Himon manifesti

Aleksis Salusjärvi | December 19th, 2012 - 17:34

3085aleksis.salusjarvi@gmail.com

 

Ihmiset yhtyvät toisiinsa sanoissa, kosketuksessa, katseessa, haaveissa, onnessa ja surussa. Rakkaus on pohjimmiltaan toisen ihmisen kärsimyksen ymmärtämistä. Se tuntuu joltakin, jota haluaa elää todeksi. Rakkaus tuntuu hyvältä ja oikealta, se tuntuu joltain jonka puolesta haluaa elää, jolle haluaa omistautua, joka antaa tarkoituksen, rauhaa, viisautta.

 

Erotiikka on minän ja sinän välissä, se on objektiksi asettumista. Erotiikka on mahdollisuus. Erotiikka on vietillä leikkimistä, vietin valtaan antautumisella leikkimistä, himon estetisoimista. Erotiikka vaatii kauneuden.

 

Himo on absoluuttista. Se ei vaadi mitään lisäkseen. Se on todellisuus kuten nälkä ja uni ovat todellisuuksia. Himo on sanatonta. Himo määrittää meitä sen sijaan että mahtaisimme sille mitään. Himo on jumalolento ruumiissamme. Himossa ei ole oikeaa eikä väärää. Himossa ei ole hyvää eikä pahaa. Himo tuntee vain täyttymyksen, kuten valta. Himo on sähköä. Himo on kaikkien aistien herkistymistä.

 

Himo on ihmisen paljastumista, sen paljastumista, joka kantaa meissä elämää. Himon synnyttämä häpeä syntyy torjumisen pelosta – ja häpeämätön himo taas torjuu sosiaalisen elämän ulkopuoleltaan.

 

Himo on ennen kaikkea tietoa. Himo lävistää ihmisen totaalisesti kuten kuumuus tai kylmyys tai pelko. Himo on syvimpiä olemassaolon tietoisuuden tunteita. Himo on flegmaattisuuden vastakohta.

 

Himo on subjektin ja objektin manifestoituminen. Himo on totuuden välitöntä läsnäoloa.

 

Nainen istuu pöydässä ja on tietoinen kaikista paikallaolijoista. Häntä kiehtoo, miten hänen läsnäolonsa vaikuttaa hänen ympäristöönsä. Nainen on katseen kohde, hän laittautuu silmää varten. Hänen minuutensa on hänen haluttavuudessaan. Naisen erottaa tytöstä ne teot, joita miehet tekevät hänen sukupuolensa ja haluttavuutensa vuoksi. Toisin kuin tyttö, nainen tiedostaa synnyttävänsä nämä teot. Kun nainen käsittää vaikuttavansa miesten viettiin olemuksellaan, hän täyttyy. Naisen katse luo miehen, nainen antautuu katseessaan. Se on tietoista ja molemminpuolista.

 

Kun naisen katseessa on himoa, hän on paljas. Nainen haluaa tulla otetuksi. Nainen haluaa miehen itseensä, ja se on absoluuttista. Mies on subjekti, joka on huumattu, hän on subjekti vain naisen tahdosta, hän on täydellisen tietoinen itsestään ja vaikutuksestaan naiseen.

 

Himo etsii vain täyttymystään. Se kestää puhetta ympärillään, mutta ei epäröintiä. Himo on jotakin, joka on otettava. Himolle täytyy antautua. Sille uhrataan.

 

Jos himon yrittää ottaa hallintaansa, se katoaa. Tätä kutsutaan sublimaatioksi. Symbolisaation kautta tapahtuva sublimaatio on verbaalisen tietoisuuden keino hallita himoa. Analyyttiset ihmiset kasvattavat egonsa himon ylle ja vietin transgressiot palautuvat kaikkivoivan kontrollin tunteeseen sekä täyttymystä karttavan egon turhautumiseen, joka voi olla myös väkivaltaista. Kun tällainen ihminen lopulta pakon edessä antautuu vietilleen, hän on eskapistisessa tilassa.

