Hesarin esikoispaneeli ei koskenutkaan kirjallisuutta

Aleksis Salusjärvi | December 30th, 2010 - 22:47

Tämä teksti on kirjoitettu vasten pahoja aavistuksia, jotka osoittautuivat vääriksi. Lässähdys tulikin puun takaa.

Vuoden 2010 sateisena lokakuun päivänä avasi Jukka Petäjä Helsingin sanomain esikoiskisan finaalipaneelin: “Kilpailun kirjallisuudenlajit kattavat koko kaunokirjallisuuden: romaanit, novellit ja esseet, ja nämä kaikki ovat tänä vuonna myös edustettuna.” Hän jatkoi fraasilla, että kirjallisuuden kilpailuttaminen on hankalaa ja lisäsi, että juuri esikoisille on kuitenkin miellyttävää antaa julkisuutta: “Se on se tapa, jolla kirjallisuus toimii.”  (Aika tarkoitushakuinen määrittely, joka olisi vaatinut tarkennuksen: se on se tapa, jolla lehtemme hahmottaa kirjallisuutta.)

Itse paneelin vetivät ensimmäistä kertaa kisaraadin uudet jäsenet Sanna Kangasniemi ja Esa Mäkinen. Isot saappaat vähän hölskyivät jaloissa, mutta yksi selvä parannus aikaisempaan kuitenkin ilmeni heti alussa: kiertohaastattelu oli jätetty pois. Jokaisen esikoiskirjailijan kanssa juteltiin yksitellen ja keskittyneesti. Erinomainen oivallus. Pois oli jäänyt myös yksi finalisteista, jyväskyläläinen Pekka Jäntti. Jäntin tarkkanäköisyyden sekä integriteetin tuntien uskallan sanoa, että ratkaisu oli hänen osaltaan oikea, mikä tahansa syynä olikin.

Pikkuhiljaa paneelissa selvisi, että pihvi puuttuu. Kysymykset olivat epämääräisiä ja huonoja, tai kysymys. Se kuului jokaiselle samanlaisena: kuinka omaelämäkerrallinen teoksesi on. Tästä päästiinkin rupattelemaan mukavia niin laihialaisesta sielunmaisemasta kuin lapsuusaikojen haptisista muistoista.

Paneelin alussa homma pysyi vielä jotenkin kasassa, kun Eeva Rohakselta ja Sami Hilvolta tiedusteltiin heidän kirjoitustekniikoitaan ja tekstin rakennetta. Ei kuitenkaan mitään teoksien kokemuksellisesta puolesta. Olin vilpittömän kiinnostunut kuulemaan panelistien lukukokemuksista ja niistä kumpuavia kysymyksiä, olin odottanut saavani käsityksen näiden kymmenen teoksen sisällöistä. Se ei nyt onnistunut. Totta puhuen tunnin mittaisen paneelin jaarittelusta tiesin tarkalleen mistä puhutaan yhteensä noin vartin verran. Esseisti Kari Hukkila piti esimerkiksi kolmen minuutin monologin eurooppalaisen kirjallisuuden ja sotahistorian vaiheista, joiden kytköstä hänen teokseensa tai esitettyyn kysymykseen en käsittänyt.

Jokainen näistä finalisteista on kovan luokan kirjoittaja. Jokainen heistä on tehnyt työtään antaumuksella. He ovat vanginneet sanoihin jotain sellaista, jonka toivovat purkautuvan lukiessa, muuttuvan paperille painetuista kirjaimista kokemukseksi, aiheuttavan tähän maailmaan jonkinlaisen värähdyksen. Jokaisen teos on syntynyt omalakista polkua, ajatusten ja tuntemusten tuloksena. Nyt ne ovat olemassa, valmiina, kansissa, avoimina kelle tahansa lukutaitoiselle. Pitäisi puhua siitä, miltä tuntuu kun niitä lukee, minkälaisen maailman ne rakentavat, mitä siellä tapahtuu, mihin niillä on pyritty ja missä ne ovat niin loistavan suvereeneja, että ansaitsevat paikkansa kympin sakissa. Alexandra Salmela vastasikin kysymykseen teoksensa omakohtaisuudesta ihailtavan selvästi: “Mitä väliä sillä on? Miksi sitä edes kysytään?” Hän ei saanut vastausta, vaan maahanmuuttajan statuksensa vuoksi epäolennaisimman kuviteltavissa olevan jatkokysymyksen: “Mitä hyvää Suomessa on?”

15000 euroa on iso raha ja Hesarin esikoiskisa näkyvyydeltään Suomen toiseksi suurin. Se täytti lauantain C1:n kokonaan, keräsi kirjamessuyleisöä pilvin pimein paneeliin ja potin voittaja tulee saamaan naamansa luonnolliseen kokoon painettuna samaiseen C1:een muutaman viikon päästä. Sitten seuraa Imagen kolumnipalstaa, apurahoja ja naistenlehtijuttuja. Ura. Hesari vetoaa jankuttaen rooliinsa kirjallisuuden esittelijänä, esikoisten seulojana ja virtausten haistelijana. Missä se näkyy? Paneeli muistutti hengeltään tutkijaseminaaria, josta puuttui käsiteltävä aihe. Vaikka olen lukenut joitakin finalistien teoksia, en saanut tapahtumasta minkäänlaista pontta tai tarvetta tutustua kirjoihin.

Esa Mäkinen lipsautti sivulauseessa taistelleensa raatilaisena 60–70 kirjaa. Se tuntui kuvastuvan paneelissa ilottomuutena ja ähkynä – kun kirjallisuuden sydänmaata on halu ja nälkä. Ehkä ensi vuonna kuulemme kysymyksiä, jotka johdattelevat teoksien sisältöihin ja alkavat sanoilla kuten: “Luettuani kirjasi, mieleeni tuli…” tai “kirjastasi heräsi tunne, että…” tai “tämä kirja tuntuu kertovan…”

Yksi muutaman sekunnin välähdys paneelissa kuitenkin nähtiin. Mäkinen kysyi Janne Kortteiselta, joka teoksessaan tuomitsee ja haukkuu nimeltä lukion äidinkielenopettajansa, että onko tuo teko moraaliton. Kysymys on ytimessä, mutta Kortteinen ei antanut siihen vastausta. Hän sanoi, että toivoo kirjansa myötä voivansa auttaa edes yhtä ihmistä. Onkohan se tulkittavissa jonkinlaiseksi utilitarismiksi?

