Journalismia pelastamassa

Aleksis Salusjärvi | September 8th, 2011 - 15:26

Satoja journalisteja Aleksanterinkadulla.

Eilen viitisensataa pientä ja piskuista marssi syndikaatteja vastaan. Myönnän, että se liikutti minua. Free-journalistit ovat joutuneet tässä maassa ihmeelliseen tilanteeseen. Suuret mediayhtiöt ovat kiristämässä avustajiaan sopimuksilla, jossa avustaja luovuttaa kaikki tekijänoikeudet yhtiöille ilman korvausta, mutta oikeudellinen vastuu aineistosta säilyy kuitenkin hänellä.

 

Niinpä esim. kritiikki, joka on kirjoitettu Keskisuomalaiseen päätyy nettiin ja Savon Sanomiin ilman että kirjoittaja tietää asiasta mitään. Jos Savossa sitten jutusta seuraa jonkinlaisia ongelmia, on tilanne lähinnä naurettava. SS:n toimitus on lisännyt jutun lehteensä vailla mitään käsitystä siitä, miksi se on alun perin tilattu tai kirjoitettu. Avustaja taas, joka on toiminut Keskisuomalaisen kanssa, on perillä vain tuon lehden toimituksen käytännöistä. Suomeksi: lukijan ja kirjoittajan välillä toimii mediayhtiön sopimus, joka tappaa dialogisuuden ja turmelee journalismista paikallisuuden ja henkilökohtaisuuden, jotka kulttuuripuolella ovat perustavia arvoja.

 

Tämä esimerkki on tosin vain kalpea sivuhuomio siitä, että kaikkien tekijänoikeuksien jäännöksetön luovuttaminen tekee esim. koottujen juttujen julkaisemisen muualla (vaikkapa Matti Pulkkisen Ehdotus rakkausromaaniksi) mahdottomaksi. Tai siis onnistuuhan se syndikaatin luvalla ja sen tilipussia lihottamalla.

 

Perinteisesti lehdet ovat ostaneet ensijulkaisuoikeuden. Palkkioiden ollessa pieniä ei mikään selkärankainen ostaja muuta voisi vaatiakaan. En tiedä, mitä lehtitalojen työntekijät tästä koko touhusta ajattelevat, mutta uskoisin että he häpeävät työnantajiaan. Miten he voisivatkaan kulkea pystypäin työpaikalleen, joka toimii avustajiaan kohtaan lyhytnäköisen vastenmielisesti? Porukkaa, jonka on lähes mahdoton puolustaa itseään, joka jo valmiiksi työskentelee työlainsäädännön väliinputoajina? Porukkaa, jolla ei ole mahdollisuuksia sairaslomaan, kesälomaan, työterveyslääkäriin, ylityökorvauksiin ja mitä kaikkea ay-liike onkaan sadan vuoden aikana keksinyt.

 

Pelastakaa Reijo -kampanjan nimissä journalistiliiton lakimies Petri Savolainen veikin eilen pelastusrenkaita pääpahiksille reilun pelin vetoomuksena. Neuvottelupöydällä tilanne on patti, mutta tällainen epävirallinen dialogi free-journalistien puolelta tuskin on pahitteeksi. Kuvaavaa, että Mikael Pentikäinen ja Pauli Aalto-Setälä pitivät itseään liian tärkeinä tavatakseen Savolaista. Voisiko sanoa jopa kaunistellen, että heitä ei paskaakaan kiinnosta.

 

Niinpä me pienet, tämän maan liikkuvin ja tehokkain journalistiporukka, ruohonjuuritaso, marssimme Mannerheimintietä pitkin ja vaadimme oikeutta läpinäkyvään rehelliseen suoraselkäiseen journalismiin. Savolainen kertoi puheessaan, että Saksassa free-sopimukset ovat tekijänoikeuksia kunnioittavia. On siis olemassa malli, joka toimii ainakin jonkinlaisen moraalin pohjalta. Utopiaa kohti ei tarvitse kulkea.

 

Tällä hetkellä esimerkiksi Sanoman sopimuksen on osa avustajista allekirjoittanut ja noin puolet ei. Niin pitkään, kun tilanne säilyy avoimena, on vielä mahdollisuuksia saada asiaan muutos.

