Julkisuus on vain haamu, ei täydellinen paisti

Risto Niemi-Pynttäri | April 12th, 2012 - 23:32

Pohdin yhä julkisuutta ja kirjallisuutta. Ihmettelen edellisen postauksen jälkeenkin sitä, miksi kirjallisuus ei voi esiintyä tiedotusvälineissä enempää omalla äänellään, otteina ja lukunäytteinä. Kirjallisen julkisuuden yhteys itse teksteihin on heiveröistä, ja usein epäolennaista, niin että teos itse jää oman julkisuutensa haamuksi.

Koko kysymys suuntautuu kirjallisuuden tulevaisuuteen sikäli, että suora linkki verkko-lehdestä verkkokirjaan, pdf-versioon tai laajoihin lukunäytteisiin avaisi mahdollisuuden siirtyä joustavasti teoksen luonnehduinnasta tai kritiikistä teokseen itseensä.

Tämän ihmetyksen lähtökohta on kysymys kirjasta omana tilanaan ja kirjallisuuspuheesta, joka on ihmeen heikosti kosketuksissa teoksiin, mutta sitä kiinteämmin osana medioita.

Se miksi kirjallisuus ei ole voinut enempää esiintyä omalla äänellään perinteisessä mediassa, palautuu taiteen maailman ja tosipohjaisen tiedotuksen eroon. On kuvaavaa, että Habermasille, tuolle julkisuus-käsitteen filosofille, romaani edusti yksityistä kokemusta,  julkinen teoksesta tuli vasta sitten, kun kritiikki käsitteli sitä. Tämä on käytäntö: kirjallisuus-keskustelu ja kritiikki on perinteisesti edustanut kirjallisuuden ääntä julkisessa maailmassa.

Perinteisen taiteen autonomia-ajatuksen mukaan romaanitaide voi vapaasti luoda oman maailmansa. Tällä vapaudella on hintanaan se, että sanataidetta ei voi ottaa todesta. Samasta asiasta kertoo se, että faktoja käsittelevä toimittaja nauttii kuukausipalkkaa kirjoitustyöstään, ja vapaa kirjailija hakee apurahoja tullakseen toimeen. Kumpaakaan ei ole syytä väheksyä, tämä taloudellinen käytäntö kertoo paljon vapauden alueen ja faktojen alueen erosta. Toisin sanoen sanataiteen vapaa alue on erillään informaatiotaloudesta ja sen tuottamasta julkisuudessa, se saa vapaasti luoda elämyksellisiä tilojaan toisaalle.

Tätä pohtiessani huomasin, että Satu Taskisen esikoisromaania, ja hänen kolumnejaan vertaamalla voisi käsitellä tätä kysymystä. Mitä paljastuu, kun Taskisen Wien-romaanin rinnastaa hänen Wien-kolumneihinsa ? Ehkä jotain muutakin kuin sen, että kirjoituspalkkiot kolumneista usean vuoden ajalta ovat varmaan moninkertaisia romaaniin verrattuna – samoin lukijoiden määrä.

Samalla voi ihmetellä sitä, miksi kolumni asettuu kotoisasti eri medioihin mutta taideproosa tuntuu olevan pysyvästi vieras niissä kaikissa.

Tuntuu että Täydellinen paisti (2011) ei ole päässyt kunnolla esille, vaikka Satu Taskinen voittikin teoksellaan Hesarin esikoiskirjapalkinnon. Taskisen teksteistä suuri yleisö tuntee paremmin Voima-lehden fifi-verkkosivuilla julkaistut, Wieniä ja Itävaltaa käsittelevät blogitekstit, jotka tyyliltään ovat kolumneja.

Taskisen kolumnit ovat lajilleen tyypillisiä, ne kommentoivat elämää Wienissä. Aiheet ja huomiot koskettavat nimenomaan “yleistä elämää” usein itävaltalaisen median pohjalta. Tähän verrattuna Täydellinen paisti -romaani kertoo yksityiselämästä: se kuvaa sukupäivällisen valmistelua itävaltalaisittain taustanaan sama Wien.