Kirjamessut ovat kokonaisuutena raskas tapahtuma, joka asettaa markkinapuitteet koko kirjalliselle kulttuurille. Messuvierailu on siksi aina pettymys. Messujen energia on heti kuntoon -tyyppistä, joka ei kirjallisuuden suhteen käytännössä milloinkaan voi pitää paikkaansa. Tuhansien ihmisten töniessä toisiaan ei keskittymisestä voi tulla mitään, ei edes paikalleen seisahtamisesta. Helsingin messujen mittakaavassa on jotain karnevalistista, mutta se ei toteudu positiivisessa mielessä. Esikoiskisan finaalipaneeli marssitaan siksi turhan helposti vain katselmuksena, jossa teoksille annetaan kasvot ja ääni. Jos kysymykset herpaantuvat hetkeksikään, tai jos kysymys ei ole olennainen tai koske käsiteltävää kirjaa miltään keskeiseltä kantilta, puuroutuu tapahtuma jaaritteluksi ja ajan tappamiseksi. Juuri niin jälleen kerran kävi, mutta ehkä niitä esikoiskirjallisuuden merkityksiä saadaan jonain toisena vuonna.

30 kommenttia

  1. henriikka says:

    Äidinkielenopettajan nimen mainitseminen ei ole ainoa juridisesti ja eettisesti arveluttava kohta Kortteisen teoksessa.
    Tämän lisäksi siinä rikotaan tekijänoikeus- ja kirjesalaisuuslakia.

    Mielestäni olisi asiallista keskustella siitä, mhin tekjäinoikeuslaki taiteilijan mielestä ulottuu.
    Taidetta taiteen vuoksi?

  2. Aleksis Salusjärvi says:

    Taidat olla oikeassa, tässä suhteessa kirjassa on ongelmia – ainakin kuva-aineistoa tuntuu otetun ilman lupaa eikä osassa teokseen poimitusta aineistoa ole mainittu lähdettäkään. Kirjelaki-kohta on raskas syytös ja siksi kysynkin, että mistä tiedät sitä rikotun?

  3. yks Kake says:

    Henriikka, kirjesalaisuuden suoja koskee sitä, että kolmas osapuoli ei saa avata kirjettä. Tämän loukkaaminen kirjassa lienee hieman hankalaa.

    Kirjeen vastaanottaja (tai lähettäjä) saa tehdä kirjeellä mitä huvittaa. Siis juridisessa mielessä. Asiassa voi tietenkin olla eettisiä ongelmia.

  4. Aleksis Salusjärvi says:

    Eipä taida mennä pykälät tuolla Kaken spekulaatiopohjalla, ainakin sen peusteella, mitä google tiesi kertoa, kun laitoin hakusanat vanhanen + tekstiviesti + ruusunen. Ja julkkiksilla yksityisyyden suoja on tunnetusti normaali-ihmisiä pienempi.

    http://www.iltalehti.fi/uutiset/2010061611872115_uu.shtml

    Tosin tässä Kortteis-keississä sikäli kun ymmärrän siinä muiden kirjeitä edes käytetyn, ei mainita henkilöitä nimillä. Vaan enpä väitä tuntevani lakia tältä osin juurikaan. Paremmin tuntevat kertokoon mistä on kyse.

    • henriikka says:

      Tekijänoikeuslaista keskusteleminen on tällä hetkellä erittäin ajankohtaista, koska sitä koskevia lainsäädäntöjä joudutaan soveltamaan muun muassa internetissä tapahtuviin rikkomuksiin. (Esimerkkinä Facebook-viestit contra paperikirjeet, kuten tässä tapauksessa.)

      Kirjeiden tai yksityisten viestien julkaiseminen on kiellettyä jo pelkän tekijänoikeuslain perusteella, sillä ne kuuluvat kaikilta osin kirjoittajalleen. Juridiselta kannalta katsottuna edes kirjeiden vastaanottaja ei voi käyttää toisen ihmisen kirjoittamaa tekstiä hyväkseen – varsinkaan ilman kirjoittajan suostumusta.

      Sen lisäksi yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä on oma säädöksensä (RL 24:8). Sen mukaan kyse on oikeudettomasti ja laajalle piirille esitetystä toisen yksityiselämää loukkaavasta tiedosta, vihjauksesta tai kuvasta siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle tai siihen kohdistuvaa halveksuntaa. Ainakin äidinkielenopettajasta kertova tekstiosio täyttää kaikki nämä kriteerit.

      On totta, että Kortteisen teoksessa esiintyviä henkilöitä ei suoraan identifioida. Joka tapauksessa kahdesta heistä kirjoitetaan oikeilla nimillä, ja lopuista annetaan hälyttävän paljon tunnistetietoja. Huomionarvoista tässä yhteydessä on myös se, mihin sävyyn Kortteinen kyseisistä ihmisistä kirjoittaa. Valintojaan hän perustelee esteettisillä ambitioilla:

      http://jannekortteinen.livejournal.com/731.html

      Anteeksi, ehkä olen pudonnut suomalaisen nykyrunouden kelkasta. En vain ole koskaan ymmärtänyt, miksi taide tarvitsisi kyytipoikaa pseudofilosofisista perusteluista. En valitettavasti myöskään ymmärrä mikä esteettisen tavoitteen tai “epäonnistumisen filosofian” demonstraatio tässä on kyseessä. Omasta näkökulmastani katsottuna teos haiskahtaa pikemminkin sosiaalipornolta.
      Kortteisen blogin jälkeenpäin annetut ohjeistukset ja selvennykset tuntuvat lähinnä epämääräiseltä puolustelulta sekä hänen eettisille että taiteellisille ratkaisuilleen. Miksi antaa jälkeenpäin lukuohjeita tai mainostaa ”pyytäneensä anteeksi” kirjassa ruodituilta ihmisiltä? Jo tämän perusteella kirjoittaja ei voi puolustautua autonomismilla; hän ottaa kantaa myös omantunnon kysymyksiin. Lisäksi Kortteinen väittää ilmoittaneensa kirjassa esiintyville henkilöille etukäteen asiasta. Tämä ei valitettavasti pidä paikkaansa.

      Omasta näkökulmastani katsottuna Kortteisen teos muistuttaa lähinnä kirjallisen tason kouluammuskelua, jossa pakottava tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi menevät kaiken muun edelle.

      Voidaan tietenkin aina vedota siihen, että Taiteilija on aina hyväksikäyttäjä, kannibaali. Ja niin kuin sanottu, voimme kai saivarrella siitä, kuinka tärkeää on erottaa estetiikka ja etiikka toisistaan.

      Mielestäni pelkkä autonomistinen lähestymistapa ei tässä tapauksessa kohtaa käytäntöä. Haluaisin sanoa empatiakykyä, kohtuutta, sympatiaa, omaatuntoa – mutta ne tuntuvat olevan kelvottomia argumentteja nykyisessä taidekeskustelussa.
      Siitä huolimatta kirjallisuus ei valitettavasti ole oma, yksityinen kuplansa tai laboratorionsa. Niin kauan kuin taide on osana yhteisöä, tulee taiteilijan ottaa vastuu teoksensa seurauksista.