 

Uskonko minä, että muutos onnistuu? Kun katsoin meitä pieniä ja urheita, nurkkaan ajettuja independent-journalisteja ja vertasin tätä porukkaamme Sanomatalon kylmään julkisivuun, mieleni valtasi tyyneys, että saamme aikaiseksi imagotappion, saamme aikaiseksi jonkinlaisen totuuden pilkahduksen, mutta ettemme ikinä käännä omahyväisen pörssiyhtiön kelkkaa millään muulla tavoin kuin lukijoiden paineella. Emme ikinä saa mediayhtiöitä ihmisen kokoisiksi, ne ovat kasvaneet jo liian suuriksi nähdäkseen yksilöitä. Vaikka meitä on tuhansia, olemme helposti korvattavissa. Suomi on täynnä opiskelijoita ja halukkaita, jotka kirjoittavat samat jutut vähän huonommin ja paljon halvemmalla. Laatua taas suuryhtiöt eivät tarvitse. Laatu ei myy.

 

Kaikesta tulee vähän kurjempaa. Yhtiön palkkalaisina työskentelevät toimittajat ottavat huonot jutut vastaan ja julkaisevat ne enempiä ajattelematta. Kökkötekstiä vähän vesuroidaan, kuvia käsitellään, kaikki tapahtuu kiireessä ankeuden vallitessa. Kaikki on nopeutunut, tehostunut, optimoitu, mekanisoitu. Syitä ei kysellä eikä kysymyksiin vastata. Maailma tuotetaan ennalta sovitussa järjestyksessä ennalta tiedetyin painotuksin ja tiristetään kuivaksi niiltä osin, joissa ajankohtaisuus ja emootio kohtaavat. Niin toimii syndikaattien miehet ja naiset. Kylmän laskelmoivasti ja tehokkaasti, kuten robotit.

 

 

 

 

 

18 kommenttia

  1. Sami Liuhto says:

    Pitäisi juuri allekirjoittaa tuollainen sopimus. Luullakseni se ei ole lain edessä kovin pätevä. Elämä on nykyään lakia. Ja, kyllä, aion allekirjoittaa, sillä minua se ei moraalisesti sido mitenkään. Teen kuitenkin mitä huvittaa. Toisaalta minun olisi oltava solidaarisempi. Ehkä kysyn, onko tämä pakko allekirjoittaa. Ilmeisesti ei ole. Palaan asiaan. Entä jo allekirjoittaneet? Liikoja ajattelematta pannaan nimiä papereihin eikä siitä voi ihmistä paljon syyttää. Maailma on taloutta, jopa kirjailijoiden mielestä, tämä vulgaarikommunismi on kamalaa. Taloudella ei ole mitään merkitystä. Talous on täyttä paskaa.

  2. Maaria Pääjärvi says:

    Musta tässä jutussa on jotenkin kaunis resignoitunut kerronta. Siellä elävä lehtimieskulttuuri seisoo Sanomatalon edessä kuin banaanikärpänen jääkuution tai maaorava Mount Rushmoren. Ja jotenkin tyyni olo siitä tulee. It’s the end of the world as we know it.

    Ne syndikaattien robottiukot on kyllä tuottaneet roskaa niin paljon ettei siitä viitsi enää edes inistä. Sami sanoo että talous on täyttä paskaa ja täys paska on kaikki mitä meikäläisillä on tän yhteiskunnan pohjana. Mua jatkuvasti hämmästyttää se, että ihmiset ei oo mikään resurssi vaan rasite.

    Eikä tietenkään ihmisiä voi syyttää siitä, että pannaan nimiä paperiin. Ajattelematta tai ajatellen, etenkin kun siinä samalla etenkin nuori ihminen ajattelee toimeentuloaan ja tulevaisuuttaan ja sillä livulla allekirjoittaa huonon sopimuksen. Kun tämä on yleinen tapa, se ei ole niiden yksilöiden vika, jotka toimii sitä vasten, vaan se vika on tajuttoman laajamittainen ja enemmänkin yhteinen. Tämä marssi on kuitenkin yritys nostaa erään työelämän osa-alueen vinoutuneisuus näkymiin. Mutta riittäähän noita.

  3. Kirjoitat:

    ”Niinpä esim. kritiikki, joka on kirjoitettu Keskisuomalaiseen päätyy nettiin ja Savon Sanomiin ilman että kirjoittaja tietää asiasta mitään. Jos Savossa sitten jutusta seuraa jonkinlaisia ongelmia, on tilanne lähinnä naurettava. SS:n toimitus on lisännyt jutun lehteensä vailla mitään käsitystä siitä, miksi se on alun perin tilattu tai kirjoitettu. Avustaja taas, joka on toiminut Keskisuomalaisen kanssa, on perillä vain tuon lehden toimituksen käytännöistä.”

    Vaikka blogisfäärissä ollaankin, soisi faktojen silti olevan kohdallaan.