Tietoa Taskisen romaanista löytyy verkosta. Yleisten luonnehdintojen mukaan voi koota asiasanojen listan: kulttuurien erot, ulkopuolisuus, satiirinen naisen täydellisyyden tavoittelun kuvaus. Nämä termit ovat varsin ohuita ja abstrakteja, ne toimivat vain asiasanoina asiasta jo kiinnostuneille.

Vaikka proosa olisi kuinka konkreettista, aistittavaa ja kerronnallisesti helppoa – niin mediassa sen kohtalona on esiintyä asiasanoiden rajaamissa puitteissa. Asiasanat ovat informaatiota. Kritiikin kieli ei voi imitoida teosta, sen  on pakko korvata teoksen oma ja konkreettinen kieli asiasanoilla ja luonnehdinnoilla. Tilanne olisi aivan toinen, jos lukija voisi kritiikin rinnalla lukea otteita teoksesta. Mutta verkosta löytyy vain yksi ote Täydellisestä paistista, se on kuuden rivin mittainen.

Tämä on yleisen käytännön yksinkertaista ihmettelyä.

Tuo ainoa sitaatti Täydellisestä paistista on todella vähän verrattuna siihen samoja asiasanoja toistavaan tietoon, mitä teoksesta on saatavilla. Tilanne on kuvaava:  kvasitietoa on moninkertaisesti enemmän kuin tekstinäytteitä. Pikaisella haulla löysin uutiset Satu Taskisen saamasta Hesarin esikoiskirjapalkinnosta viime syksyltä, pikahaastattelut, lyhkäiset lehtikritiikit, blogijutut – sekä kummallinen jutusta toiseen levinnyt käsitys, että tämä romaani olisi jonkinlaista tajunnanvirtaa.

Kirjallisuuslehtien perusteellisemmissa arvioissa tämä erehdys olisi ehkä korjattu, mutta Parnasso, Nuori Voima tai Kiiltomato eivät ilmeisesti ole arvioineet teosta.

Romaani, jossa on vuolas minä-kertoja, eikä erillisiä lukuja, ei ole sama asia kuin tajunnanvirta. Eräästä verkkoblogista löytynyt ote paistin valmistuksesta osoittaa, että kyseessä on aivan tavallinen selostus:

 

”Se oli syötäväksi tarkoitettua lihaa. Kuorisin valkosipulin ja sekoittaisin mausteet ja taas, taas minä olin kuin olinkin tullut vilkaisseeksi tuohon viheliäiseen kelloon. Kello tuijotti takaisin. Toisaalta, jos oppiminen olisi helppoa, kaikki ihmiset olisivat neroja. Rauhallisesti askel kerrallaan. Täytyy laittaa ruokaa. Täytyy siivota ruoanvalmistuksen jäljet. Täytyy antaa vieraiden tulla, täytyy syödä ja olla niin kuin ihmiset ovat. Kaikki muutkin ihmiset pystyvät tähän.”

 

Tämä minä-kertojan maailma ei ole erityisen fiktiivinen. Kertoja eroaa tv-kokista vain siinä, että jälkimmäinen tekee täydellisen suorituksen. Taskinen on eräässä haastattelussa todennut, ettei ole itse koskaan edes valmistanut sianpaistia. Romaanin kannalta tällainen asiantuntemattomuus on etu: tekstin komiikka nousee kokemattoman kokkauksesta ja huonosta reseptin lukutaidosta. Romaani voi siis lähteä vitsistä ja kehittyä rikkaaksi vitsin laajentumaksi. Ongelma on, että yleisjulkisuudessa romaani typistyy takaisin vitsiksi.

Taskisen romaanissa kyse ei ole välittömästä tajunnan kuvauksesta, kertoja on pikemminkin selostaja, joka kertoo ulkopuoliselle mitä tapahtuu. Tällainen selostava tyyli on suomalaisessa proosassa ollut lähes kiellettyä. Se on edustanut tyyliä, jota modernismin myötä on pidetty varmana huonon kerronnan merkkinä. Näytä, älä selosta sanoi modernisti, sen myötä virtuoosimaiset kertojat joutuivat vaikenemaan.

