Jotain mätää Kirjailijaliitossa

Aleksis Salusjärvi | August 9th, 2011 - 12:25

Kirjoitin jokin aika sitten ilmestyneessä Nuoren Voiman Runous-numerossa auki nykyrunouden epämääräistä asemaa kirjallisuuden kentällä. Juttuni otsikko kuuluu: Onko 2000-luvun runous kirjallisuutta?, ja se käsittelee kirjallisuuden eri instituutioiden tapoja mitätöidä nykyrunoutta. Tuossa artikkelissani kirjoitan mm. näin:

 

“Viimeisen reilun vuoden aikana runous on joutunut kulttuuripolitiikan välineeksi useassa eri yhteydessä. Runouden ja institutionaalisen kirjallisuuden kanssakäymisen ongelmat ovat paljastaneet kulttuurin kalkkeutuneita rakenteita, jotka eivät kykene palvelemaan kirjallisuutta sellaisena kuin se ilmenee. Sen seurauksena valtaosa runoudesta on aika ajoin pudotettu kirjallisuuden ulkopuolelle, milloin omakustanteiden, milloin harrastelun varjolla.

 

Vakavia ongelmia ilmeni ensimmäistä kertaa vuoden 2010 Runeberg-kilpailussa[1], josta Kirjailijaliiton vaatimuksesta pudotettiin sekä Poesian että ntamon kirjat omakustanteina. Niitä sai toki lähettää ehdolle, mutta todellisuudessa niitä ei kilpailussa noteerattu. Raadin Kirjailijaliiton edustajan Orvokki Aution sloganiksi kasvaneena linjauksena oli: “Kirjailijuuteen ei ole oikotietä”, millä hän tarkoitti, että kirjallisuuden edellytyksenä on kaupallinen kustannussopimus vakiintuneesta kustantamosta. Esteettisen laadun sijaan hän painotti siis kirjallisuuden taloudellisia seikkoja palkinnon saamisen edellytyksenä.

 

Raadissa syntyneen kiistan johdosta Autio otti yhteyttä Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varikseen, joka antoi tukensa päätökselle jättää ntamo ja Poesia kategorisesti ulos kilpailusta – ne eivät siis kumpikaan tuota kirjallisuutta. Erityisongelmaksi muodostui Poesian osalta kirjojen digitaalisuus, sillä ne on saatavissa ilmaiseksi kustantamon sivuilta sähköisessä muodossa[2]. Varis puhui suorasukaisesti sääntömuutoksesta, jota liiton lakimies oli hänen mukaansa jo valmistelemassa. Asiaan oli tarkoitus puuttua niin, että Runeberg-palkinto ohjeistetaan jatkossa sivuuttamaan uudet kustannusmuodot. Kirjallisuuden sisäpiirissä syntynyt kohu sammutti kuitenkin tämän hankkeen ainakin hetkeksi. Vuoden 2011 kilpailuraati sai työskennellä rauhassa, ja se noteerasi myös uuden runouden. Kirjailijaliittoa edusti nyt Anne Leinonen, jota ei ollut ohjeistettu etukäteen.”

 

*

Hannu Helin lähetti Varikselle sähköpostia artikkelin ilmestymisen jälkeen. Blogissaan julkaisemassaan kirjeessä hän kysyy Kirjailijaliiton puheenjohtajalta: “luin jostakin että ntamon ja poesian kirjat on sensuroitu runeberg-palkinnon ehdokaslistaltakin, se ei kai voi olla totta.”

Samassa postauksessaan Helin julkaisi myös Variksen vastauksen, joka kuuluu näin:

“Ensinnäkin, en mitenkään voi uskoa, että mainitsemiesi pienkustantamojen kirjat olisi sensuroitu ulos esim. Runeberg-palkinnosta. Mulla on tunne, että olen itse syypää tähän luuloon, en omien raatilaisaikojeni vaan myöhempien ajoilta, jolloin kirjailijaliiiton (joka on yksi ko. palkinnon taustayhteisö) kannalta olin sitä mieltä, että pienkustanamojen tuotteita (ja omakustanteitakin) on kohdeltava samoin kuin perinteisten kustantamojenkin kirjoja, eli ne on otettava mukaan luettavaksi kaikki eikä vain joitakin, joita yksittäiset raadin jäsenet suosivat.

