntyvät siitä yhteisöstä ja tapahtumasta, jonka yleisö ja esiintyjät yhdessä muodostavat. Narsistinen lavapaska on helppoon maaliin oksennettu asenteellinen syytös. Jos esiintyvää runoilijaa ajaisi narsismi, hän pettyisi hyvin nopeasti käsitettyään, että runoklubeilla hän ei ole lopulta yleisöään merkittävämpi osa kokonaisuudesta.

 

Nyt käsillä oleva tapaus on mekanismeiltaan aika lähellä tätä Nordellin aikaisempaa tölväisyä. ntamo on tällä hetkellä kerta kaikkiaan julkaistun runouden selkäranka. Sitä saa ja pitää kritisoida, olen tehnyt sitä itsekin aika rankasti, mutta kritiikin edellytys on, että sen tulee olla rakentavaa ja ennen kaikkea sen tulee perustua tarkkoihin havaintoihin.

 

Olen lukenut kaikki ntamon teokset vuoden 2012 alusta, sillä ne kamppailivat kiivaasti ja pystypäin Nihil Interitin runouspalkinnosta. (Itse asiassa Leevi Lehto itse oli aivan hilkulla saada runoteko-palkinnon ntamo-ilmiön synnyttäjänä.) Omat pelkoni runokirjapinon saatuani olivat nordellaiset. Olen lukenut huonoa runoutta enemmän kuin moni tässä maassa. Olen itsekin kirjoittanut kamalia säkeitä aivan riittävästi. Opiskellessani luovaa kirjoittamista törmäsin joskus puistatuksia aiheuttavaan runouteen, kuten asiaan kuuluu – mutta mitään tämänkaltaista kökköä ei ole ntamoon valunut mainittavaa määrää.

 

Tämä on tärkeä huomio. ntamon kirjat kokonaisuutena ovat jokainen motivoitu yksilönsä. Ennen kaikkea ntamo pitää yllä sitä runouden moniäänisyyttä, jonka puutteesta olemme saaneet kuulla kotkotusta viime vuosina. ntamon ansiosta Utöyan saari ja itsemurhakirjeet ovat saaneet ilmauksensa nykyrunoudessa. ntamon ansiosta tanka ja haiku ovat nykyrunoutemme kartalla. ntamon ansiosta meillä on runoelmia runoudesta itsestään, päiväkirjamaisia introspektioita, aforistiikkaa ja pitkällisen sekä harkitun kirjoitustyön tuloksia, kuten Satu Lepistön Pohjoinen.

 

Tällaisten kirjojen kommentoiminen vasemmalla kädellä julkaistuiksi on täydellinen valhe. Se on epäreilua ja kohtuutonta, moukkamaista asiantuntemattomuutta. ntamon julkaisema Jusu Annalan Auschwitz on esimerkki teoksesta, joka on laadittu ja julkaistu niin vastuullisesti, että alentuvat kommentit ovat yksinkertaisesti röyhkeitä.

 

*

Kesämökkinaapurini Leo Sillanpää toimi työkseen kirjapainajana, ja hän toi vaarilleni Vaasan mökillemme tuhdin nipun 1950-luvun aikalaiskirjallisuutta. Mökiltämme löytyy noin metrin verran 1950-luvun runoutta, jota olen sadepäivinä lukenut itseäni sivistääkseni. Yleiskuva tuon ajan runoudesta on lähinnä koominen. Jos summassa ottaa jonkun kirjan ja alkaa lukea sitä ääneen, on vaikeaa välttää naurua – niin kökköä se keskimäärin on kaikessa kömpelössä ylevyyteenkurkottelussan.

 

Suurin osa noista kirjoista oli 50 vuotta leikkaamatta auki ensimmäisiä sivuja lukuun ottamatta. On muuten kiintoisaa, että ne kaikki ovat leimattu arvostelukappaleiksi, ja 1950-luvulla oli kaksi leimaa tähän tarkoitukseen. “Arvosteltavaksi” -leima sekä “Lempeästi arvosteltavaksi” -leima. Kustantamossa siis voitiin painostaa kriitikkoja lempeään arvosteluun. En tiedä miten tuo käytännössä sitten toimi, mutta otan siitä selvää.

 

Sen tiedän, että 50-luvun metripinosta ei yksikään kirja ole lähetetty lempeästi arvosteltavaksi. Nipusta tosin puuttuu ajan merkkiteokset. Vaarini ei selvästi ollut niin hyvä kaveri Sillanpään Leolle, että hän olisi saanut Manneria tai Hämäläistä tiskin alta.

 

Tulen viemään vuoden 2012-13 -nippuni runokirjoja mökilleni tuon muinaiskokonaisuuden viereen. Voin vannoa hyvä Harri Nordell, että ntamo pesee menneisyyttä kuin vanhaa rättiä, ja nimenomaan laaja-alaisuudellaan, kirjoitustaidollaan ja erinomaisella julkaisuvalikoimallaan.

 

Olen valmis haukkumaan ntamoa monestakin asiasta, mutta yritetään kuitenkin pitää iso kuva kirkkaana. Tämä on erityisen tärkeää runoudessa, joka on niin kiehtovalla tavalla energistä ja rakastettavan monipuolista. Kaikki uusi ei ole automaattisesti paskaa. Lavarunouden ja ntamon suhteen voin sanoa, että runous on niiden ansiosta keksitty uudelleen.

 

 

Tämä kirjoitus on reunahuomio huomenna täällä julkaistavalle kolumnille. Aleksis Kivi 4ever.

90 kommenttia

  1. Antti Arnkil says:

    >“Arvosteltavaksi” -leima sekä “Lempeästi arvosteltavaksi” -leima. Kustantamossa siis voitiin painostaa kriitikkoja lempeään arvosteluun.

    Ota ihmeessä selvää. Luulen kuitenkin, että painostustulkinta on hätiköity. En yhtään ihmettelisi, vaikka kyseessä olisi vitsi. Kysy Suurpäältä tai Tarkalta, heillä on luultavasti tietoa.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Tarkka sanamuoto taisi olla “suopeasti arvosteltavaksi”. Lempeä kuulostaa tosiaan liikaa vitsiltä. Mutta kun sitä varten on oikein erikseen hommattu leimasin, tuntuu vitsitulkinta jotenkin ihan liian älykkäältä 50-lukulaiseen kansalliseen ryppyotsaisuuteen. Silloinhan tämä 10.10. päivä oli kansallinen juhlapyhä.

      Pitäisiköhän tuota perinnettä alkaa elvyttää? Nykyään kun pyytää kustantamoista arvostelukappaletta, on vastaanotto aina ilahtunut. Joku pikkukustantamo voisi ottaa vähän ryppyotsaisemman suhtautumistavan ja ohjeistaa kirjansa arvostelua. Vaikkapa leimalla “Avostelukappale sillä ehdolla että kehutaan. Me ollaan nähty hirveä vaiva tän kirjan kanssa. -kele.”

      • Antti Arnkil says:

        No, sanamuoto on olennainen. Jos se on ”suopeasti arvosteltavaksi”, muotoiluun voi sisältyä merkitys: voisiko vastaanottaja osoittaa myötämielisyyttä ja arvostella lähetetyn teoksen / ystävällisin terveisin. Olisiko tämä kuitenkin lähempänä totuutta?

        • Aleksis Salusjärvi says:

          Täydellisen mahdollista – veikkauksesi kuulostaa loogisimmalta selitykseltä, joskin ajatus kustantamoiden ohjauksesta omaan vastaanottoonsa on hykerryttävä. Tuohon aikaan kun oli vielä niin vakiintuneet ja pienehköt kirjallisuuspiirit että olisi varmaan ollut vaikeaa painostaa kriitikkoja pelkällä leimasimella.

  2. Mielenkiintoinen keskustelu, sanon nyt heti kättelyssä, että esim. Leevi Lehto tai Harri Nordell eivät kumpikaan ole yrittäneet vaikuttaa vaikkapa omaan blogikirjoitteluuni. Haluan pitää molempiin jatkossakin suorat välit.

    Mutta erikoisuuksien aika ei ole ohi, minua on pyydetty editoimaan seuraavan blogikirjoitukseni loppu “oikeaan” muotoon.

    Ehdotan, että joku Teistä arvoisan Luutiin seuraajista pistää sen “oikeaan” muotoon.

    ***

    Tästä: ” — Uudenlaista julkaisupolitiikkaa harrastavan Ntamon johtaja Leevi Lehto on tuohtunut Tanssiva Karhu -runokilpailun puheenjohtajan Harri Nordellin kritiikistä.

    Leevi on armoitettu peluri, joka taitaa julkisuuspelin. Hän on nyt ilmoittanut, että Ntamon kirjat vedetään mahdollisesti kilpailusta pois.

    Harri Nordell on tässä kuitenkin vahvoilla: Ntamolta tulee välillä täysin keskentekoisena kamaa ulos.

    En tiedä onko yhtään parempi asia, että myös Otavalta, Tammelta ja WSOY:ltä julkaistaan huonoja kirjoja.”

    ***

    Merkintä kokonaisuudessaan:

    http://ginnunen.blogspot.fi/2013/10/turussa-on-amerikan-meininki.html

    Tapani

  3. Lassi Kämäri says:

    Tapani:

    “En tiedä onko yhtään parempi asia, että myös Savukeitaalta, Otavalta, Tammelta ja WSOY:ltä julkaistaan huonoja kirjoja.”

  4. Lassi on hereillä! :D

  5. Minua pyydettiin nyt tarkentamaan tuota editointiasiaa.

    Kyseessä on arvovaltainen alan toimija, hän ehdottaa Leevi Lehtoa koskevan kohdan muuttamista “oikeaan” muotoon – sanavalinta toiveen esittäjän.

    Kysyin häneltä, esittääkö hän sen edustamansa organisaation toimijana vai yksityisenä toimijana, en ole vielä saanut vastausta.

    Seuraat tätä, tule rohkeasti kommentoimaan.

    Tapani

  6. Jorma Leppänen says:

    muaa huvittaa, aikanaan länsi-berliinissä majailin paljon ystäväni kurt lubaschin luona. hän oli degruyterin toimitusjohtaja. sanoi että taloudellisessa mielessä kustantamisessa on ratkaisevaa, onko tulos nolla vai miinus yksi dm. kustantamon tarkoitus jne ovat myös tärkeitä, hän esimerkiksi ei voinut ottaa hoteisiinsa menestyskirjailijoita, koska he olisivat karkottaneet omanarvontuntoiset laatukirjailijat pois ja näin koko kustantamo olisi ajautunut vaikeuksiin vaikka taloudellinen tulos olisi parantunut. heillä tietysti oli perinteitä talossaan, mulla on vieläkin jokin valokuva von kleistin käsikirjoituksesta eli laskusta. suomessa on hämmentävää juuri tuo, että kustantamoilla harvoin on linjaa, laatutietoisuutta yms. savukeidas ei kaiketi ole julkaissut paskaa.mulla tosin on vasta yks savukeitaan kirja kun en vieläkään oo saanu kinnusen koottuja vaikka kyllä maksoin sen.

  7. Penjami Lehto says:

    Seurasin tovin Facebook-kirjoittelua aiheesta, mutta lopetin. Tuntuu vaikealta sijoittaa itseään mihinkään poteroon tässä asemasodassa.

    Tuo näkökulma runouden moniäänisyyden esille tuomisesta on perusteltu. Huomattavasti kapeammaksi horisontti jäisi, jos jätettäisiin ala isojen kustantamojen runotuotannon varaan.

    – 60 vuotta sitten julkaistu runous voi hyvinkin vaikuttaa kammottavalta: siihen verrattuna ntamon tuotanto on ylivertaista – kiinni kielessä, ajassa, ihmiselämässä. Mutta aikalaisharhaa kannattaa varoa. Vuonna 2073, kun joku nuori Salusjärvi löytää metrin verran ntamo/Poesia-runoutta kesämökin vintiltä, saattaa hän hyvinkin kirjoittaa omassa blogissaan (tai mitä silloin onkaan):

    “Jos summassa ottaa jonkun kirjan ja alkaa lukea sitä ääneen, on vaikeaa välttää naurua – niin kökköä se keskimäärin on kaikessa kömpelössä avantgardessaan/konseptualismissaan/kielitietoisuudessaan/kollaasimaisuudessaan/etc.”

    – Se mikä nyt vaikuttaa hyvältä ja perustellulta, voi 60 vuoden kuluttua tuntua naiivilta puuhastelulta.

    (Mutta Aleksis Kivi kestää: tuntuu modernimmalta kuin moni 1900-luvulla kirjoittanut.)

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Totta vieköön Penjami. Mua alkoi naurattaa toi tulevaisuusvisio vietävästi. Jos elän vielä 60 vuotta, lupaan jälkiviisaana punnita tapauksen uudessa valossa.

  8. Onhan se ystävällistä kuulla syntymäpäivänään olevansa “arvovaltainen taho”, mutta ikävämpää, että yksityistä fbook-keskustelua lainataan tänään näin. Niin Nordell kuin Kinnunen ovat edelleen ntamon suhteen aivan oikeassa, mikäli tämä Kinnusen blogin lause pitää paikkansa: “Leevi on armoitettu peluri, joka taitaa julkisuuspelin.” Ja kirjoitin tämän tähän tänään vain yksityishenkilönä enkä esimerkiksi Suomen Kirjailijaliiton johtokunnan jäsenenä.

  9. “Jouni Tossavainen aloitti työnsä Kirjailijaliiton johtokunnassa vuoden 2013 alusta. Hän Kirjailijaliiton kansainvälisen toimikunnan ja kirjallisen lautakunnan jäsen.”

    http://www.kirjailijaliitto.fi/liitto/johtokunta-ja-toimielimet/

    että pitäis alkaa muuttamaan tekstiä blogista “oikeaksi”… kiitos Jouni kun astuit reilusti esiin!

    Tapani

  10. Aleksis Salusjärvi says:

    Hyvää syntymäpäivää Jouni! Mulla on kanssa merkkipäivä tänään, ja oikein lippu salossa sen kunniaksi, hyvä me.