Satu Taskisen vuolaasti selostava minä-kertoja on virtuoosi. Romaanin rakenteesta, ja sen tavasta asettaa triviaali sukupäivällinen keskiöön, voi löytää yhteyksiä itävaltalaisen proosan huippuihin, kuten Thomas Bernhardiin ja Elfhilde Jelinekiin. Ajatus täydellisen aterian valmistamisesta pyhäinpäivän sukupäivälliselle tarjoaa mahdollisuuden käsitellä hirvittävän sovinnaisia tapoja yhdistyneenä täydellisyyden tavoitteluun.

Täydellisen paistin kertoja jää hieman liikaa komiikansa valtaan. Hän ottaa selvästi yleisökseen suomalaisen lukijakunnan. Sillä keille muille kertoja suuntaa sanansa, käyttäessään omasta miehestään nimitystä ”Itävaltalainen”.

Itse asiassa selostaessaan kertoja suuntautuu aina lukijoihin päin, joskus tilanteiden kustannuksella. Taskisen selostava kertoja ei erehdy osoittelemaan tapakulttuurin eroja ja tekemään komiikkaa ”näin suomalaisnainen säheltää Wienissä” -malliin. Kertoja suuntautuu toisaalle, vuolaaseen suomen kielen käyttöön.

Aiheensa puolesta Täydellinen paisti voisi kuulua vitsivalikoimaan ”mitä suomalainen luulee että hänestä ajatellaan ulkomailla”. Tai romaanin luonnehdinta voisi jäädä vain ruokahuumorin tasolle kuten seuraava knöödeleitten moittiminen:

”Knöödelitaikina ei ollut ottanut onnistuakseen, vaikka minä tein kaiken niin kuin ohjeissa käskettiin. Se oli aina liian löysää tai liian tiukkaa. Taikinan murusia lillui avuttomina keitinvedessä, eikä niistä saanut edes jälkeenpäin pusertamalla muovailtua koossa pysyvää palloa. Minä en pitänyt knöödeleistä. En ollut koskaan pitänyt niistä. En voinut sietää koko ideaa knöödeleistä. Kuka ihme oli tullut ajatelleeksi syödä märkää, kastettua leipää?”

Täydellisessä paistissa ei ole kyse ruoka-aiheisesta romaanista, sen laji on toinen kuin ruokakirjoissa ja hyviä neuvoja tarjoavissa ruokablogeissa: niissä ruuan laiton ongelmien tulee aina ratketa.

Tämä kuulostaa triviaalilta, mutta voisi väittää, että sanataide on eristetty käytännön tiedonvälityksestä siksi, että se ei tarjoa hyödyllisiä neuvoja.

Satu Taskisen Voima-lehden kolumni nimeltä ”Resepti huippusuorituksiin” (5.4.2012) rinnastuu kiinnostavalla tavalla Täydelliseen paistiin. Kolumnissa käsitellään itävaltalaista täydellisyyden tavoittelua talviurheilulajeissa.

Lehdessä on sopivaa pohtia täydellisen suorituksen kaavaa. Paneutumien keittiössä epäonnistumiseen jäisi kolumnissa vain komiikan tasolle. Huippu-urheilu on aiheena parempi silloin, kun kirjoitetaan yleisjulkisuuden ehdoilla. Silloin on tyypillistä kierrättää jo tunnettuja asioita: kaikki tietävät itävaltalaisten ylivoiman mäkihypyssä ja alppilajeissa. Tuttujen asioiden toiston hintana on tietysti fraasimaisuus: hajamielisen lukijan mieleen jää Taskisen kolumnista päällimmäiseksi vain ajatus, että ovat ne itävaltalaiset vaativia ja täydellisyyden tavoittelijoita.