      Ai niin, Aleksis, lopuksi vastaus kysymykseesi!
      Keskustelun voisi pitää hyvin yleisemmällä tasolla, mutta koska pyysit, tuon oman henkilökohtaisen lähtökohtani esille. Satun tuntemaan osan kirjassa mainituista henkilöistä. Olen seurannut tapahtumia siitä lähtien, kun yksi jos toinen tuttavani sai tietää “päässeensä” Kortteisen materiaaliksi. Lisäksi runoilija on uhrannut minullekin energiaansa; olen myös kirjan sivuilla.

    • yks Kake says:

      Kirjesalaisuus tarkoittaa nimenomaan sitä, että kolmas osapuoli ei saa avata kirjettä.

      Tietenkin voi olla, että kirjeen sisältö on sellaista, että sen julkaiseminen on kielletty jonkun toisen lain nojalla. Ruususen kirja taisi loukata nk. yksityisyysuojaa.

      Tekijänoikeuslain suhteen kysymys on siitä täyttääkö kirje teoksen kriteerit. Jos sen katsotaan olevan teos, niin sen julkaiseminen siinä täsmällisessä muodossa ilman lupaa on kielletty. Asiasisällön saa kertoa ja käsittääkseni teoksistakin on luvallista julkaista osia (esimerkiksi tutkimuskirjallisuus lainaa hyvinkin pitkiä pätkiä muusta kirjallisuudesta lupaa kysymättä).

  5. yks Kake says:

    Henriikka on tietenkin oikeassa siinä, että tekijänoiseusasiat ovat ajankohtaisia monella tapaa. eMedia luo omat ongelmansa ja toisaalta taas esimerkiksi lehtitalot ovat parin vuoden aikana muuttaneet sopimuksestan avustajien kanssa sellaisiksi, että freet menettävät käytännössä kaikki oikeutensa omiin teksteihinsä ja lehtitalot saavat julkaista niitä missä ja milloin tahansa (tekstejä saa myös muokata). En tiedä pitävätkö kaikki tarinat paikkansa, mutta joskus kuuluu huhuja todella absurdeista sopimusyrityksistä – hei, eikös Jyväskylän yliopiston opiskelijoilla ollut joku konfrontaatio paikallisen mediatalon kanssa koskien työharjoitteluun liittyvää sopimusta?)

    Mikä mahtaa olla löytörunouden suhde tekijänoikeuslakiin?

  6. Aleksis Salusjärvi says:

    Painavaa puhetta nimimerkki henriikalta (hämäävän nimimerkin takana ei käsittääkseni ole runoilija Tavi). Puheenvuorossa esiin nousseet asiat ovat sellaisia, joihin en osaa ottaa vielä kantaa, mutta Paljain jaloin -kirjan maailmaan ne eittämättä pureutuvat ja syvälle.

    Tämä tapaus vertautuu kyllä moneen tunnettuun teokseen. Ensimmäisenä mieleeni tulee Jouko Turkan Häpeä. Kirja oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi 1994, mutta palkinnon tuolloinen valitsija Tellervo Koivisto tiputti sen juurikin siksi, että katsoi teoksen olevan moraaliton.

    Turkka ampuu siinä kohtuuttomasti ja julmasti entistä rakastettuaan, minkä seuraukset ovat tänä päivänä vielä näkyvissä. Ei sellainen peli vetele. Hänen aikaisempi teoksensa Selvitys oikeuskanslerille sen sijaan osuu – siinäkin henkilökohtainen helposti nimettävä henkilögalleria tulee pöyhityksi, mutta tällä kertaa moraalisesti.

    Nimimerkki henriikka asettaa tässä selväsanaisen horisontin teokselle, josta on puhuttu paljon. Kommentin omakohtaisuuden ja täsmällisyyden huomioon ottaen toivon sen tulevan osaksi kirjasta jatkossa käytävää keskustelua. Voiko viattomuus olla destruktiivista?

    —-

    Ja mitä taasen tulee hs:n esikoiskirjakisaan, olisi suoranainen välttämättömyys puhua teoksien tällaisista puolista pelkän kukittamisen ja valokuvaamisen lisäksi – siis kunkin teoksen merkityksestä ja partikulaarisuudesta – mikäli kisan journalistisen markkina-arvon lisäksi väitetään ikkunassa olevan myös kirjallisten kysymysten pohtiminen.

    Kilpailun finaaliin valitaan teoksia aina hieman summanmutikassa. On selvää, että jatkoon päässeet kirjat ovat kaikki hyviä ja huomionarvoisia teoksia. (Tämän lisäksi on selvää, että jatkoon ei päässyt teoksia, jotka saattavat olla suurtakin kirjallisuutta. Raadit toimivat aina vähän miten sattuu – ja monet todelliset huipputeoksetkin jäävät niiltä aina välillä huomaamatta, minkä huomaa historiaakin tutkimalla). Finaaliteoksien suhteen olisi ensiarvoisen tärkeää saada kisan seuraajana käsitys, mitkä kunkin teoksen ominaisuudet raadin mielestä nostavat ne kirkkaimpaan kärkeen.

  7. Aurinkomorsian says:

    Haluanpa kertoa Yks Kaken olevan syvästi oikeassa mitä kirjesalaisuuden määritelmään tulee. Saamansa kirjeen saa myös vapaasti myydä omaksi edukseen, ja käyttää kaikin mielikuvituksen sallimin tavoin, paitsi julkaista. Julkaiseminen on poikkeus, jota säätelee tekijänoikeuslaki, joka nykyään sijaitsee osittain rikoslaki-nimisessä viehkossa kirjoitelmassa.

    Kortteisen kirjassa kiinnittäisin vielä huomiota kahteen sivuasiaan. Jos siinä on julkaistu tekijälle saapunutta kirjeenvaihtoa, on loukatun osapuolen melkein mahdoton uskottavasti edes väittää, että kirje on (1) olemassa, (2) täsmälleen kuten kirjassa, ja etenkään (3) häneltä. Paitsi jos runoilija laventaa taiteellisen projektinsa tahdonvaltaisesti oikeudelliseen menettelyyn, ja tunnustaa että käsittääkseen tekijänoikeutta rikkoi, mieluusti vielä vakaasti harkiten ja loukkaavassa tarkoituksessa.

    Loukkaavuus. Äidinkielenopettajan tapauksessa täytyy ottaa huomioon myös, että se on aina myös ainakin osin viranomainen. Jonka toiminta ei koskaan ole siinä mielessä yksityistä kuin luonnollisten henkilöiden. Ja viranomaisen arvosteleminen, kohtuutonkin, kuuluu julkisuuden tehtäviin. Tässä kohdassa julkisuus tarkoittaa runokirjaa.

