Hiekkalaatikosta aavikolle ja äänenmurroksesta yliäänipamaukseen

Aleksis Salusjärvi | August 29th, 2016 - 21:33

Runouden vuosi on vaihtunut. Uudet tuulet puhaltavat vanhojen lisäksi navakasti.

Runovuosi ei ole gregoriaaninen. Kesän festivaalien jälkeen Nuoren Voiman Runokuu kokoaa Helsinkiin menneen ja tulevan runouden mahtavaksi kokonaisuudeksi. Elokuun viimeisen viikon aikana runous todella muuttaa todellisuutta, asettaa omat mittapuunsa ja mittarinsa. Kosmologinen imploosio[1] tuntuu levittyvän kielen ja kulttuurin taustaksi.

Näkökulmasta riippuu, näyttäytyykö tämä valonnopeuden ylittävä avartuminen tapahtuvan hiekkalaatikosta aavikoksi vai äänenmurroksesta äänivalliin. Se on ainakin varmaa, että pitkän talven ja lyhyen kesän aikana suomalaiset runoilijat ovat työstäneet tekstejään yhä laajemmiksi kosmoksiksi. Kyse ei ole mistään paradigman murroksesta tai kokeellisuuden esiinmarssista, kuten 10 vuotta sitten. Runous on aidosti laaja-alaista ja monitahoista, siitä puuttuvat poissulkevat genret, sillä ei ole eri elimiä. Mikään kielessä tapahtuva ei ole sille vierasta.

On vaikuttavaa, että tällainen emansipaatio on kyennyt välttämään ehtymisen. Sen taustalla ei ole mitään salaista voimavaraa. Runous on yksinkertaisesti saanut tekijöikseen ihmisiä, jotka kykenevät ylittämään itsensä. Se, mihin talous tai voimat eivät riitä, ei vielä saa runoilijoita heittämään hanskoja tiskiin. Tämä näkyy joka puolella. Koleran kaltainen uusi kustantamo toimii rasvatusti siitä huolimatta, että resursseja ei juuri ole. Poesian kaltainen laatupaja työstää uusia tekstejä painettaviksi siitä huolimatta, että jokainen kirja uhmaa käytännön realiteetteja. ntamon teokset ilmestyvät puhtaasti tahdonvoimalla. Helsinki Poetry Connection tuo säännöllisesti maailman parhaita esiintyjiä ulkomailta sellaisilla varoilla, joilla kaupalliset toimijat eivät saisi edes kenkiä lankatuiksi. Ja vielä suuret kustantamot, joiden väitettiin olevan runouden suhteen menetettyjä, julkaisevat huikean monipuolista ja innostavaa runoutta aina vain.

Hoi, te taidetta tukevat julkiset ja yksityiset tahot: viime aikoina runoudelle myönnetyt avustukset ovat panos-tuotto-suhteessa luultavasti historiaa jäävä esimerkki siitä, miten vähällä voi saavuttaa massiivisia tuloksia.

Tämän nykyisen tilanteen taustalla on monia selittäviä tekijöitä. Merkittävimpiä niistä on se, että jo 1990-luvulla runoutemme piiriin tuli ihmisiä tekemään ruohonjuurityötä, joka ei ole missään vaiheessa lakannut. Kun heille sitten annettiin mahdollisuus toteuttaa ideoitaan, ne olivat niin huolellisesti hiottuja, että jokainen niistä kantoi hedelmää.

Maratonista hotelliaulaan

Runovuoden vaihdos alkoi Runomaratonilla. Perinteisen tapahtuman idea on kerätä aiemman vuoden aikana julkaisseet runoilijat lukemaan tekstejään. Runoteoksia ilmestyy niin paljon, että kattaus on nykyään vain osittainen. Useimpien esiintyjien teokset olivat minulle hyvinkin tuttuja, sillä ruodimme niitä Tanssivan karhun raadissa. Moitin aiemmin runoilijoita siitä, että he kirjottavat yksikön ensimmäisessä kokemusmaailmastaan havaintoihin perustuvin lausein, joista kuultaa keittiönpöytä läpi. Se lienee runouden omin alue, yksinäinen teemukin ääressä istuva runoilija raapustamassa muistikirjaan omia tuntemuksiaan. Eikä siinä ole mitään vikaa, mutta kun runoutta lukee massana, se alkaa rasittaa lukunautintoa.

Anna Elina Isoaro esiintymässä Runomaratonissa Lavaklubilla.

Anna Elina Isoaro esiintymässä Runomaratonissa Lavaklubilla.

