Jättää se sanomatta, ja kuitenkin muistaa se koko ajan

Risto Niemi-Pynttäri | January 14th, 2016 - 14:10

Olin kävelyllä Petäjäveden pienessä keskustassa, oikeastaan järven jäällä johon kylä rajautuu. Entinen käsi- ja taideteollinen koulu tyhjentyi vuosi sitten. Kylän työttömät nuoret eivät erityisesti pitäneet opiskelijoista. Nyt syksyllä koulun tilat muutettiin vastaanottokeskukseksi, jonne on majoitettu pääasiassa lapsiperheitä, eikä tilanne tunnu muuttuvan. Aikanaan nämä vieraat saavat oleskeluluvan ja muuttavat suuriin keskuksiin.

Minulle tämä on maailma, jota vain lukeminen voi auttaa. Irene Némirovsky auttaa minua. Hän osoittaa, miten kirjallisuus osallistuu politiikkaan, silloin kun ajat ovat todella pahat. Se kirjallisuus on täysin epäsuoraa, se pidättäytyy sanomasta suoraan miten asiat ovat, ja samalla se kuitenkin muistaa koko ajan miten asiat todella ovat.

Asiat ovat siten, että Venäjältä tulleet emigrantit ovat majoittuneet hotelliin Karjalan kannaksella, talvella vuonna 1917. Nuori tyttö kokee talvisen hiljaisuuden ja äärettömät hanget uskomattoman kauniina – niin huikaisevan kauniina, että kokemuksen taustalla on varmaankin jotain traumaattista. Tyttö on ikään kuin pakottanut Aino-nimisen palvelustytön ystäväkseen, ja pitää valtavasti tästä eleettömästä nuoresta naisesta.

Irene Némirovskyn 1930-luvulla kirjoittamalla Aino -novellilla ei ole sattumalta suomalainen nimi, eikä sekään ole sattumaa että Ainon hahmo peilautuu talven kauniiseen kylmyyteen: ” Hänellä oli pitkä vaalea tukka, hyvin kauniit mutta kylmät ja ilmeettömät kasvot”. Heidän välilleen syntyy outo, etäinen luottamus jossa ei ole lainkaan ystävyyttä Ainon puolelta. Vähäeleisen Ainon elämästä kertojatyttö kokee vain pidätellyn uteliaisuuden joka huipentuu -voisi sanoa – hienoksi intiimiksi etäisyydeksi.

Maailmankirjallisuuden ytimessä on myöhempi Irène Némirovskyn romaanikäsikirjoitus eli Ranskalainen sarja. Hän kirjoitti romaania paetessaan natseja Pariisista yvöryvien pakolaismassojen mukana. Tässäkään hän ei raportoinut julmuuksista, eikä kirjailija selvästi edes uskonut että sellaista julmuutta voi olla, mutta lukijat tietävät mihin kaikki tuo johti.  Käsikirjoitus löytyi vasta, kun Némirovsky oli kadonnut Auschwitziin.

Annikki Sunin v.2002 kääntämästä Aino -novellista on tullut minulle iso kokemus. Se on ajankohtainen tutkielma ilmapiiristä, tästä maasta, luonnosta ja tilanteesta vierain silmin nähtynä.

Ihmettelin ensin sitä, miksi Némirovsky ei suostu kuvaamaan talvea sellaisena kuin se on. Miksi hän liittää talviseen kylmyyteen aina aavistusta ja yllättävää läsnäoloa, jopa metsiin:

”Suomessa on vähän valjakoita, talvella reet liukuvat ääneti, kuuluu vain kulkusten kilinää, ja siinä äänessä on jotain aavemaista ja kummallista. Se kaikuu kuulakkaassa ilmassa peninkulmien päästä, mutta mitään ei näe. Surumielinen kulkunen kilisi joskus aivan korvan vieressä, mutta hevonen pysyi kaukana näkymättömissä: metsät olivat autioita. Tai sitten saattoi luulla olevansa yksin ja yhtäkkiä edessä näkyi viisi, kuusi rekeä puukuormineen. Talvihämärän lumisessa usvassa ne ilmestyivät ja katosivat.”

Tämä on etäisyyksien maa, jossa talven kylmyys ja eleettömyys tekee myös ihmisten väliset etäisyydet joissain tapauksissa hyvin kauniiksi.

