Helsingin makasiinit otettiin uudelleen käyttöön

Aleksis Salusjärvi | June 13th, 2011 - 00:49


 

Viikko sitten kuvataiteilija Antti Nyyssölä täytti ämpäreitä vedellä Kiasman suihkulähteestä. Hän kantoi ne viereiselle aidatulle rakennustyömaalle, jossa on pystyssä vielä yksi VR:n makasiinien rakennuksista. Kuvataiteilija Jarkko Räsäsen kanssa he olivat raivanneet purkujätteestä ja romusta täyttyneen tilan, ja nyt oli lattian luuttuamisen vuoro.

 

Tulipalon korventama ja osittain romahtanut makasiini on yhä kaunis tila. Seuraavan viikon se saisi toimia taidegalleriana. Makasiinin peitoksi pystytetty valkoinen pressukatos tuottaa pehmeän luonnonvalon. Tällainen ympäristö on kuvataiteen kokemiseen loistava. Myös maalari Kalle Leino osallistui töillään näyttelyyn, ja se avattiin viime keskiviikkona.

Kalle Leinon maalaus

Näyttelyn yleisö oli ensimmäisten päivien aikana määrältään vaatimaton. Aidatulle työmaalle ei eksy satunnaisia ihmisiä. Kriitikoista paikalla kävi vain kovin kärki, eli Erkki Pirtola. Helsingin sydämeen syntyi taiteen vapaavaltio, joka ei julistanut mitään muuta kuin oikeutta tehdä taiteen keinoin entisestä nykyistä.

 

Lauantaina makasiineilla oli juhlat, jotka päättyivät poliisin saapumiseen paikalle. Rakennuksen jännitteiden johdosta olisi häkämiesmäinen ylilyönti ollut helppo kuvitella, mutta tapaus hoidettiin sujuvasti ja tahdikkuudella. Lainvalvojatkin osasivat arvostaa taiteilijoiden luomaa tilaa ja sen tunnelmaa. Myös laiton taide ja talonvaltaus on mahdollista tehdä avoimen ystävällisesti.

Jarkko Räsäsen digitaalisen kuvan vedos

Käydessäni sunnuntaina näyttelyssä odotin että rakennusta olisi vahdittu, mutta työmaa oli autio. Laittomalla näyttelyllä oli siis virkavallan sanaton suostumus viikonlopun yli. Näyttelyä työmaaliiveissä vahtinut Räsänen kertoi, että tilassa on mahdollisesti vielä maanantainakin nähtävissä teoksia.

 

Kansalaistottelemattomuus ja taiteen poliittisuus mielletään usein mielipiteen syöttämiseksi ja agitoinniksi. Tällaista toimintaa leimaa alkusanat: “On väärin, että…” Makasiineilla on kuitenkin kaikki toisin. Näyttelyvalvoja Räsänen puhui vain siitä, miten hienossa tilassa he näyttävät teoksiaan. Saapuessani paikalle hän kysyi ensimmäisenä, mistä tiesin tulla katsomaan heidän näyttelyään. Tätä taidetta ei ole tehty “kansalle”, mutta jokainen vieras on arvokas.

Antti Nyyssölän teoksia

Näyttelyn vaikuttavin teos on hyvin yksinkertainen. Räsänen on laittanut makasiinin pressukatteen tukikehikkoon kontaktimikrofonin ja liittänyt sen pieneen vahvistimeen. Tilan äänimaisema kadottaa etäisyydet, mikä tuo koko interiöörin jotenkin enemmän preesensiin – ulkona olevat äänet syöksyvät kaiuttimista sisään. Vaikutelma on kiehtova.

 

Räsäsen, Nyyssölän ja Leinon näyttely osuu kiinnostavasti Kritiikin Uutisten tuoreen numeron teemaan. Aiemmassa postauksessani keskusteltiin siitä, että poliittiset syy-seurausketjut eivät juurikaan kulje taiteen kautta.

 

Tästä huolimatta taide voi olla yhteiskunnallista ja onnistunutta yrittämättäkään muuttaa mitään poliittisesti. Makasiininäyttely tuskin vaikuttaa mitenkään raunion tulevaan kohtaloon. Sitä ei yritetäkään. Silti näyttelyn tekeminen on merkittävää. Rapistuneiden tiiliseinien sisään voi yhä tehdä jotakin käymisen arvoista.

 

Samassa numerossa Maria Hirvi-Ijäs kirjoittaa nykytaiteen kriittisyydestä. Hän ottaa esimerkikseen Thomas Hirschhornin, joka sanoo, ettei tee poliittista taidetta – vaan sen sijaan työskentelee taiteessaan poliittisesti. Makasiinien taidenäyttelyn kehys voisi olla rinnastettavissa tähän. Kuvataide saa merkityksensä aina fyysisesti: teokset ovat jossain konkreettisessa paikassa, ne ovat jotain konkreettista, ne tulevat koetuksi jonain hetkenä jossakin tunnelmassa ja ne merkityksellistyvät jollakin tavalla.

Jos näyttely-ympäristö on poliittisesti latautunut, ei se tarkoita, että teoksilla olisi automaattinen tarve manifestoida mitään. Taide voi olla luonteeltaan myös vilpitön kutsu. Tätä kirjoittaessani huomaan analyysin vahingollisuuden. Makasiininäyttelyn määrittelystä on mitätön matka sen kytkemiseen taidemaailmaan. Merkityksenanto liittää näyttelyn kokonaisuudessaan osaksi instituutioita ja antaa sille paikan niissä. Loppu on taksonomiaa. Tällaisessa näyttelyssä kiinnostavinta on kuitenkin se, että teoksiin täytyy muodostaa itsenäisesti suhde, rikesakon uhalla työmaalle luvattomasti tunkeutuneena.

 

Edit. (14.6.) Poliisitapauksen jälkitohinoissa osa teoksista oli väärin esillä vieraillessani makasiineilla. Vaihdoin kuvat tältä osin vastaamaan alkuperäistä näyttelyripustusta.

 

 

 

 

 

Yksi kommentti

  1. jarkko says:

    lisää dokumentaatiota löytyy osoitteesta: http://jarkkorasanen.com/index1.html

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.