Anna Elina Isoaron synnytysruno on heti tuoreeltaan klassikkoainesta. Runo on oikeastaan lista nominatiivissa olevia sanoja, jossa toistuu tihentyen sana ”supistus”. Runon dramaturgiassa synnytyksen lähestyminen lisää luennan intensiteettiä ja äänenvoimakkuutta, mikä tekee siitä vähintäänkin samastuttavan. Runomaratonin kokonaisuudessa tämän runon luenta varmasti jätti jokaiselle muistijäljen. Isoaron repertoaarissa se myös poikkesi muista runoista, joissa eletyn elämän jäljet piirtyvät ehjemmiksi arkisiksi säkeiksi.

J. K. Ihalainen.

J. K. Ihalainen.

J. K. Ihalainen tuntuu vain parantuvan runoilijana vuosien saatossa. Häntä voisi kutsua läpikirjalliseksi runoilijaksi, mieheksi joka kirjoittaa kaiken tarkasti säkeiksi muistikirjaansa huomioiksi, jotka ovat sekä läpeensä lämpimiä että teräviä. Hän tuottaa runoutta, joka ei korosta kirjoittavaa minää, vaan sitä todellisuutta, jonka keskellä elämme. Runojen subjektista saa kyllä tarkan käsityksen – syödyt näkkileivät, huoneen tulipesä ja muu romantiikkaan viettävä esinemaailma avautuu ehjäksi kaurismäkeläisen mielenmaiseman maalaavaksi todellisuudeksi, jossa materiaalilla ei ole käyttöarvon lisäksi merkitystä. Vain se, mitä ajattelemme ja tiedämme maailmasta, on arvokasta. Kaikki se, mitä ihailen suomalaisuudessa (tai ehkä se on universaalia humanismia), kirjoittuu Ihalaisen kynällä yksinkertaisiksi sanoiksi.

Anja Erämaja.

Anja Erämaja.

Illan päätti Anja Erämajan luenta Ehkä liioittelen vähän -teoksesta. Valitsimme Tanssivan karhun raadissa tämän kirjan vuoden parhaaksi runoteokseksi, ja keskeinen meidät hurmannut syy siihen oli, että joka kerta kun kirjaa lukee, siitä innostuu ja ilahtuu. Erämajan runous on absurdia ja samalla täysin järkeenkäyvää, se on vangitsevaa ja samalla vapaata. Yksinkertaisimmillaan runous nostaa kuulijoitaan – ylevöittää ja kirkastaa. Vaikka Erämajan runous ei ole ollenkaan ylevää, hän onnistuu tässä, hän on ihmisyyden ja rakastumisen suuri puolustaja.

*

Helsingin juhlaviikot jatkoivat Runomaratonin jälkeistä esiintyvän runouden iltaa. Paikkana oli Park Hotel Scandicin aula, joka on erikoisimpia miljöitä millekään kulttuuriksi nimettävälle. En ole koskaan tuntenut olevani enempää turisti Suomessa, vaikka asun muutaman korttelin päässä hotellista. Yleisökin koostui aulabaarin iltaa tappavista ulkomaalaisista, mikä tarkoitti esiintyjille jonkinlaiseen ruotsinlaivamoodiin asettumista.

Runouden laji muuttui tässä vaihdoksessa lavarunoudeksi, mikä helpotti illan etenemistä merkittävästi. Sanat tulivat yleisön pöytiin ja keskelle, ja runoilijat laittoivat persoonastaan enemmän peliin – tällä kertaa tarvittiin kaikki.

Rufus Mufasa valloitti hotelliaulan.

Rufus Mufasa hotelliaulan baarissa.

Suomalaisten konkarien lisäksi paikalle oli tullut aina Walesista asti Rufus Mufasa, jota varten itsekin olin paikalla. Osittain kymriksi esiintyvä lavarunoilija veti homman sen verran perusteellisesti himaan, että esityksestä tuli koko runoviikon kohokohta. Rufus on huikea. Ska-vaikutteet, äänenkäytön ällistyttävä dynamiikka, karisma, koko hänen valovoimansa synnytti niin nostattavan energian, että vieressäni istunut ranskalaisperhe tilasi kokonaisen tarjottimellisen drinkkejä isän ja kahden tyttären juotavaksi. He nyökyttelivät päitään niin vimmatusti, että huolestuin sitä katsellessa. Rufuksen esitykset rakentuivat suureksi osaksi improvisaation varaan. Kasper Salonen beatboxasi hänen esiintyessään – ja ankea hotelliaula muuntui romanttiseksi ravintolaksi, jossa kympin kalja ei tuntunut lainkaan kiskonnalta.