Suomessa elää hyviä ihmisiä, tai sitten nuori tyttö on vain hämmentynyt. Läheisyys johon hän oli venäläisenä tottunut, ei saa vastakaikua. Ikään kuin ihmisten välistä läheisyyttä säädeltäisiin suomalaisessa kulttuurissa hänelle aivan oudolla tavalla. Tämä voi olla tosiasia Suomesta. Se voi olla liian kova totuus, varsinkin 15-vuotiaan pakolaistytön kokemaksi.

Talven kautta Némirovsky tuntuu tutkivan paitsi ympäristöä myös poliittista tilannetta.

Novellin kertoja palaa talveen 1917 Karjalan kannakselle. Hän muistaa itsensä 15-vuotiaana tyttönä, emigranttien hotellissa, väliaikaismajoituksessa, odottamassa Ranskaan pääsyä. Tyttö ei pidä muista venäläisnuorista, eikä heidän seurustelukuvioistaan, ehkä siksi koska hän itse ei ole vielä siinä iässä, vaan ikään kuin uinuvassa tilassa kuten Lumikki.

”Olin viidentoista ja venäläisten emigranttien lapsi. Asuin suomalaisessa kylässä metsien perukoilla. Oli talvi, vuodenaika jolloin aurinko menee mailleen kolmelta iltapäivällä ja jäinen maa hehkuu tummin sulin mustana kumottavan taivaan alla. Oli talvi ja sisällissota.”

Tyttö on talven ja suomalaisten eleettömyyden lumoama, ja juuri tästä Némirovsky tekee sitä, mikä minulle on suurta kirjallisuutta. Kertoja palaa epäsuorasti tapahtumiin, jotka ovat olleet ilmeisen traumaattisia. Ja tarina kutoo kauneutta haavan ympärille.

Todellisuudesta, joka on niin julma että sitä ei voi kohdata, syntyy kauniita kuvitelmia. Kylmyys ja etäältä, palavasta Viipurista kantautuva savunhaju, metsien hiljaisuus sekä kaukaisten räjähdysten kumu,  tuovat merkkejä sodasta sieltä kaukaa. Tämä pysähtynyt talvinen tila ja aavistus palavasta maailmasta luovat ilmapiiriä, jota hallitsee kuitenkin turvallisuuden tunne. Mikä ei kuitenkaan ole todellista, koska pelottavin on aivan lähellä. Venäläisviha ja köyhälistön luokkaviha rikkaita emigrantteja vaikuttavat taustalla. Vieraita siedetään kylässä vain vaivoin.

”Minä rakastin Suomea, ja muistoissani se on säilynyt maailman salaperäisimpänä maana. En tiedä miksi. Ehkä se johtuu kansasta, joka tuskin sieti meitä ja jonka raivon me vaistosimme.”

Näissä lauseissa oleva ristiriita ei ole sattuma. Miksi tyttö on näin lumoutunut ihmisistä, joiden hän aavistaa vihaavan hänen kaltaisiaan. Tyttö kohtaa hotellin nuorissa palvelijoissa eleettömän viileyden, eikä tiedä mitä se tarkoittaa. Köyhät naiset palvelivat hotellissa varakkaita venäläisiä. Samalla tyttö tunnistaa  sen eroottisen kuhinan, mikä hotellin toimettomien venäläisnuorten kesken vallitsee. Mutta hän pitää enemmän Ainosta. Tämä vaikuttaa luotettavalta palvelijalta. Tyttö ei vielä tiedä että Ainon isä käy luokkasotaa – ja on jo surmannut hänen vanhempiensa kaltaisia rikkaita venäläisiä.

Tyttö ei tiedä mistä on kyse.

”Emme ymmärtäneet maalaisten puhetta. Me elimme heidän joukossaan puhumatta heille eivätkä he oikeastaan katsoneet meitä, eivät näyttäneet edes näkevän meitä.”

Mitä tämä ihmisten etäisyys on? Onko se epäluottamusta yläluokkaa kohtaan, tai onko se suomalaista pidättäytyvyyttä. Positiivinen merkki on sentään se, että suomalaiset nuoret kutsuvat venäläisvieraat kanssaan maalaistansseihin:

”He päästivät meidät mukaansa latoihin, joissa tanssittiin, mutta aina puhumatta, hymyilemättä, meihin vilkaisematta.”