    Ne avustajamme, joiden juttuja julkaistaan myös Savon Sanomissa tai muissa yhteistyölehdissämme, tietävät varmasti käytännöstä. Valtaosa tällaisista jutuista on kritiikkejä.

    Savon Sanomien toimitus on myös perillä vaihdossa tulevien artikkelien taustoista. Lisäksi olemme ohjeistaneet kaikkia meille kirjoittavia (niin avustajia kuin omaa väkeä) kysymään haastateltavalta, että onko tällä mitään sitä vastaan, jos juttu julkaistaan myös muualla. Yleensä ei ole, päinvastoin.

    Keskisuomalaisen avustajasopimusta ei voi rinnastaa Sanomien sopimukseen. Keskisuomalainen Oy ostaa kaiken aineiston jatkuvalla julkaisuoikeudella. Se on juridisesti eri asia kuin kaikkien oikeuksien ostaminen.

    Sopimuksessa linjataan, että Keskisuomalainen oy ei myy avustajilta ostettuja kuvia tai juttuja eteenpäin. Esimerkiksi kuvaajien kanssa tehtävässä sopimuksessa lukee näin: ”Sanomalehti Keskisuomalainen Oy ei myy avustajan kuvia ulkopuolisille vaan ohjaa mahdolliset kyselijät keskustelemaan asiasta suoraan avustajan kanssa”.

    Avustajasopimus on tehty nykyisenkaltaiseksi sujuvan juttuvaihdon ja juttujen arkistoinnin mahdollistamiseksi. Tämä on nykypäivänä yleinen käytäntö ja arkipäivää lehtitalojen verkostoituessa, pitipä tilanteesta tai ei.

    Kirjoitat myös:

    ”Tämä esimerkki on tosin vain kalpea sivuhuomio siitä, että kaikkien tekijänoikeuksien jäännöksetön luovuttaminen tekee esim. koottujen juttujen julkaisemisen muualla (vaikkapa Matti Pulkkisen Ehdotus rakkausromaaniksi) mahdottomaksi. Tai siis onnistuuhan se syndikaatin luvalla ja sen tilipussia lihottamalla.”

    Keskisuomalainen Oy:n avustajasopimuksessa ei rajata kirjoittajan tai kuvaajan oikeuksia meille myymänsä jutun tai kuvien jatkokäytöstä. Esimerkiksi Keskisuomalaiseen kolumneja aikanaan kirjoittanut Jouni Hynynen julkaisi teksteistään menestyneen kirjan jokunen vuosi sitten. Sen tuloista Keskisuomalainen Oy ei saanut (eikä tahtonut) senttiäkään.

    Lopuksi on vielä todettava, että kuukausipalkkaisten toimittajien yleistäminen roboteiksi ei ole järin oivaltavaa mediakritiikkiä. Monet meistäkin tekevät työtään nimenomaan intohimosta journalismiin.

    Juho Hämäläinen
    Keskisuomalaisen kulttuuritoimituksen esimies

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Moi Juho ja kiitos oikaisuista. Kirjoitin tän postauksen eilen työpäivän jälkeen, mistä johtuen oikaisin mutkia. Tekstin ei siis kaikilta osin kuvaa vallitsevia käytäntöjä, vaan dystopisia tulevaisuudennäkymiä.

      Otin Keskarin mukaan siksi, että sielläpäin on ilmenemässä samantyyppisiä ongelmia kuin pk-seudun isojen tekijöiden kaavailuissa. Eri sanomalehtien juttuvaihdossa on ihan selviä mahdollisuuksia kommervenkkeihin, monestihan toimitus joutuu ja saa ottaa kantaa teksteihin, jotka osuvat ja siis herättävät närää. Näin kävi teillä mm. Anja Snellmanin Parvekejumalat -teoksen kritiikissä, jota Hanna Kuusela suomi sangen osuvasti. Jos Kuuselan kritiikki olisi suunnattu tarkemmin vasten Keskarin/SS:n toimituksellisia päätöksiä, on ainakin itselleni epäselvää, miten sen lehden on mahdollista käydä keskustelua tekstistä, joka ei ole jutun alkuperäinen tilaaja.

      Intohimoista suhdetta journalismiin en tietenkään kyseenalaista. Sitä intohimoa vain suitsitaan tehokkaasti sellaisilla sopimuksilla ja käytännöillä, jotka kaventavat toimittajien mahdollisuuksia päättää itse. Tuskin olet eri mieltä siitä, että esim. ennakoiva taitto, nopeutunut uutisointi ja sähköpostiin syöksyvät tiedotepurskeet ohjaavat yhä enemmän toimitusten voimia reagointiin tutkivan ja osallistuvan journalismin sijaan.