”Itävaltalaiset urheilijat, etenkin mäkihyppääjät ja alppihiihtäjät ovat tottuneet siihen, että he voittavat. Heiltä myös odotetaan voittoa. Jos he eivät voita, Itävallan kansa lohduttaa itseään sillä, että hyvä vain, että itävaltalaiset joskus eivät voita, jotta lajeihin säilyy kiinnostus. Voi siinä jotain perää olla.

Paineet ovat tietenkin tällaisilla huippusuorituksiin tottuneilla ja venyneillä urheilijoilla suuret, ja niinpä seuraankin huiman kiinnostuneina, kuinka he niistä sel-viytyvät. Ajattelen, että heiltä voisi oppia jotain.”

Itävallassa siis hyväksytään vain täydelliset suoritukset, se oli silmäilevän lukijan ennakkoluuloinen mielikuva.
”Resepti huippusuorituksiin” kolumnin loppuosa syventää kysymystä. Siinä pohditaan sitä, kuinka täydellinen suoritus edellyttää herkkyyttä ja rentoutta. Pelkät itseen kohdistetut vaatimukset johtavat epäonnistumiseen kuten Täydellisessä paistissa minä-kertojalle käy.

Kolumnissa pohditaan siis täydellisyyttä ja esitetään kysymykseen ehkä viisaampi ja syvällisempi ratkaisuehdotus, kuin mitä romaanista löytyy. Toki saman tiedon saa jos seuraa televisiosta mäkihyppyä.

Romaanille luonteenomainen uteliaisuus suuntautuu toisaalle kuin onnistuneen suorituksen kaavaan ja hyviin neuvoihin. Täydellisessä paistissa aiheena on täydellisyyden tavoittelu sukupäivällistä valmistettaessa. Se ei tarjoa lukijalle viisasta neuvoa kuinka toimia oikein, jos joutuu emännöimään päivällisiä wieniläisittäin.

Täydellisen paistin aihe koko rikkaudessaan tulee lukijalle ymmärrettäväksi vasta lopussa. Kolumnissa aihe on otsikossa ja teksti on suoraa aiheen käsittelyä.

Romaanitaiteen suhde aiheeseensa on päinvastainen kuin journalismissa: siinä missä toi-mittajat etsivät uusia aiheita, siinä kirjailijaa kiinnostaa ennen kaikkea tapa käsitellä aihetta. Romaanissa aihe voi olla niin vivahteikas ja monisyinen, että vasta teoksen luettuaan lukija ymmärtää mitä se aihe tarkoitti.

Ehkä romaanin ja tiedonvälityksen suhde on käänteinen, jos niillä on täydellisen päinvastainen suhde aiheeseen niin saattaa olla muutenkin käänteinen suhde,  ehkä kirjallisuus lähestyy julkisia asioita jotenkin sisältä päin.

11 kommenttia

  1. mervi kantokorpi says:

    Risto, kiitos tästä Taskis-esimerkistä: nyt edellinenkin postauksesi aukesi oikein kunnolla. – Jaan alusta loppuun näkemyksesi kirjallisuuden ja julkisuuden suhteesta.

  2. Jani says:

    Voisiko asia liittyä jotenkin eritasoisten maailmoiden väliseen kommunikointiin?

    Kirjallisuuden ajatellaan ehkä kuuluvan “taidemaailmaan”, kun median taas katsotaan kuuluvaan tavalliseen maailmaan. Siksi kirjojen ei ajatella toimivan tavallisessa maailmassa sellaisenaan, vaan ne vaativat välitystä sen kielelle.

    Tämä puolestaan ennakko-oletukseen siitä, että “taidemaailma” on useimmille toisten maailma ja jotain, johon itsellä ei ole osallisuutta tai kosketusta.

  3. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Kiitos Janille kiteytyksestä ja Merville kommentista. Tuo ero taiteen maailmoiden ja tiedottavan informaation välillä ei ole onneksi niin jyrkkä miltä pikaisesti ajateltuna näyttää. Sen sijaan, että julkaistaan teos ja tiedotetaan siitä kaikkien konventioiden mukaan, on myös sellaista taidetta joka käsittelee omaa julkistamistaan. Esimerkiksi.