 Némirovsky asettaa nämä poliittiset ja kansalliset jännitteet paitsi luomaan vuoden 1917 ilmapiiriä, myös tukemaan novellin teemaa. Sitä voisi kutsua etäisyyden läpi tunkevaksi hyvän ja onnellisen aavistukseksi.

Kuollut, eloton etäisyys ja aavistus poliittisista julmuuksista saa symbolikseen hylätyn talon. Tyttö löysi tyhjän huvilan, jossa asunut pariskunta oli ammuttu. Hän aavistaa alusta asti, mitä tuohon huvilaan tosiasiallisesti liittyi, hän kammoksui mutta rakasti tuota paikkaa. Se oli jostain syystä tytölle niin välttämätön asia, että hän hakeutui tuohon taloon päivittäin, istumaan, katselemaan ja lueskelemaan hyllystä löytyviä kirjoja.

Minusta tuo talo on mielentila, josta syntyy nimenomaan se kirjallisuus, joka ei koskaan erehdy sanomaan miten asiat ovat, vaikka puhuukin siitä jatkuvasti.

”Taloa ei oltu lämmitetty, joten siellä oli viiltävän kylmä. Väliäkö sillä! Minä istuin liikkumattomana, pilaamassa silmäni kylmässä valkoisessa valossa, jota heijastui lumesta. Kirjat olivat kummallisia ja lumoavia.”

Tyttö oli siis äärimmäisen kiihottunut tuossa huvilassa, aistit ja mielikuvitus herkimmillään: syntymässä taiteilijaksi. Hän oli löytänyt paikan, jossa etäisyys ja intiimiys oli täydellistä. Huvila oli täynnä esineitä ja onnen merkkejä – sen pariskunta vain oli tempaistu äkkiä pois.

”..mutta melkein viikko kului ennen kuin uskalsin mennä makuuhuoneeseen. Vapisin pelosta. Sitä hiljaisuutta, lunta, kalvasta valoa ja lumen raskauttamia kuusia ikkunoiden alla ja sitä makuuhuonetta minä en unohda koskaan.”

Novellin kannalta olennainen side – yhteys tytön ja Ainon välillä – jonka molemmat lopulta aavistavat, liittyy tuohon huvilaan ja ennen kaikkea erääseen tuoksuun:

”…huone, jossa he olivat rakastaneet piti mielestäni lämmittää uudestaan maksoi mitä maksoi, ja koska en voinut sytyttää tulta, enkä koristella sitä kukkasin, huumaavan lämmin hajuvesi sai korvata ne. Niinpä minä heitin parfymoidun nenäliinan pöydälle muotokuvien eteen ja avasin sitten erään kirjan sellaisesta kohdasta missä näkyi kynnenjälki.”

Kynnestä, kynnen jäljestä, hän vetää kuolleet luokseen. Etäisyys ja poissaolo huipentuvat siihen miten surmattu pariskunta ja kylmät asuintilat peittävät hirveän asian, ja sen tilalle nousee tytön kuvitelma onnesta. Sitä voisi sanoa fiktion synnyksi, asiaksi mikä ei ole räiskyvää mielikuvitusta, vaan hämmentävä kokemus todellisen maailman rajasta:

”Se ei ollut oikeaa pelkoa, vaan tunne salaperäisestä näkymättömästä läsnäolosta, aivan kuin todellisen ja epätodellisen maailman raja olisi hitaasti muuttunut kapeammaksi ja läpikuultavammaksi. (…) Tosiaan, minusta tuntui että ojentamalla käteni, terästämällä kuuloani ja keskittämällä katseeni saisin tarkastella pimeässä sellaista mitä silmämme eivät voi nähdä, kuulisin sellaista mitä on kielletty kuulemasta, koskettaisin vainajien läpinäkyvää ja pakenevaa kylmää maailmaa.”

Olen kiitollinen sille, miten Némirovsky onnistuu kirjoittamaan herkkyytensä esiin ja tuomaan sen kirjallisuuden tasolle. Nämä asiat, joista yleensä vain uutisoidaan, raportoidaan ja tykitetään, karkoittavat samalla jotain olennaista pois näkyvistä.