Toiseksi, olet oikeassa runoilijoiden (ja muidenkin vähälevikkistä laatukirjallisuutta tekevien kirjailijoiden) asemasta. Huono on! Kirjailijaliiton mahdollisuudet vaikuttaa ovat hyvin rajalliset, kuten ymmärrät, Hesarin koko asenne kotimaiseen kirjallisuuteen kismittää, mutta mitä sille voi?”

Variksen viesti paljastaa myötäsukaisuutta, jossa keskustelukumppanille kerrotaan, mitä tämä haluaa kuulla. Viesti kuitenkin sivuuttaa artikkelissani viitatun tapahtuman taustoja niin paljon, että niihin on syytä totuuden nimissä vielä palata.

 

Vuoden 2010 Runeberg-palkinnon myöntämisen perusteista keskusteltaessa Varis nimittäin niputti yhteen kaikki nykyrunoutta julkaisevat tahot, minkä seurauksena esimerkiksi ntamo ja Poesia olivat hänen kantansa mukaan samaa tuuttia omakustanteiden kanssa. Ignoranttius paikallistuu vahvimmin siihen, että Poesia on aina toimittanut huolellisesti julkaisemansa kirjat, kun taas ntamon ideologia on ollut levittää mahdollisimman moniäänistä runoutta suurin piirtein sellaisena kuin sitä on kirjoitettu. Keskeinen yhtäläisyys näillä kustantamoilla on oikeastaan vain siinä, että ne molemmat julkaisevat nykyrunoutta. Tämän lisäksi on vielä erikseen omakustanteet, sillä kumpikaan näistä kustantamoista ei julkaise mitä hyvänsä – ei varsinkaan Poesia, joka valitsee hyvin tarkkaan julkaisemansa kirjat.

 

Tuolloin raadissa nousi Poesian suhteen näkyvimmäksi ongelmaksi se, että kustantamon teokset on vapaasti luettavissa pdf-versioina, mitä Kirjailijaliitto piti työn kaupallisen myymisen halventamisena. Asiasta eräälle raatilaiselle puolitoista vuotta sitten kirjoittamassaan sähköpostisssa Varis aloittaa auguurisen ohjeistuksen selkokielisesti:

 

“Jo luku-urakan valtavuuden takia joitakin rajauksia on pakko tehdä. Kun itse olin raadissa rajasimme pois dekkarit, joilla on oma valtakunnallinen palkinto, ja lastenkirjallisuuden, jolla myös on omansa ja joka olisi lisännyt luettavaa teosmäärää kohtuuttomasti.”

 

Hän jatkaa polttopisteeseen, joka siis koski nykyrunoutta:

 

“Ntamosta en muista Orvokin kanssa puhuneeni, sensijaan kyllä Kirja kerrallaan -firmasta, joka ei ole kustantamo vaan painotalo. Ammattikirjailijoiden etujärjestönä Kirjailijaliitto suhtautuu erittäin kriittisesti näihin “artisti maksaa” -periaatteella toimiviin taloihin; meille kustantamon kriteeri on KUSTANTAMINEN. On myös otettava huomioon, että jos Runeberg-esiraati haluaa ottaa mukaan nämä omakustanteet ja sen luontoiset teokset, ne on otettava kaikki, ei suinkaan vain siten, että hyväksytään satunnaisesti joitakin, jotka sattuvat jotakin raadin jäsentä henkilökohtaisesti miellyttämään.”

 

Sähköpostissaan hän vielä antaa vihjauksen, että kaupalliset kustantamot tulevat jatkossakin olemaan Runeberg-palkinnon edellytys:

 

“Kun Runeberg-palkinto helmikuussa on jaettu Kirjailijaliitto aikoo todellakin esittää palkinnon taustayhteisöille kokoontumista pohtimaan sääntöjen tarkistamista ja tarkentamista, ehkä myös mahdollista muuttamista.”