 

Himo vaatii subjektilta voimaa. Himolle voi antautua vain itsensä yli. Himo on määrätietoisuutta. Himo on ottamisella antamista. Himon täyttymys on täydellisin vapauden tunne, jonka toisen ihmisen avulla voi saavuttaa.

 

Himo vaatii kohteen ja kohtaamisen. Himon on tunnistettava kohteensa. Himo on kohtaamisella luomista. Nähdä itseensä kohdistuvaa himoa on nähdä itsensä uudelleenluotuna, se on täydellisyyden kokemus, minä-idolisaatio. Kun himot kohtaavat, ei ole enää muuta, ei ole historiallista sosiaalista minuutta. Ei ole kieltä.

 

Himo on tietoa siitä, että pystyy antamaan kohteelleen sukupuolen, ja päinvastoin. Että määrittää hänen sukupuoltaan, hänen ihannettaan itsestään. Että on itse kaikki se, mitä toinen haaveilee – että on fyysinen subjekti, joka määrittää kohteensa tarpeet. Että on kaikkein suurin tarve.

 

Fetissit ovat himon ehdollistumia. Fetisseillä himoon kohdistuvaa pelkoa voidaan hallita. Himoa on eri ihmisissä eri määrä. Joillakin se on pinnalla, toisilla syvällä. Himoa voi olla fantasian tai päiväunen mielikuvaleikki, tai ohikiitävä tuntemus, mutta vain himojen kohdatessa toisensa siitä tulee absoluuttista.

 

Himoa ei voi näytellä. Himo ei kysy. Himoa ei voi suostutella. Himolle ei voi osoittaa hetkeä, vaan se ottaa hetkensä. Himo on se osa seksuaalisuudesta, joka määrittää egoa. Himo luo totaalisen yhteisymmärryksen, joka on yli-inhimillistä. Himo on kuin abduktio, jossa subjekti astuu itsensä ulkopuolelle ja käsittää omat rajoitteensa voittamalla ne kaikki. Himo on täydellisyyden luomista.

 

Himon paradoksi on, että se vaatii herkkyyttä. Himon aistit ovat haju ja kosketus. Koska himolle antautuminen vaatii psyykeltä itsensä hyväksymistä, himo ilmenee usein puutteellisesti projektiona, egon ulkopuolisena asiana. Himonsa projektioiksi muuttavat ihmiset nylkevät elimiään toisiaan vasten tuntematta täydellisyyttä, he ovat toisilleen himojensa päiväunia ja mielikuvaleikkejä, toistensa fetissejä. Himon ja sen projektion erottaa siitä, että himoa ei lisää tai vähennä sosiaaliset seikat, kuten varallisuus tai status. Himon projektioissa sosiaalinen näkökulma on läsnä, himon projektioon kuuluu ajatus: “miltä tämä saa minut näyttämään”.

 

Himossa ei ole hierarkioita. Himo ei tunne sosiaalista minuutta. Himo ei ole pysyvää. Himolle ei voi rakentaa mitään. Himolle ei voi mitään.

 

Siinä missä rakkaus on ihmisen epätäydellisyyksien voittamista, himo on täydellistymistä joka ei salli puutteita. Se on pakahduttavaa. Siinä ei ole mitään emotionaalista, mutta se mahdollistaa emootion. Emootio on myös yleisin syy himon torjumiseen. Himo voi kohdistua toiseen kuin omaan puolisoon tai himon kohde voi olla sosiaalisesti väärä, kuten ystävän puoliso.

 

Rakkaus on armollista. Himo on armotonta. Rakkaus lohduttaa. Himo on lohdutonta. Rakkaus luo turvallisuutta ja pysyvyyttä. Himon on turvatonta ja hetkellistä. Rakkaus on loputonta. Himo räjähtää.