    Leevin suhteen kyse ei ole itseisarvoisesta julkisuuspelistä, vaan hän edusaa ntamoa omalla arvovallalaan ja kasvoillaan. Ei hän voi antaa satunnaisten alentuvien kommenttien jäädä imoille roikkumaan, koska ne syövät kaikkea ntamon kirjallisuutta. Hänellä ei niin sanoakseni ole varaa antaa tölväisyjen olla. ntamo kokonaisuutena toimii eri tavalla kuin kustantmot tähän maailmaanaikaan asti.

    Moni rinnastaa Poesian ja ntamon toisiinsa ikään kuin toistensa vaihtoehdoiksi, mutta ne toimivat aivan eri logiikoilla. Runoudessa ylipäätään vanhojen paradigmojen sovittaminen nykyiseen tilanteeseen ei ole mielekästä. Mutterit ovat muuttuneet ja vanha lenkkiavain pyörii niissä tyhjää. Jos katsoo “julkisuuspelin” taakse, näkee nopeasti, että Leevi ei suinkan puolusta ansaintamalliaan vaan sitä monialaisuutta, miksi kustantaminen on muuttunut.

  11. Tapanin käyttämä “peluri” on vielä ikävämpi sana kuin “julkisuuspeli”. Sen, millaista työtä Leevi teki runojeni kanssa voi jokainen lukea gradustani, joka löytyy Jyväskylän yliopiston nettisivuilta.

  12. Jorma Leppänen says:

    “Runouden uskottavuutta kai mitataan sen laadulla, miten tyytyväinen lukija on luettuaan kirjan. Vasemmalla kädellä julkaisemalla tehdään todellista hallaa nuorille runoilijoille, jotka kuvittelevat että nyt se maailma aukeaa. Kirjoja julkaistaan ehdottomasti liian aikaisin.” Jos vaikka tuota kolmen virkkeen kokonaisuutta katsoo ja laajentaa runouden käsitettä…

    1)laadulla ja tyytyväisyydellä mittaaminen on ongelmallista, koska laatu ja tyytyväisyys liittyvät lukijan makuun ja mieltymyksiin. itse esimerkiksi oksennan jari tervon ja sofi oksasen viimeisimpien, huonosti ajateltujen ja huonosti editoitujen teosten päälle, mutta kaiketi ne joitakin ihmisiä miellyttävät. jos näiltä ihmisiltä kysyy, miksi he lukevat tervoa ja oksasta, vastaus usein on tuttuus ja tunnettuus, mikä liittyy markkinointiin ja brändiin. vahvaa brändiä kannattaa julkaista vaikka keskeneräisenä, koska se myy. ainakin muutaman epäonnistumisen vakiintunut brändi kestää; tämä näkyy esimerkiksi hesarin kritiikeissä, joissa ylistetään suoranaista shittiä.kuinka voin sanoa tämän? olen kuullut tämän suoraan näiltä väärin perustein ylistetyiltä kirjailijainstituutioilta, koska olen ulkopuolinen. aiheesta voisi jatkaa mutta seuraavaan

    2)vasemmalla kädellä julkaiseminen ei liene ongelma muiden kuin poikkeustapausten kuten vaikka jyrki pellisen kohdalla, jonka tekstiä ei kukaan kykenisi lukemaan jos sitä ei huolellisesti editoitaisi, vaikka sinänsä lienee sama editoidaanko vai ei. lapset yleensä joutuvat koulukiusatuiksi esimerkiksi kokeissa ja kilpailuissa ja ovat jossain määrin kokeneet pettymyksiä, joista varhaiskirjailijana koettu narsistinen kolaus ei liene pahin. surullista on instituutiokirjailijan kuten vaikka hannu raittilan kärsimys; on kamalaa huomata että finlandia-palkinto pitäisi voittaa joka vuosi uudestaan ja että lepoa ei saa. hän on valittanut tätä televisiossa, häntä en tunne. vasemmalla kädellä julkaiseminen on kirjailijan oma virhe ja osoitus käsityötaidon puutteesta, ei se mielestäni ensisijassa ole kustantajan lukijaa kohtaan kohdistamaa halveksuntaa (vaikka se siltä kuulostaa usein, esimerkiksi knigan pietiläinen selasi edustamansa firman julkaisua televisiossa ja sanoi että “tämä on ihan luettavaa”.teskti vlillisi kirotusvirheitä, meinasin oksentaa televison päälle mutta olin niin kaukana että piti vain housut laittaa pyykkiin.

    3)julkaistaanko kirjoja pari viikkoa liian aikaisin tai vuosia liian aikaisin, ja mitä nordell tarkoittaa. joskus kustantajalla on paine saadaa kirja markkinoille ja siihen jää vikoja kuin kännykkään tai mihin tahansa tuotteeseen. tämä on vain muistutus siitä, että kirjailija on itse vastuussa lupauksensa pitämisestä. se että lukija joutuu kärsimään on kirjailijan vika. puhtaasti taloudellisista syistä. mutta jos vaikka ntamo ottaa syystä tai toisesta kokemattoman kirjailijan hoteisiinsa ja julkaisee “liian aikaisin”, vastuu on ntamon. tässä palaammme etiikan ja estetiikan ykseyteen, jonka pitäisi olla kustannustoiminnan ytimessä.en tiedä, millaista ntamon kokemattomalle kirjailijalle antama koulutus ja kirjailijuuteen valmistaminen on. olisi hienoa, jos ntamo pitäisi omistaan huolta. jos toiminta on vain leevi lehdon käsissä, se ei tietenkään onnistu ja nordellin pelkäämät heitteillejätöt ovat mahdollisia. itse pelkäsin tuota salusjärven mainitsemaa “ääneen lukemista ja nauramista” vaikkapa radiossa. olisi surullista, jos joku lapsukainen todella luulisi olevansa runoutemme uudistajien kärkijoukoissa ja huomaisikin olevansa vain eräs kotiaineen kirjoittaja muiden joukossa, keskellä nauravaa laumaa. se olisi todellista kiusaamista, ja siinä tietysti hannu raittilan kärsimys finlandia-palkinnon jälkeen olisi aika pientä, ja pientähän se on.

  13. Jukka Koskelainen says:

    Ykkösaamun kolumniin en löytänyt kommenttimahdollisuutta, joten tähän: Ok, terävä juttu, vaikka Kiven asemasta onkin keskusteltu muualla ja tuotu esiin toisenkinlainen näkemys.
    “Pahimmillaan kirjailija-apurahaa ohjataan eläkeläisille, jotka ovat käytännössä jo lopettaneet kirjoittamisen.” Nähdäkseni asia ei ole ihan näin, julkaisemiseen ja työsuunnitelmaan on kiinnitetty lautakunnissa paljon huomiota, ja kirjastoapurahalautakuntakin on muuttanut linjaansa siihen suuntaan. Maakuntien käytäntöä en tunne.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Totta kyllä, että työsuunnitelmalla on taatusti painoarvoa entistä enemmän. Räikeimmillään tilanne taisi olla pitkien, 15-v apurahojen aikana. Mutta kyllä vielä ihan hiljattain on jaettu kirjallisuusapurahaa eläkeläisille – eikä siinä tietenkään mitään – mutta siis suht kepoisin perustein ja vanhoilla näytöillä.

  14. Runouskeskustelu on aika merkillistä, kun kulissien takana yritetään jo vaikuttaa merkintöjen sisältöön.

    Eipä ole aiemmin moista tullut vastaan!

    Hiljaiseksi vetää, varmasti viihdyn Luutiissakin entistä vähemmän, ystävistä on syytä pitää kiinni.

    Onkohan Suomi suomettunut vai luutiintunut? Joku savolainen osannee vastata.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Mitä Tapani tarkoitat? Mä en nyt ihan seuraa missä olen toiminut takapiruna.

  15. Jorma Leppänen says:

    kiitos, nyt tuli postissa E.Goistisen ja Kvist, Mulin teos. Pitää vaan ensin purkaa aamun haastattelu kynällä ruutupaperille, oli vuorossa op-pohjolan reijo karhinen, aika kiva kaveri.

  16. Jorma Leppänen says:

    mielestäni oli kyse juuri pelurin julkisuuspelistä, tahallisesta väärinymmärtämisestä ja halusta nousta otsikoihin. pelurin tyypillinen piirre on vaihtaa näyttämöä ja kiertää mahdollisuus keskusteluun “päävastustajan” kanssa. ottelu nordell – lehto muuttuikin yleiseksi hymistelyksi ylen ohjelmassa, josssa ohjelmassa ei tietenkään voitu/haluttu puhua kiusallisesta nordellista (joka on ylen raadin puheenjohtaja ja jonka mielestä ntamon “tuotteiden” joukossa on kamaa joka ei täytä alhaisimpiakaan runoteoksen laatukriteereitä.)hymistelyssä leevi sitten vain oli runoutemme uudistaja, ja sitä hän onkin, ja erinomainen runouden markkinamies hän on.pidän ntamosta paljon, mutta jotenkin tuo touhu on falskia ja sen takia kaukana kokonaistaideteoksesta. kinnusen idea tosi-tv:stä jossa myös nordell esintyisi nostaisi homman ainakin tosi-tv-tasolle.

    • Laitetaan tänne, kun kaikki eivät ole FB:ssä, tämän nimen nappasin Tero Hannulalta.

      Oliko Maaria Pääjärvi vai Jorma Leppänen joka alkoi puhua tosi-TV:stä?

      Olkaatten hyvät!

      “Viimeisimmästä runouskeskustelusta on kehitteillä tositelevisiosarja nimeltään Runouden perijättäret. Siinä joukko prinsessoja on roudattu kynien ja vihkojen kanssa suureen linnaan Espoossa. Ensimmäinen jakso päättyy, kun sarjan pahis Harri Nordell saapuu vetämään kirjoittajakurssia.”

      (jatkuu huomenna)

  17. Lassi Kämäri says:

    “…Mökiltämme löytyy noin metrin verran 1950-luvun runoutta, jota olen sadepäivinä lukenut itseäni sivistääkseni. Yleiskuva tuon ajan runoudesta on lähinnä koominen. Jos summassa ottaa jonkun kirjan ja alkaa lukea sitä ääneen, on vaikeaa välttää naurua – niin kökköä se keskimäärin on kaikessa kömpelössä ylevyyteenkurkottelussan.”

    Yleiskuva?

    Bo Carpelan, Tuomas Anhava, Aila Meriluoto, Paavo Haavikko, Helvi Juvonen – kaikki edustavat 50-luvun runoutta. Jos ei ole kapasiteettia/halua nähdä isoa kuvaa, siitä ei kannata kirjoittaa. Siitä jää digitaalinen jälki.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Lassi, tarkoitin tuosta satunnaisten kirjojen pinosta muodostuvaa yleiskuvaa. Kuten kirjoitin, vaarini ei ollut niin hyvää pataa Sillanpään kanssa, että olisi saanut parasta tavaraa. Ennemmin niitä leipomon palaneita pullia, joita voi mökkiviemiseksi viedä.

  18. Sillä välin kun Tossavainen etsii kadonnutta korkkiruuviaan ja Leevi on jossain stagella draama queenina (unohdetaan nyt ne muut prinsessat) on hyvä kuunnella pakina:

    http://areena.yle.fi/radio/2056347

    Ugh!

  19. Mitenkään muutoin paljoa tätä koko keskustelua kommentoimatta
    (sillä siihen en tunne tarvetta, tiedän oman esikoiseni eteen tekemäni työn määrän kirjoittamisen opiskelun, lukemisen, kirjoittamisen ja ajankäytön suhteen ja katson sen tulleen valmiiksi ennen julkaisua) kiitän Aleksis Salusjärveä tässä blogikirjoituksessa saamastani palautteesta.

    Muuhun en ota kantaa, mutta huomautan, että ntamon kirjailijoissa on monia, joilla on pitkä kirjoittajatausta joko julkaisten tai julkaisematta ja he ovat tehneet tietoisen valinnan julkaista juuri Ntamolla. On surullista nähdä, miten Suomen kokoisessa maassa jossa koko runousskene on pieni, se framentoituu toisiaan pilkkaaviksi ja toistensa julkaisuilla vitsaileviksi ja/tai riiteleviksi pikkuporukoiksi, kuten isojen kustantamojen “oikeat runoilijat” versus “ntamon mukarunoilijat”, kun koko alan olisi hyvä ajaa yhteistä hyvää.
    Minä haluan vain kirjoittaa. Ja aion niin tehdä.

    • Teemu Manninen says:

      Moi Satu! Minäkään en halua kommentoida tätä keskustelua, mutta haluan todeta, ettei suinkaan “koko runousskene” tässä fragmentoidu “toisiaan pilkkaaviksi ja toistensa julkaisuilla vitsaileviksi ja/tai riiteleviksi pikkuporukoiksi”: tosiasiahan on, että nyt käytyyn keskusteluun osallistuu vain hyvin pieni joukko kirjoittajia, joista jotkut eivät ole edes aktiivisesti tekemisissä suomalaisen runouden eri toimijoiden (lehtien, organisaatioiden, tapahtumien, kustantamojen) kanssa. Näin ollen yleisten johtopäätösten vetäminen suomalaisen runoyhteisön tilasta ei tämän keskustelun pohjalta ole oikein mahdollista eikä toivottavaakaan.

  20. Mummielipide says:

    Mun esikoisesta Leevi tokaisi heti alussa, ettei aio lukea koko teosta ennen sen julkaisemista, koska olen tietyn, suositun ja lahjakkaan suomalaisen nykyrunoilijan kaveri. Niinhän siinä kävi, että teokseen jäi muutama kirjoitusvirhe, joita minäkään en huomannut editoita pois.

    Sen enempää retostelematta, en ole myöskään saanut sopimuksenmukaista korvausta yhdestäkään myydystä niteestä.

    Täytynee vaihtaa taloa, vaikka ntamon perustaminen noin sinällään onkin mielestäni kulttuuriteko.

  21. Satu Lepistö kuitenkin jo osallistui keskusteluun, hyvä niin.

    En itsekään ole valinnut mitään “puolia”, suhtaudun yhtä kriittisesti Leevin (ja ntamon) kuin Harri Nodellin (Tanssiva Karhu) tekoihin ja puheisiin.