 

Ja vielä tautologiana samaisessa kirjeessä:

 

“Kirjailijaliitto ottaa ehdottomasti aikanaan yhteyttä muihin Runeberg-palkinnon taustayhteisöihin, siitä ei tarvitse huolta kantaa”

 

*

 

No, mitään kantaa Kirjailijaliitto ei näistä vakuutteluista huolimatta koskaan ottanut. Asia hautautui unohduksen varjoihin ja nyt sitä muistellaan kaunistellen. Keskeisenä ongelmana runouden suhteen koko debatissa paikallistuu vaihtoehtoisten kustannusmuotojen rooli: Variksen alkuperäisen ajattelun mukaan tällaiset teokset ovat kaikki omakustanteita. Hän tarkoitti Kirja kerrallaan -viittauksellaan Poesiaa, joka siis hänen käsityksensä mukaan on omakustannealusta. Ja sikäli kun Poesia tai ntamo tai Pulvis & Umbra noteerataan palkittavaksi kelpaavan runouden lähteinä, ne on hänen mukaansa noteerattava yhdessä Suomen jokaisen omakustanteen kanssa (omakustanteet ja sen luontoiset teokset). Asiaan ei vaikuta se, että Poesia toimittaa kirjansa työmäärällä, johon yksikään rahatalo ei kykene. Tosin nykyään tilanne on muuttunut ratkaisevasti myös siten, että Poesiasta on tullut osuuskunta.

 

Kysymys tietysti nyt kuuluu, että mikä on julkaistu runoteos? Jos lähtökohtana Viralliselle Kirjallisuudelle ovat vanhat hegemonit WSOY ja Otava, onko Palladium samaa kastia, vai mennäänkö omakustanteen puolelle? Entä Daimon, Idiootti, Kaarinan kunta, Sanasato? Alkuperäinen kysymys näyttää siis yhä olevan perusteltu: Onko 2000-luvun runous kirjallisuutta?

 

 



[1] Runeberg-palkinnon jakaa kirjallisuuden ammattilaiset eri liitoista ja yhdistyksistä. Muihin kirjallisuuspalkintoihin verrattuna sitä voi asiantuntemuksestaan johtuen pitää Suomen vakavastiotettavimpana kirjallisuuspalkintona.

[2] Keväällä 2011 käytyjen keskustelujen perusteella Kirjailijaliito on tarkistamassa kantaansa asiaan.

10 kommenttia

  1. Kuule, hieman liian kärkkäästi puolustat kantaa Poesian ja Ntamon suuresta vieraslajisesta kotoperäisyydestä, jotta “keskeinen yhtäläisyys näillä kustantamoilla on oikeastaan vain siinä, että ne molemmat julkaisevat nykyrunoutta”. Ymmärrykselle keskeisempi, jos vain heuristinen, yhteenlankeama on kuitenkin Jyrki Pellisen, Teemu Mannisen ja Karri Kokon olemus, olento, elonto, teot ja esteettinen mieltäminen. On aavistuksen valheellista väittää että näitten läpi kaksi julkaisijaa eivät näkyisi osana samaa tähtikuviota. Näkyisi, tai ainakin ole perustellusti nähtävissä.

    Omaa juttuasi devalvoit. Musta kirjoitus oli hyvä NV-albumissa, mutta sen keskeinen oivallus oli, että kenties 2000-luvun runous ei ole, eikä sen tule olla, sitä mitä anakronistisella “kirjallisuuden” hataralla käsitteellä myyskennellään ja osana arvokasta mainontaa palkitaa, ehdotetaan. Se on muuta, enemmän tai vähemmän, mutta ei täysin samaa.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      …näkyväthän ntamo ja Poesia tietysti osana samaa tähtikuviota, niistähän on keskusteltu jo pitkään samaan hengenvetoon – mutta tässä tapauksessa keskeistä on niiden erot suhteessa kirjakustannustoimintaan. Ne toteuttavat aivan erilaisia käytäntöjä 1) suhteessa kirjojen toimittamiseen 2) suhteessa nimikkeiden määrään 3) suhteessa julkaistuista teoksista tiedottamiseen 4) suhteessa teoksen materiaaleihin 5) suhteessa toimintansa rahoittamiseen.