  4. Aleksis Salusjärvi says:

    Julkaisuoikeuksien luovuttamisessa kannattaa olla tarkkana siinä suhteessa, että ennen pitkää käy useimmille freekuille niin, että he onnistuvat työssään, ja jossain julkaistu teksti tai kuva pitäisi saada uudelleen esille. Vaikkapa blogissa, jossa asiasta keskustellaan.

    Tässäkin blogissa on parikin esimerkkiä tällaisesta tapauksesta. Julkaisimme mm. Mervi Kantokorven kainalotekstin hänen luvallaan puolisen vuotta sitten. Se hyödytti paitsi aiheesta käytyä keskustelua myös ihan suoraan Hesaria, joka siis onnistui olemaan ajan hermolla ja perustelemaan olemassaolonsa.

    Jos maailma mataisi mediayhtiöiden mukaan, tällaiset tapaukset jäisivät nettilehtien digitunnusten taakse eli suomeksi unholaan. Vapaa tiedonkulku ottaisi takapakkia mammonan sanelemista syistä. Ei kai sellaiseen voi kukaan tervejärkinen suostua, varsinkin kun sitä mammonaa ei näissä kuvioissa liiku niin paljoa, että muut kuin pörssisalkulliset siitä lihoisivat.

    Ongelma on se, että meikäläiset alkutuottajat ovat sopimusneuvotteluissa täydellisesti vastaantulijan asemassa. Ainoa keino riitauttaa mielivaltaisia yksipuolisesti saneltuja sopimuksia on jättää ne allekirjoittamatta joukolla. Savolainen on fiksu ja skarppi neuvottelija, joka on tehnyt kullanarvoista työtä tämän sotkun selvittämiseksi. Niin kauan kuin näitä sopimuksia on merkittävä määrät allekirjoittamatta, yhtiöiden on pakko kuunnella häntä.

    Eduskunnassa valmistellaan tekijänoikeuslainsäädännön parannuksia. Asia edennee hitaasti ja vain epäkohdista metelöimällä. Siksi allekirjoittamista kannattaa ainakin pitkittää. Tuskin ne toimitusten esimiehetkään mitenkään ylpeinä sitä nimmaria paperiin vaativat.

  5. Ripsa says:

    Koska minut on heitetty ulos keskisen Suomen syndikaatista, voin ehkä kertoa, että pääsin pois Pohjalaisesta juuri ennen kun käytäntö alkoi. Pohjalaisesta Ilkkaan, sieltä Keskisuomalaiseen ja sieltä Savon Sanomiin. Eipä siitä kukaan uskaltanut sanoa mitään. Olisi ollut suurten naamakuvien kanssa kirjoittavia jonossa ovella.

    Free lancerinä minulle ei ole koskaan tarjottu työsopimusta. Olen kirjoittanut eri lehtiin yli 40 vuotta. Kun aloitin, maassa vallitsi kulttuuri- ja sivistysmyönteinen ilmapiiri. Silloin siihen ei ollut tarvetta: jopa esseitä julkaistiin sanomalehdissä.

    Niin ja ne palkkiot sitten? Bruttona eniten mitä olen saanut, oli toissavuonna Herättäjä-yhdistyksen aikakauslehdestä: 150 euroa. Eikä noita tapauksia useimmille muillekaan yleensä tule vastaan. Kyllä kaikissa lehdissä tiedetään, että Journalistiliiton free-puolen jäseneksi ei pääse ELLEI ole onnistunut saamaan tarpeeksi lihavaa sopimusta. Koska palkkiot ovat pieniä, verottaja on siirtynyt seuraavaan vaiheeseen: minun työni on nyt virallisesti nimitetty heidän puoleltaan harrastustoiminnaksi.

    Ja koska yleensä lihavat sopimukset kiertävät kulttuurisenttarin kaukaa, niin on vain sitten roikuttava SARVin jäsenenä. Siitä ei ole ammatin edistämiseksi juuri mitään hyötyä. Keskusteltu on, mutta ei muuta. SARVin myöntämällä Pressi-kortilla en päässyt edes Tukholman Fotografiskan Mapplethorpe-näyttelyyn. Niin että jäsenyys taitaa loppua siinäkin “ammattiliitossa”.