    Tarkoitus on pitää välit suorina, mutta toki tämä näytelmä nyt näyttäytyy ulospäin, että Nordell on pahis, joka pitää lynkata.

    Eräs kollega tosin on jo kutsunut minua “läskipäiseksi Turun mafioosoksi”, koska olen avannut suuni.

    Annetaan se hänelle anteeksi,

    huolestuttavaa on, jos pitämääni blogiin aletaan vaatia muutoksia, jotta blogi näyttäisi ulospäin suosiolliselta Leevi Lehdolle (ja ntamolle),

    Leevi ei moiseen ole itse alentunut, ainakaan ei minuun ole ollut yhteydessä.

    Aleksis Salusjärvi, onko moinen kuinka yleistä näissä piireissä? Olet Kritiikin Uutisten päätoimittaja, asian luulisi kiinnostavan Sinua ihan noin duuninkin puolesta.

    Epäilen, että lopputulemana tässä “kohussa” on jonkinlainen “positiivinen kauhun tasapaino” – tuo Runouden Illuminatin kokouksestakin tuttu ilmaisu.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Mun mielestä tässä ei ole mitään erityistä lynkkausmielialaa. Nordell tuuttasi ilman sordiinoa mielipiteensä pihalle ja minä(ja muut) tuuttasin omani, keskustelun aloittaja määrää sävyn, joten näillä mennään. Nordell on ihan hyvä tyyppi enkä mä usko että hän tästä saa mitään vihamiehiä. Mun mielestä on ihan reilua käyttää samaa termistöä häneen itseensä mitä hän käyttää muihin. Kauhun tasapainoa ei tarvitse siis miettiä sen kummemmin.

      Leevin kanssa mä puhuin lyhyesti tästä jutusta pariin kertaan, koska me satuttiin törmäämään toisiimme. Keskustelumme ei oikeastaan käsitellyt sitä, onko Nordell tai joku muu väärässä vai oikeassa, vaan sitä minkälaista ntamon runous on ja millaista runous tällä hetkellä on ylipäätään, ja mitä mahdollisuuksia runoudessa on just nyt. Ne on hyviä kuumia kysymyksiä, ja liitttyvät Nordelliin sikäli, että hän tuntuu olevan päättäväinen nostalgikko ja vaativan muitakin olemaan syytösten kera.

      Painostamiseen olen törmännyt joskus itsekin. Se lienee aika normaalia maailman menoa. Mä itse olen painostuksista yleensä ihan kiitollinen, koska monta kertaa olen tajunnut olleeni väärässä ja painostaja oikeassa. Uhkailu on ns. kovennettu painostaminen, ja siitä kannattaa aina tehdä suorilta julkista.

      • Hyvä jos olen väärässä tuossa lynkkausmieliala-asiassa, ehkä se käsitys tuli FB-keskusteluista ja kommenteista siellä (tais kyllä olla ntamon ryhmä).

        Yksityispostit taas ovat 99 prosenttisesti Nordellia tukevia. Mistä mahtaa johtua ettei siellä (yksityistä postia lähettävillä) ole kiinnostusta kirjoittaa vaikkapa tänne Luutiiseen?

        Oma epäilykseni: Luutii nähdään Ntamoon kallellaan olevana tahona.

        Saa ampua alas, läskinen mafioson pääni putoaa pehmeästi asfaltille :D

        Sami Liuhto rakenteli näistä keskustelijoista jääkiekkoketjuja, hän nimitti minua Krutoviksi joka hyökkää sekä ykkös- että kakkosketjussa.

        Muistaakseni ykkösessä oli Nordellin tukijoita, kakkosessa ntamon – Sami vois tarkentaa ja heittää ne ketjut vaikkapa tänne! On niin hauskat… Harri Nordell oli numero 99.

        • Sami Liuhto says:

          Jaan ensin tämän FB-vistini (en korjaa virhettä):

          “Juon (nyt) teetä. Huomenna olen vähemmän Facebookissa. Sen sijaan tapaan Tommi Parkon, jota (tänään) vertaan Jari Kurriin, kun taas (tänään) vertaan Harri Nordellia Ysiysiin. Leevi Lehto on puolestansa Igor Larionov ja Tero “Pride” Hannula Sergei Makarov. Mutta Krutovina pelaa itse Tapani Kinnunen, sekä Larionovin että Ysiysin kentissä.

          Yks Kake on Bobby Clarke. Tai Rike Siltanen. En ole aivan varma.”

          Teemu Helle on jommassa kummassa joukkueessa (treidattu keväällä joukkueesta toiseen) hyökkäävänä pakkina ja Team Nordelliä valmentaen huoltaa Tuomo “Glen Sather” Karhu.

          N(ORDELL)TAMO-CUPISSA TAISTELEVIEN AVAUSKENTÄLLISET:

          Parkko – Nordell – Kinnunen

          VS.

          Hannula – Lehto – Kinnunen

          Menen nyt syömään makaryynilootaa, tuota erinomaista ruokaa. Sitten luen jotakin tai katson televisiota.

          • Teemu Hoo says:

            Tiukka ottelu, noin ketjukokoonpanojen puolesta! Voittajaksi selviää tietenkin se joukkue, jonka riveissä mä pelaan. Mutta siinä onkin pähkinää: kummassa joukkueessa?

            No, erotuomariksi en ainakaan rupea. Seepralle heinää! Runoudessa kuhisee ja kaislikossa suhisee. Tää on sikäli tärkeää juttelua, että maailma on muuttumassa ja suomalaisen runoilijan/kirjailijan asema siinä samalla. Lynkkausmielialat voi unohtaa samantien; ei niistä mitään hyötyä runoudelle ole.

            Kohta on karjamessut, ajattelin sinne. Koska oon cowboy.

          • Aleksis Salusjärvi says:

            Sami mä oon sun joukkueessa, mutta mikä meidän laji on?

          • Teemun kommentin perään tarkoitettu tämä:

            Sami Liuhto on tietysti tuomari, koska sillä on valmiiksi raidalliset kuteet (karkasi Kakolasta!) – kutsutaan häntä vaikkapa Mäkeläksi!

            “Penalt koukust!” (rauma on vaikeeta)

            Keskustelun kolmosketju vois olla: laidalla MAARIA PÄÄJÄRVI, keskellä SALUSJÄRVI – mutta kuka “järvi” saadaan toiseen laitaan?

            Kenet Aleksis Salusjärvi otat ketjuun kolmanneksi? Tossavainen on nyt out, koska jäi kiinni dopingista (vrt Stig Wetzell – reilun kaupan banaaneja niiden piti olla!)…

            Karri Kokko ei myöskään tule kyseeseen, hän on matsissa press-kortilla…

            peli jatkuu, taklaukset ovat kovia mutta puhtaita…

            ugh!

          • Aleksis Salusjärvi says:

            Voi olla hiljasta mun ja Maarian ketjussa. Jos ihan ulkoisista syistä pitäisi joku ottaa, niin Filanderin Erkka on salskea ja komea nuori mies, mutta ei sen kaverin mainetta voi meillä pilata. Mykkäsen Erkka voisi kanssa tulla kyseeseen, mutta mä en tiedä miten meidän kätisyydet pelaa yhteen. (eiks lätkässä aina tarvita erkkaa niin maan perhanasti).Vakavasti pohtien ei jää muuta mahdollisuutta kuin Silvia Hosseini. Mut sen jälkeen meille ei enää pärjää kukaan.

          • Tero (Hannula) vetää rohkeesti kaunoluistimilla tässä lätkäpelissä! Välillä menee mies maaliin ja kiekko jää keskiviivalle – välillä Tero pyöräyttää vanhanaikaisen ja kiekko menee omaan maaliin.

            Tärkeintä kuitenkin on, että tulee vauhtia ja vaarallisia tilanteita!

            Onko Tero pohjimmiltaan Jarkko Ruutu?

          • yks Kake says:

            Sami, olet väärässä. Taas. Minä olen Hullu-Bill.

            http://archive.is/xLdZ

          • Varmaa on, että minä ja Yks Kake pelataan samassa joukkueessa!

            Muuten ripustan luistimet naulaan ja siirryn krikettiin, tuohon Kellopeli Appelsiini -elokuvastakin tuttuun herrasmieslajiin.

            Jarkko Laine on Gordie Howe ja Pentti Saarikoski Valeri Harlamov, heidän pelipaitansa roikkuvat jäädytettyinä jäähallin katosta.

          • Aleksis Salusjärvi says:

            Kake, sä mikää Bill oo, sua selvempää Tikkasen Esaa saa etsiä.

          • Aleksis Salusjärvi on väärässä,

            yks Kake ei voi olla Esa Tikkanen, tuo tiki-talkin taitajan pelinumero meni jo eräälle runoilijalle, mutta häntä ei voida hoito-teknisistä syistä päästää tällä hetkellä kentän lähelle.

            Lääkkeet ja jäkis on huono yhdistelmä: kun otat, et pelaa!

            Tämän kävi myös seeprapaita vahvistamassa joukkueelleemme.

          • Muuten, ketäs nykyisin kuuluu kotimaisiin Bernsteinin poikiin, niistähän sais ainakin oman vilttiketjun?

            L=Ä=M=Ä=R=I-leffan Hansonin veljesten esikuva oli todellisen elämän Carlsonin veljekset. Tässä nyt tuosta Lämärista olennainen:

            http://www.youtube.com/watch?v=VHMi-j7W2gM

            Peli on kovaa, mutta epäreilua.

          • a-kh says:

            Kommenttini ei ole puheenvuoro tähän hälinään,vaan makaryyni-sanaan. Tervehdykseni sille.

  22. Jorma Leppänen says:

    suomalaisen runoyhteisön muodostaa suomen kansa, joka ymmärtääkseni mielellään lukisi ja kuuntelisi myös uusia runoja ja lauluja. jos sellaisia ulottuville osuisi. perinne on vahva, ja puhelinlangat laulaa. dumari dumaa. järjettömän yksinkertainen asia, johon ei tarvita kirjailijaliittoa sotkemaan. joulupuuhun ripustettu erkko tai e. goistinen laulakooon edelleen, nythän tää touhu on tosi koomista. ottakaa vähän vakavammin! heh.

    • Antti Arnkil says:

      Olen samaa mieltä siitä, että runoyhteisö on viime kädessä koko kansa. Mutta jos suomalaiset rakastavat runoutta, miksi edes promillen kymmenesosa (n. 540 hlöä) heistä ei osta uutta runokirjaa — aikana jolloin kirjoitetaan loistavaa runoutta? Myynnit keikkuvat kolmessa-neljässäsadassa, vaikka kirja ja tekijä näkyisivät lehdissä ja skenessä. Juuri tähän kohtaan ntamo on keksinyt ratkaisun: äärimmäisen kevyellä kustannusrakenteella jopa parisataa myytyä kirjaa voi tuoda vähän voittoa tai ainakin omat takaisin. Toiminta voi jatkua. Perinteiset rakenteet ovat todellisissa vaikeuksissa alle viidensadan myyntien kanssa. Kuitenkin jo kaksisataa LUKIJAA – silloin kun he todella huolella lukevat — voi olla kirjoittajalle unelmien täyttymys, eräänlainen kirjallinen mikrokosmos; ilmakehä, jossa kirja elää vuosia ja vuosikymmeniä. Iso kysymys onkin, miten tämä aluskasvillisuus tulee pysymään hengissä. Miten tässä alle viidensadan tai alle tuhannen myyntien mittakaavassa toimitaan lähivuosina ja -vuosikymmeninä Suomessa. Nykyinen moniäänisyys ja valinnanvara kulttuurissa on erinomainen asia, mutta sen hintana on fragmentoituminen satojen tai kymmenien osayleisöiksi. Jengihän harrastaa ja tekee kulttuuria enemmän kuin ikinä, mutta samalla tietenkin yleisö ja aika per nimike, tapahtuma tai tekijä jakautuu yhä useammalle. (Toisessa ääripäässä ovat yhä harvemmat isot nimet, jotka saavat ”kaiken” huomion.) Tämä prosessi tulee entisestään kiihtymään, hyvässä ja pahassa. Ja puhun kulttuurista yleensä, en pelkästään kirjallisuudesta tai kustannusalasta.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Sä olet Antti varmaan ihan juutaksen oikeassa. Toisaalta kulttuurin osuus taloudessa on kasvanut alati ja kasvaa yhä. Suomalaiset käyttävät noin tonnin vuodessa per nenä kulttuuriin ja ala on suurempi kuin vaikka elintarviketeollisuus. Kulttuurialaa opiskelee 12 % nuorisoikäluokista, tää meidän sarka ei ole koskaan ennen ollut näin suosittu.

        Se, että runokirjoilla ei ole menekkiä ei tarkoita ettei niillä voisi olla. Mä en ole kauheasti pohtinut myyntiä, kun se ei ole mun murhe – mutta olen suht vakuuttunut että juuri runoudessa voisi olla keinoja sen lisäämiseen. Markkinointi pitää vain käsittää vähän eri tavalla kuin tähän mennessä. Runouden kaupallinen potentiaali näkyy runotapahtumissa aika hyvin. Taiteella yleensä on nykymaailmassa yhä selvemmin tapahtuman luonne, ja kun kerta runoudella saa helposti yli sata ihmistä paikkaan x (se on siis todella suosittua) , ei tarvita kuin muutama Roope Ankka myymään jääkaappeja eskimoille.

        • Tero Hannula says:

          Toi on tosi kaunis ajatus, että viime kädessä runoyhteisö on koko kansa. Silloin oikeastaan voisi kysyä, miksi heistä murto-osaa suurempi joukko edes ostaisi runokirjoja, joita kuitenkin julkaisee aika pieni joukko edelleen, ja jotka eivät edes teoriassa voi kiinnostaa tai koskettaa enemmistöä. Runokirjojen menekin kannalta runokirjojen huono menekki on tietysti ongelma, heh, samoin runoilijoiden tulonmuodostuksen kannalta, jos se nojaa paljonkin myyntituottoihin. Mut ihmiset kirjoittavat, varmaan enemmän kuin koskaan, runoutta suoraan toisilleen tekstiviesteissä, Fb-päivityksissä ja kommenteissa jne. Ja julkisemminkin blogeissaan, meemeissä yms. Kuka _tarvitsee_ runokirjoja? Tai edes _haluaa_ niitä? Halun voi tietysti taitava markkinamies luoda sinne missä tarvetta ei ole, mutta miksi niin pitäisi tehdä? Siis voi ihan hyvin olla, että on paljon hyviä syitä miksi niin pitäisi tehdä, kysyn ihan tosissani.