  8. Maaria Pääjärvi says:

    mitä tulee viattomuuden destruktiivisuuteen – nähdäkseni kyllä voi olla. en ainakaan käsitä viattomuutta söpöytenä tai harmittomuutena. viattomuutta pidetään ominaisena lapsille, mutta lapsethan osaavat olla empaattisia vain toisinaan. sekä kirjallisuudessa että elämässä on kertomuksia/tapauksia, joissa lapset ovat ymmärtämättömyyttään vahingoittaneet esim. sisarustaan pysyvästi. ja se on hirveää.

    mitä taas lakikysymyksiin – olen aika pitkälle samoilla linjoilla kuin yks Kake, niillä on oma spesifi maailmansa.

    mitä pääministerin morsian -keissiin, siinä taas susan kurosen/ruususen vastapuolella oikeudessa oli ns. maan mahtavin mies. nämä kaksi tapausta ovat yhteismitattomia. lisäksi kurosen kirja ei ollut fiktiota.

    “Omasta näkökulmastani katsottuna Kortteisen teos muistuttaa lähinnä kirjallisen tason kouluammuskelua, jossa pakottava tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi menevät kaiken muun edelle” kirjoittaa henriikka. tämä liittyy nähdäkseni myös siihen, mitä kortteinen itse sanoi tuossa esikoispalkintotilaisuudessa, hän nimitti kirjaansa terroriteoksi. tätä vasten se ei ole pelkkää suunpieksentää.

    aksu ottaa esille jouko turkan, ja mieleen voi tulla vaikka kuinka monta muuta kirjoittajaa, jotka ovat satuttaneet lähipiiriään tavalla tai toisella teostensa myötä.

    vastaanoton ongelma on tietysti jonkinasteinen sokeus kirjailijan tuttavien kärsimille vahingoille. johtunee pitkälti siitäkin, että yleisöt ottavat teokset vastaan ihan erilaisen tulkinnan puitteissa. tuo opettajan mainitseminen on jollain tapaa vaivaannuttava, ja voidaan kenties kysyä, onko hyvän teoksen kannalta mitenkään mielekästä nimetä joku reaalimaailman kohde henkilökohtaiselle katkeruudelleen (jos nyt psykologisoin), mutta toisaalta samastumispohjakin on olemassa. kai meidän jokaisen kouluhistoriaan mahtuu opettaja, joka on tehnyt paljon vahinkoa. opettaja on ylemmässä asemassa oppilaaseen nähden & tekee työtänsä julkisessa virassa.

    enkä ole nyt lukenut paljainjaloinpalavassa.. niin pitkälle, että olisin edes törmännyt näihin juttuihin vielä. mites, toimiiko kirjallisuusinstituutio sitten moraalittomasti juhliessaan teosta, jonka eettisyydestä on esitetty nämä varaukset?

    minä en tällä haavaa pysty näkemään esim kortteisen toiminnassa ilmeisiä moraalisia ristiriitoja, sikäli paljon hän puhuu virheiden tekemisestä, epäonnistumisen ja väärän hyväksymisestä ja terroriteosta, subjektiivisuudesta jne. lisäksi en kerta kaikkiaan ymmärrä miksi tekijän antamat poikkeukselliset reunahuomiot teokseensa tuomitaan herkästi “selittelyksi”. teos on vaikea ja sen totaalisuus on vaikeaa. pidätkö siitä / onko se hyvä / onko se oikein / onko se väärin / onko se hyväksi / onko se vahingollinen. liian monta tietä. mutta moraalinen ristiriidattomuushan ei tarkoita samaa kuin moitteettomuus (länsimaisen filosofian jatkuva ongelma, eihän ristiriidaton järjestelmä tarkoita hyvää järjestelmää), ristiriidan osoittaminen tässä tuskin on tärkeää.

    ja uskon kyllä että taidekeskustelussa on sydän, omatunto ja emootiot. ne ovat siellä juuri sillä hetkellä kun joku niistä puhuu.

  9. Aleksis Salusjärvi says:

    Maarian viattomuuspointti on täysin validi, ja toi mieleeni vanhan Shakespeare-sitaatin jostain Vonnegutin kirjasta: “Kuka onkaan tuo mies / joka pyrkii pelkkään hyvään / mutta aikaansaa vain pahaa” tjsp.

    Otin esiin Turkan, koska olen käynyt hänen kanssaan painia Häpeän tiimoilta, jota pidän loistavana proosateoksena. Siitä huolimatta se kaivelee minua. Kymmenisen vuotta sitten nauroin perästä Tellervo Koivistolle ja hänen perusteilleen pudottaa vuoden kirkkaasti paras kirja F-palkinnosta, mutta nyt tuntuu että päätös oli viisas ja oikea. Heti perään on tosin sanottava, että Kortteista ei voi rinnasta Turkkaan. Teokset ja tekijät ovat yksinkertaisesti liian kaukana toisistaan. Sama subjektiivinen kammiosta tuleva diskurssi noissa kirjoissa kuitenkin on, Kellariloukko-henkeen – ja samaa energistä neuroottista puhetta ne kumpuavat. Traditio osuu yksiin sata vuotta vanhan modernismin syntyyn ja nuoren miehen hybriksen manifestaatioon, josta vaikkapa dekadenssin laarista löytyy kaikupohjaa. Tämä on myös se kehys, josta Paljainjalointa olen lukenut, ehkä vähän moukkamaisesti suhteessa sen käyttämiin runokeinoihin.

  10. henriikka says:

    Suosittelen kirjaan tutustumista, se aukaisee lisää näkökulmia ja antaa myös pohjaa esittämille pointeille.
    Samalla tuntuu kuitenkin ristiriitaiselta kannustaa ketään lukemaan sitä.

    Mitä tulee kirjassa esiintyviin, muiden ihmisten kirjoittamiin teksteihin: käsitykseni mukaan ne määritellään itsenäisiksi tekstikokonaisuuksiksi.
    Copy paste-käsittelyn jälkeen tästä tuskin lienee epäilystä.

    Samastumispohjaa kirjasta varmasti löytyy. Voimmehan aina perustella teoksen eettisiä ratkaisuja sillä, että me kaikki olemme joskus olleet ärsyyntyneitä, kostonhimoisia tai rakastuneita. Kaikki olemme jossain määrin jäävejä.
    On toinen asia, tulisiko tällaista materiaalia painattaa kirjaan, tai kenenkään ansaita rahaa sillä.