    Käsittääkseni kulttuurisenttareilla ei todella ole enää mitään merkitystä.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Mä uskon kyllä kulttuurisenttarien merkitykseen. Jo kulttuurialan opiskelijoiden määrä kertoo, että lehtien senttareilla on vissisti väliä. Työelämä on yleensäkin vain niin suuressa murroksessa, että tällaiset väliinputoaja-alat ottavat mennen tulle turpiinsa suuryhtiöiden ahneuden takia. Se on typerää myös sikäli, että avustajan työ on luonteeltaan sellaista, että hommia tehdään joustavasti – mutta yleensä aika passiivisesti.

      Digitalisoituminen on tehnyt kirjoittajien mutta varsinkin kuvaajien työstä olennaisesti helpompaa kuin ennen. Samalla painetut lehdet pelkäävät hysteerisesti menettävänsä lukijoitaan. Molemmat tahot ovat juuttuneet menneisyyteen ja koko toiminta on lamaannuksessa.

      Tässä rinnalla sitten on tullut hokemia, kuten että kritiikki ei myy lehtiä. Pitäisi olla naamakuvia ja soft-tason näkökulmanostoja. Mä en usko tohon roskaan yhtään – eikä muuten moni muukaan edes asianomaisista. Sen todisti jo pelkästään se, että kun Antti Nylén julkaisi pari lyhyttä esseetä Hesarissa, mä sain duunarikavereiltani tekstareita, että luepa päivän lehti. Uutisoinnissa sanomalehdet ovat jo liian hitaita ja kömpelöitä. Nyt niiden pitäisi saada jengiä tapahtumapaikoille, taustoittavia juttuja ja yhteenvetoja. Ei riitä, että materiaalia vain kootaan tiedotteiden pohjalta, ja juuri tässä avustajien merkitys sen kuin korostuu.

      Harmittaa, että sotkin postauksessani asioita, joita Juho Hämäläinen sitten joutui oikomaan. Keskisuomalaisen ongelma ei ole julkaisuoikeudet, vaan korvaukset, jotka ovat journalistiliiton selvityksen mukaan tämän maan pienimmästä päästä. Asian nurinkurisuutta korostaa se, että lehti on ollut taloudellisesti yksi kannattavimmista. Maakuntalehtien ylpeydenaihe menneisyydessä on ollut riippumattomuus ja omaäänisyys, josta nyt on sitten alettu tinkiä juttujen kierrättämisellä. Tosin esim. Keskarin politiikan toimitus on kovatasoinen, mikä pitänee lehden elävien kirjoissa vielä pitkään.

      Ehkä freet voisivat tulevaisuudessa jakaantua pienempiin yksiköihin. Yritysmaailmassamme liitot eivät enää saa ääntään kunnolla kuuluuviin, mutta pienemmät toimistot voisivat saada. Jos esim. Kantokorven serkukset keräisivät ympärilleen kulttuurin huippufreet ja alkaisivat myydä juttujaan Magnum-kuvatoimiston tavoin eniten tarjoville, voisivat he hivuttaa palkkioita monopoliasemansa turvin reippaasti suuremmiksi. Siitä voisi tulla hauskaa.

      Ja vielä pressikortista: olisit riitauttanut asian ja pyytänyt lippuluukun esimiestä paikalle. Sarv on AICA:n jäsen ja pressikorttisi niin validi kuin se kulttuurimaailmassa nyt suurin piirtein voi olla. Tuollaiset tapaukset pitäisi saada saman tien julkisiksi. Millään museolla ei ole varaa ylenkatsoa lehdistöä. Itse kävin Tukholman Moderna museetissa pahvisella keskarin avustajakortilla, eikä mielessäni edes käynyt mahdollisuus, että se ei kelpaisi. Pariisissa samainen kortti meni myös kuin vettä valaen, mutta siellä mieleeni hiipi jo mahdollisuus, että joku sen saattaisi kyseenalaistaa. Ei kyseenalaistanut.

  6. Ripsa says:

    Ajattelin kirjoittaa Dagens Nyheterille. Mutta olin sellaisella matkalla, jossa mietin, miksi minua oli kohdeltu Tukholmassa 1960-luvun kesätöissä kuin 3. luokan kansalaista. Kun siis tein niitä töitä jotka eivät ruotsalaisille kelvanneet ja minä tarvitsin yliopisto-opintoja varten rahaa. Ei ollut edes opintolainoja, saati asumistukia ja muuta sellaista.

    Sitten opin myös senttaamaan. Sitä samaa teki äitini joka oli aika varhainen SARVin jäsen. Silloin maksoin suurimman osan opiskelukustannuksistani siihen asti kunnes menin taas Tukholmaan jne. Vieläkään kaikilla ei ole tarpeeksi rahaa opiskella, esimerkiksi amislaisilla.

