Jussi Parviainen ja sananvapaus

Aleksis Salusjärvi | December 29th, 2011 - 20:40


 

Olen syksyn aikana seurannut Jussi Parviaisen käsistä karanneen mopon syöksymistä yhä syvemmälle metsään. Parviainen alkoi joskus syyskuussa julkaista blogissaan lapsivaimonsa genitaalikuvia ja -videoita saadakseen hybrisen tunne-elämänsä mahdollisimman rikki. Sitten vaimo petti häntä ja sitä puitiin suorassa tv-lähetyksessä. Tämä kaikki tulee jäämään kulttuurihistoriaan sellaisenaan; jotain kiteytyi tässä väsyneessä dramaturgissa, joka nylki itseään draaman nimissä ja ajautui niin hirveään ahdistukseen, että sellaista pääsee harvoin todistamaan.

 

Selviydyttyään hengissä lääkkeillä yrittämästään itsemurhasta Parviainen alkoi kirjoittaa juoruja julkkiksista, enimmäkseen vanhoista tutuistaan. Osa kirjoitetuista solvaavista teksteistä on totta, osa ei. Yhteistä niille kaikille on loukkaava sävy ja halu vahingoittaa.

 

Parviainen hengittää draamaa, se on hänen todellisuutensa, jonkinlainen absoluutti. Hän ei osaa laskelmoida, hänen analyyttinen ajattelunsa on heikkotasoista, hän ei käsitä kunnolla itseään ja rooliaan sosiaalisessa todellisuudessa. Mutta hän käsittää loistokkaasti draaman, hän näkee napit joita painamalla alkaa tapahtua, hän käsittää viettien roolin ihmisen motivaation moottorina ja näkee, millä ihminen rakentaa statustaan ja mitä hän pyrkii kätkemään.

 

Parviainen on klassinen modernistinen kaikkivaltiutta itsessään poteva naiivi taiteilija, joka on henkisesti niin heikko, ettei edes yritä saada itsestään otetta. Sen sijaan hän rakentaa ympärilleen hypeä kuin markkinamies ja pukee taiteekseen omaa vallanhimoaan ja marttyyrihaluaan.

 

Aikanaan fyysistä teatteria edustanut mies osuu oikeaan siinä, että vain fyysiset asiat ovat todellisia, ja kehollisuuden kautta tapahtuu kaikki draama. Hän kuvasi oman isänsä kuoleman ja liitti sen uusimpaan elokuvaansa. Hän häpäisi 19-vuotiaan tytön, jonka kehosta tuli hänen lihallisten halujensa projektio. Kaiken saamansa halveksuntaa ryöppyävän huomion hän ottaa mukisematta kiitollisena vastaan, koska ei pysty muuhun kuin huomiohakuisuuteen. Hän sotii maailmaa vastaan kuin Macbeth, kaikessa katkeruudessa ja traagisuudessa, ihmisen heikkoutta ja tyhmyyttä kuvaavassa lohduttomuudessaan – maailmassa jonka jumala ja kiintopiste on draama: “vain näyttelijä rukka, joka riehuin lavalla keikkuu aikansa ja häipyy – – tarkoitusta vailla”.

 

*

 

Koska Parviainen on onnistunut luomaan draamaa, metafiktiota ilman fiktiota, kiinnostuin hänen taustapyrkimyksistään, kunnes tajusin, että niitä ei ole. Hänellä ei ole mitään tavoitetta, hän on pelkkää amok-juoksua. Tässä kiteytyy draama puhtaimmillaan: kyse on tunnetiloista, siitä hetkestä kun maailma kiertyy preesensin ympärille. Jokainen kokee sen orgasmissa, voittaessaan arvalla, piestessään kiusaajansa, tehdessään maalin, rakastuessaan. Parviainen haluaa vain tätä hetkeä, ja saakin sen kerta toisensa jälkeen, mutta hirveällä hinnalla.

 

Huolestuttavinta taitaa kuitenkin olla hänen harhaisuutensa. Hän kuvittelee voivansa tehdä kunnianloukkauksia mielin määrin, jos otsikoi ne juoruiksi. Samalla hän julkaisee netistä löytämiään muiden ottamia kuvia tukuttain. Tämä kaikki olisi ehkä painettu villaisella, mikäli hän olisi jättänyt touhunsa tähän yksittäiseen blogspot-blogiin.