 

Himo vaatii tietoisen päätöksen. Jokainen himoitsee. Jokainen tuntee himoa päivittäin. Himo on hetki, joka irrottautuu muusta maailmasta. Himon hetkeä voi päättää jatkaa, ja se voi jatkua päiväkausia. Kun himot kohtaavat, sen kohteet tietävät välittömästi, salliiko toinen himonsa.

 

Torjuttu himo voi syttyä uudelleen, mutta loukattu ei. Himon kohteet eivät voi kuin tehdä siitä totta tai torjua sen. Kun himo jatkuu, se alkaa määrittää kaikkea ympärillään. Se luo täydellisen yhteisymmärryksen. Jokainen sana saa himossa uuden merkityksen, jokainen liike, jokainen katse. Kaikki on himoa. Ne kaikki etsivät vain täyttymystään. Himossa voi keskustella, himoa voi ohjata puheella, mutta tämän kaiken täytyy tapahtua himon ehdoilla. Kaikki mitä himon jatkamisesta seuraa palvelee himoa.

 

Himo tuottaa sukupuoliroolit kaikkein stereotypisimpinä, mutta se tietenkin ja ennen kaikkea kuuluu homokulttuurin estetiikkaan. Miesten välinen himo on dynaamista, täydellisen suoraviivaista, kärsimätöntä, tieltään raivaavaa, kovaa, kulmikasta, monumentaalista, korventavaa, subjektit lävistävää ja toisiinsa työntyvää. Se on niin tietoinen purkautumisestaan ja anatomiastaan, että se nostaa kohteensa karismaa ulkopuolistenkin silmissä.

 

Miehen ja naisen himo on viettelevämpää, arkisempaa, sille on enemmän paikkoja ja mahdollisuuksia kuin miesten väliselle himolle ja siksi se on monivivahteisempaa, se on palvovampaa, uhrautuvampaa, herkemmin haavoittuvaa, sitkeämpää, repivämpää ja päättäväisempää, hitaampaa ja satuttavampaa kuin miesten välinen himo. Miehen ja naisen himo saa pitkittämisestä nautintoa, se nauttii teeskennellystä viattomuudesta, kaksoismerkityksistä, pehmeyden ja kovuuden vuorottelusta. Ihmisten välinen vapaa himo on länsimaisen yksilönvapauden suurin saavutus.

 

Himon yhteiskunnallisesti kaikkialla sallittu ilmenemismuoto on ihastuminen, eli sen pyhittäminen (jaottelu ei tosin ole puhdaslinjainen, sillä ihastuminen on intellektuaalista, mutta himo atavistista). Ihastunutta himoa ruokitaan vain eufemismeilla tai sen kaukaisella täyttymisen mahdollisuudella. Siinä missä ihastuminen etsii sosiaalista hyväksyntää ja tulevaisuutta, ei himo piittaa ympäristöstään eikä tahdikkuudesta. Himo synnyttää salaisuuden, se kätkeytyy, sillä ei ole muistia, se on singulaarista, se sitoo ihmiset toisiinsa vain täyttymykseensä asti.

 

Ihastumisen kautta himo liittyy emootioon ja alkaa pahimmassa tapauksessa muodostaa komplekseja ja estoja symbolisaatiomuotojensa vuoksi. Säädyllisesti ihastuneen himo tulee lihallisena osittain torjutuksi, ja sen kohde liitetään pyhän käsitteeseen. Tässä kehyksessä se täyttyy parhaimmillaan ja kauneimmillaan psykofyysisenä tarkoituksen tunteena, jolle on annettu kuvottava nimi “rakastelu”.

 

Rakastelukulttuurin yleisenä ongelmana on kuitenkin se, että himolle asetetaan ehtoja ja päämääriä, joissa se oireilee pakonomaisena kommunikaationtarpeena. “Tuntuuko tää hyvältä” ja “voitasko me puhua tästä” ovat kysymyksiä, joita ego asettaa loukatulle himolle silloin, kun se ei toimi himon ehdoilla vaan räätälöi sitä. Himo saa purkautua vain oikeaksi kuvitellulla tavalla ja syistä. Pakotettu himo muuttuu joko estoksi tai perversioksi. Se synnyttää kristillisiä noidankehiä, joiden riippana himoa sinänsä pidetään kuolemansyntinä. Seuraus antaa syylle tuomion.