    Järkytykseni oli siis aika iso. Kortilla olen päässyt Tate Moderniin, kaikkialle Munchenissä ja Hampurissa, Leningradissa ja New Yorkissa. Freen ei pitäisi järkyttyä. Mutta palkkiot ovat tolkuttoman pienet, se on totta.

  7. Kristian Blomberg says:

    Aleksis ja Ripsa: käsitykseni mukaan kortilla pääsee kaikkiin julkisiin kokoelmiin ja näyttelyihin, säätiöt ja yksityiset instanssit määrittävät omien rientojensa reunaehdot. Yleensä niihinkin pääsee, mutta olen aina toisinaan maksanut itseäni sisään, myös Pariisissa (ilmeisesti kyse on tilanteesta, jossa näyttelyä ei ole tuettu julkisin varoin, esimerkkinä taannoinen Saint-Exupéryn piirrosten näyttely erään pankin tiloissa). En siis suuntaisi kysymykseen mitään sen syvempää periaatteellista kauhistelua. Sen sijaan VR:n päätös lopettaa pressialennus juilii ainakin meikäläistä, sillä se vaikuttaa omaan kulkemiseen eli ammatin harjoittamiseen eli ammattitaitoon eli mahdollisuuksiin seurata mitä tapahtuu.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Sillä ei yleensä ole väliä, miten pläjäys on rahoitettu. Fotografiska tosin on profiililtaan ja kooltaan oma juttunsa: http://fotografiska.eu/ On kyllä tapauksia, mm. ison maailman teatteriesitykset, joissa kriitikoille ei jaeta omia paikkoja tai myönnetä akreditointia, koska tällainen julkisuus ei tuo riittävää lisäarvoa. Matti Linnavuori kirjoitti tästä Kritiikin Uutisissa 1/11: Isot tuotannot eivät Ranskassa kutsu kriitikoita näytöksiinsä, sillä ne saavat riittämiin muunlaista, niille hyödyllisempää julkisuutta. Kutsuliput menevät esim. tv-juontajille.

      Pressikortin ideana ei ole vain julkisin varoin tehtyjen projektien vahtiminen, vaan ylipäätään avoimuus ja tiedonkulku.

      Eräs tuttuni teki Meksikosta juttusarjaa Ilta-Sanomiin. Reissu vei pikkukaupunkiin, jossa oli yksi pieni museo. Hänellä ei ollut parempaakaan tekemistä, joten hän ajatteli tsekata museon näyttelyn. Lippuluukku ei hyväksynyt hänen pressikorttiaan. Niinpä hän ystävällisesti selitti edustavansaa suomalaista sanomalehteä ja kirjoittavansa potentiaalisille turisteille ja siksi hänen täytyisi nähdä näyttely. Lipunmyyjä oli tiukkana, hän vaati rahaa tiskiin. Pääsymaksu oli symbolinen, mutta tuttuni on periaatteen miehiä. Hän vielä selitti, miten lehdistö toimii ja mitä periaatteita hän edustaa ja pyysi vielä museon johtajaa paikalle, jotta asia kävisi varmasti selväksi. Ei käynyt, lipunmyyjä oli kovaksi keitetty tapaus. Jäi sitten sen museon näyttely juttusarjasta pois.

      • Kristian Blomberg says:

        Peräänkuuluttamasi journalistisen puhtauden näkökulmasta pidän viehkeänä kuinka kommentissasi latautuu tulehtuma avoimuuden ja periaatteen välille. Koen, että kuvaamassasi tapauksessa on jotain syvästi vaikeaa: ei parempaakaan tekemistä – symbolinen pääsymaksu – periaate – poisjääminen / rangaistus (“jäi sitten sen museon näyttely juttusarjasta pois”).

        Olen kylläkin myös itse jättänyt menemättä näyttelyihin vain koska pressi-kortilla ei satu pääsemään, mutta en käyttäisi sitä kuvastamaan menetettyjä avoimuuden ihanteita vaan esimerkiksi oletusta ettei näyttely ehkä sittenkään ole kyllin kiinnostava, tai että jos pitää maksaa niin sitten ei viitsi mennä vain vajaaksi tunniksi sulkeutumisajan lähetessä.

        Vaikka rinnastus ei toimi täysin, ja kyse on muutenkin eri asiasta, niin tätä vasten täytyy ihailla tyyppejä jotka ovat jaksaneet arvioida ntamon teoksia pdf-pohjalta. Esimerkiksi avoimuuden vuoksi. Tai periaatteen.