 

Mutta mitä vielä, Parviainen on perustanut nettilehden Juorukello.fi ja hankkinut itselleen ilmoitusmyyjän ja aputoimittajan. Lakien rikkomista jatketaan nyt siis oman tiedotusvälineen kautta. Tämä olisi pystypäisen tyhmänrohkeaa, jos toiminta olisi tietoista, mutta näin ei ikävä kyllä ole. Esittelyteksti “Jussi Parviainen on 30 vuotta tv-, elokuva- ja media-alalla työskennellyt dramaturgi” oikeuttaa Parviaisen mukaan hänet kirjoittamaan kenestä tahansa ihmisestä mitä tahansa, varsinkin kun hän on toisessa yhteydessä kirjoittanut, että saattaa toisinaan valehdella. Tekijänoikeusrikkomuksiaan hän ei edes yritä puolustaa.

 

Kun Suomessa on jaettu nettikirjoittelusta peräti kahden vuoden ja neljän kuukauden vankilatuomio, on hyvin todennäköistä, että Parviainen joutuu tekemisistään vastuuseen. Niin tapahtuu heti, kun joku loukatuista tekee rikosilmoituksen. Se, että luulee tällaista toimintaa lailliseksi, olisi jonkun teinin sanomana ymmärrettävää, aikuisen miehen jäljiltä se on lähinnä säälittävää – ja kun tekijänä on 30 vuotta media-alalla työskennellyt mies, se on kaiketi vain huolestuttavaa.

 

Kiinnostavaa onkin enää se, miten tämä kaikki tulee päättymään. Parviainen on saanut vangittua kaikkien huomion. Hänen blogiaan luetaan ääneen Kansallisteatterin pukuhuoneessa, hänen entiset ystävänsä seuraavat sitä huolestuneina, nettipalstat pursuavat hänen kirjoituksiaan ja niitä kopioidaan talteen eri sivuille. Koska sävellaji on kulkenut mollissa, tarina tulee epäilemättä päättymään traagisesti. Siihen pitäisi puuttua jo nyt, mutta tuskin se on mahdollista. Jouko Turkka hekumoi 90-luvulla ajatuksella tehdä omasta tuhostaan kansallinen draama. Jää nähtäväksi onko Parviaisella tämä kohtalo.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

6 kommenttia

  1. Liisu says:

    Aleksis, minäkin olen seurannut kummankin, sekä mainitsemasi lapsimorsiamen että Jussi – olin vähällä sanoa Björlingin – Parviaisen blogeista häistä alkaen heidän elämäänsä, ja ajatellut, onko se totta vai teatteria.

    Tragediaa joka tapauksessa.

    Kirjoitat aivan asiallisesti tapauksesta “vuosisadan häärikos ynnä muut syytökset”. Ja ehkä olet oikeasti huolissasi ja ehkä toistenkin pitäisi olla siitä huolissaan.

    Minä toivoisin puolestani, että se on esiintyjien yhdessä kirjoittamaa näytelmää, jossa on paljon esiintyjiä.
    Mm. pastori, jonka nimeä en muista, mutta joka vihki pariskunnan ja sanoi vuorosanat morsianta tarkoittaen: “Hän on kaunein näkemäni nainen!”

    Kauniisti ja suuresti kunnioittaen sanottu, mutta kuuluuko se nykyiseen vihkikaavaan. Soisin sen kuuluvan. Sillä papin sanomana sillä on aivan erityisen painava merkitys. Jos se ei kuulu, on se varma osoitus, että tämä esitys on taidetta. Tuo lausuma jo yksistään kohottaa näytelmän arvoa.

    En ole viime aikoina käynyt heidän blogeissaan, mutta nyt sain sysäyksen mennä sinne katsomaan ja kuuntelemaan viimeisimpiä vuorosanoja.

    Mutta sitä ennen panen sinun, Aleksis Salusjärvi, pääsi vadille, joka on tavanomaista hopeaa (ei pronssia eikä kullattu), ja kysyn sinulta vakavasti, niin kuin sekin lukisi vihkikaavassa:

    Aleksis Salusjärvi, korkeasti kunnioittamani kirjallisuus-ihminen (en tiedä titteliäsi, ihminen olet kuitenkin), mitä tarkoittaa termi “alastatus”?

    Jos vastaat tuohon niin, että sen ymmärtää, en katkaise kaulaasi.

    Ja nyt vielä vakavampi kysymys:

    Onko tämä Luutii-blogi tarkoitettu yksinomaan kirjallisuutta opiskeleville tai jo tarpeeksi opiskelleille ja siten Suomen kirjallisuutta lukevan kansanosan älymystöön kuuluville, siis ei lainkaan taviksille (jotka lukevat mitä lukevat hämäräperäisissä oloissa).

    Tämä on tärkeä kysymys, että älyäisin vetäistä varpaani täältä pois, ajoissa, ennen kuin luullaan, että ne kuuluvat näytelmään.