          • Vokaalienvälinen k says:

            Implikoidaanko tässä, että runoteoskokonaisuuden julkaisumuodolla ei ole mitään merkitystä? Facebookissa ja tekstiviesteissä liikkuu melko vähänlaisesti runoutta, loppujen lopuksi. Runokirjan avulla lukija pystyy kuitenkin luomaan itselleen yksityisen tilan, väliaikaisen henkisen tilan, jossa kokea runoutta. Kaipa se voisi olla mahdollista tekstiviestienkin avulla, vaikka kokonaisten teoskokonaisuuksien lukeminen tekstiviestitse olisikin hankalaa.

            Vaikka runous sinällään voikin hyödyntää facebook-viestiä tai kommenttia lajina, ei facebook-viestintä tai tekstiviestien lähettäminen ole ensisijaisesti runoutta vaan aivan tietylle yksilölle tai ryhmälle suunnattua kirjallista kommunikaatiota. Kommunikaatiota juuri siinä kapeassa mielessä, että viesti lähetetään ja vastaanotetaan, ja vastaanottaja ymmärtää sen joko oikein tai väärin. Julkaistun runouden funktio on nimenomaan siinä, että kuka tahansa voi etsiytyä sen äärelle ja pysähtyä miettimään runon merkityksiä, tulkita sitä itselleen.

            Tässä tuskin ollaan väittämässä, että runokirjojen julkaiseminen olisi täysin tarpeetonta, vaikka myynti nimikettä kohti onkin heikonlaista. Uskon, että pelkästään netissä ilmestyvä runous ei riittäisi monellekaan runouden ystävälle, vaan että monet haluavat lukea runoutta myös kirjamuodossa (e-kirjana tai ei, se ei ole tässä oleellista). Runokirjojen markkinoinnista vaan tekee pirullisen vaikeaa se, että runoudelle on vaikeaa määritellä sellaista kohderyhmää, jolle voisi tehokkaasti markkinoida.

  23. lukija taputtaa says:

    Hyvä, että “Miehet taistelivat” on nyt taistoa runon puolesta (no, on sitä tapahtunut joskus ennenkin) kuin että verisesti ja oikeasti tappaisivat toisiaan ja raiskaisivat naisia ja lapsia. Hyvä hyvä!

    Tää on ilman muuta: Hyvä Uutinen.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Pitäisköhän sun käydä välillä haukkaamassa raitista ilmaa?

      • lukija taputtaa says:

        Sitä onneksi on, hyvin paljon. Pienessä tilassa se happi saattaa loppua, aika huomaamatta. Ole varovainen. Sinulla on vielä hyvin nuoren ihmisen näkemys runoudesta. Ja niin saa ollakin.

  24. Tero Hannula kysyi:

    “Kuka _tarvitsee_ runokirjoja? Tai edes _haluaa_ niitä? Halun voi tietysti taitava markkinamies luoda sinne missä tarvetta ei ole, mutta miksi niin pitäisi tehdä? Siis voi ihan hyvin olla, että on paljon hyviä syitä miksi niin pitäisi tehdä, kysyn ihan tosissani.”

    Minä vastaan:

    Tässä palataan siihen alkuperäiseen Harri Nordellin ajatukseen, että runokokoelmia (painettuna) julkaistaan liikaa – sellaisia runokokoelmia, jotka eivät kestä aikaa.

    Runojen kirjoittamista harrastuksenaan pitävät haluavat usein nähdä sanansa myös painettuna, nykytekniikka tekee sen helpoksi.

    Kokoelmat joita luetaan vielä kahdenkymmenen ja viidenkymmenen vuoden kuluttua on kuitenkin syytä julkaista ehdottomasti kansissa, tämä bittimuoto voi häipyä yks aamu taivaan tuuliin.

    Ongelmaksi tietysti muodostuu, mistä tietää mitä runoja halutaan lukea vielä hamassa tulevaisuudessakin.

    Okei, raapaisin eilen kävelyllä muutaman rivin sormiharjoituksena, siinä pohditaan tätä samaa asiaa.

    Tätä runoa ei ole tarkoitettu painettavaksi, se on myös editoimaton. En liitä sitä seuraavaan kokoelmaan, mutta tähän keskusteluun tuo sopii.

    ***

    PAIKAT

    Ulkona oli valtava
    väriloisto kun lähdin
    hammaslääkäriin.
    Reikä löytyi,
    40 vuotta
    vanhat amalgaamit
    alkoivat pettää.
    Kuinka käy runouteni
    kestääkö se
    hamaan tappiin?

    (11.10.2013)

  25. Tero Hannula says:

    @Vokaalienvälinen K
    “Implikoidaanko tässä, että runoteoskokonaisuuden julkaisumuodolla ei ole mitään merkitystä?”

    Ei implikoida. Tarkoitan sitä, että julkaisumuodolla nimenomaan on merkitystä. Kirjamuodossa julkaistava runous on tärkeää monille, mutta on toki paljon muutakin runoutta.

    “Facebookissa ja tekstiviesteissä liikkuu melko vähänlaisesti runoutta, loppujen lopuksi.”

    Riippuu siitä, mitä ollaan valmiita hyväksymään runoudeksi.

    “Runokirjan avulla lukija pystyy kuitenkin luomaan itselleen yksityisen tilan, väliaikaisen henkisen tilan, jossa kokea runoutta.”

    Tästä olen samaa mieltä. Nautin kovin tällaisesta.

    “Kaipa se voisi olla mahdollista tekstiviestienkin avulla, vaikka kokonaisten teoskokonaisuuksien lukeminen tekstiviestitse olisikin hankalaa.”

    Kyllä, jos teoskokonaisuudeksi määritellään 60+ sivuinen runokirja.

    “Uskon, että pelkästään netissä ilmestyvä runous ei riittäisi monellekaan runouden ystävälle”

    Ei taatusti. Näillä arvioidulle n. 500-600 ihmiselle ei riittäisi. Saatan kuulua itsekin tähän joukkoon. Monille muille se saattaa olla tärkeää, joskaan ei välttämättä siinä tapauksessa jos runoudeksi määritellään vain institutionaalisesti hyväksyttyjen runoilijoiden runoteoksiksi tarkoitetut tekstikokonaisuudet.

    “vaan että monet haluavat lukea runoutta myös kirjamuodossa (e-kirjana tai ei, se ei ole tässä oleellista).”

    Takuulla. En tarkoita että jokin runouden ilmenemismuoto ei kiinnostaisi yhtään ketään tai että jostain pitäisi luopua. Päin vastoin, voisi olla mielekästä tarkastella runoutena monenlaisia tekstejä, siis paljon muutakin kuin kirjatuotteita.

    “Runokirjojen markkinoinnista vaan tekee pirullisen vaikeaa se, että runoudelle on vaikeaa määritellä sellaista kohderyhmää, jolle voisi tehokkaasti markkinoida.”

    Totta. Mäkin uskon että tän arvioidun 500-600 ihmisen joukon lisäksi voisi olla ainakin toinen mokoma jota potentiaalisesti voisi kiinnostaa kirjamuodossa julkaistut runoteokset, mutta luulen että jossain raja tulee vastaan. Tai ehkä niin, että kun painettu runous laajenee muissa ympäristöissä julkaistun runouden alueille, se voi alkaa tavoittaa uusia kohderyhmiä. Tai jotain sellaista.

    @Tapani
    Vastauksellasi ei ole paljoakaan tekemistä sen kanssa, mitä kysymykselläni tarkoitin, mutta kiinnostavia näkemyksiä. Jos ajattelemme, että ei pidä julkaista mitään sellaista mikä ei kestä aikaa, mutta emme voi tietenkään tietää mikä “kestää aikaa”, koska emme voi tietää mikä kiinnostaa tulevaisuudessa, emme voi julkaista mitään. En oikein usko, että julkaisemalla mahdollisimman vähän mitenkään parannettaisiin todennäköisyyttä sille, että tässä ajassa julkaistut teokset kiinnostaisivat tulevaisuudessa. Kirjoittamisen harrastaminen, diletanttius, on varmaankin kauneimpia kirjoittamisen motiiveja. Siinähän on kyse siitä, että kirjoitetaan rakkaudesta kirjoittamista ja tekstiä kohtaan. Luulen että paras runous syntyy juuri sellaisista lähtökohdista.

    Tietysti voisi vielä saivarrella siitä, että jos ongelma on nimenomaan siinä, että julkaistaan liikaa huonoa runoutta PAINETTUNA, niin tämähän ei ole print-on-demandin ongelma ollenkaan. Silloinhan kirjaa ei julkaista painettuna, vaan sitä painetaan (print) vasta kun syntyy tarve (demand). ;)

    Itse olen kyllä sitä mieltä, että on syytä julkaista paljon sellaista runoutta, joka ei kestä aikaa, koska jos se kiinnostaa, inspiroi tai herättää ajatuksia tässä ajassa, on se jo varmastikin aivan riittävän merkityksellistä julkaistavaksi.

  26. Aleksis Salusjärvi says:

    Tero kysyy, että mihin runokirjat kaipaavat markkinointia, sisällöllisenä kysymyksenä. Ja laajemmin, minkälaista kirjamuotoista (ja muissa muodoissa esiintyvää) runoutta meidän tulisi tehdä.

    Kulttuurialan krooninen ongelma on huoraamisen pelko. Sen seurauksena monet kirjailijat odottavat itseensä kohdistuvaa huomiota (sen sijaan että suuntautuisivat ulospäin) ja haluavat kustantamoiltaan maksettua julkisuutta. Tällaisessa kuviossa kirjailija ei ole huora, vaan minä toimittajana (sopii mulle, mä kauppaan itseäni paatuuneesti). Kirjallsuuteen on siten syntynyt vähän kummallisia painopisteitä. Kaupallisuus luo kirjallisuudessa paikan mediaprostituutiolle, jossa myyntipotentiaalia omaava henkilö leivotaan tuotteeksi heti kun liuskoja on tarpeeksi kasassa. Toisaalta marginaalikirjallisuus on alati vaarassa pysyä pimennossa, kun hyvistä kirjosta ei pidetä tarpeeksi meteliä.

    Markkinointia tarvitaan siksi kirjallisuuden merkityksien läpinäkyviksi tekemiseen. Markkinoinnin tehtävä on kuluttajavalistus, ja kirjallisuudessa se on ihan mahdollista (pelkkien mielikuvien synnyttämisen sijaan), koska tällä alalla kaupataan lähtökohtaisesti sisältöä.

    Nyt kokonaisuus on lipsumassa siihen suuntaan, että markkinointi nähdään tyhjänä hypenä ja meidän kriitikoiden työ pelkkänä kuluttajavalistuksena. Sen seurauksena hyviä ja tärkeitä ja hauskoja ja innostavia kirjoja jää sivuraiteille, kun niiden vastaanotto on täysin institutioitu. Kun kriitikko ja kauppamies nähdään samana hahmona, kirjallisesta julkisuudesta tulee latteaa.

    Hyvä esimerkki nykytilanteen problematiikasta on Otava, jossa tehdään suurkustantamolinjastolta joka sorttia. Jopa siellä loistavia vähälevikkisiä kirjoja valuu yleisen huomion piiristä sen takia, että vanhan ajan kirjailijakuva ei istu esimerkiksi runouden yleisön käsitykseen sisällöistä. On runoilijoilta pähkähullua ajatella, että naamakuva Parnassosa loisi lukevaa yleisöä – ei se luo, se luo Otavan brändiä.

    Tämä on loppuviimein myös syy siihen, miksi Harri Nordell on väärässä. Hänen käsityksensä kirjallisesta julkisuudesta ja kustannustoimittamisesta nojaa kirjallisuuden suljettuun malliin, jossa alan suurtoimijat (instituutiot kuten kirjatukku, kirjailijaliitto, kustantamot, päälehdet) synnyttävät yhdessä merkityksiä. Se ei enää onnistu, koska yleisö ei enää ime sisältöjä pelkästään näiden kanavien kautta.

    Musiikissa on tapahtumassa vähän samantyyppinen laajentuminen levy-yhtiö, radio & levykauppa -konglomeraatista suorempaan tekijä-yleisö-kanssakäymiseen. Tässä kuviossa on aika naurettavaa itkeä tuottajia puuttumaan peliin ja lopettamaan uusia sisällönteon tapoja.

    Ja en nyt tarkoita että käsillä olisi mikään vallankumous. Kunhan yritän laajentaa sitä aluetta, joka kirjalliseksi kulttuuriksi käsitetään. Kustantamoiden lasittuneille silmillä maailmaa katsovat isot pojat pitävät toisinaan minuakin jonkinlaisena pöytälaatikkorunouden köyhän miehen jeesuksensa – mutta nämä samat lattakallot loistavat poissaolollaan siellä, missä kirjallisuus on elävää. Heillä on niin kova halu tuotteistaa, että heitä ei enää kiinnosta mitä siihen pakettiin kääritään.

    Kaikki tämä tulee (toivottavasti) muuttumaan, kunhan vain joku löytää keinon markkinoida sisältöjä yleisölle entistä suoremmin. Tai ainakin runous on markkinoinnin avulla mahdollista nähdä tehdastyön lisäksi käsityönä.

    • Tero Hannula says:

      Tosi kiinnostava toi vertaus musiikkialaan. Näkökulmani on tietysti todella rajoittunut, mutta näyttää siltä, että musiikkipuolellakin näkee sanottavan että jotakin ei olisi pitänyt tuottaa ollenkaan, mutta se on yleensä yleisöstä kumpuava vaatimus, joka kohdistuu johonkin hyvin suosittuun artistiin (joka siis yleensä on nimenomaan liian tuotteistettu moittijoiden mielestä). Eli alhaalta ylöspäin. Onko kirjallisuudessa tyypillisempää, että mätkitään ylhäältä alas? Harvoin olen törmännyt musiikkipuolella vaatimukseen siitä, että jotakin teosta olisi pitänyt tuottaa enemmän. Useasti sen sijaan olen nähnyt moitittavan liiankin viimeistellystä lopputuloksesta. Mutta varmaankin näkökulmani on tosiaan aika kapea.

