Hyviä esteitä, korkeita aitoja ja komeita kompastumisia yliopistolle!

Maaria Ylikangas | June 10th, 2011 - 11:48

Helsingin yliopisto tiedustelee strategiansa suuntaa kyselyssä opiskelijoiltaan, henkilökunnaltaan ja alumneiltaan. Ideana näkyy olevan yliopiston suunnan painopisteiden hahmottaminen ja käytetyn huippujohtajuusjargonin vaikutuksen kartoittaminen. Kaikkein säpsähdyttävintä on, että organisaatiopöpellys säilyy, vaikka tässä on katsottu jo uudistus, talouskriisi (joka kaikessa massiivisuudessaan on luultavasti vasta alkanut) ja perussuomalaisten jytky.

Strategian pääkohdat järjestyvät seuraaviksi asiakokonaisuuksiksi: yhteisöllisyys, yhteiskunnallinen vaikuttavuus, opiskelija-aineksen laatu, huippusijoittuminen huippulistoille ja taloudellinen vakaus.

“Innostavaksi ja kansainväliseksi yhteisöksi” HY aikoo kasvaa mm. johtamisen avulla. Yliopisto on näemmä pääsemässä johtajuuskelkkaan siinä vaiheessa kun Nokia on jo törmännyt puuhun, siitä vaan perässä laskemaan.

Yhteiskuntavastuun rimaa HY ei nosta korkealle, vaan hakee “tuloksellisia kumppanuuksia” ja pyrkii aktiiviseen alumnitoimintaan. Alumnitoiminnasta on ruohonjuuritasolla ollut puhetta jo useamman vuoden ajan, ja ihan ensisijaisesti sen on ajateltu luovan opiskelijoille työelämäyhteyksiä. Strategiassa sama idea näkyy organisaatiotasolla, jolla “aktiiviset alumnit” pitävät omilta työelämäpaikoiltaan yhteyttä yliopistoon. HY määrittelee salavihkaa yhteiskunnan työelämäksi, ja perimmäinen syy yhteiskuntavastuun ajattelulle on: “Maineen kasvu vastuullisen yhteiskunnallisen toiminnan ansiosta”. Yhteiskuntavastuu tarkoittaa strategialuonnehdelmissa varmastikin osapuilleen samaa kuin yritysten markkinointistrategioissaan harjoittama vastuupuhe viherpesusta suureellisiin väitteisiin sosiaalisen omatunnon olemassaolosta.

Yliopiston kaltaiselle organisaatiolle tämän kapitalistisen osakeyhtiöpuheen sovellus merkitsee ilmeisesti jotain. Ehkä se viestii yliopiston muuttuneesta taloudellisesta statuksesta, tai sitten se todella ajaa yliopistolle samanlaista kapitalistista funktiota kuin yhtiöille, joiden ainoa tavoite on tuottaa voittoa omistajilleen. Kuvaava esimerkki: Janne Virkkunen muotoilee  HY:n strategiablogissa seuraavasti: “Pidän erittäin hyvänä sitä, että lahjoittaja voi myös ”korvamerkitä” rahoituksen kohteen, sillä se todennäköisesti lisää halukkuutta antaa rahoitusta ja näin tukea yliopiston tulevaisuutta.” Yliopiston pitää siis tuottaa vastinetta rahoittajilleen, jotta se saisi rahaa vastineen tuottamiseksi rahoittajille? Aivan! Mutta soisin kyllä, ettei tällainen yliopisto saisi rahaa. Yritysmaailmahan voisi perustaa rahoillaan omat tutkimusorganisaationsa.

Julkinen, kansalaisten yliopisto siis hinkuu yritysten tutkimusalihankkijaksi. Ja tämä on “yhteiskuntavastuun” säälittävä muotokuva. Yliopisto ei suinkaan ajattele vapaata ja valistunutta kansalaisyhteiskuntaa tiedon, tieteen ja oppimisen tuottamisen pohjana ja vastaanottavana maaperänä. Se ajattelee hyppäävänsä mukaan sellaiseen systeemiin (kapitalistiseen markkinatalouteen), jonka prosessien tutkimiseen ja vaihtoehtojen kartoittamiseen sillä on täysi tiedollinen ja sielullinen pääoma. Yliopisto kriittisyyden ja intressittömän tiedon tuottamisen verkostona on minusta voimakkaampi kuin talousjärjestelmä. Nyt se ei vaan halua käyttää voimiaan mihinkään. Surkuteltava nahjus, siipeilijä, pyrkyri, nousukas ja nuoleskelija. Siinä meillä arvovaltainen yliopisto.