    • “Tuo ero taiteen maailmoiden ja tiedottavan informaation välillä ei ole onneksi niin jyrkkä miltä pikaisesti ajateltuna näyttää.”

      On tietysti eriäviäkin mielipiteitä. Danto, joka käsitettä “taidemaailma” ilmeisesti ensimmäistä kertaa käytti, on nimenomaan sitä mieltä, että taideteoksen ja “pelkän objektin” tai “pelkän tekstin” ero on ontologinen ja siksi ehdoton. The Transfiguration of the Commonplacessa Danto käyttää aika paljon sivuja osoittaakseen, että jokin objekti joutuessaan taidemaailman piiriin transsendoituu eli muuttuu toiseksi eli saa ominaisuuksia, joita sillä aiemmin ei ollut. Jos otetaan rinnakkain kaksi fyysisesti täysin samanlaista arkipäivän objektia (mikä hyvänsä pisuaari käy), joista toinen ei ole taideteos ja toinen on, huomataan esimerkiksi, että yleensä vain jälkimmäistä on luontevaa tulkita…

      Danton olennaisimpia esimerkkejä ovat Warholin readymadet, mutta myös kirjallisuuden puolelta löytyy readymadeja tai melkein readymadeja, joiden kautta paljastuu, että kaunokirjallinen teksti ja “muu teksti” kyllä poikkeavat ontologisesti toisistaan. Jos joku saa päähänsä pistää STT:n yhden päivän uutiset aakkosjärjestykseen ja julkaista kirjana, on ihan paikallaan etsiä kokonaisuudesta vaikkapa “uutisten luomaa maailmaa” tai tuon maailman “keinotekoisuutta” koskevaa yleistä (metaforista) väitettä. Sen sijaan ilman taideteokseksi muuntamisen elettä jonkin satunnaisen päivän uutistarjontaa ei voi lukea minkäänlaisena metaforana. Tekstit ovat vain uutisia. Jos niitä joku alkaisi tähän tapaan lukea ja tulkita, tämä lukemistapahtuma itsessään muuttuisi performanssiksi, siis jälleen tietynlaiseksi taideteokseksi, ja metaforinen taso liittyisi itseasiassa tähän performanssiin eikä “uutisiin sinänsä”.

      Tässä on siis tiettyä symmetriaa: Kun kaunokirjallinen teksti tyypillisesti esiintyy mediassa “näytteenä” ja kokonaisenakin yleensä “esimerkkinä” (esim. yksittäinen runo kokoelmasta), tarkoitus on yleensä tehdä taidetta koskeva uutinen eikä taidetta. Kritiikkikin on periaatteessa uutisteksti: nyt on tullut tämmöistä, näin se sijoittuu aiempien teosten ja tyylisuuntien kontekstiin, tällainen on keskeinen sisältö. Mutta ei vain kirjallinen teksti voi esiintyä “itsenään” mediassa, vaan myöskin journalistinen teksti muuttuu kaunokirjallisen teoksen osaksi joutuessaan joksikin muuksi kuin journalistiseksi tekstiksi.

      (Ja ehkä journalistisen ja kaunokirjallisen tekstin ero näkyy vielä siinäkin, miten kokeellinen kritiikki tuppaa muuntumaan taiteeksi, jonka aiheena on kirjallisuuspuhe…)