  27. Jorma Leppänen says:

    print on demand on tietysti kustantamon elinehto, kustantamon on vain arvioitava demand tarkasti ja synnytettävä se mainonnan ja markkinoinnin avulla. omakirja on tuotettu mun omasta tarpeesta omassa kotona lukea sitä ääneen kaikille jotka tulis kylään jos eivät arvais että mulla on omakirja odottamassa.

  28. Jorma Leppänen says:

    antti. joo, ei kovin moni oo kiinnostunut runoudesta ellei siihen liitetä jotain meteliä ympärille, actionia, markkinointia. en tiedä miksi. siitä huolimatta periaatteessa kaikki suomalaiset ovat jossain määrin kiinnostuneita…kenties dumarin pitäis öristä vielä epäselvemmin ja julkaista tekstinsä niin sanottuina runoniteinä. hotakainen tais jossain kohteliaisuudesta jotakuta kohtaan sanoa että hänen tulisi laittaa runoa proosan joukkoon. se vois olla hyvä. jos tervokin tekis sen, ottais vaikka ainoasta hyvästä (heh, myönteisellä linjalla jatkaakseni)kirjastaan (tuulen keinutuoli) joitakin säkeitä vitsien sekaan, niin johan alkais kansaa sotienjälkeinen runous kiinnostaa. loiri markkinoi leinoa kohtuullisen hyvin, ja mäkelä myös. voi olla että runoilijat on liikaa yksin ja/tai piireisssään. voi myös olla että runouden taide ei kiinnosta kansaa ja että kansa haluais että runoilijalla olis jotain sanottavaa ja että hän sanoisi sen selvästi. voi myös olla että runoutta pitäis julkaista painettuna paljon vähemmän ja paremmalla maulla ja että runokirjojen pitäisi maksaa paljon ja olla erittäin kauniisti toteutettuja. kaikkien runojen pitäis tietysti olla vapaasti luettavissa jossakin nettiosoitteessa ja ihmisten, jokainen ihminen on runoilija, tulis voida vapaasti jutella niistä online tai vaikka kahvilassa. voi olla että otavan pitää ottaa paikkansa.

  29. Entä jos Harri Nordell ja Leevi Lehto ovat molemmat sittenkin oikeassa?

    Molemmat painavat menemään oman juttunsa kanssa – ja koirat vain haukkuvat pellon reunalla…

    juu, tää menee taas ohi annettujen aiheiden, mutta näin minä tämän harottavilla silmilläni näen.

    Lopetin hetki sitten puheluni Leevi Lehdon kanssa – ei minkään valtakunnan ongelmaa ymmärtää asioiden eri puolia ja toinen toisiamme –

    ugh!

  30. Aleksis Salusjärvi says:

    En tiedä oisko sitten pitänyt jättää omaan arvoonsa, kun ei näytä oikeinkirjoituskaan sujuvan, mutta sävy tuli selville yhtä kaikki.

    http://blogit.ts.fi/kaksoiskuva/kirja-tuulesta-temmattu/

    Tonne ts-blogiin ei voi näköjään kommentoida, joten: Harri, joskus on parasta vaan rehellisesti myöntää olleensa väärässä. Sä olet varmasti ihan hieno mies, hyvä runoilija olet ainakin. Otahan reilu kauhallinen ylpeyttä pois kattilastasi ja lakkaa märehtimästä. Ja sanon tämän nyt ihan sananvapauden nimissä yksityishenkilönä enkä päätoimittajana, if you know what i mean.

    • Harri Nordell says:

      Aleksis hyvä. Pahoitteluni, että kirjoitin blogiini nimesi virheellisesti. Se ei ollut tarkoitukseni.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Asia kunnossa. Tuntuu että keskustelu aiheesta menee hurjaa vauhtia eteenpäin. Maarian uudessa merkinnässä (tai artikkelihan tuo on) hieno taustatyö editoinnin luonteesta ja mahdollisuuksista laajenee inspiroivalla tavalla.

        TS:n blogiin kannattaa ehdottomasti laittaa kommentointimahdollisuus. Lehti on ollut viime aikoina sen verran hyvin hereillä kulttuurisivuillaan, että voisi kuvitella blogeilla olevan aika hyvä potentiaali synnyttää hyvää keskustelua.

  31. Jorma Leppänen says:

    antti. tai kenties sanan kahtaalle kiirivä omituisuus, kyvyttömyyteni avautua molekyylit läpäisevälle valolle näissä nuutuneissa saleissa, haluttomuuteni vaivautua ulos mykkyydestäni on selitys sille etten ole kahdensadan valitun joukossa. heitän tylsiä sanoja huolimattomasti kuin kiviä sokean silmistä, heitän kiviä sinne tänne vaikka asia on niin ja näin. silmittömästi kapinoiva vanhus tuskin löytää sisartaan särkyneestä peilistä. omalta osaltani vastaus kysymykseen jota vitsinä olen tässä käsitellyt on tämä: menen kirjakauppaan ja katson, kuinka tunti yhtäkkiä pysähtyy ja kulmat pyöristyvät, kävelen puistoon ja näen taivaalla seisahtuvat pilvet, merenlahden seisahtuvat aallot, ja kuulen valon. ja palaan sen jälkeen nuutuneeseen saliin kirjoittamaan taloustoimittajan kirjoitusta ja pidän pääni kiinni muista asioista. luoja kiittää kustantajaa.

  32. Tämä linkki liittyy tähän keskusteluun. Muun muassa erään sanomalehden entinen päätoimittaja oli kuulemma ymmärtänyt kirjesalaisuuden väärin ja siksi hänestä tuli entinen pt.

    http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/tekoik/5.5.html

    “Kirjesalaisuus ei siis estä lähettäjää tai vastaanottajaa julkaisemasta kirjettä. Tekijänoikeudesta taas seuraa, että jos kirje muodostaa teoksen, vastaanottaja saa julkaista kirjeen vain kirjoittajan luvalla, mutta tämä ei estä asiasisällön julkistamista. ”

    Sain viestin pyytämättä ja yllättäen.

  33. Harri Nordell says:

    Terve

    Toivon, että Pääjärvi ja Hannula olisivat valmiita keskusteluun. Ylilyöntejä puolin ja toisin ollut liikaa, Mielestäni olemme kaikki runouden asialla. Olen valmis vastaamaan kysymyksiin rakentavasti.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      No ihan taatusti ovat. Itse asiassa juttelin hetki sitten Maarian kanssa siitä, että tässä keskustelussa on paljon tärkeitä huomioita puolin ja toisin, joita kannattaisi vielä kirkastaa. Mikähän olisi paras tapa sen toteuttamiseen?

  34. Onko syytä järjestää Runouden Illuminatin kokoontuminen osa III?

    Löytyykö sopivaa aikaa vaikkapa Runoviikko Varsinais-Suomessa päivistä?

    http://www.vsrunoviikko.net/

    Kysyn, en yritä juntata.

    • Harri Nordell says:

      Vielä Tapanille. Uskon, että tämä jupakka on unohtunut runoviikkoon mennessä, joten en kannata ajatusta, enkä osallistu.

  35. Harri Nordell says:

    On kuulunut väiteittä, että Suomessa julkaistaan runoutta enemmän kuin luetaan. Lukemisen määrää on vaikea todentaa. Runoilija Tommi Parkko on sen sijaan laskenut, että vuotuinen julkaisumäärä saattaisi liikkua niinkin huimissa luvuissa kuin 500-550. Tähän sisältyvät kaikki kuviteltavissa olevat julkaisualustat ja -menetelmät. Ennen kuin aloitamme tämän luvun juhlinnan, haluan selkeyttää aiemmin esittämiäni ajatuksia.

    Ensimmäinen havainto on se, jonka me kaikki runouden parissa työskentelevät tiedämme. Suuret kustantamot ovat vähentäneet runouden kustantamista. Tästä minulla on Kansalliskirjastosta saadut tilastot. En perkaa niitä tässä enempää. Kertaan vain sen, minkä jo tiedämme.

    Isot kustantamot eivät tänä syksynä ole julkaisseet yhtään esikoista. Se on historiallista. Puhuessani asiasta erään kustannustalon johtajan kanssa, totesi hän kysymyksen olevan yksinkertaisesti rahasta. Toivottavasti tämä ei indikoi tulevaa trendiä. Runoutta on aina kustannettu, joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, miinuskatteisena. Mutta talouden yhä tiuketessa ja kirjamyynnin laskiessa, kuka tietää.

    Runouden kustantaminen on siirtynyt pienkustantamoille. Onneksi. Sanon onneksi, koska runoja ei ilmeisesti muuten julkaistaisi. Tämän myötä myös moraalinen vastuu ja huolenpito on siirtynyt pienkustantamoille. Tähän huolenpitoon kuuluu laadunvalvonta. Niin ikävältä ja teolliselta kuin termi kuulostaakin.

    Kun olen puhunut kustannustoimittamisen puolesta, en ole tarkoittanut oikolukemista – mikä sekin on tärkeää. En ole myöskään tarkoittanut poeettista holhoamista, sillä sellaista ei esimerkiksi oma kustantajani WSOY ole milloinkaan harrastanut.

    Olen saanut kirjoittaa aivan mitä mitä haluan. Kokemukseni yhteistyöstä kustannustoimittajan kanssa ovat olleet enemmänkin keskustelevia ja jos/kun on huono hetki, on tavoitettavissa ihminen, jonka kanssa kirjoittamisen ongelmista voi puhua.

    Valtaosa toimittamisesta tarkoittaa päätöksen tekemistä. Käsikirjoitus joko hylätään tai otetaan työstettäväksi. Aina tulee epävarmoja tapauksia. Silloin kysytään myös toisten mielipidettä. Olin muutaman vuoden WSOY:n ullkopuolisena lukijana ja kuuluin niihin, joiden kantaa kysyttiin. Lisäksi tehtäviini kuului lausunnon antaminen käsikirjoituksesta myös sen tekijälle. Tein sen nimelläni. En saanut tappouhkauksia.

    Jokainen joka on julkaissut oman runokirjansa haluaa todennäköisesti tulla luetuksi, kuulluksi ja huomatuksi. Miten se tehdään? Vastaus on yksinkertainen. Kirjoittamalla paremmin kuin muut. Se on runouden viidakon laki.

    On kaunista idealismia, mikäli kustantamo julkaisee kaiken sille tarjotun materiaalin. Käytännössä tämä ei ole järkevää. Kustantamo sahaa omaa oksaansa. Sillä ei ole teoksia, joilla erottua joukosta, ellei satunnainen helmi ole kustannusohjelmassa. Yli 500 kokoelmaa vuodessa julkaistuna koko runouden kentällä on kauhistuttava luku, ellei kokoelmia ole hyvin toimitettu tai ellei niiden takana ole järkiperusteinen kustannuspäätös.

    Koska runous on hajonnut saarekkeisiin ja yhtenäiskulttuuri kadonnut kauan sitten, voi huoleni olla täysin turha. Jos 500 kokoelmaa jaetaan vaikka (tuulesta temmattuna) 50 eri koulukunnan edustajiksi, ei näkymä ole enää niin dramaattinen. Kymmenen kokoelmaa on aina hallittavissa, mutta niilläkin on taipumus järjestya hierarkisesti. Jokin niistä jää jäljelle. Epäilemättä paras.

    Palaan lopuksi kustantamon tärkeimpään vastuuseen. Se on vastuu kirjailijasta. Tehdään massiivisia virheitä julkaisemalla tekstejä liian aikaisin. Tämän on sanonut moni muukin, en vain vain minä.

    Tämä ns. ntamogate (nimi josta en pidä) on synnyttänyt raivokkaita ja provokatiivisia kommentteja.
    Ylilyöntejä on tullut puolin ja toisin. Ehkäpä voimme unohtaa ne. Mutta toisaalta, saadaksemme äänemme kuuluviin, on meidän oltava provokatiivisia. Se on viidakon laki.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Harri – kuten olen monesti jo todennutkin, keskusteluyhteys on olennaista, ja tässäkin debatissa eräs hienoimpia piirteitä on eri näkemysten esiintulo. Kiitos tästä kommentista, joka vastaa moniin sellaisiin kysymyksiin, joihin olenkin toivonut sinun vastaavan.

      Aluksi haluan varmistaa, ettei eräs virhe toistu: Leevi Lehdon ntamo ei ainakaan ole se kustantamo, joka julkaisee kaiken sille tarjotun. Lehto on itse sanonut tämän julkisestikin jo useita kertoja. Sellaista kustantamoa ei ymmärtääkseni ole olemassa, joten kaiken tarjotun julkaisemisesta syntyvää ongelmaakaan ei ole. (Omakustanteet toki erikseen)

      Tämä keskustelu johtaa väistämättä runouteen itseensä. Minulle runous on taidemuoto, joka kaikissa mahdollisissa ilmentymistavoissaan käsittelee kielen merkitystä, tuntua ja konteksteja. Sekä suullinen että kirjoitettu runous ovat tässä mukana. Runouden erityispiirre on myös se, että ihmisillä on varsin laajalti taipumus kirjoittaa sitä, ainakin joskus äärimmäiseen tarpeeseen. Lauluja, jotka on laulettava. Se, että julkaistun runouden piiri laajenee tiukasti ymmärretyn kirjoitetun taiderunouden ulkopuolelle, on minusta positiivinen ongelma. Aktiivisuus runouden ympärillä kerää kiinnostusta lajia kohtaan. Ja tilanne on minusta hyvä, runon kulttuuri on rikas ja varmasti helpommin lähestyttävä kuin se on ollut pitkiin pitkiin aikoihin. Olen iloinen siitä, että saan elää tätä aikaa – vaikka maailma on suht perseellään, on inhimillisessä toiminassa edelleen paljon rakentavaa. Nämä meidän runoihmisemme toimivat positiivisesti.