Hienotunteisuudella ei ole sijaa kovan totuuden esittämisen markkinoilla. Jos Némirovsky olisi tyytynyt sellaiseen, hän olisi tehnyt raportin Suomesta v.1917: siinä olisi mainittu talvisää, menossa oleva maailmansota ja luokkaristiriidat. Tähän hän liittäisi ihailun ja uteliaisuuden vierasta, eleetöntä ja kylmältä vaikuttavaa Suomea kohtaan, ja toteaisi että on pakko uskoa että se sisältää jotain hyvää.  Tällaisia raportteja on paljon kirjoitettu ja unohdettu.

 

14 kommenttia

  1. Liisu says:

    Traagista. Elämä on aina enemmän tai vähemmän traagista. Miten ihmiset sen kestävät?

    En ole lukenut tuota Irene Némirovsky’n Aino-novellia. mutta sen hänen romaaninsa olen lukenut. Joutunut pakolaisten joukkoon sen mukana. Se on vaikuttava kirja.
    Tuntuu uskomattomalta, mitä ihmiset joutuvat kokemaan ja kärsimään, ilman mitään syytä. En varmaan koskaan unohda sitä matkaa, sen vaikeuksia.

    Samoin Anne Frankin päiväkirja on vaikuttanut, pysyvästi. Sitäkään ei voi unohtaa.
    Miksi me ihmiset olemme niin julmia. Miksi olemme niin valmiita uskomaan kaikkea sitä, jota meille uskotellaan. Kysymyksiä joihin ei ole mitään järkeviä selityksiä.

  2. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Kiitos kommentista Liisu. Pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua on se, että menettää kyvyn myötätuntoon.Niin on joskus sanottu. Ja jos ei enää tunnista toisen kärsimystä tai nöyryytystä, niin voiko silloin pitää itseään ihmisenä. Se Ranskalaisessa sarjassa kuvattu joukkopako Pariisista, johon viittasit, tuntui minusta niin järkyttävältä siksi, että ihmiset toivoivat koko ajan parasta, mitä ikinä tapahtuikin.

  3. Nuorena oli kiinnostavaa veivata radion kanavansäädintä. Nopealla liikkeellä kuuli vain joitakin harvoja asemia, mutta kun hidasti, löytyi hämmästyttävä määrä erikielisiä asemia ja niiden lähettämää milloin haikeata, milloin rajumpaa musiikkia, puhetta, jonka sävystä saattoi päätellä/arvella oliko kyseessä uutiset, propaganda (lähetyksiä Moskovasta tosin myös suomeksi, mutta heidän tunnarinsa oli mielestäni paras) vai jotain muuta. Outo puhe ja asemien paljous, vaihteleva musiikki avasivat silloin ikkunaa korpikylästä, pakkasiltoina, muuhun maailmaan, kun televisiota ei ollut.

    En tiedä miksi tuo tuli mieleeni, kun luin tuon kirjoituksen (minulle tuntemattomasta kirjailijasta), mutta tulkoon kuitenkin kirjatuksi tähän.

    • Liisu says:

      Minusta Pentti Pasanen antaa hyvän vastineen tämän hetken hektiseen tilanteeseen. Minäkin olen kuullut puhuttavan, miten ennen oli paljon rauhallisempaa, ihmiset elivät elämäänsä, kaikille riitti työtä, lähes kaikki mitä tarvittiin tehtiin itse. Radio oli usein ainoa kanava ulkomaailmaan, ja siinä oli niitä asemia, joita Pasanen kuvaa hyvin. Vaikka puhetta ei ymmärtänyt äänensävy ja sen rytmi, kertoi mitä tapahtui. Mutta kaikki oli siellä radiossa. Kun sen sulki, oli taas sama turvallinen arki, tehtiin töitä, levättiin, radiosta tuli sunnuntaisin jumalanpalvelus, papin puhe ja hartaat virret levisivät ympäri pirttiä ja rauhoittivat entisestään paljon rauhallisempaa mieltä.
      Tuosta kaikesta nousee mieleen maalaismaisema. Kaupungeissa on aina elämän rytmi ollut kiihkeämpää ja elämä erilaista.