Kaiken tämän keskellä aloin miettiä aitouden käsitettä. Kun sanotaan, että ”esiintyjä on aito”, se tarkoittaa että hänet voi laittaa Park Hotel Scandicin aulaan esiintymään ja hän silti onnistuu koskettamaan jotain ihmistä yleisössä. Hän kykenee välttämään viihdenumeron osan. Tuotteistamiseen ja turismiin liittyy, että kulttuurista tehdään hotelliaulaelämyksiä, paikallisen kulttuurin maistiaisia. Tässä suhteessa Park Hotel Scandic on kovin esiintymispaikka mitä on. Se on latistumisen paraatipaikka, jonka yläpuolella lukee näkymättömin kirjaimin ”go fail yourself”.

Ihminen jolla on luontaisesti sanottavaa, saa lavan. Tai hän ottaa sen. Rufus on valloittaja. Hänen sanansa olivat yksinkertaisia mieleen jääviä hokemia. Sanojen merkitykset eivät olleet tässä keskeistä, vaan se minkälaisen läsnäolon Rufus niihin sai.

Queer valtasi runouden 

Seuraava ilta vietettiin Kallion sydämessä HPC:n Poetry Jameissa, joiden teemana oli queer. Illan avasi ihailemani kriitikko Artemis Kelosaari esityksellään, joka käsitteli ruumista. Ruumis oli hyvin todellinen, hänen omansa. Se oli myös kuolevan John Keatsin kaltainen romanttinen runoilija ja koko se goottihenkinen kuolemamelankolia, joka romanttista runoutta ympäröi. Olennaista oli kuitenkin queer-hengessä subjektiksi muodostuminen – miten kuoleva keuhkotautinen runoilijamies puhuu hautansa takaa – miten hän on mies vain osittain, miten hän teatraalisessa kokonaisuudessaan ylipäätään on ”joku”.

Artemis Kelosaari yskii verta nenäliinaan.

Artemis Kelosaari yskii verta nenäliinaan.

”Pelottaako että tässä ei ole elävä mies”, Kelosaari kysyi – ja miehuudesta tuli elävä ruumis, kun hän avasi paitansa ja näytti sen alla olevan korsetin ja leikkausarvet. Minuus ja kirjallisen minän tuottaminen olivat hetken aikaa kaikkia sukupuolia fantastisessa pysähtyneessä ajassa.

Keskustelin myöhemmin tästä esityksestä ja illan muista esityksistä (Hanna Storm ja Emilia Kokko) terävän runokriitikon Juhana-Henrikki Harjun kanssa, joka totesi illan olleen taiteellisesti korkeatasoisin Poetry Jamien historiassa. Itse en ole varauksetta samaa mieltä, sillä osa esityksistä meni haavistani hieman ohi. Näkökulmat queeriin tulivat yhtä kaikki katetuiksi.

Illan pääesiintyjä oli Berliinistä asti klubille kutsuttu Golden Disco Ship, joka videoperformanssin, sämplättyjen äänien, sähkökitaran ja rummun välityksellä loihti esiin kokonaisuuden, joka kuulosti Poliçan ja nuoren Björkin sekoitukselta. Tämän vuoden trendikkäin runoesiintyjä.

Golden Disco Ship toi Helsinkiin kimpaleen Berliiniä.

Golden Disco Ship toi Helsinkiin kimpaleen Berliiniä.

Jotta kaikki palikat saatiin täydellisesti loksahtamaan paikoilleen, illan aikana esiintyi myös Helsinkiin muuten vain eksynyt lontoon terävimpiä lavarunoilijoita Adam Kammerling – ja vielä runokuun päävieras newyorkilainen Ian Hatcher.

Tässä käsittämättömässä ylitsepursuavassa kokonaisuudessa yksi esiintyjä ylitti itsensä täydellisesti – hän oli yleisön keskeltä avomikkiin tullut Nelli, joka omisti esityksensä kaikille sukupuolentutkimuksen maistereille. Hänen tekstinsä oli syntynyt Peachesin keikasta Sideways-festivaalilla. Se käsitteli hänen suhdettaan isosiskoonsa, kömpelöihin seksikokemuksiin sekä suihkussa mitattuun häpyhuulien pituuteen. Lyhyesti hän piirsi kuvan naisena olemisen epävarmuuksista pleikkapoikien sormettaessa heitä. Kokonaisuus kasvoi yksittäisistä havainnoista sellaiseksi feministiseksi julistukseksi, jonka tulisi vähintään kuulua peruskoulun pakolliseen oppimäärään. Tarkoitan tätä todella. En ole kovin innostunut feministien tavoista muodostaa oppositioita ja tiedostamista väittämällä syöttää asenteita faktana – mutta Nelli kykeni riisumaan asiat paljaiksi ja tekemään pillutöhnästä itse ihmisyyden avaimen. Runous on totta vieköön suorin tie ihmisyyteen.