 

Himo pitää käsittää, jotta sitä voi palvella oikein. Jos himoa ei palvele, se saa kieroutuneita ilmenemismuotoja. Näin tapahtuu tietenkin aina ja välttämättä, mutta kieroutumien laajuuteen ja vahingollisuuteen voidaan vaikuttaa.

 

2010-luvun kahdet kasvot näkyvät torjuttuna himona. Toisaalta emansipoituneet sukupuolet kuvittelevat hallitsevansa himoa keskiluokkaisella terapeuttisella keskustelulla – toisaalta pornoteollisuus yrittää sammuttaa himosta kohtaamisen ja alistaa sen refleksiksi. Se tulee suorittaneeksi ehdollistamispropagandaa imitoidessaan pelkästään himon partikulaarisia ilmenemismuotoja. Ilmeisin himon muoto, jota porno palvelee, on ekshibitionismi, muu porno muistuttaa lähinnä valtasuhdetta eli raiskausta, joka tosin sekin on yksi perverssi himon muoto.

 

Ihmiset eivät enää käsitä ruumistaan. He eivät hallitse sitä ja he vihaavat sen turvonnutta ja velttoa ulkonäköä. He surevat olemassaoloaan ja syövät lääkkeitä tarkoituksettomuuteen ja pelkäävät ruumiintoimintojaan, torjutuksi tulemista, toista ihmistä. He etsivät rakkautta pornosta ja läheisyyttä väkivallasta. Heille pitää kertoa mikä tuntuu heistä hyvältä.

 

Älyn tyrannia saa heidät hohottamaan elämänsä metatasoille, mutta mitään metaa ei enää ole, kaikesta on tullut suhteellista, kaikki on kyllästetty dimensioilla ja siten mikään ei ole enää mitään. Ironia on pelkureiden keino ohittaa oma epäonnistumisensa. Himosta on tullut irstautta. Rakkaudesta on tullut terapian välikappale. Ilosta on tullut toisten pilkkaa ja onnellisuudesta utopia.

 

Puhdas ja kahlitsematon himo löytää vertaisensa kohdattuaan sokeasti perille. Se on ainoa tie pelastukseen!

 

-XX-

 

 

 

 

 

 

6 kommenttia

  1. Ande says:

    Himoa on maailmassa kolmenlaista: pientä, keskikokoista ja suurta.

  2. Reetta says:

    No mutta kyllä! Enimmäkseen. Eläköön.

    Rakastelu on kyllä terminä aika failure. Kunhan-tässä-nyt-vähän kalastellaan, roikuskellaan ja rakastellaan. Jos sieltä vaikka jotain.

  3. Aleksis Salusjärvi says:

    Rakastelu kuulostaa terminä yhdynnältä ilman himoa, että kun ei enää halusta paneta, niin rakkauden synnyttämästä velvollisuudesta väännetään viimeset mehut. Eikös se ollut Englannin kuningatar, joka antoi naisväelle ohjeet rakasteluun: maatkaa liikkumatta ja ajatelkaa Englantia. Jippii mitä lystiä.

  4. Ande says:

    Avioliitto on kuin pitkä ikävystyttävä lounas, jossa jälkiruoka tarjoillaan ensimmäisenä. Nasevaa brittihuumoria tämä.

  5. Hanna-Riikka says:

    Kiinnostavaa pohdiskelua, näkökulmassa on jotain rehellistä ja tuoretta. Näinä aikoina harvinaista suoruutta aiheesta, joka pyritään käärimään kuvottavien sanojen lisäksi desinfioituihin muovikääreisiin, latistaa hajuttomaksi, mauttomaksi ja tunnottomaksi, tai jotain.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.