        • Aleksis Salusjärvi says:

          Tuo juttu on huvittanut mua juuri periaatteellisuuden vuoksi. Tuttuni ei ole kovin kiinnostunut kulttuurista, eikä hän juurikaan vieraile museoissa. Se oli sellainen lifestyle-reissujuttu. Hän oli ajautunut pikkukaupunkiin sattumalta ja tappoi siellä aikaansa. Kuitenkin hän mielsi olevansa töissä ja siis edusti lehteään. Tilanne syntyi siis onnettomien sattumusten summana ja kasvoi mittavaksi periaatekysymykseksi, jossa huudeltiin johtajia paikalle, jotta journalismi tulisi selväksi tilanteessa, joka oli tapauksen kaikille osapuolille aivan yhtä epäolennaista.

          • Ripsa says:

            Aleksis,
            periaatteellista anarkismia pitäisi kyllä suosia kaikissa muodoissa, varsinkin tuollaisissa ystävällisissä inttäjäisissä! Se on kivaa! Se vielä ajattelua ja inttämiskykyä eteenpäin ja sitähän vapaa journalisti tarvitsee enemmän kuin mitään.

            Juttu oli niin hauska, että olen ollut hyvällä tuulella näiden matalapaineiden keskellä siitä asti kun kerroit sen.

            Kristian: Minä järkytyin lähinnä sitä, kun kassalla kysyttiin murtaen että puhutteko suomea ja sitten murtaen ilmoitettiin että tätä korttia emme hyväksy. Muualla on vastaan sanomatta kortti hyväksytty, lukuunottamatta Firenzen Ufficcia.

  8. Aleksis Salusjärvi says:

    Virpi Salmi teki taas virpisalmet kirjoittamalla Hesariin pikkukivan vääristelevän pentikäistekstin: http://www.hs.fi/juttusarja/salmi/artikkeli/Sytyt%C3%A4+kynttil%C3%A4+Reijolle/1135269304361

    Hänen pääpointtinsa on, että Reijo-kampanjassa on kyse rahasta ja siitä, että avustajina toimivat journalistit ovat yrittäjän asemassa vapaita tekemään mitä huvittaa.

    Hän auliisti sivuttaa sen, että olennaisinta koko tässä tapauksessa on julkaisuoikeudet ja siis lopulta tekijän vastuukysymykset esim. sellaisissa tapauksissa, jossa uutiskuvaa käytetään myöhemmin jossain toisessa yhteydessä kysymättä ja ilmoittamatta kuvaajalle tai kuvatulle asiasta yhtään mitään.

    Rahasta voi aina puhua, ja se on tehokas tapa banalisoida mikä hyvänsä keskustelu. Raha on tylsä ja nuiva puheenaihe. Se, että väittää puolen tuhannen journalistin marssineen rahan takia on kuitenkin hävytöntä valehtelua. Rahan sijaan olennaisempaa on esim. se, että avustaja luokitellaan yrittäjän ja palkollisen väliin niin, että hän on kaiken työlainsäädännön ulkopuolella. Kuten Putte Wilhelmsson kirjoittaa: hänellä sälytetään yrittäjän riskit vailla mahdollisuutta rikastua.

    No mitäs pienistä, kun joutuu samalla luopumaan julkaisuoikeuksistaan säilyttäen kuitenkin julkaisijan riskit. Tämäkin on mitätöntä verrattuna siihen, että syndikaatit ovat luopuneet kaikesta dialogista ja tuottavat maailmankuvansa totalitaristisessa pravda-hengessä.

    Virpi Salmi ilkkumassa tästä asiasta on suurin piirtein sama kuin hovinarri Will Somers ilkkumassa hoviväelle, joka yrittää saada Henrik VIII:n lopettamaan vaimojensa murhaamisen.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Haha, minä meinasin tuon Salmen aivoliman tänne laittaa mutta ajattelin etten ala levittämään törkylinkkejä. Tuo on jopa Salmen kolumniksi surkea, miltei luulisi proosarunoksi!

      Tämmönen kolumni näyttää hiton rumalta, kun HS ja Sanoma on aika keskeisesti olleet puheenaiheena free-sopimustensa takia jo jonkin aikaa. Tämä ei siis minusta ole sontaa vain Salmelta, vaan Hesari, tuo mahtikonserniorkesterin mojovin marakassimarakatti siinä esittelee peräpuoltaan laajalle avustajasakilleen. Hyvä, just noin!