      Siinäpä se. Maailma on muuttunut. Enää asioista ei pääsekään rauhaan, pelkästään sulkemalla radion. Kaikki maailman asiat tunkevat esiin kaikkialta, eri tavoilla.
      Tuntuu, että myrsky raivoaa joka puolella. Se voi olla henkistä lajia tai aitoa luonnon raivoa. Niiltä ei voi sulkea korviaan eikä silmiään. Ne tarttuvat ihmiseen, halusi hän sitä tai ei. Jos tuolla tehdään itsemurhaiskuja ja ihmiset räjähtelevät ympärillä jossain, tai tapahtuu lumivyöryjä joiden alle menehtyy myös lapsia, tuhopolttoja tapahtuu, tulvia, ihmiset ovat vaarassa, naisia raiskataan, miehiä tapetaan. Voitko sinä nauttia rauhasta, vaikka olisit yksin kotona, eikä sinulla olisi mitään hätää?

      Jo pelkkä tieto näistä asioista on takertuneena mielessä. Et sinä pääse niistä eroon. Ne painavat mieltä, stressaavat, vaikkei niitä edes ajattelisi. Ne ovat olemassa. Nykyihmisen niskaan kaatuu kaikki. Ei ihme, että hermostuneisuus, riidat ja epävarmuus pelkoineen lisääntyvät. Missä on onni ja tyytyväisyys? Missä rauhallinen elämä ?

      Kumman elämä on helpompaa, esim. pakolaisten vai stressaantuneiden ihmisten? Onhan niissä tietysti laatuero. Mutta kyllä ihmisellä on yleensä kavala taito kuvittelemalla päästä elämään samaa elämää kärsivien kanssa. Mielenrauha on nykyihmisellä usein se ainoa asia, jota hän etsii ja tavoittelee. Huumori on ainoa apu? Vai onko? Voiko ihminen sivuuttaa noin vain toisten hädän ja pahanolon tässä kollektiivisessa maailmassa?

      Minusta tuo Risto Niemi-Pynttärin kirjoitus ansaitsee tarkkaan lukemisen. Se kertoo paljon. Se kertoo myös sen ihmeellisen asian, että jollakin voi olla taito nähdä vaikeissakin asioissa jopa kauneutta ja näkymätöntä mielikuvaa rauhasta. Mutta sittenkin kirjoituksen otsikko:
      JÄTTÄÄ SE SANOMATTA, MUTTA KUITENKIN MUISTAA SE KOKO AJAN, pitää paikkansa.

      • Liisu says:

        PS.
        “Kavala taito kuvitella” tarkoittaa kavalaa siinä mielessä, että kuvitelma on vain verho totuuden edessä. Jos jollakin on se taito, hän voi helpottaa toistenkin oloa, ainakin hetkeksi. Kauneuden löytäminen pahassa, on taito, jota ei jokainen omista.

        Huumorin avulla voi lyödä läskiksi kaiken, mitä tapahtuu. Sekin voi tuoda helpotusta, mutta totuus väijyy sen takana.

  4. Risto Niemi-Pynttäri says:

    “Kavala taito kuvitella” – Liisu, just se pettävä puoli. Jos vaikka syyrialaistyttö kohtaa suomalaisen ikätoverinsa, joka inhoaa hanta eikä halua olla tekemisissä. Niin kavala kuvittelu voi saada tytön jostain syystä ihailemaan erityisesti tätä. Traagista, tai voihan tällaisessa olla onnellinen käänne.

  5. Penjami Lehto says:

    Luin tämän postauksen nyt uudelleen, kun pakkanen alkaa taas hiljalleen kiristyä yli 25 asteen, kohti kolmeakymmentä. Kävin ulkona kävelemässä Jyväsjärven rantaraittia kaikki kaapista löydetyt vaatteet päällä, jäykästi astellen, kohdaten kaltaisiani kylmyyttä vastaan kulkevia ihmisiä säässä, jossa ei tule mieleenkään tervehtiä tai edes nyökätä vastaantulijalle – eikä kaulaliinan ja korkealle vedetyn takinkauluksen puristuksesta, suuren hupun suojista pientä elettä kukaan huomaisikaan.