      Tämä esimerkki tulee nenän alta: minulla on työpöydällä arvosteltavana kolme kirjaa. Ensimmäinen on Lava-antologia, siis kirja, johon on kerätty lavarunokulttuurin hengentuotteita. Ne poikkeavat pääosin todella paljon Jukka Koskelaisen Omegan jälkeen -kirjasta, joka on pinossa seuraavana. Näitä kahta ei voi edes arvioida samoilla kriteereillä, koska ne edustavat eri runokulttuureja. Kolmantena on Muistoloukku, kokoelma Ilkka Juhani Takalo-Eskolan kirjoituksia ja kuvia. Jälleen haikut, fragmentaariset muistiinpanot ja aseemiset kuvarunot johtavat eri kulttuuriin. Kaikki tänä vuonna julkaistuja kirjoja, kaikki vahvaa hyvää työtä, kaikki erilaisia: esittävästä, teatteria, stand-upia ja musiikkia lähenevästä kulttuurista kirjalliseen runouteen ja sieltä visuaaliseen runouskulttuuriin, joka käytännössä sulkee ympyrän performanssitaiteen ajattelutapojen läsnäololla.

      Jos isojen kustantamojen on rahakysymysten vuoksi vaikea julkaista runoutta, en oikein pysty näkemään tätäkään kuin arvattavana kulttuurin muutoksena. Sittenhän on hyvä, että meillä on väyliä runoudelle. Jos edelleen puhutaan ntamosta, se on julkaissut esimerkiksi Maria Matinmikon, Tiina Lehikoisen, Janne Nummelan, Olli-Pekka Tennilän, Satu Lepistön, Jusu Annalan, Jonimatti Joutsijärven, Timo Salon, Janne Kortteisen, Mari Laaksosen kirjat – ja vanhemmista, muualta julkaiseisseista runoilijoista voi mainita Kari Aronpuron, Sinikka Tirkkosen, Harry Forsblomin, Kaarina Valoaallon ja lisäksi paljon käännösrunoutta. Käännökset ovat käytännössä levänneet jo vuosia kahden tai kolmen pienen kustantamon varassa, ntamon ohella Savukeitaan (kannattaa katsoa uutuudet, hyvää kamaa taas) ja Poesian. Jos ntamon listassa nyt olisikin joku runonimeke, jota ei olisi pitänyt julkaista, ainakin minun on hyvin vaikea nähdä miten se olisi keneltäkään pois.

      ”Kirjoittamalla paremmin kuin muut” – tämä ei ole koskaan ollut totta. Ensinnäkin ajatuksen tausta on kaltaiselleni pluralistille outo: en minä vertaile runoilijoita keskenään, tai edes kirjoja, että mikä on parempi tai huonompi. Toiseksi kysymys on institutionaalinen: todella hyvää työtä jää kätköön koko ajan eikä se sieltä itsestään nouse. En vaan pysty näkemään taidetta kilpailun, tai edes kilvoittelun, alana. Runous ei ole viidakko, vaan siinä pätevät samat näkymättömän verkostoitumisen lait kuin muussakin ihmisten yhteistoiminnassa. Julkiset arvostukset syntyvät mielivaltaisesti ja usein toisten sanoja ja käsityksiä kaiutellen; ja historiakin tuntee paljon sellaista hyvää, jota aikalaiset eivät ole tunnistaneet. En vannoisi tuntevani asiaa tulevien sukupolvien puolesta, ja siksi minusta on parempi idea tehdä asioita mahdolliseksi kuin estää niitä.

      Mikä sitten on hyvää runoutta? Kun tartun kirjaan, minulla on yleensä koko lailla hyvä käsitys asiasta ja koko tähänastinen elämäntyöni perustuu tuon käsityksen jakamiseen ja perustelemiseen muille. Kuitenkaan minä en ole mikään laadunvalvoja. On näitä tärkeitä ja hyvinäpidettyjä kirjoja vaikka kuinka, joista minä en välitä hituakaan. Mutta näen kyllä, että runouden yleisö siinä missä sen tekeminenkin ovat jakautuneet erilaisiin alakulttuureihin.

      Tekijästä huolehtiminen onkin sitten asia erikseen. Ymmärtääkseni he osaavat varsin kohtuullisesti pitää huolen itsestäänkin – ja ymmärtääkseni isojen kustantamojen rahapula tai siihen vetoaminen aika tehokkaasti estävät kustantamoja huolehtimasta kenestäkään. Tämä koskee myös prosaisteja, jotka kokevat myös olevansa tilanteessa, jossa he ovat jatkuvasti varautuneet tarjoamaan käsikirjoitustaan useisiin kustantamoihin, ovat epävarmoja kustantajan sitoutumisesta kulloiseenkin projektiin ja kokevat joutuvansa tekemään hyvin paljon aivan itse. En kovin pitkälle olisi valmis luottamaan isoihin kustantamoihin.

      Jos ongelma on se, että tekijää pitäisi varjella julkaisemasta kirjaa, jota hän saattaa myöhemmin katua, ollaan taas monimutkaisen kysymyksen ääressä. Mihin käsikirjoituksen loppuunsaattaminen ja julkaiseminen johtaa tekijän – vapautuuko hän edellisestä työstä? Monillakin ihmisillä itsekritiikin taso on niin kova, että paljon jää julkaisematta ja sanomatta. Käytännössä tällaiset liian varhain julkaistut ovat minusta niin harvinaisia tapauksia, että niitä tuskin voi käyttää nykyisten julkaisutapojen määrittelyssä.

      Entä lukija sitten? Runouden taso on meillä hyvä. Tarjoan tämän asiantuntijamielipiteenäni ihan mihin yhteyteen ja suoraan lähetykseen vaan. Yleistaso on todellakin niin hyvä, etten olisi huolissani yhdestäkään runoudesta kiinnostuneesta, joka lähtee etsimään uutuuksia kirjastosta. Kunhan kirjastolla vaan on niitä valikoimissa, kaikki on hyvin.

      Parkon 500-550 varmaan sisältää esim. omakustanteet (+palvelukustanteet), joiden julkaisemisen määrää ei kukaan voi missään tapauksessa rajoittaa tai estää, eikä pidäkään. Mitä sitä moralisoimaan. Paljonkohan luku olisi, jos nuo otettaisiin pois – minä en ainakaan voi sanoa hukkuvani tietämieni isojen, keskisuurten ja pienten kustantamojen runokirjoihin, eihän minulla ole uutta nidettä edes joka päivälle.

      • Tero Hannula says:

        Kiitos Harri liittymisestä mukaan keskusteluun!

        Ekana mun täytyy todeta, että tuntuu hassulta että mut nimetään tällaisessa keskustelussa ja sitä saattaa moni ihmetellä, koska en ole kuitenkaan mikään merkittävä tekijä kirjallisuuden kentällä, mutta olen osallistunut näihin keskusteluihin aktiivisesti ja ärhäkkäästi Facebookissa ja siitä tämä.

        Tää on mun mielestä tosi mielenkiintoinen näkökulma:
        “Isot kustantamot eivät tänä syksynä ole julkaisseet yhtään esikoista. Se on historiallista. Puhuessani asiasta erään kustannustalon johtajan kanssa, totesi hän kysymyksen olevan yksinkertaisesti rahasta. Toivottavasti tämä ei indikoi tulevaa trendiä. Runoutta on aina kustannettu, joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, miinuskatteisena. Mutta talouden yhä tiuketessa ja kirjamyynnin laskiessa, kuka tietää.”

        Ei mitenkään uusi asia, mutta sehän tässä mielenkiintoista onkin. Runouden julkaiseminen ei ole kai koskaan ollut mikään rahapuu ja huonoja taloudellisia aikoja on ollut ennenkin. Silti runoutta on julkaistu. Ajattelevatko isot kustantamot kulttuurityön (kulttuurityötä se on joka tapauksessa, mutta tarkoitan tällä nyt vähälevikkisen taidekirjallisuuden vaalimista) tarpeen vähentyneen heiltä, koska jotkut pienet julkaisevat runoutta niin paljon? Vai ajattelevatko he, ettei heidän tarvitse julkaista esikoisia, vaan antaa heidän julkaista ensin pienellä ja julkaistaan niitä sitten kun nähdään tuleeko heistä mitään?

        Vaikka spekulaationi osuisivat kohdilleen, en osaisi kyllä arvottaa tuota mitenkään. Osaan vain sanoa, että todella mielenkiintoisia aikoja elämme ja todella mielenkiintoinen tuokin muutos olisi.

        Tosiaan, ntamo ei tuuttaa toimittamatta ulos kaikkea mitä sinne lähetetään. Se ei ole koskaan ollut ntamon käytäntö, ja toimittamiseen liittyvät käytänteetkin ntamossa ovat jonkin verran muuttuneet. Toimittamista siellä on ymmärtääkseni huhuista (ja joistakin Leevin provokaatioista) huolimatta tapahtunut aina, ja ymmärtääkseni nykyään entistä enemmän.

        Mä en ole välttämättä samaa mieltä siitä, että ntamon suuret julkaisumäärät verrattuna muiden pieniin asettaisivat ntamolle jotain erityisiä vaatimuksia. Ntamo on ntamo ja julkaisee niin kuin tahtoo ja siitä sitten toiset pitävät ja toiset eivät. Samaan tapaan kuin kirjoittaja kirjoittaa mitä kirjoittaa ja siitä sitten julkaisijat pitävät tai eivät.

        Ymmärrän ristiriidan tässä, koska isoille kustantamoillehan on saatettu perustellusti esittää kaikenlaisia vaatimuksia, siis silloin kun kaunokirjallisuus on ollut käytännössä sama asia kuin isojen kustantamoiden julkaisemat teokset. Silloinhan heillä onkin ollut aika iso vastuu koko kirjallisesta kulttuurista. Aika ja julkaisukäytänteet ovat kuitenkin muuttuneet.

        Ei ole ihan yksiselitteinen kysymys, mitä tarkoittaa liian varhain julkaiseminen. Tässä nyt ainakin tullaan holhoamiseen, jos kustantamo alkaa tässä mielessä mestaroimaan, että hyvä teos jätettäisiin julkaisematta koska se olisi liian varhain. Ilmeisesti tällä tarkoitetaan siis teoksen julkaisemista ennen kuin se on valmis? Vielä problemaattisempi kysymys. Mä löydän mistä tahansa teoksesta parannettavaa, jos otan sellaisen lukuasennon, että se on keskeneräinen ja kaipaa ehdotuksia. Mistä tahansa. Koska kyse on mun nähdäkseni kahden asian tasapainosta: parannusehdotuksista ja muutosehdotuksista. Muutosehdotuksia voi tehdä mihin tahansa ja ne voivat olla parantavia tai huonontavia. Mutta usein muutosehdotukset on mahdollista perustella parannusehdotuksiksi, koska kyse on mausta ja esteettisistä ratkaisuista.

        On aika mielenkiintoinen kysymys sekin, mikä on julkaisijan eettinen vastuu tekijästä, jos liian varhain julkaisemisella tarkoitetaan sitä, ettei tekijä ole kenties valmis vaikka luulee olevansa. Missä määrin julkaisijan pitäisi holhota täysipäisiä aikuisia? Tai vähän vajaampipäisiäkään aikuisia. Mielestäni julkaisijan vastuu on ennen kaikkea sitä, että seistään tehtyjen julkaisupäätösten takana ja tarvittaessa puolustetaan niitä. Tässä Leevi on mielestäni kunnostautunut erityisesti.

  36. Harri Nordell says:

    Maaria hyvä, kiitos kirjoituksestasi. Sanoit (viitaten tekstiini): ”Kirjoittamalla paremmin kuin muut” – tämä ei ole koskaan ollut totta. Ensinnäkin ajatuksen tausta on kaltaiselleni pluralistille outo: en minä vertaile runoilijoita keskenään, tai edes kirjoja, että mikä on parempi tai huonompi.”

    Minusta taide on hierarkisesti järjestyvää jo perusluonteensa mukaisesti, joten pluralistisuutesi yllätti minut täysin. En minäkään tietenkään lähde vertailemaan samoilla mittapuilla, mitä ne sitten ovatkaan, Dostojevskin Karamazovin veljeksiä Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaan, mutta tiedän ihka varmasti kummasta pidän enemmän. Sama pätee runouteen.

    Minusta on henkistä velttoutta olla sanomatta mielipidettään. Tämä vaivaa erityisesti kulttuuriosastoja, jossa kritiikit ovat muuttuneet ympäripyöreiksi. Jos sinä, Maaria, haluat olla varteenotettava kriitikko tai blogiti, arvota ihmeessä. Aika voi tuomita arvottamisemme toisin, mutta ei siinä ole mitään pelättävää.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Toki minä kirjoja arvotan, paljon rankemmin kuin useimmat arvostelijat, mutta yleensä en tee sitä vertaamalla muihin kirjoihin. Että mikä kirja olisi lajinsa valio tai onko Juha Kulmalan kirja Tapani Kinnusen kirjaa parempi. En myöskään pysty sanomaan millainen poetiikka on toista parempi. Ovat erilaisia, tekevät eri asioita.

      Kuten sanoin, tiedän oikein hyvin, mistä pidän ja mistä en ja osaan myös perustella sen. Pluralismi taas tarkoittaa sitä, ettei minulla ole halua tuomita tiettyjä runotyylejä tai runoilijoita etenkään etukäteen surkeiksi. Monesti taiteenlajille riittää aktiivinen toiminta sen ympärillä – miten sitten arvotan yksittäiset työt, se on aivan eri juttu.

      Yleensä minulla ei ole mitään vaikeuksia ymmärtää miksi joku työ on olemassa, eikä minulla ole mitään vaikeuksia hyväksyä erilaisten estetiikkojen moneutta. Ne käyttävät kieltä eri tavoilla, ne kertovat maailmasta eri asioita, jopa maailma saattaa olla niille erilainen.

      Sanon kyllä mielipiteeni ja olen tehnyt niin koko ajan. Sanovat pelätyksi ja hirmuksi ja tiesmiksi. Ja yhtenään joudun myös vastaamaan arvostelmistani. Minua ei erimielisyys kuitenkaan kauhistuta, ja selvästi enemmän arvostan puhevalmiuttasi kuin paheksun sitä.