    Mielestäni kosto on arveluttava motiivi taiteen tekemiselle. Varsinkin silloin, jos kirjoittaja ei ole etäännyttänyt tapahtumia tarpeeksi. Oikeiden ihmisten käyttämiseen en myöskään näe mitään perusteltua syytä. Kortteisen kirjassa esitettävät manifestit sun muut seisoisivat omilla jaloillaan ilman tekijänoikeusrikkomuksia tai tunnistetietojen jakelua.
    Painotan, että tässä on kysymys muusta kuin inspiraation tai virikkeiden hankkimisesta – niin kauan kuin kerronta on riippuvainen päiväkirjamaisesta tilityksestä, joka sitoo osan ilmaisuvoimastaan tosielämän henkilöihin.

    Kirjoittajan mukaan teoksessa leikitellään “yksityisen ja yleisen rikkoutumisella”.
    Luojan kiitos meillä on juridiikka, jotta näiden asioiden kanssa ei tarvitse enää leikkiä.

    Tässä lisää ajatuksia teoksesta niille, jotka kaipaavat opponointia
    Ntamon kirjailijan tekemän HS:n arvion jälkeen:

    Juhon kirja-arvostelu, plus uudemmassa merkinnässä
    pohdintaa tästä kutkuttavasta viattomuus-teemasta :)

    http://pikkujattilainen.blogspot.com/2010/11/saavutettu-viattomuus.html

  11. Maaria Pääjärvi says:

    nopeana huomiona: miksi nimitellä aki salmelaa ntamon kirjoittajaksi? näinhän vihjaillaan, että salmela olisi jäävi arvostelussaan. ennenkuin tällaisia yksioikoistuksia ryhtyy levittelemään, olisi korrektia kysyä salmelalta onko hän ntamon kirjailija ja saako hän ntamolaisuudestaan merkittävää hyötyä.

    salmela on ainakin tähän asti ollut tammen kirjailija. jääviys merkitsisi sitä, että kirjoittaessaan jostain ntamon kirjasta hän edistäisi jotain omaa merkittävää etuaan. tiedän oikein hyvin, että ntamo on julkaissut salmelan jonkun englanninkielisen kirjan, jota tuskin on myyty montaakaan kappaletta. kannattaa olla tarkka muiden suhteen, jos kerran omakin asia on sensitiivistä laatua.

    “Kirjoittajan mukaan teoksessa leikitellään “yksityisen ja yleisen rikkoutumisella”.Luojan kiitos meillä on juridiikka, jotta näiden asioiden kanssa ei tarvitse enää leikkiä.”
    juridiikkahan ei pelasta miltään leikittelyltä, koska juridiikkamme ei luojan kiitos ole kiveen hakattua, vaan perustuu neuvottelulle. näin esim. tekijänoikeuskysymyksissä ja uuteen mediaan ja piratismiin liittyvissä seikoissa. en väitä, että kortteisen teos kertoisi meille mitään olennaista lakien toimivuudesta mutta toisinaan taide voi tehdä senkin.

    mikäli teokseen tutustuminen koski minua, olen tutustunut siihen selaillen ja lukenut perusteellisemmin vasta alkuosan. ainakaan aiemmalla kursorisella lukemisellani pannut erityistä painoa jaksoille, jotka nimimerkki henriikan mielestä ovat arveluttavia. minulle ne eivät sellaisina näyttäytyneet.

  12. Aleksis Salusjärvi says:

    Kirjoja on kirjoitettu maailman sivu mitä omituisimmista motiiveista. Katkeruus/kosto noussee listalla aika korkealle. En tosin saa nyt päähäni katkeruudesta kummunnutta teosta, joka olisi ollut mielestäni lukemisen arvoinen, en edes huipulta – esim. Oscar Wilden Profundis on lukukelvoton – Linkola on happamien röyhtäisyjensä kanssa lukukelvoton menetettyään tuohtumuksentarpeeltaan kykynsä nähdä.

    Onko Paljainjaloin sitten kostoteos? Ei mun mielestä. Katkeruutta on mukana, mutta olennaisesti se on mielestäni kuitenkin hybrinen monologitykitys. Selvimmin pahantahtoisuutta on lukemani perusteella siinä äidinkielenopettaja-kohdassa, joka on sitä teoksen ontuvaa puolta. Varmaan ihan vilpitön kokemus, mutta en oikein saanut samastuttua siihen. Terroriteon sijaan terrieriteko olisi ehkä ollut parempi, tuomion sijaan halu ymmärtää – varsinkin kirjallisuudessa – on mun mielestä aina kiehtovampaa. Esimerkkinä nyt vaikka Antti Nylénin kritiikki Teemu Mäen höpinöistä.

    Mitä sitten tulee muihin yksityishenkilöihin, en ole Maarian tavoin lukenut teosta niin, että ne olisivat hypänneet silmille. Tosin myös omalta osaltani sillä varauksella, että en koko kirjaa ole vielä lukenut.

    Ja sitten on vielä tuo viattomuus-aihe. Juho Nieminen on mielestäni väärässä. Ei viattomuus voi olla strategia. Viattomuus on idiotismille sukua: ruhtinas Myskin, viattomuus on kyvyttömyyttä valehdella: alle kolmivuotias lapsi ja useat kehitysvammaiset, viattomuus on sydämen kuuntelua realiteettien sijaan: Frodo Reppuli, viattomuus on oman tilansa ja vaikutuksensa ymmärtämättömyyttä, viattomuus on läpinäkyvyyttä. Se on infantiiliutta, kokemattomuutta. Viattomuus on jotain, joka ei ole tiedostamisen alueella, siksi kaikki omaan viattomuuteen vetoamiset tuntuvat vain näennäisiltä pyrkimyksiltä, roolilta. Emmekö yleensäkin ole tottuneet juuri lasten parissa epäilemään juuri sitä, joka juoksee ensimmäisenä paikalle ja kertoo olevansa sitten viaton siihen rikottuun ikkunaan?

    • Juho Nieminen says:

      “Ja sitten on vielä tuo viattomuus-aihe. Juho Nieminen on mielestäni väärässä. Ei viattomuus voi olla strategia. Viattomuus on idiotismille sukua…”

      Itse en keksinyt tuota ajatusta, että kyseessä olisi strategia – sen on ehtinyt tehdä jo kustantaja, kun on julistanut teoksen “viattomuuden manifestiksi”. Manifesti jos jokin viittaa tietoiseen päämäärään.

      Olen samaa mieltä siitä kanssasi, että kyseessä on loppujen lopuksi enemmän keskeneräisyyden selittelyä ja puolustelua kuin harkiten, alun alkaen valittu strategia.

      PS. Se uudempi viattomuus-kirjoitukseni ei muuten enää mitenkään liity Kortteisen kirjaan, vaan on ihan erillinen blogiaihe.