  4. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Hieno vastaväite Tuukalta, ja vakuuttavasti Dantoon tukeutuen: mutta se tuomitsee arjen aika lohduttomaan tilaan. Onko taideobjektin ja arkiobjektin ero tosiaan niin ehdoton?
    Kannattasisin tuon kommentin toista painotusta – tuo ero on ele, erilleen ottamisen ele. Sen myötä redymade onkin koko ajan kahdessa maailmassa (jos se olisi vain taiteen piirissä, kuka edes tietäisi sen olevan redymade).
    Millä tavalla tekstinäyte on olemassa kun se siirretään teoksesta lehden sivulle – se on hyvä kysymys. Ikään kuin redymaden kääntöpuolena tekstiotteessa tapahtuu ele, jossa muutama poeettinen lause tungetaan leipätekstin joukkoon – ja samalla sen voima katoaa. Ehkä joku kirjallinen sielu voi sen huomata sieltä, ei muut.
    Mutta en usko, että kaikki näytteet olisivat samalla tavalla turhia yrityksiä ilmaista jotain taiteeseen kuuluvaa täällä leipätekstin maailmassa.

    Esimerkin ja detaljin olemukseen voi liittyä mahdollisuuksia, joita ei ole huomattu.

    Beispiel zum Beispiel ! Voiko ajatella, että “esimerkki” voisi olla sellainen oheisleikki, että se leikkisi oman pienen kuvionsa minne se asetetaankin ?

    Tai vakuuttava yksityiskohta, detalji. Alunperin pyhäinjäännös, joka todistaa konkreettisella tavalla jotain muinaista ihmettä. Minusta nuo molemmat “näytteen” käytön tavat todistavat sitä, että taiteen ja arkimaailman ero ei ole ehdoton, joskus tuollaiset siirrännäiset voivat onnistua.

    • Lisään vielä, että omat varaukseni yllä esittämääni dantolaista ajattelua kohtaan koskevat ennen kaikkea taideteoksen luonnetta (passiivisena) objektina, jota esim. tulkitaan (ja tietysti myös ostetaan ja myydään). Ylipäänsä Danto ajattelee ainakin Transfigurationissa jotenkin ikään kuin subjektia ei olisi olemassa ja olisi vain neutraali objektien maailma, jossa objektit muuntuvat ja liikahtelevat kategoriasta toiseen. Transfigurationin esittämän teorian kannalta myös esimerkiksi ero hyvän ja huonon tai suuren ja vähämerkityksellisen taiteen välillä on epäolennainen. Siten se ei juuri auta pohdittaessa vaikkapa sitä, miksi kirjallisuudella “ei ole mitään vaikutusta” (kuten edellisessä postauksessasi kirjoitit) tai miksi sitä vaikutusta on ainakin huomattavasti vähemmän kuin jokunen sukupolvi aiemmin. Päinvastoin: Dantoon ripustautuminen tämänlaisia kysymyksiä mietittäessä voi hyvinkin johtaa umpikujaan, koska taideteos on hänen teoriassaan niin leimallisesti passiivinen objekti. Luulen, että esimerkiksi jokin fenomenologisempi lähestymistapa voisi näiden kysymysten äärellä toimia sittenkin paremmin.

      Varsinkin tekstuaalisen taideteoksen voisi kenties nähdä myös tilana, jonkinlaisena maailmana, johon lukiessaan joutuu – tai jopa vieraana ajatteluna, joka täyttää lukevan subjektin tyhjyyden. Järisyttävimpiin lukukokemuksiin liittyy jonkinlainen itsensä hukkaaminen: vaikkapa jotain romaania lukiessa huomaa äkisti romaanin ajatusten ja romaanihenkilöiden kokemusten työntyvän hetkellisesti omien ajatusten ja kokemusten tielle ja jopa muuttavan niitä. Tällöin romaani ei ole enää objekti, jonka pohjalta lukija rakentelee tulkintojaan, vaan romaani muuttuu ikään kuin pseudoaktiiviseksi voimaksi ja ryhtyy tulkitsemaan lukijaa. (Tässä yhteydessä voisi sitten miettiä, mitä Girard hourii “romaanin revelaatiosta” tai kahlata ehkä Bahtinin ajatuksia dialogisuudesta… Mutta en nyt jatka tätä kehittelyä enää tällä erää, tai joku vielä luulee, ettei minulla ole lainkaan ns. “oikeaa elämää”.)

  5. jonimatti says:

    Selostajien mestari ehkä sitten olisi suomeksi Maila Pylkkönen (esim. Virheitä).