      Taidekenttä on toiminnassaan ilmeisen hierarkinen. Taide ei ole hierarkkinen järjestelmä, vaan paremminkin verkostoituva, ja siinä tapahtuu useita asioita yhtä aikaa.

  37. Harri Nordell says:

    Tero hyvä. Tarkoitin nimenomaan julkaisemalla keskeneräisiä teoksia. Ja keskeneräisellä tarkoitan teosta, joka pienellä työstämisellä olisi parempi.

    Keskeneräisyys ja prosessuaalisuus on runoudessa olennaista. Emme saavuta ideaalia, mutta olen varma, että jokaisen kirjoittajan mielessä sellainen väikkyy ja sitä kohti hän pyrkii. Jos runous jonakin päivänä valmistuisi, ei sitä olisi enää syytä yrittää toistaa. Pyrkikäämme siis kohti runoa! Se tuottaa parasta runoutta.

    • Tero Hannula says:

      “Keskeneräisyys ja prosessuaalisuus on runoudessa olennaista. Emme saavuta ideaalia, mutta olen varma, että jokaisen kirjoittajan mielessä sellainen väikkyy ja sitä kohti hän pyrkii. Jos runous jonakin päivänä valmistuisi, ei sitä olisi enää syytä yrittää toistaa.”

      Tästä me ollaan muuten täsmälleen samaa mieltä.

  38. Harri Nordell says:

    Unohdin tämän. Olen lopettanut Facebook-tilini tarpeettomana ja aikaa rosvoavana. Samalla se tarkoitti yhteyden katkeamista FB:n kautta 560 ihmiseen, josta olen tietenkin hieman apea.

    Ilokseni muuten huomasin Suomen Kuvalehdessä, että entinen kustannustoimittajani Harri Haanpää sanoi totuuden, jota ei yleensä sanota: Kustantamot julkaisevat liikaa kirjoja.

    • Tero Hannula says:

      Mä taas oon mielestäni nimenomaan kuullut tosi usein väittämän siitä, että kirjoja julkaistaan liikaa. Oon joskus itsekin ollut sitä mieltä, mutta muuttanut sitten mieleni. Sitä väittämää esittävät kustantajat, joiden mielestä kuitenkaan yksikään heidän julkaisema teos ei ole ylimääräinen. Sitä väittämää esittävät kirjailijat, joiden mielestä yksikään heidän kirjoittamansa kirja ei ole ylimääräinen. Kukaan ei väitä pitämästään kirjasta että se on hyvä, mutta ylimääräinen.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Aika useinhan tämä totuus on sanottu. Haanpää kyllä sanoi SK:n jutussa montakin fiksua asiaa.

      Tuolta kustantamokantilta katsottunahan kirjallisuus on markkina-alue. Kustantamot julkaisevat nimekkeitä, joita ajattelevat myyvänsä tai pitävät julkaisemisen arvoisina. Nimekkeiden runsaus, toisin sanoen valinnanvara, ei varmaankaan vaivaa kirjallisuuden kuluttajia (ts. lukijoita).

      Se olisi varmaan sitten minunkaltaisteni homma. Kuitenkaan minun arvoasteikossani ei ole omaa kohtaa ei-olisi-pitänyt-julkaista -materiaalille, koska taiteen- ja sananvapauden kannattajana en halua sotkeentua julkaisemisen rajoittamiseen edes jälkikäteisesti. Sen sijaan sanon kyllä auliisti ja pyytämättä, jos joku kirja on mielestäni sontaa.

      Millä tavalla nimekkeiden runsas määrä siis haittaa? Olen kysynyt tämän saman asian aina, kun olen kuullut väitteen kirjojen liiallisesta määrästä. Tavallisesti siihen vastataan, että hyvää on liian vaikea löytää (eikä ole), kriitikot eivät ehdi perehtyä kaikkeen ilmestyvään kamaan (ehditään riittävästi) tai että kirjastojen on vaikea valita pitkiltä listoilta kun eivät tiedä mikä on hyvää (häh?).

      Kun sanoin tuossa aiemmin, että kirjallisuuden taso on ylipäätään hyvä, tarkoitin sitä. Ei ole hirveän suuri riski napata käteensä joku satunnainen runokirja. Arvottamiselle se taas tarkoittaa sitä, ettei tarvitse olla huomauttelemassa kaiken maailman tunarivioista, vaan voi keskittyä miettimään millaisesta maailmasta kirja tulee ja millaiseen se palautuu.

  39. Harri Nordell says:

    Tällainenkin kommentti on löytynyt runouskeskustelusta. Kirjoittaja on joku Teemu Helle. Näin hän “ajattelee”:

    “On totta, että runoilijan status kärsii inflaatiosta, kun sitä vertaa vaikkapa kymmenien vuosien säteellä taaksepäin: enää ei huomion saamiseksi riitä se, että kertaalleen ylittää julkaisukynnyksen jonka jälkeen kaikki taivaanportit ovat auki ja jopa kustantajakin antaa ennakkoa runokokoelmasta jota ei ole vielä riviäkään kirjoitettu, elättää köyhää runoilijaa kuin huutolaislasta vain siinä toivossa eläen, että seuraavalla runoteoksella lunastetaan kultyrellin hikinen perseenkuva kansakunnan kaapin päältä, patsaspaikka narkomaanien ja pikanussijoiden suosimasta laitapuistikosta.”

    Älkää ihmetelkö, että kommentointini päättyy tähän.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Minusta tämä lähti jo tosi hyvin käyntiin ja oli kiva jutella. On kyllä aika harmillista, jos Teemu Helteen ihan toisessa paikassa ilmestynyt kirjoitus vaientaa sinut tyystin, Harri.

    • Teemu H says:

      Vastaukseni Harrille. Pahoittelen tämän ketjun lukijoille sitä, että vastauksessani on kovin henkilökohtainen klangi eikä ole kovin halukas dialogiin. Sille on kuitenkin syynsä, kuten voitte alta lukea.

      Tervehdys Harri,

      olen se “joku Teemu Helle”, jonka Facebook-toveri olet ollut. Et ole enää, koska olet sulkenut Facebook-tilisi ja koska minä sitä ennen poistin sinut Facebook-kaverilistaltani vain sen vuoksi, että tuo “kaveruus” jäi lähinnä kosmeettiseksi – vuorovaikutusta ei ollut lainkaan. Näemmä päätökseni oli siis kuitenkin ihan oikea, kun et edes tuollaista pientä seikkaa muistanut. Jos muistitkin, oli tarkoituksesi siis tuossa kommentissasi vain vähätellä minua: “joku Teemu Helle”. Tai ehkä sitten sinua kismittää tuo tekoni, etkä sitä pysty sulattamaan, ja siksi naamioit pettymyksesi vähättelevyyden viittaan. Melkoista “ajattelua” sinulta.

      Oikeastaan jo tuo tuollainen ihmeellinen kekkulointi vesittää kaiken sen hyvän, jota tervepäisellä kriittisyydellä ja laajemmin kritiikillä saavutetaan: ollaan olevinaan runouden asialla, ja kuitenkin taustalta paistaa läpi omat, hyvinkin itsekkäät itseriittoisuudesta ponnahtelevat agendat. En vain käsitä, miksi pelailla kaksoisstandardein. Miksi pelaat, Harri?

      Niin, olen kirjoittanut blogissani noin, Harri. Toki sen tiedät, mutta et viitsi mainita että olet lukenut blogiani. Lainaamasi tekstipätkä on vain “jostakin keskustelusta”. Vähättelysi kitkeröityy entisestään ja alkaa samalla ontua, ja kun ajattelen motiivejasi sen takana vähättelysi alkaakin itse asiassa mairitella minua. Mieltäni lämmittää kovasti sekin, että olet Harri lukenut blogiani. Toivottavasti luet jatkossakin. Kommentoi ihmeessä, jos niikseen. Se olisi mukavaa, lienet olet kuitenkin lukenut ja fiksu tyyppi, lukuunottamatta näitä tällaisia em. asioita.

      Palatakseni tuohon katkelmaan, jonka blogikirjoituksestani lainasit, olen todella sitä mieltä, että ennen vanhaankin on julkaistu “kustannustoimittamattomia” kokoelmia. Aika ei ole tuonut siihen juurikaan siis muutoksia. Siihen on, että nykyään ei kustantamon listoilla keikuta oman nimen varassa. Ennen vanhaan on julkaistu ns. “huonoja teoksia”, mutta silti kai julkisesti kukaan ei ole uskaltautunut tai nähnyt tarvetta epäillä, olisiko niitä pitänyt julkaista laisin. Miksei? “Kustannustoimittamattomuudella” tarkoitan siis niitä runouteen vahvasti liittyviä estetiikkoja, joihin sinä Harri tunnut pääasiassa nojaavan, ja jotka suuremmalta osin liittyvät melko vahvasti esimerkiksi modernistiseen runouteen ja siitä kumpuaviin ihanteisiin.

      Esim. Jarno Pennasen teos Elokuun päivä (WSOY 1944), josta pidän todella paljon, on itse asiassa hyvin laaduton kokoelma: se on aivan liian pitkä eikä pysy kokoelmana laisinkaan kasassa. Se sisältää myös ns. sekundamatskua eli runoja joilla ei ole arvoa runokokoelman suhteen eikä oikein edes itsenään, runoina. Jotkut runoista ovat kömpelöhköjä, liian pitkiä tai mitäänsanomattoman lyhyitä. Osa niistä ei ole edes järin kaunista luettavaa. Näin siis modernistisista ihanteista käsin ajateltuna. Silti sellainen kokoelma on julkaistu, ja minusta se on yksi kiinnostavimpia runokokoelmia, mitä olen lukenut. Ei olisi pitänyt julkaista, sanoisi mitä luultavimmin Harri Nordell. Jos uskaltaisi.

      Minä uskallan sanoa, että kyllä piti. Jo pelkästään minun vuokseni. Arvotan runoutta ja runokokoelmia hivenen eri tavoin. Niin kannattaa välillä tehdä: tarkastella jalanjälkiä joissa seisoo ja ottaa rohkeasti askel eteenpäin. Samalla ymmärtää, ettei omia jalanjälkiä voi nähdä kuin vasta kun on ottanut askeleita eteenpäin. Tai taakse. Kannattaa silti mennä eteenpäin.

      Myöskään Osmo Hormian Matkalaulusta (WSOY 1949) en kokoelmana juurikaan perusta. Sen mitallinen ja vanhahtava muotti ei ole kestänyt samalla tavoin aikaa kuin vaikkapa Pennasen Elokuun päivä, joka sentään rohkeasti rikkoi omansa jättämällä rohkeasti reseptit ja maustumalla ns. vapaalla kädellä. Pelkästään sana “reportaashit”, joita puhuja runossa “Journalisti” “kiikuttelee”, on omiaan leväyttämään kannet auki aina uudestaan. Hormiahan on tänä päivänä kuin mikäkin beatnik, mikä on hienoa! Runoilijan reinkarnaatio siis, jota ei kukaan voinut 40-luvulla tietää.

      Jaakko Haavion Syystaivas (WSOY 1949) on ilmestynyt siis Hormian Matkalaulun tavoin vuonna 1949. Sen on kamala opus, en pidä sitä lainkaan. “Uskonnollisen lyriikan uudistajaksi” häntä kutsutaan takakannessa, mutta ainakaan sitä perinnettä ei Syystaivas jatka. Samana vuonna esikoisensa julkaissut Helvi Juvonen kylvi huomattavasti kiinnostavammin kristillistä kuvastoa ja toi siihen mukaan leikillisyyttä ja sitä kautta uudisti uskonnollista lyriikkaamme huomattavasti suuremmalla panoksella. Juvosen Kääpiöpuu, joka siis julkaistiin myös vuonna 1949 (WSOY), on huomattavasti Haavion teosta laadukkaampi ja ansiokkaampi, näin modernistisin perustein mitattuna. Haavion Syystaivas on tylsä, likimain mitäänsanomaton opus joka kierrättää edeltäjänsä Ikikevään teemoja, tylsemmin vain. Tosin makueroistahan nyt on kyse.

      “Haavion Syystaivas: ei olisi pitänyt julkaista”, sanoisi Nordell. Voi kai melko helposti todeta, että Kääpiöpuu on elänyt pidemmän iän kuin Hormian Matkalaulu, vaikka Matkalaulua sen takakannessa hyvinkin estoitta kehutaan: “Matkalaululla” on harvoja vertaisia esikoiskokoelmien kirjavassa joukossa.”

      Sellainen “harva vertainen” löytyy samalta vuodelta, vieläpä WSOY:n julkaisemana. Vähän syteen mentiin siinäkin, silloinkin, noinkin päin.

      Tänä päivänä Haavion teoksen tasoista opusta ei julkaistaisi missään tapauksessa. Jos ennen oli kuitenkin kaikki paremmin, miksei se ole “kestänyt aikaa”, kuten typerä sanonta kuuluu? Miksi se edes julkaistiin tuolloin? Koska oli olemassa runoilija, jolla oli maine, joka kannatteli huonojakin runokirjoja. Olihan hän “uudistaja”. Tänä päivänä on niin paljon runoilijoita, ettei runoilijan nimi paina oikein mitään. Kari Aronpuro julkaisee ntamolta, kustantamolta jota jokunen runonikkari tuntuu pitävän suorastaan kirosanana. Esimerkiksi sinä, Harri. Mies, jonka runous on uudistanut suomalaista runoutta enemmän kuin Harri Nordellin runous, on julkaissut ntamolta. Tekeekö se Harri Nordellin runoudesta parempaa tai huonompaa? Ei. Harrilla on oma staili. Tekeekö se Harri Nordellista yleisesti runoutta kohtaan nöyremmän? Ei, mutta sen pitäisi.

      Mitä sitten on tapahtunut? Ei mitään. Nykyään julkaistaan samalla tavoin erilaista runoutta kuin ennenkin. Ennenkin on julkaistu “liikaa”, jos niin halutaan ajatella. Ennenkin on julkaistu huonoa ja hyvää. Ennenkin on julkaistu, “vaikkei olisi pitänyt”, jos niin haluaa ajatella. Herää kysymys, miksi kukaan haluaa ajatella niin?