Joskus muinoin akateemisessa vapaudessa piilevä tarmo ja tieto syntyi nimenomaan ajan ja erehtymismahdollisuuksien myötä. Akateeminen vapaus joutui huonoon huutoon, kun yhteiskunta alkoi kokonaisuudessaan tuijottaa neljännesvuosittain julkaistavaa tuloksellisuuskatsausta. Kvartaaliaika. Siinä elävät ovat kateellisia niitä kohtaan, jotka eivät pääse sen kyytiin – tai jotka eivät halua. Työttömät, sairaat, syrjäytyneet, välivuottaan pitävät nuoret, akateemiset lorvijat. Isoherrat, koulutusjohtaja Markku Koponen EK:sta ja johtaja Matti Apunen EVA:sta  puhuivat suunsa puhtaaksi Taloussanomissa:

“Koponen toivoo, että jos opiskelun aloittaminen siirtyy vuosilla, opinnot edes etenisivät tavoiteajassa. Jos opiskeluaikakin pitkittyy, työelämään siirtyminen viivästyy kohtuuttomasti.
– Jos ei ole itse valmis antamaan omaa panostaan yhteiskunnassa, ei silloin pitäisi myöskään odottaa siltä hirveästi saavansa.
Apunen on samoilla linjoilla. Hän ei hyväksy akateemista vapautta syyksi valmistumisen tavoiteajan roimalle ylitykselle. “
Onko “valmistumisen tavoiteaika” sitten joku syy kyseenalaistaa akateeminen vapaus? Minusta ei. Valmistumisen tavoiteaika on keppi, jolla nuori ihminen pyritään velvollistamaan marssimaan jopa tuhoisan yhteiskunnan tahtia. Meillä on tietoa siitä, että nykyinen työn yhteiskunnallinen jako on omiaan tekemään sekä sitä tekevät että siitä osattomat sairaiksi. Meille on myös selvää, että yltäkylläisyyden tuottamista ja kuluttamista ei saa jarrutella, koska muuten maailma loppuu. Meille on sekin selvää, että maapallo kärsii pahimmillaan katastrofaalisesti, ja varovaistenkin arvioiden mukaan kohtuullisesti, nykyisestä työn, talouselämän ja kulutuksen määräämästä elämäntahdista. Pitääkö yliopistolta hakata kädet, jalat ja kieli irti, jotta se lakkaisi tuottamasta tämänsuuntaista tietoa kulttuurin ja maailman tilasta? Ilmeisesti.

Akateeminen aika ja vapaus ovat vanhempia ja kunnianarvoisempia asioita kuin nykyisen yhteiskunnan organisaatio- ja voitontavoitteluajattelu. Ne saavat todennäköisesti kiittää omasta olemassaolostaan akateemista vapautta. Ja sen vapauden piiriin tulisi nyt, ja oleellisesti, mahtua vaihtoehtojen ja tulevaisuuksien tutkimus. Jos yliopisto jättää ennakkoluulottomuutensa ja suuren vastuunsa ja ryhtyy talouselämän aisankannattajaksi, ainakin minusta tuntuu, että yhteiskuntamme menettää hyvin paljon.

Yliopisto on tällä hetkellä kiinnostunut vain tuloksellisen opiskelija-aineksen haalimisesta, aikaisemmin yliopisto on kyennyt tekemään keskinkertaisista lukiolaisista loistavia, kipakoita, teräviä ja kriittisiä kandeja ja maistereita. “Kulttuurien moninaisuus” tarkoittaa yliopistolle nykyään maksavien opiskelijoiden haalimista kaukomailta ja heille kaupiteltavien opintokokonaisuuksien laatimista. Ennen se on tarkoittanut sellaistenkin aineiden ja asioiden opettamista, tutkimista ja ylläpitämistä, jotka kiinnostavat vain muutamaa ihmistä kerralla. Ja tietysti, HY tavoittelee sijaa 50 parhaan yliopiston kansainvälisillä listoilla. En jaksaisi edes marista ihmisten ja arvokkaampien päämäärien uhraamisesta listasijoitukselle, mutta ilmeisesti on vaan pakko. HY:lla on välineet tehdä vaikka itse joku lista, jonka kärkisijaa se aina pitäisi. Ruvetkaapa. Sen strategian voisi viedä vastuullisen, inhimillisen, tiedollisesti ylpeän, palvelualttiin, tieteellisesti intohimoisen, lokaalisti vaikuttavan ja taloudellisesti vaatimattoman yliopiston suuntaan, tehdä sellaiselle akatemialle omat mittarit, ja pitää huolta, että sijoittuisi top kymppiin. Se olisi todellinen innovaatio.

Organisaation lyhytnäköisyydestä ja vastuuttomuudesta on kyllä merkkejä. Ainakin HY:n humanistisessa tiedekunnassa on tehty nopeita yllätyspäätöksiä kurssien lakkauttamisesta ja yksiköiden talouden kiristämisestä. Ja tätä HY sitten kutsuu “kestäväksi” taloudenpidoksi: laskun maksavat suoraan tavoiteaikoihin pyrkivät opiskelijat, joiden opintosuunnitelmat tärvätään viime tipassa, usein jatko-opintojaan suorittavat tuntiopettajat, jotka tarvitsevat pientä opetustyötä kokemuksen ja opintopisteiden suorittamiseksi ja pikku kukkaronsa täytteeksi. Ja oppiaineet, joiden vakinainen henkilökunta tekee jo valmiiksi liikaa töitä, ja joiden niskoille peruuntunut opetus viime kädessä kaatuu. Tässä sitten sitä “yhteisöllisyyttä” ja “johtajuutta”.