  6. “Onko taideobjektin ja arkiobjektin ero tosiaan niin ehdoton? Kannattasisin tuon kommentin toista painotusta – tuo ero on ele, erilleen ottamisen ele. Sen myötä redymade onkin koko ajan kahdessa maailmassa (jos se olisi vain taiteen piirissä, kuka edes tietäisi sen olevan redymade).”

    Nähdäkseni tätä “kahdessa maailmassa” olemista ei tarvita. Käsite “readymade” viestii, että “tämä objekti on transsendoitunut arkimaailmasta taidemaailmaan”, se on siis jossain mielessä objektin historiaa kantava käsite. Ja vaikuttaa siltä, että arkiobjektin muuttuminen readymade-taideobjektiksi kyllä lakkauttaa sen olemassaolon “pelkkänä arkiobjektina”. Vaikka arkiobjekti muuttuessaan readymade-taideobjektiksi säilyttää kaikki fyysiset ominaisuutensa, jolloin jokainen käytännöllinen käyttö on yhä mahdollinen, nämä käytännölliset käytöt tuppaavat nekin joutumaan taidemaailman vaikutuspiiriin. Taideteos-pisuaariin kuseminen on ikään kuin vääjäämättä enemmän kuin kusemista, se on performanssi…

    Dantolaisessa katsannossa arkiobjektin ja taideobjektin ero ei perustu niiden havaittaviin ominaisuuksiin vaan ontologiseen statukseen. Tästä näkökulmasta journalistisen tekstin ja kaunokirjallista tekstin ero ei täydellisesti tyhjene niiden ominaisuuksiin teksteinä (vaikkapa sanajärjestyksiin, sanastoon, adjektiivien käyttöön ym.), vaan ne pysyvät tulkinnan kannalta erilaisina sellaisessakin tilanteessa, jossa ne eivät lainkaan poikkea toisistaan (kuten STT:n uutiset aiemman kommenttini esimerkissä).

    Tämä ero on syvempi kuin silkka “kontekstin” vaikutus tulkintaan. Ajatellaan vaikka kulunutta vitsiä, jossa taideyleisö harhautuu pitämään abstrakteja veistoksia esittelevässä näyttelyssä nököttävää sähkökaappia tms. taideteoksena. Ensivaikutelma voi olla, että tällainen vitsi on jotenkin readymade-taiteen vastainen. Tosiasiassa se kuitenkin affirmoi taideteoksen ja pelkän objektin ontologista eroa. Koko pointti on siinä, että konteksti on hämännyt yleisön: on täysin mahdollista kuvitella, että näytteillä olisi myös sähkökaappi-readymade, mutta juuri siksi, että tavallinen sähkökaappi _ei ole_ taideteos, sen tulkitseminen taideteoksena on korni erehdys. Voidaan kuvitella, että näyttelyn sulkeuduttua näyttelytilaan tulee iso remontti, sähkökaappi vaihdetaan ja vanha kärrätään varastoon. Varaston kontekstissa tuskin kenellekään tulisi mieleen pitää vanhaa sähkökaappia taideteoksena, edes readymade-taideteoksena. Toisaalta varastoon kärrätyt readymade-teokset olisivat kuitenkin edelleenkin taideteoksia, joiden tulkinnasta taiteena voitaisiin keskustella. Ja voidaan helposti kuvitella käänteinen tilanne, jossa joku erehtyy pitämään varastossa lojuvaa Warholin arvokasta readymadea “vain arkiobjektina”… Näin on ehkä joskus käynytkin…