  13. Rasmoose says:

    Sain viime viikolla luettua Paljainjaloin-kirjan. Huh.
    Luin sen tänä viikonloppuna uudelleen. Ja sulattelen vieläkin.

    Ymmärrän asianomaisten lähtökohdat tähän kritiikin kaipuuseen. Mitkä ne oikeuskäsittelyä vaativat osat mahtoivat olla, sitä en heti osaa sanoa. En tunne lakia. Mutta useampi hätkähdyttävä ja vaivaannuttava kohta kirjassa on.
    Eivätkä ne varmaan asiaan vihkiytymättömien silmiin pistä. Silti, oli kokonaisvaltaisesti kosto motiivina tai ei, kirjoittajan lähestymistapa on erikoinen. En myöskään usko, että tässä teoksessa kenenkään nimeä tarvitsee mainita saadaakseen asiansa esitettyä.

    Viattomuuskeskustelu on mielenkiintoinen ihan yleiselläkin tasolla. Olen Aleksiksen kanssa samaa mieltä.
    Niemisen blogikirjoitus ei ehkä ole parhaimmasta päästä.
    Tämän lisäksi en ole saanut käsiini muuta kuin Hesarin kritiikin.

    Kiinnostaisi lukea ihmisten mielipiteitä kirjan esteettisestä puolesta. Mitä tuntemuksia kirja herätti?
    (Ilman tätä mediapolemiikkia tai moralisointipuolta.)

    -Rasmus

  14. Aleksis Salusjärvi says:

    Jos kirjan tiimoilta käyty keskustelu kiinnostaa, sitä löytyy näistä blogeista (osaa joutuu vähän selaamaan):

    http://tahranjalki.blogspot.com/
    http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kohtaamisia/
    http://patalonia.wordpress.com/
    http://hyminaa.blogspot.com/

    + sitten vielä tähän ketjuun aiemmin linkatuista osoitteista.

  15. Henriikka Tavi says:

    Vahvistan vaan, että tätä viestiä aiemmin kommentoinnut henriikka en ole minä. t. Henriikka

    • yks Kake says:

      Ensin nämä runopalstat täyttyvät Teemuista ja nyt sitten Henriikoista. Miten tässä voi pysyä mukana?!!

  16. Janne Kortteinen says:

    “Lisäksi Kortteinen väittää ilmoittaneensa kirjassa esiintyville henkilöille etukäteen asiasta. Tämä ei valitettavasti pidä paikkaansa.”

    Halusin vain tarkentaa, etten tarkoittanut tällä etukäteenilmoituksella kaikkia kirjassa esiintyviä henkilöitä, vaan muutamaa anonyymina pysyttelevää henkilöä, jotka liittyivät kalabalettiin J. Niemisen blogikirjoituksen taustalla.

    Olisin voinut olla spesifimpi, mutta blogia kirjoittaessani ajattelin yksinomaan heitä ja kohdistin anteeksipyyntöni heille.

  17. Teemu L says:

    “Mäkinen kysyi Janne Kortteiselta, joka teoksessaan tuomitsee ja haukkuu nimeltä lukion äidinkielenopettajansa, että onko tuo teko moraaliton.”

    “Miksi ylipäänsä sosiaalisuutta ja moraalia yhteiskunnassa, jossa kollektiivisesti palvotaan tyhjyyttä? Miksi me emme ammu toisiamme ja itseämme?” (Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa s. 231)

    Kortteinen tuomitsee yhteiskunnallisen väkivallan edustajan, ei ihmistä.

    “Kysymys on ytimessä, mutta Kortteinen ei antanut siihen vastausta.”

    Kortteinen sanoi halunneensa näyttää koko länsimaiseen kulttuurin sisältyvän sadismin/immoralismin ja paljastaa sen kaikessa mielettömyydessään.

    “Siksi moraali onkin nykyään immoralistista ja humanismikin on ruvennut tarkoittamaan ihmisvihaa. Yhteiskunnan tulisi olla kuin Äiti jäsenilleen ja miltä se nyt tuntuu, jos sinun oma äitisi ei välitä sinusta vittuakaan. Kuka sitten välittää?” (Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa s.355)

    Jos jäljellä ei ole mitään, miltä itse Moraali saisi arvonsa, niin miten keskustelu “moraalittomuudesta” on ylipäänsä edes mahdollinen? Ja eikö tällöin koko keskustelu ole läpikotaisin tekopyhä ja näennäismoraalinen? Tämän kysymyksen Kortteinen halusi esittää.

    “Hän sanoi, että toivoo kirjansa myötä voivansa auttaa edes yhtä ihmistä. Onkohan se tulkittavissa jonkinlaiseksi utilitarismiksi?”

    Entäpä jos kyseessä olisikin tämä… niin paljon puhistu… moraali? ;)

    T

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Mä en tunnista tollasta post-maailman relativismia. Erilaiset dystopiat kukkivat moraalin jälkeistä aikaa ja pyrkivät kritisoimaan nihilististä maailmanjärjestystä estetisoidulla väkivallalla. Viihteessä tämä ilmenee nykyään niin, että kun telkkarissa ammutaan isokaliberisella aseella lähietäisyydellä satunnaista ihmistä päähän ja sanotaan perään joku letkaus, sen väitetään kritisoivan väkivaltaa. Se on mulle suurinpiirtein yhtä uskottavaa kuin että pornoteollisuus pyrkisi kritisoimaan naisen asemaa objektina. Totuus ei ole sen kummempi, kuin että kun tähän virtaa astuu, jakaa sen arvot.

      Jos “ei ole jäljellä mitään, mistä moraali saisi arvonsa”, on lopputulos suru ja masennus, tyhjyys – ei pahuus, koska sehän tunnustaa moraalin olemassaolon.

      Ja häränpyllyllinen ristiriita syntyy tietysti jo siitäkin, että mikäli ihmistä ei suostu kohtaamaan ihmisenä, vaan “yhteiskunnallisen väkivallan edustajana”, eikö Suomen toiseksi suurimman kirjallisuuspalkinnon finaaliehdokaskin ole nähtävissä sellaisena?

  18. Teemu L says:

    Jokainen kouluampuja (yli 30 eri nuorta) käytti antidepressanteja veritekonsa tehdessään. Masennus on nimenomaan sisään päin kääntynyttä julmuutta, joka tietyissä tapauksissa suuntautuu myös ulos päin. ks. Murder-suicide.

    “Pahuuden yksinkertainen määritelmä on se, mikä tuhoaa itse itsensä.” (Paljain jaloin s. 215)

    Esimerkiksi Auvisen tapaus oli selvästi ulos päin suuntautunut itsemurha, jossa koko länsimaisen kulttuurin immoralismi ja (itse)murhamasennus tai Pahuus(sosiaalinen darwinismi ja “humanity is overrated” jne.) ruumiillistui.