Meidän yliopistolaisten pitäisi kyselyn lopuksi kertoa käsityksemme siitä, mikä tätä strategiaa uhkaa, ja miten nämä esteet voisi poistaa. Halusin kirjoittaa arvon rehtori Thomas Wilhelmssonille, jonka huippujohtajakasvot koristavat kyselyn alkusivua, että minä olen este, mutta ei huolta, teidän strategianne taitaa ajaa päältäni ongelmitta. En kuitenkaan kirjoittanut niin, kun en ole mikään Homsantuu, joka ammuskelee lakeja ja asetuksia. Sen sijaan kirjoitin toivovani ylittämättömiä esteitä strategian toteutumisen tielle. Jospa sen suuntaa ja puhetapaa voitaisiin arvioida uudelleen. Mutta tokkopa ääneni johtajuusnorsunluutorniin kantautuu.

4 kommenttia

  1. Pentti Nieminen says:

    Asiaa sivuten olen joskus joutunut keksimään vastauksia siihen, mitä näille PISA-voittajille tapahtuu korkeakoulumaailmassa? Suomi kukoistaa siellä koululaistestien kärjessä vuodesta toiseen, mutta kaikki suomalaiset korkeakoulut ovat pelkkää kuraa – HY on jonkin listan jollain sijalla, mutta Suomi kansainvälisesti varteenotettavana korkean koulutuksen maana houkuttelee vain halvoilla ja/tai ilmaisilla mahdollisuuksilla.

    Onneksi nämä asiat eivät koske enää mua ollenkaan, otan osaa kaikkien asianomaisten tuskaan. Se on vaan ihme ja kumma, että tuo tuottavuus- ja strategiapölinä tunkee joka torvesta, lamat, aurinkomyrskyt tai Nokian romahdukset ei muuta tota suomalaista bryrokraattijunaa sitten millään. Masentaa ja vituttaa.

  2. Aleksis Salusjärvi says:

    Suomen Kuvalehti oli mukana Aalto-yliopiston johtoportaan opintomatkalla Englannin perinteisiin huippuyliopistoihin. Reportaasi oli loistava. Nauroin vatsa kippurassa, kun huippuprofessorit eivät kyenneet näkemään Aalto-strategiassa onnistumisen mahdollisuuksia ainakaan omasta toiminnastaan käsin.

    Huipppututkimus ei yksinkertaisesti synny niillä metodeilla, joilla kankku edellä puuhun ollaan kiipeämässä. Tulostavoitteet, uusi Nokia, ei puserru sillä pihalle, että muotoilijat ja insinöörit rahoittavat yritysmaailmasta lyhyen aikajänteen tuotantoja.

    Yliopiston ongelma varsinkin humanistisissa tieteissä on, että hallinto ei tunnista niitä piirteitä, jotka toiminnassa ovat vitaaleja ja olennaisa, vaan resursseja pumpataan hyvältä näyttävään dynaamiseen liippitukkajengiin, jonka päähuolenaihe on integroitua kulloisenkin löysän rahan äärelle. Tuhatvuotinen yliopisto ei tosiaan katso kvartaaleja kauemmas ja professorien työ on lakki kourassa kiertää höveleitä tahoja ja keksiä hankkeita, joista nämä innostuisivat.

  3. Pentti Nieminen says:

    Aalto-yliopiston itsensä määritteleminen ja semantiikka on aivan mahtavaa. Se ei määrittele itseään tieteen ja taiteen kautta, vaan puhuu ministeriöiden, vallan ja talouden tyhjääkin tyhjempää innovaatiokieltä. Sain viime vuonna heidän itse tekemänsä laajan englanninkielisen esittely-pdf-tiedoston ja se oli todella raskasta käydä läpi. Sitä hölynpölyn ja täysin perusteettoman omakehun määrää!

  4. Maaria Pääjärvi says:

    Aloin miettiä näitä huttulööperitehtaita laajemminkin, ja tästä mun vanhasta entrystä löytyy ihan messeviä linkkejä:

    http://luutii.blogspot.com/2010/08/hedelmistaan-puu-tunnetaan-omppuja.html

    Noissa loppupuolen pdf-teksteissä jotenkin havainnollistuu miten organisaatiopuppu yritetään realisoida yksilötasolle (ja Himasen suomisössössä mahdollisimman yleiselle tasolle). Olkoon sitten “asenteellisuutta” tai jotain tervettä yökkäysrefleksiä, niin minen pysty lukemaan noita papereita. Enkä sen kummemmin pysty kuvittelemaan ihmistä, joka siihen kykenee. Mutta olisin tosi iloinen, jos joku joka on iloiten lukenut nuo matskut tulis selittämään mulle että HÄH.

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.