      Ennenkin on julkaistu runoja, jotka eivät kestä aikaa. Siksi nuo mainitsemani esimerkit. Silti ne kaikki ovat minun hyllyssäni, mutta ovatko ne siellä siksi, että määrällisesti tuolloin julkaistiin vähemmän kuin nykyaikana vai koska ne ovat jotenkin “laadukkaampia”? Siihen ei voi kukaan vastata. Juvonen on laadukas, Hormia ja Haavio ja Pennanen… No, en menisi vannomaan. Riippuu mittareista ja määreistä.

      Huomaatko muuten, Harri: yleensä aina kun kritisoin, puhun nimillä. Siinä ei pitäisi olla mitään uskaltamista. Minä myös perustelen kritiikkini koska se on rehellistä, sen sijaan että syljeskelisin vain puskista.

      Aah, otanpa lopuksi yhden esimerkin vielä tästä päivästä: Bo Carpelanin Yötä vasten. Se on ilmestynyt tänä vuonna, vastikään siis. Suoraan sanottuna se on kokoelmana varsin surkea. Se ei ole kokoelma vaan läjä runoja. Kokonaisuutta ei muodostu, vain epämääräinen määrä runoja kansien väliin. Silti se on paras kotimainen kokoelma (ja vieläpä käännös!) hetkeen. Hyytävän kaunis, hyytävän hyvä, vaikka useammankin runon olisi voinut jättää kokoelmasta pois. En silti moiti sitä kustannustoimittamattomuudesta. Kun ei sillä siinä kohtaa ole merkitystä. Kun niillä runoilla kuitenkin on merkitys, ja sitä haluan tutkia.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Teemu, nostit tällä kommentilla keskustelun tasoa sen verran, että tulen kohta kateelliseksi tolle Harrille, kun se saa tämmösiä kirjeitä. Vau!

        Jaakko Haavion lukemiseen ei meinaa hyvä tahtokaan muuten riittää. Osmo Hormian runoviritykset eivät tosiaan olleet kovin kummoisia, mutta hyvää kritiikkiä se kaveri teki. Hormian kirjoitukset vanhoissa Parnassoissa sisältävät toisinaan sellaista näkemystä, joka voi ruokkia lukijaa vuosikymmenten päähän. Nämä modernismin ydinymmärtäjät, Hormian lisäksi Kai Laitinen ja Tuomas Anhava, olivat erinomaisia artikkelinlaatijoita.

        Olen joskus yrittänyt laiskasti jäljittää milloin sana ”kokoelma” alkoi tarkoittaa yhtenäisteosta, sitähän tuo sana ei millään etymologisella tai historiallisella tavalla tarkoita. Niitä vanhempia kokoelmia usein luonnehtii nimenomaan se, että olisi kirveellä töitä (modernistisen yhtenäisajattelun perusteella), kaikki ihme tilapääskeida on pitänyt kiskoa kansiin ja sitten siellä välissä on muutama hemmetin hyvä runo tai muutaman sivun mittainen runoelma. Ja silti se heikompikin aines kertoo jotain, se kasvaa helposti itseään suuremmaksi.

        Kirjoja on aina ilmestynyt paljon enemmän kuin mitä klassikkokaanon tai jakamaton arvostus on pystynyt halaamaan.

      • Harri Nordell says:

        Tervehdys Teemu!

        Blogitekstisi, johon viittasin oli törkeydessään sitä luokkaa, etten ole varma miten äijällä ovat asiat, kuten täällä päin anotaan. Tämä viesti on kuitenkin vastaus Luutii-blogiin kirjoittamaasi viestiin.

        Olen jättänyt Facebookin addiktioivana ja aikaa rosvoavana. Olen pahoillani, etten muistanut sinun olleen FB-kaverilistassani, ja vaikka olisin rekisteröinyt irtaantumisesi, ei tämä olisi jäänyt minua kismittämään. En myöskään olisi jäänyt odottelemaan sopivaa kostoiskua, jota vainoharhaisesti tuumailet. Myönnän, ettei Facebook ole sopiva ympäristö äkisti ja silmittömästi raivostuvalle minulle.

        En tiedä mitä tarkoitat ”kekkuloinnilla”. Olen sanonut rehellisen mielipiteeni kolmessa radio-ohjelmasta suomalaisesta runoudesta. Sitä julkaistaan liikaa ja joukossa on mielestäni paljon huonoa runoutta. Mitä tässä on uutta? Hyvää ja huonoa on kirjoitettu niin kauan kuin on kirjoitettu.

        Sanot, että välttelen mainitsemasta nimiä. Tarkoitatko yksittäisten runoilijoiden nimiä? Miten sen voisin tehdä Tanssivan karhun raadin puheenjohtajana? Ntamonin nimi tuli sanottua, kun Kultakuumeessa puhuttiin kustannusmaailman ilmiöistä. Tanssivassa karhussa eivät kilpaile kustantajat, vaan runoilijat.

        Keskustelun ilmapiiri on pahasti mimoosamainen, jos muutama kommenttini muutamassa radio-ohjelmassa aiheuttaa myrskyn ankkalammikossa kirjallisen puistikon nurkassa. Ilmeisesti, Teemu, olet huomannut, ettei kukaan vakavasti otettava runoilija olen reagoinut lausuntoihini mitenkään. Olen puhunut monen kanssa, heillä ei ole lausuntoihini mitään lisättävää, sillä nämä asiat ovat olleet yleisesti tiedossa. Olen saanut paljon kiitosta ja tukea sille mitä sanoin. Enemmän kuin räykytystä.

        Olen Turun Sanomien runoudesta ja tietokirjallisuudesta vastaava kulttuuritoimittaja. Minulla ei ole muuta agendaa kuin tuoda näiden kahden genren asioita esiin. Niin monipuolisesti kuin mahdollista (lue Turun Sanomia). Työhöni kuuluu tietenkin arvottaminen, mutta myös ilmiöiden esittely. Minulla, kuten jokaisella kriitikolla, on oikeus sanoa mistä pidän. mistä en.Yhtäläisesti tiedän,että on olemassa hyviä runokirjoja, joista en pidä. Ja yhtäläisesti huonoja runokirjoja, joista satun pitämään. Näin ilmeisesti sinullakin.

        Mitä runouteeni tulee, ovat sen lähtökohdat modernismissa, mutta niin kuin kaiken runouden – juuret ovat aina jossakin. Minulla ei ole mitään modernismin salaista agendaa ajettavana eikä toisenlaisten poeettisen käsitysten avohakkuuta suunnitelmissa, kuten tunnut epäilevän. Luulenpa olevani siihen liian heiveröinen. Olen kirjoittanut runouttani täydellisessä marginaalissa, ja uhmaten. Välitän paskat siitä, mitä runoistani ajatellaan, mutta välitän mitä niistä itse ajattelen.

        Ehdotan, ettet lähde pohdiskelemaan mitä mieltä olen Haaviosta ja muista nimistä, joita toit kirjoituksessasi esille. Kompetenssisi ei ihan tunnu tähän riittävän. Neuvoisin sinua panostamaan vähäisen ruutisi omaan runouteesi. Siellä on mielestäni paljon tehtävää.

        • Teemu H says:

          Moi Harri, kiitän kommentistasi jos kohta se oli huomattavasti henkilöön menevämpi kuin yksikään minun kirjoittamani. Olen tässä suhteessa pettynyt sinuun, mutta ehkä Turun Sanomat ja Yleisradio ovat sinusta ylpeitä. Mitään kostoiskua ei tietenkään ole olemassakaan – lapsellinen koko ajatuskin, kaiken kertova. En ole muutenkaan sellainen, joka kiusaisi heiveröisempää. Haluan kuitenkin pyytää sinulta Harri anteeksi, jos olen pahoittanut mielesi. Kuvittelin, että kykenisit kriitikkona erittelemään asiat henkilökohtaisuuksista, mutta arvioin väärin. Joka tapauksessa pahoittelen aiheuttamaani mielipahaa. En peruuttele ainuttakaan lausettani, mutta otan osaa hankalaan oloosi.

          Muutamaan kohtaan vastauksessasi:

          Mikä blogikirjoituksessani oli niin törkeää? Olisi hienoa, jos perustelisit edes hieman tuota.

          Kirjoitat: “Sanot, että välttelen mainitsemasta nimiä. Tarkoitatko yksittäisten runoilijoiden nimiä? Miten sen voisin tehdä Tanssivan karhun raadin puheenjohtajana?”

          Aika sekavaa. Taannoin vielä kerroit, ettet ollut ohjelman vieraana Tanssivan karhun puheenjohtajana, nyt sitten tilanne onkin niin. Roolit hukassa, kuten olen tokaissut. Sekavuutta korostat vielä tällä: “Tanssivassa karhussa eivät kilpaile kustantajat, vaan runoilijat.”

          Silti tulet haastattelussa, jossa nyt omien sanojesi mukaan oletkin esiintynyt raadin puheenjohtajana, maininneeksi nimenomaan ntamon, etkä yksittäisiä runoilijoita. Puhut siis asiasta, joka ei liity millään tavoin koko kilpailuun, omien sanojesi mukaan. Sekavammaksi vain menee.

          Kirjoitat: “Ilmeisesti, Teemu, olet huomannut, ettei kukaan vakavasti otettava runoilija olen reagoinut lausuntoihini mitenkään.”

          Niin, voisin kai tällaisten typerien juttujen jälkeen ajatella, etten ota sinua vakavasti, mutta joka tapauksessa otan. Yleensä en kyllä ota vakavasti sellaisia ihmisiä, jotka reagoivat omiin kommentteihinsa niinkin vahvasti kuin sinä. Mutta. Olen pettynyt siihen, ettet kykene lähimainkaan asialliseen keskusteluun, vaikka olet sentään jo kohta eläkeikäinen ukkeli. Pitäisihän sinun tietää, etten ole vetämässä esim. runouttasi lokaan, koska olet yksi esikuvistani runoilijoista. Olen siis täsmälleen eri mieltä kanssasi: minusta niin sinä, Tapani Kinnunen kuin Tommi Parkko ja Leevi Lehtokin ovat “vakavasti otettavia runoilijoita”, kuten muutkin keskustelussa esiintyneet. Toisaalta, otan pikemminkin runouden vakavasti, runoilijoita en niinkään.

          Kirjoitat: “Ehdotan, ettet lähde pohdiskelemaan mitä mieltä olen Haaviosta ja muista nimistä, joita toit kirjoituksessasi esille. Kompetenssisi ei ihan tunnu tähän riittävän. Neuvoisin sinua panostamaan vähäisen ruutisi omaan runouteesi. Siellä on mielestäni paljon tehtävää.”

          Se on hyvä ehdotus, jos olisin tehnyt niin. Sen sijaan olen parodioinut suhtautumistasi esim. Haavion runoutta ja teosta kohtaan, en Haaviota kohtaan. Hyvä pitää asiat asioina ja oikeina.

          Kommenttisi lopetus osoittaa juuri sitä huonoa makua, jollaista en sentään kylvä, enkä ihan ymmärrä miksi kylvät sinäkään. Vaikka käytänkin paikoitellen röyhkeää ja rujoa kieltä, ei se sentään kohdistu henkilöön. Harmittaa tämä tällainen, kun olen pitänyt sinua ja runouttasi jonkinlaisena esikuvana minulle. Pidän tämän jälkeenkin, valitettavasti. Olisi helppoa vastata tölväisyysi samanlaisella rujolla henkilökohtaisuudella, mutta siihen minulla ei riitä sydäntä, koska en näe tarvetta sellaiselle enkä ymmärrä miten se veisi runouden sanomaa eteenpäin. Tämä on sitä “kekkulointia”: olet olevinasi runouden asialla, siitä huolissasi, mutta silti keinosi vastata kritiikkiin ovat halvat henkilökohtaisuudet ja tarkoitus vähätellä toisen ihmisen elämäntyötä.

          Niin raakaan menoon en sentään halua osallistua.

          • Harri Nordell says:

            Terve Teemu. Olen yrittänyt vääntää rautalangasta ajatuksiani niille, jotka eivät ole halunneet ymmärtää näkemyksiäni. En ole onnistunut. Mitä tahansa sanon, se käännetään nurin ja jankkaaminen jatkuu. Tässä tilanteessa kieli keskellä suuta kirjoittaminen alkaa tuottaa jo vaikeuksia. Vastaukseni loppuosa sinulle oli kohtuuton. Olen siitä pahoillani.

  40. Harri Nordell says:

    Kiitos hyvästä keskustelusta Maaria ja Tero – jatketaan joskus.

  41. Kun istun puhtaan paperin äärelle, lähtökohtani on: Ei mitään menetettävää kenenkään silmissä.

    Tavoitteena runo, proosanpätkä… kirjallinen duuni joka tapauksessa.

    Kun istun alas keskusteluun, lähtökohtani on edelleen aina sama: Ei mitään menetettävää kenenkään silmissä.

    Keskustella voi kuitenkin rennommin, paperia ei tarvitse itse heittää roskikseen, jos on tullut soopaa.

    Loppujen lopuksi en ole varma onko tämä aika yhtään sen kummempi kuin mikään muukaan aika kirjallisuuden osalta, nyt keskustelut vain voidaan baarin tai snagarin (!) sijasta käydä netissä – vaikkapa Luutiissa.

    Roskaa on aina julkaistu – ja kertauksen vuoksi: tuo roskan määritelmä vaihtelee lukijan, kriitikon, kirjailijan maun yms mukaan.

    Lupasin Tero Hannulalle, että riisun symbolit keskustelustani.

    Seuraava on siis puhdasta kiekkoa:

    http://www.youtube.com/watch?v=wbw6WVs-lCQ

    Erätauko.

  42. Harri Nordell says:

    Kommentoin äsken Teemu Helteen kirjoitusta. Se oli viimeinen kirjoitukseni täällä. Koska uusia näkökulmia asiasta ei ilmene, ja jankkaus jatkuu samanlaisena, luovutan. Kiitos vähille, järjellisille keskustelijoille. Asiattomuudet eivät liikuta minua sinne tänne. Olen vain ihmetellyt, että runoilijasta on tehty runoilijan vihollinen. Syyt ovat toki minulle selvinneet.

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.