    “Ja häränpyllyllinen ristiriita syntyy tietysti jo siitäkin, että mikäli ihmistä ei suostu kohtaamaan ihmisenä, vaan “yhteiskunnallisen väkivallan edustajana”, eikö Suomen toiseksi suurimman kirjallisuuspalkinnon finaaliehdokaskin ole nähtävissä sellaisena?”

    Kortteinenhan julistaa jatkuvasti nimenomaan Vallan emansipatorisesta luonteesta ja huutaa hätäänsä viattomuuden, elämän ja ihmisyyden puolesta, ja “terrorisoi” kaikkia niitä länsimaisen arvottomuuden kauhugallerioita, jotka seisovat Vapauden/Arvojen/Luomisen tiellä näennäismoralismiin puetuilla valheillaan.

    Opettajan ja oppilaan välinen suhde ei ole lähtökohtaisestikaan tasaveroinen, vaan vallankäyttöön ja arvohierarkiaan perustuva, joten ylipäänsä ajatus “ihmisen ja ihmisen” välisestä kohtaamisesta opettajan ja oppilaan välillä, on absurdi ja jotenkin ääliömäisen romanttinen.

    Oppilas on aina altavastaajan asemassa ja hän on nimenomaan se, johon valtaa kohdistetaan “ylhäältä käsin” ja hän joutuu sen vaikutuksia kantamaan harteillaan (koko ikänsä). Oppilas on nimenomaan se, johon vaikutetaan ja joka tulisi kohdata ja opettajalla on vastuu siitä, että tämä tapahtuu ja että millä tavalla. Opettaja on se, jolla tulisi olla viisaus nähdä oppilaansa potentiaali ja auttaa sitä kasvamaan.

    Kyllä minusta altavastaajan asemassa olevalla on totta helvetti oikeus sanoa ääneen se, jos tätä valtaa on väärin käytetty. Ja kyllä ihmisellä on minusta oikeus sanoa, että ei tämmmöinen peli vetele, jos “kohtaamisen” ja opettamisen sijaan valtaa on käytetty nimenomaan mielivaltaiseen alistamiseen, nöyryyttämiseen, välinpitämättömyyteen, ohjelmoimiseen ja laiminlyömiseen.

    Ja kyllä totta helvetti kirjailijalla on oikeus tehdä tästä epäkohdasta tunnuskuva koko yleisemmälle institutionaaliselle väkivallalle ja särkeä se valheellinen arvoasetelma kahden alkujaan tasaveroisen ihmisen välillä ja näyttää sille pitkääkin keskisormea. Tässä tapauksessa opettaja näyttäytyy koko institutionaalisen sorron ruumiillistumana, joka käytöksellään on mahdollistanut e.m. julmuuden kulttuuriperinnön jatkumisen.

    “Jokainen opettaja, jolle on tärkeämpää toteuttaa Suunnitelmaa kuin kehittää luovia, onnellisia ja itsenäisesti ajattelevia ihmisiä, on nuorison turmelija minun mielestäni. Teillä ei ole valtaa, joten lakatkaa näyttelemästä ikään kuin teillä sitä olisi.” (Paljain jaloin s. 231)

    Kortteinenhan on kirjassa jatkuvasti pienempien puolella sortajia vastaan. Millä ilveellä tätä muka voidaan kutsua moraalittomaksi? Arvojen luojan on oltava myös kova ja julma niitä kohtaan, jotka viljelevät vain arvottomuutta. k.s. “Miksi niin kova?” sanoi keittiöhiili timantille.

    Tuntuu enemmänkin siltä, että kirjasta halutaan sen saaman menestyksen ja arvostuksen vuoksi oikein etsimällä etsiä jotakin saivarreltavaa, jotta voitaisiin toteuttaa jotain latentteja kateusmotiiveja yms. Itse taiteen kannalta tämä on yhdentekevää paskapuhetta

    T

  19. Aleksis Salusjärvi says:

    Loistava kommentti, valotat teoksen maailmaa erinomaisesti. Olen lähtökohtaisesti eri mieltä tästä kohdasta:

    “Arvojen luojan on oltava myös kova ja julma niitä kohtaan, jotka viljelevät vain arvottomuutta.”

    Ja ongelmia näen myös tässä ajatuksessa: “Kortteinenhan on kirjassa jatkuvasti pienempien puolella sortajia vastaan.”

    Tämän ketjun aloittanut henriikka kertoo niistä seikoista, jotka teoksessa ovat mielestäni arveluttavia. Käsitteet “pienempi” ja “sortaja” ovat tietysti jossain määrin mielivaltaisia, mutta teoksesta itsensä löytäneet ihmiset, jotka eivät edusta esivaltaa, ovat esittäneet varauksia sen suhteen, että he ovat kokeneet tulleensa sorron kohteeksi.

    Julmuus on mielestäni pienuuden merkki, enkä suostu uskomaan, että sen kautta on mahdollista synnyttää arvoja. Julmuudella olen huomannut kyetyn synnyttämään lähinnä lisää julmuutta ja välinpitämättömyyttä tai isossa mittakaavassa käytäntöjä.

    Kuten aiemmin kirjoitin, teoksen maailma on klassinen hybris, jonka kaikupohja on modernismin synnyttämä ihmiskäsitys. Sen mekanismi on perinteisesti ollut suoraviivainen utilitaristinen kovuus. Kuten Jaques Luysseyran kirjoittaa: “Kuolema kahdenkymmenen ikäisenä on vielä mahdollinen, paljon mahdollisempi kuin myöhemmin.” Tästä samasta asiasta Kurt Vonnegut kirjoittaa Teurastamo 5:n alaotsikkona: Lasten ristiretki.

    Kysymys on nimenomaan moraalista, jossa hybris saa aikaiseksi amok-juoksuja tai kostonjanoa. Mitä tulee Kortteisen kirjaan, se kulminoituu kirjoittajan performaatioon omana itsenään. Teosta on koko lailla mahdoton lukea muuten kuin tekijälähtöisesti, se on paljolti teko ja esiintulo. Kun se eksplikoi yksittäisiä ihmisiä polttoaineekseen, se piirtää ne maailmansa sisään ja kirjallisuudellisuuden lisäksi teos saa psykologisen tulkintahorisontin. Se herättää monessakin mielessä kysymyksiä moraalista.

    Mitä taas tulee loppukaneettiisi, kysymys ei ole taiteen kannalta mitenkään yhdentekevä. Paskapuheestakaan en ole huolissani, kirjoitathan loistavasti. Ja saivarteleva kateuskin voitanee unohtaa, tuskin monikaan kokee kilpailevansa Kortteisen kanssa.