      No, yritän muotoilla: nykyaikaisen tiedotusvälineistön ja lehdistön synty liittyi sananvapauden, modernin demokratian ja valistusajattelun konkretisoitumiseen länsimaissa. Lehdistön funktio on ns. vapaissa maissa ollut juuri tämä, ja silloin kun lehdistö (+muut tiedotusvälineet) ovat ottaneet jonkun toisen funktion, on puhuttu totalitarismista ja propagandasta. Historiallisesti. Nämä on isoja sanoja, mutta me kuitenkin eletään sellaisessa maailmassa jossa nuo isot sanat tämän tästä on tapahtuneet.

      Lehdistö on jo eräämmän vuoden miettinyt, että mikäs eteen kun levikki laskee ja uusmediat uhkaa. Omien vahvuuksien syöminen on siinä tilanteessa tuskin mielekästä. Jos lehdistö ei pysty täyttämään, tai pahemminkin HALUA täyttää, sitä yhteiskunnallista funktiota, jonka se on suhteellisen vakiintuneesti Suomessakin ottanut 1800-luvulta alkaen, musta tuntuu, että on turha nillittää sanomalehtien huonosta asemasta.

      Vapaus on miltei kaikki mitä freelancerilla on, jos hän sen menettää, hän voi ainakin tienata paremmin elintarvikeliikkeen keskusvarastolla tai makkaratehtaan liukuhihnalla kuin suomalaisten mediakonsernien kengänkiillottajana. Sitä se Salmen Virpikin näemmä toimittaa tuolla.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Sä olet täysin oikeassa. Julkaisualusta tekee tosta kolumnista ennemminkin propagandaa kuin pikkukivaa satiiria. En tiedä mitä ne hesarissa aatteli hyväksyessään ton, mutta kokonaisuus on lähinnä huolestuttava.

        Huolestuttavaa on myös se, että talon sisällä tosta varmaan puhutaan kohuna, eli positiivisena huomiona, kun he taas osuivat ajan hermoon. Lainaan tähän tekstiä toisen blogin kommenttiraidasta, mutta jätän kirjoittajan nimen pois, ettei hän sotkeennu tähän keskusteluun. Tämän hieman sorvatun katkelman soisin kuitenkin Salmen huoneentauluksi:

        “Kun lehtijutun seurauksena on ÄLÄHDYS kirjoittajan ainoa johtopäätös näyttää usein olevan, että reaktion taustalla on nimenomaan tekstissä piilevä TOTUUS.

        Näin varmasti onkin, mutta sietäisi tarkemmin harkita, MIKÄ totuus loppujen lopuksi onkaan se kirjoituksen kohteeseen kolahtanut.

        Jos menen tästä nyt Stockmannin edustalle etsimään ensimmäisen tummahipiäisen henkilön, ja alan huutaa hänelle, että saatanan varasteleva neekeri, ja henkilö pahoittaa siitä mielensä, kumpikohan seuraavasti totuuksista häneen KOLAHTI:

        a) se että hän tunnisti itsessään totuuden: ihonvärinsä aiheuttaman varastelun tarpeen
        b) vai se että hän tunnisti MAAILMASSA totuuden: ihmisiin loputtoman syvälle pinttyneen perustelemattoman ennakkoluuloisuuden”

        Jollain tavoin säälittää Salmen kohtalo. Jos hän nyt onkin saanut maineen luotettavana ratsuna kapitalistisen syndikaattijournalismin lakeijana, hän on edelleen pelkkä Sanoman hallituksen uskollinen ovimatto, joka kerää sylkeä päälleen kaikilta kollegoiltaan.

        • Maaria Pääjärvi says:

          Harvinaisen tismalleen. Mietin tätä samaa juttua eilen kun monessakin fb-statuksessa kyseenalaistettiin Virpi Salmen järjen tila, oikeutetusti. Jos joku suuttuu typeryksen sanomisista, niin silloin… on kolahtanut? Osunut arkaan paikkaan? Asioista on ilmeisesti ihan turha yrittää puhua, koska tuolla kolahdus-kortilla on niin helppo viedä asia henkilökohtaiselle tasolle. “Ai että nyt kaikki herkkis-friikut suuttu ja niitten kaverit kans! Hähää, tavoite saavutettu!”

          Mutta ei tosiaan vain Salmen hölmöys vaan se keisarillinen ele, jonka HS lähetti omille avustajilleen ja samalla muille. Paperipussillinen oksennusta.

  9. Maaria Pääjärvi says:

    “Vastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinen sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 9.9.), ettei Journalistiliitto edusta freelancereita.”

    Journalistiliiton edunvalvontajohtaja Petri Savolainen oikaisee Pentikäisen virhettä, ja: “oheinen kirjoitus lähetettiin Helsingin Sanomiin 9.9., mutta sitä ei julkaistu.”

    http://www.journalistiliitto.fi/?x233158=5499391

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.