      Nämä erot ovat perustavia ja yhä enemmän toisistaan etääntyviä, mistä johtuen on olennaista tarkastella näitä kustantamoita myös toisistaan erillisinä tapauksina.

  2. […] kerrottu mitään, se oli yhtä tyhjän kanssa. tarkemmin ja perusteellisemmin asiaa on käsitellyt Aleksis Salusjärvi. […]

  3. Teemu Helle says:

    Otan kantaa nyt aluksi vain tuohon kustannustoimittamisasiaan (lempilapseeni):

    ntamon ideologian suhteen parhaiten kantaa voisi ottaa kai Lehdon Leevi. Mutta täysi kustannustoimittamattomuus on, omakohtaisesti ajatellen, osittain hiukan surkeakin huhu; esikoiskokoelmaani kustannustoimitettiin itseasiassa erittäinkin paljon. Kokoelman ehkä suurin muotoon perustuva löydös syntyi kustannustoimittamisen yhteydessä. Kiss ash -kokoelman kohdalla epäilen, että harvassa kustantamossa olisi riittänyt rahkeita sen kaltaiseen toimittamiseen, jota kyseinen kokoelma mielestäni kaipasi: kustannustoimittaa jotakin huonoa, vielä huonommaksi? Sellaista ei olisi toimitettu, saati kustannettu.

    Oma ideologiani kustannustoimittamisen suhteen ei löydy ääripäistä, vaan jostakin niiden väliltä: kustannustoimittamisen ei välttämättä tarvitse olla kustantamon asia. Mikäli kustannustoimittamista ajatellaan ainoastaan teoslähtöisesti. Ja että tarkoitus on ensisijaisesti kirjoittaa runoutta eikä runokokoelmaa. Tästä esimerkkinä vaikka Kortteisen Viinimarjakirja, joka ei enää mahdu kansiensa väliin eikä näin ollen voi edes olla “kokoelma” kuten kokoelma yleensä jätetään suomalaisessa runoudessa ymmärtämättä. Toki, runouden ympäristö eli kansien muodostama, niiden väliin jäävä tila, on otettava huomioon ja se on tärkeää. Mutta ei välttämättä ensiarvoista.

  4. Teemu Helle says:

    Toi Aleksiksen kirjoituksen lopussa edelleen esittämä kysymys on oikeastaan jopa ällistyttävän tärkeä. Jopa siinä määrin, että tulee ajatelleeksi minkälainen proosan, varsinkin romaanitaiteen tila olisi, jos siltäkin vietäisiin kaikki nuo palkinnot ja näkyvyys pois?

    Tää on jännä ilmiö sikälikin, että yleensä yhteisöt, järjestöt ja yhteiskunnan kaikki toimijat valtiota myöten ovat kärkkäästi ja siis hienosti tukemassa kaikkea uutta ja asioiden eteenpäin viemistä, mutta runouden suhteen kyllä ollaan jonkinlaisessa umpiossa, minne valo yltää vain tekijöidensä kautta. Tällä tarkoitan siis painettua runoutta. Vaikkakin se on upeaa ja hienoa, että runoudessa tekijät ovat niin intohimoisia asiassaan kuin ovatkin, on se kuitenkin myös surullista; eipä tässä juuri runouteen kannusteta kun eletään kädestä suuhun.

    Epäselvän tilanteen vakavuudesta kertoo tietysti jotenkin se, että joudutaan ihmettelemään, onko 2000-luvun runous kirjallisuutta. Tämänkaltaisia ei tarvitsisi esim. musiikin parissa pohtia koskaan. Tosin runouskin voisi ehkä katsoa hiukan peiliin ja pohtia, millälailla se esiintyy; onko tultu esiin tarpeeksi erottuvina. Osin Teemu Mannisen Nuoren Voiman runousnumerossa samoilla linjoilla olevana voisi myös ajatella, tarvitseeko jatkuvasti havitella ja venytellä ääriä, niitä pidemmiksi, vai voisiko keskittyä jo olevaan? Mutta siitä ei pääse mihinkään, etteikö kirjallisuusinstanssien ennen muuta pitäisi kasvattaa lisää sosiaalista ja muuta tukea runoudelle. Samalla tietenkin toivoisi, että runouskin ja sen ympäristö olisi avoimempaa, mikä vaatisi enemmän toimijoita ja vähemmän hiekkalaatikkoleikkejä, eli niitä missä pihan kakarat keskenään päättävät leikin säännöt.