  20. Janne Kortteinen says:

    sopiiko Aleksis Slle ja Teemu Llle, että liitän nämä viimeisimmät 4 kommenttia kirjan seuraavaan painokseen sen opettajatekstin jälkeen tulevaan kohtaan?

  21. Aleksis Salusjärvi says:

    Se olisi mitä suurin kunnia.

  22. Teemu L says:

    Oman käsitykseni mukaan Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa on moraalikäsityksessään kummallinen cocktail sekä nietzscheläisyyttä että kristinuskoa (kuin myös paljon muutakin, mutta…):

    “…vertaa Jumala on rakkaus ja “Kaikki, mikä tapahtuu rakkaudessa, tapahtuu Hyvän ja Pahan tuolla puolen.” (Paljain jaloin s. 247)

    Kortteinen näyttääkin haistattavan huilut koko sille näennäiselle laumayhteisöllisyydelle, joka “syö elävältä ne, jotka näyttävät oman lapsenkatseisen avuttomuutensa” (s. 221) ja “imee veren kaikesta jalosta, kunnollisesta ja hyvästä näkymättömällä kostollaan” (s. 237) ja joka ohjelmoi ja robotisoi ihmiset samaan olomuottiin (Fasismin peruskaava) ja syyllistää ihmisiä heidän omimmista, aidoimmista ja inhimillispaljaimmista impulsseistaan. Tällainen hyihyi-ihmisyys ei eroa millään lailla eläimyydestä eli taas tulemme ikäv kyllä Auviseen, sosiaaliseen darwinismiin ja “humanity is overrated”iin.

    Juho Nieminen (http://pikkujattilainen.blogspot.com/2010/10/yhden-miehen-bigbrother-talo.html): “Joillekin ihmisille runous on miltei kuin uskonnollinen kultti. He ovat niin hurahtaneita taiteensa kutsumukseen, että ovat tulleet sokeiksi muille näkökannoille. He ovat siinä määrin vieraantuneet tavallisesta elämästä, etteivät tunnista ihmisten oudoksuntaa.”

    …ovat siinä määrin vieraantuneet t a v a l l i s e s t a e l ä m ä s t ä, etteivät tunnista ihmisten o u d o k s u n t a a. Tavallinen elämä. Ihmisten oudoksunta. Voiko vihje olla yhtään selvempi?

    Yllä oleva kuuluu samaan kategoriaan kuin koko sormipystyssä käyty keskustelu siitä, että kirjailija “haluaa vain huomiota” ja luulee “narsistisella kiihkolla olevan jotenkin erityinen” ja sisältää ellottavan viranomaismaissetämäisen laumamoralisoinnin ja verenimijämäisen lääkeulosteensävyn.

    Kortteinen toteaa ykskantaan blogissaan (http://jannekortteinen.livejournal.com/), että häntä “kritisoidaan siitä, mitä hän kritisoi” ja että “Niemisenkin kritiikki vain todistaa hänen pointtinsa ja toimii itseään vastaan”. Ymmärrän tämän niin, että Kortteinen on halunnut paljastaa (Nietzschen jalanjäljillä) koko länsimaiseen Moraalikäsitykseen ja Arvokeskusteluun sisältyvän immoralismin, arvottomuuden ja syyllistävyyden rappiollisuuden ja näyttää sen vaikutukset niin lähipiirissään (kuin myös itsessään/performanssiroolissaan) ja yleisemmin esim. pedofilian, koulusurmien yms. julmuuksien, perversioiden ja “Pahan” yhteydessä.

    Hän haluaa paljastaa Nietzschen genealogisoiman nihilistisen vaiston ja kuolemanvietin dekadenssivaikutuksen ja vetää verhon sen synnyttämän uusrationalisoivan ja raiskarikapitalistisen väkivaltakoneiston yltä, joka pyrkii mitätöimään kaiken inhimillisen ainutlaatuisuuden ja eroavaisuuden ja tekemään kaikista “tasa-arvoisia” s.o. kasvottomia Objekteja (ns. tavallisia ihmisiä), joiden tehtävänä on vain toimia mukisematta ja olla “oudoksuttamatta” ketään ja tekemättä säröä “tavallisen elämän” fasadiin.

    Älä ole outo. Älä kerjää huomiota. Älä luule olevasi jotenkin erityinen. Älä erehdy tai…

    “Tää kulttuuri opettaa ihmisiä tukahduttamaan rehellisimmät, paljaimmat ja inhimillisimmät impulssinsa: “Älä itke” “Älä pelkää” “Älä puhu tuhmia” “Älä riehu” “Älä oo noin villi” “Älä leiki pippelillä” “Älä sano noin” “Älä tee sitä” “Soo soo” “Tuhma tyttö” ja häpeämään elinvoimaisimpia viettejäään ja energioitaan ja pitämään niitä jotenkin huonoina ja epäonnistuneina (s.o. syntisinä). ” (Kortteinen blogivastauksessaan Heriikka Tavin kysymykseen: http://jannekortteinen.livejournal.com)

    Erityisen hedelmällisristiriitaisen ja mielenkiintoisen kirjasta tekee sen, että Kortteinen päätyy jäljittämään kaiken syyksi nimenomaan judeo-kristillisen syntikäsityksen, joka sai ihmiset häpeämään elinvoimaisimpia sukupuoliviettejään jotenkin “erehdyksellisinä” (syntisinä) ja patoutumaan näin sisään päin (ks. mitä puhuttiin masennuksesta ja ulos päin kääntyneestä julmuudesta).

    Samalla hän kuitenkin päätyy ottamaan pesäeron nietzscheläiseen ja antikristilliseen individualismiin (ja kutsumaan sitä sublimoituneeksi runkkaamiseksi) ja tunnustamaan uskoaan Jeesukseen ja Taivaan Isään, mikä sekoittaa ainakin minun müslini lopullisesti, ikään kuin kirjassa ei olisi ollut jo tarpeeksi pureskeltavaa muutenkin.

    Kaiken kaikkiaan kirja on valtava hybridi/synteesi mitä erilaisimmista tyyleistä, ideologioista ja perinteistä, jonka pohjalla kaikuu alati Huuto “Olemassaolon Ikuisen Leikin, Arvon, Merkityksen ja Myönnön puolesta” (s. 351) ja lämmin, mutta luja keskisormi koko tälle kulttuurille ja kaikille niille ihmisille, jotka sitä edustavat.

    T

    ps. Janne. Joo, sopii mulle.

  23. Maaria Pääjärvi says:

    Tässä vielä tämänkin keskustelun kannalta kiinnostava kirjoitus, Marko Gylénin arvio Paljain…

    http://www.mustekala.info/node/1868

  24. pakotettu says:

    Jarmo Papinniemen ensivaikutelma:

    http://parnasso.fi/index.php?itemid=1177