    En tietenkään vihaa tai kadehdi ketään vastaantulijaa – mutta jotenkin pakkassäässä ulkoillessaan heihin suhtautuu normaaliakin välinpitämättömämmin. Kaiken lämmön – jopa sen mikä huokuu inhimillisestä empatiasta – varastoi itselleen vuoratun haarniskansa suojiin.

    Ja sitten iskee tuntemus: tämä talvinen maa vihaa minua, meitä kaikkia kulkijoita, kurittaa kuin ankara Jumala syntisiä alamaisiaan. Jää ja lumi tuntuvat päivällä etäisiltä heijastaessaan kaiken valon pinnalta, joka on liian kylmä koskettaa. Ja pimeän laskeuduttua on vain kylmyys.

    Ehkä juuri siksi kylmänkulkijoissa voi myös nähdä jotakin kauneutta, näiden kaikkien etäisyyksien ja mahdottomuuksien tähden.

    • Pirjo Kotamäki says:

      Ehkä siksi olemmekin lukijakansaa. Kohtaamme ihmisen kirjan sivujen kautta, helmpommin ehkä, en tiedä…

      • Penjami Lehto says:

        Totta: lukeminen tarjoaa mahdollisen tarkkailuun ja hitaaseen lähestymiseen, turvalliseen mahdollisuuteen kääntää sivua tai selkä jos ei henkilö kiinnosta.

  6. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Niinpä Penjami, tällaisessa pakkasessa naamakin jäykistyy niin, ettei se edes taivu ilmeisiin. Eräs tapa olisi pukeutua niin hauskan näköiseksi pelleksi, että vastaantulija voi hymähdellä ainakin mielessään.
    Tosin tänään, kun pakkanen oli jo kiristynyt yli 25 asteen, olin kävelyllä kun vanha mies tallusteli postilaatikolle ja sanoi – “taitaa mennä hallan puolelle”.

  7. Aleksis Salusjärvi says:

    20 astetta pakkasta on jonkinlainen raja. Mä olen oikeastaan päinvastoin kuin Penjami huomannut kiinnittäväni entistä enemmän huomiota vastaantulijoihin ja asumuksiin kireällä pakkasella. Tuntuu, että se on jonkinlainen vaistomainen reaktio: lähin lämmin tila tai ihminen tallentuu mieleen – lähin turvallinen paikka.

    Vieläpä niin, että jos vastaantulija on vasta tullut ulos, jos hänen takkinsa on osittain auki tai kädet paljaat, kiinnittää huomion hänen lämpöä tuhlailevaan olemukseen. Ulkoilma on totisesti vihollinen hämärän laskeutuessa ja pakkasen kiristyessä.

    Jokin aika sitten lenkkeilin siellä Keski-Suomessa entuudestaan tuntemattomalla tienpätkällä. Muistan vieläkin ne viisi taloa, joissa oli valo kulkiessani niistä ohi. Muistan käynnissä olleen Volvon yhden talon pihalla. Muistan miltä näyttää vieraan ihmisen koti ja turva.

    • Penjami Lehto says:

      Aleksis:

      Hyvä näkökulma!

      Ero varmaan juuri siinä, että itse käyn useimmiten lenkillä Lutakon rakennetussa ympäristössä – jossa jokainen on oman turvaverkkonsa kantaman päässä. Alitajunta ei suhtaudu tupiin, savuihin ja vastaantulijoihin selviytymisstrategioita punniten – toisin kuin siellä, missä talot alkavat olla harvemmassa ja oma koti kauempana.

      Varmassa lähiympäristössä yrittää vain selviytyä kävelylenkistään paleltumatta. Niinpä jos olisit nähnyt minut eilen, olisit vaikuttunut: tuossa kulkee mies joka ei tuhlaa lämpöä, ei rakkautta, ei pienintä katsettakaan.

      Enkä ollut ainoa kaltaiseni.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        …Jos talviyönä matkamies pysähtyy Suomessa juttusille, asia on väistämättä painavanpuolesta ja se koskettaa eloonjäämistä. Yksi syy lisää siihen, miksi emme ole small talk -maa.

  8. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Joo kyllä,Aleksis, ja siitä voi havaita merkkejä ihan kaupungissakin. Jollakin on sellainen ilme kun pakkanen on hirveimmillään, että “kyllä me tästä selviämme”.
    Kokemus siis jaetaan.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.