    Meneehän suomalaisella proosallakin melko hyvin ottaen huomioon sen, kuinka vähän se on liikkunut vuosikymmenien saatossa. Suomalaiseen proosaan luotetaan, ja ihmekös tuo; niin luotettaisiin runouteenkin jos sen olemassaoloa ei jatkuvasti pyrittäisi kieltämään. Sillä ei se mihinkään katoa, halusi tai ei.

    Näkisin, että esim. Hannu Helininkin mainitsema Vastakaanon-kokoelma on yksi selkeä “lääke” nykyrunouden palauttamiseksi sille kuuluvaan arvoon. Se on ilman muuta tärkeä kulttuuriteko, ja onkin mielenkiintoista huomata esim. kritiikin saralla, minkälaisen huomion ja suhtautumisen se saa: vähätelläänkö se samanlaiseen häpeäkuoppaan kuin massiivimediassa yleensä on tapana, vai tunnustetaanko sen olemassaolo ilman kyseenalaistamista.

  5. Teemu Helle says:

    Ja itseasiassa vielä lisäisin, olisiko johdonmukaista miettiä, onko Suomessa mikään muu kuin 2000-luvun runous 2000-luvun kirjallisuutta?

  6. Kirjalli Suus-Blogi E. N. Seuraaja says:

    Off-topic: Hyvä Teemu Helle, uutteraan kommentointiisi yhtenään törmäävänä kannustan tiiviiseen muotoon. Tuo viimeisin tässä ketjussa on napakka ja ajatuksia herättävä, kiitos siitä!

  7. Aleksis Salusjärvi says:

    Toi toimittamis-asia oli mulla oikeestaan esimerkkinä vaan siitä monimuotoisuudesta, jonka äärellä ollaan. Poetiikkoja on useita, ja niitä on järjetöntä palauttaa kustantamokäytöntöihin sellaisina kuin ne on opittu käsittämään.

    En usko, että Vastakaanonia vähätellään, se on selvästi jonkinlainen “odotettu yhteenveto”, josta moni on ollut inspiroitunut jo etukäteen. Tosin ilmestymisaika on suht paha ton syksyn kirjarysän keskellä, mutta eiköhän se tule huomatuksi.

    Vanhat saranat tuntuvat aukeavan hitaasti ja naristen, mutta mä olen kyllä optimistinenkin sen suhteen, että runous ei mahdu maton alle. Sen verran monesta suunnasta tulee jatkuvasti niin paljon innostavaa meininkiä, että eihän se piilossa pysy. Tässä suhteessa vaikka joku HPC on riemastuttava esimerkki. Niin, ja otettiinhan sutkin Liittoon epäortodoksisena runoilijana, vaikea siitäkään on pahoillaan olla:)

  8. Teemu Helle says:

    Aleksis, joo, oot oikeassa. Ja niinhän se on, että ulospäin asiat näyttää vähän mustavalkoisemmalle kuin sisälle päin. Tarkoitan siis, että kun on tullut meuhkattua välillä mielikuvista ja niiden tärkeydestä muissa yhteyksissä, niin samanlaista ongelmaa tuntuu olevan nykyrunoudenkin kohdalla: jostakin on syntynyt tietynlaisia, sinällään typeriä ja yksioikoisia mielikuvia nykyrunoudesta. Kun niiden mielikuvien perusteella ryhdytään tekemään päätöksiä, ollaan jo vikasuunnassa.

    Minäkään en usko, että runous maton alle mahtuu, enää. Eikä tietysti pidäkään mahtua. Vaikuttaisi siltä, että runous tarvitsisi ihan spesiaaleja asiamiehiä selkäänsä tukemaan; jospa sen runouden saisi vaikka nätisti siihen maton päälle, näytille. Ja vaikka sellaista ei sitten tarvittaisikaan, niin sellaisia hienoja eleitä olisi komeaa nähdä.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.