    En täysin tavoita ajatustasi arjen lohduttomuudesta. Dantolaista (ontologista) eroa taideobjektin ja pelkän objektin välillä ei pidä liikaa mystifioida. Nähdäkseni jokapäiväinen maailmamme on täynnä muitakin ontologisia eroja kuin taiteen luomia; fyysisesti Pitkäsen piha ei välttämättä poikkea Putkosen pihasta muuten kuin sijainniltaan, mutta siitä huolimatta Pitkänen saa istuttaa tulppaaneja vain omalle pihalleen. Omistusoikeus erottaa ja jakaa asioita ja antaa niille ominaisuuksia, jotka eivät ole seurausta niiden fyysisestä ominaislaadusta. Myös pelit luovat arkitodellisuudesta eroavia, omilla säännöillään toimivia tiloja, joissa arkitodellisuudessa täysin merkityksettömät eleet – kuten esimerkiksi jalkapallon potkaiseminen maaliin – muuntuvat äkisti valtavan tärkeiksi.

  7. Tjaa, lisäsin näköjään tuon “Lisään vielä” -lisäykseni väärään kohtaan. Sen piti mennä tuon jalkapalloon päättyvän kommentin perään.

  8. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Millä tavalla tekstinäyte on olemassa kun se siirretään teoksesta lehden sivulle? Päinvastoin kuin “redymade”.

    Tuukka siirsi keskustelun nyt taiteen sisälle, ja on aika vaikeaa palauttaa siihen kysymystä taiteen ja tiedotuksen välisestä erosta. Ehkä on syytä lopettaa ja palata jostain toisesta kulmasta ihmettelemään asiaa myöhemmin.

    Koen ontologian sen verran isona asiana, etten käyttäisi sitä tässä: eleet ja kynnykset ja performatiiviset kehystykset riittäisivät. Ja toisaalta kahden maailman ontologinen kuilu ja kuilun ylitys on tuottanut valtavasti mieltä kiihottavaa todistusaineistoa: (pyhäinjäännköset, varastettu esine taskussa, kuolleen puhe nauhalla, löydetty tekstilappu, pulloposti, ym – eikö noihin liity jotain erityistä siksi että ne kantavat mukanaan jotain tänne vierasta).

    Kaikki muuttuu tiedotusvälineissä “kulttuurisaippuaksi” sanoi eräs musiikkitoimittaja – tarkoitti varmaan kulttuurisaippuaoopperaa. Taiteen ja tiedotuksen välisen kuilun tunnistamisessa Tuukan huomio on todella arvokas.Toisaalta tuntuu, että taiteen ja tiedonvälityksen rajalle on nousemassa turhan iso muuri. Kirjallisuusotteen siirtäminen lehteen käy kohta mahdottomaksi… tai ne alkavat tulla todella kiinnostaviksi. Edellisessä kommentissa viittasin jo “Esimerkkiin” ja “näytteeseen” ja “detaljiin” (kun niiden kohdalle pysähtyy ihmettelemään millä ehdoilla ne toimivat)

    “Järisyttävimpiin lukukokemuksiin liittyy jonkinlainen itsensä hukkaaminen: vaikkapa jotain romaania lukiessa huomaa äkisti romaanin ajatusten ja romaanihenkilöiden kokemusten työntyvän hetkellisesti omien ajatusten ja kokemusten tielle ja jopa muuttavan niitä…”

    Miksi runous täytyy kursivoida ja kehystää kun se siirretään lehteen? Miksi novelliin täytyy tulla piirroskuvitus (ei missään nimessä valokuva) kun se siirtyy lehteen ?

  9. “Miksi runous täytyy kursivoida ja kehystää kun se siirretään lehteen? Miksi novelliin täytyy tulla piirroskuvitus (ei missään nimessä valokuva) kun se siirtyy lehteen ?”

    Essee tuntuu kuitenkin pärjäävän paremmin journalistisen tekstin seassa. Implikoiko tämä, että essee ei ole taidetta, vaikka sillä onkin monia kaunokirjallisen tekstin piirteitä? Puhuuko essee samalta tasolta kuin journalistinen teksti?

    Tohtiiko tätä tosin pohtia. Äkkiä on nenät täynnä herneitä… Voin vain kuvitella, minkä määrän hatemailia saisi, jos kirjoittaisi jutun nimeltä “Kirjallisuutta joka ei ole taidetta”.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.