Kokeellisuutta ja koneellisuutta

Lämpimät ja pimeät elokuun illat saivat Helsingin tuntumaan eteläeurooppalaiselta kaupungilta festivaalin jatkuessa seuraavana iltana. Runokuun ohjelmiston päänäyttämönä toimi Glorian kokeellisen kirjallisuuden ilta, jonka pääesiintyjänä oli Ian Hatcher.

Ilta oli hieman pitkäveteinen muulta osin, mutta Hatcherin esiintymisessä on oma tenhonsa. Hän lausuu sanoja kuulostaen puhesyntetisaattorilta. Jonkinlaiselta lohduttavalta koneelta, jonka alluusiot Avaruussseikkailu 2001:n Haliin, R2D2:een ja muihin esikuviinsa tuovat hämmentävää intiimiyttä sanoihin.

Ian Hatcher esiintymässä Kokeellisen kirjallisuuden illassa Gloriassa.

Ian Hatcher esiintymässä Kokeellisen kirjallisuuden illassa Gloriassa.

Kirjoittajana Hatcher tuottaa ”tietokonekielen” näköistä tekstimassaa, jossa keskeisin yksittäinen tehokeino on toisto. Välillä runot ryöstäytyvät suoraan binäärijärjestelmän nolliin ja ykkösiin, välillä ne muistuttavat yksinkertaista ohjelmointikieltä. Ne ovat kuin tietoisuuden saavuttaneen koneen keinoja ilmaista tuntemuksiaan, ja hän ilmaisee ne muistuttaen erehdyttävästi androidia. Hämmästyttävin yksittäinen piirre Hatcherin esiintymisessä on hänen tarkkaakin tarkempi artikulaationsa. Konemaisen tehokasta ja omituisella tavalla lohduttavaa.

Poesian kirjalauantai päätti osaltani Runokuun. Se koostui tälle joukolle tyypilliseen tapaan lukuisista paneelikeskusteluista, mutta mukana oli myös kunnianhimoisia runoesityksiä. Kiinnostuin erityisesti Olli-Pekka Tennilän Onton Harmaan luennasta, jonka taustaäänenä sykki ja pulppusi analogisten syntetisaattoreiden tuottamat äänet. Runous suli äänimassaan vaikuttavalla ja hypnoottisella tavalla. Tämä seikka on sitäkin kiinnostavampi, kun Tennilän tekstit ovat selkeästi kirjoitettua kieltä. Esityksessä ne saivat uuden valloittavan luonteen.

Kaikkiaan Runokuun aikana näkemiäni esityksiä leimasi vahvasti se, että ne olivat ihmeellisen sujuvia. Vain harvat runoilijat lukivat mitään paperista. Vain harvat runoilijat lukivat sanoja ääneen osoittamatta niitä kuuntelevalle yleisölle. Vain harvat runoilijat esiintyivät kylmiltään. En tarkoita, että runous olisi ylipäätään muuttumassa esiintymiseksi, vaan että runoesityksissä yleisöä oli ajateltu alusta asti. Vielä muutama vuosi sitten runoesitys saattoi olla puuduttavan pitkä tai runoilta kokonaisuutena kömpelösti järjestetty. Nyt jokainen ilta oli juonnettu tapahtuma, joka toteutettiin yleisön ehdoilla. Arvostan tätä piirrettä suuresti. Tällaisilla ulkokirjallisilla seikoilla on suuri merkitys etenkin sille porukalle, joka ei ole vihkiytynyt kirjallisuuden saloihin jo etukäteen.

Pidetään sormet ristissä ja peukut pystyssä, että tämä runovuosi saadaan elää samanlaisessa yltäkylläisyydessä kuin edellinen.

 

 

[1] Kari Enqvistin kirjasta Ensimmäinen sekunti: Silminnäkijän kertomus löytyy kattava selostus imploosiosta.

Yksi kommentti

  1. Pauli Kohelo says:

    Hieno kirjoitus! Oivaltava.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.