    Ensin kuitenkin aplodit! Taputan tuolle näytelmälle, sillä sen se ansaitsee!

    • Aleksis Salusjärvi says:

      En usko, että kukaan voi käsikirjoittaa tuollaista näytelmää mitenkään muuten kuin tekemällä elämästään näytelmän. Tämäkin tosin sopii kuvioon sikäli, että teatteri-illuusion rikkominen oli estetiikka, jota Parviainen edusti 80-luvulla ja jolla hän uudisti suomalaista teatteria. Se mitä nyt tapahtuu on teatteria vain suhteellisessa mielessä. Ehkä se kuitenkin kuvastaa nykykulttuuria siinä, että näytelmää on kaikki tilanteet, joihin ihmiset eli yleisö kiinnittää huomionsa. Esillä oleminen on näyttelemistä eikä identiteetti eroa enää roolista. Kaikki pyhät uhrataan informaation läpäisemän spektaakkeliyhteiskunnan alttarille.

      Alastatus: sosiaalinen altavastaajan rooli. Elokuvassa Rottatouille päähenkilö Remy edustaa alastatusta. Statukseltaan nouseva hahmo on toinen päähenkilö Linguini. Ylästatusta edustaa taas kriitikko Anton Ego.

      Status voi olla joko valittu (anonyymi kirjoittaja netissä) tai annettu (hovi). Kuvaavaa on, että ylästatushahmot viittaavat argumenteissaan usein itsensä sijaan arvoonsa (kuninkaat jopa puhuvat itsestään yksikön ensimmäisessä), kun taas alastatushahmot viittaavat tuntemuksiinsa.

      Mitä tulee Luutiiseen, en tiedä mitä muut kirjoittajat ajattelevat. Itse koen edustavani keskiarvoa. Olen suurimmalla osalla mittareista gaussin käyrän keskellä. Tavoitteeni on olla ihminen vailla etuliitettä, pidän siitä että tunnistit tämän.

  2. Liisu says:

    Aleksis Salusjärvi,

    luin uudestaan tuon esseesi tuolla alussa ja aivan kuin uuden aamun uudessa valossa totesin sen hienouden.

    Katkelma siitä:
    “Parviainen hengittää draamaa, se on hänen todellisuutensa, jonkinlainen absoluutti. Hän ei osaa laskelmoida, hänen analyyttinen ajattelunsa on heikkotasoista, hän ei käsitä kunnolla itseään ja rooliaan sosiaalisessa todellisuudessa. Mutta hän käsittää loistokkaasti draaman, hän näkee napit joita painamalla alkaa tapahtua, hän käsittää viettien roolin ihmisen motivaation moottorina ja näkee, millä ihminen rakentaa statustaan ja mitä hän pyrkii kätkemään.”

    Ja vähän myöhemmin:
    ” Hän sotii maailmaa vastaan kuin Macbeth, kaikessa katkeruudessa ja traagisuudessa, ihmisen heikkoutta ja tyhmyyttä kuvaavassa lohduttomuudessaan – maailmassa jonka jumala ja kiintopiste on draama: “vain näyttelijä rukka, joka riehuin lavalla keikkuu aikansa ja häipyy – – tarkoitusta vailla”.

    Ei siis ihme, että läpäisit mainiosti, yli odotusten, sinulle asettamani testin tuosta “alastatuksesta”. Selitit sen järkeenkäyvästi. En missään nimessä halua katkaista kaulaasi, päinvastoin nouset jo noiden lainaamieni pätkien ansiosta minun silmissäni “ylästatukseen”, samaan, johon jo aikaisemmin tänä aamuna nostin mielessäni Virpi Hämeen-Anttilan.

    Koskaan aikaisemmin nimittäin minulle ei ole tapahtunut sellaista, että aloittaessani uuden kirjan lukemisen, juutun jo sen esipuheeseen, joka on niin mielenkiintoisesti kirjoitettu, että pidän sitä siinä määrin loistokkaana, että en lainkaan pidä kiirettä tutustuakseni varsinaiseen kirjaan, joka sekin suoraan sanoen jo tämän esipuheen ansiosta houkuttelee.

    Kyseessä on Honoré de Balzacin TUntemeton mestariteos ja muita novelleja. Sen suomentaja on Virpi Hämeen-Anttila, ja hän on myös tuon maanmainion esipuheen kirjoittaja.

    Mitä tulee tuohon “testiin”, testasin siinä samalla itseäni ja totesin, että tuo alastatus on täysin oikea rooli minulle, sillä olen kuin pää alaspäin puunrungolla kulkeva pähkinänakkeli, jonka hieman yksioikoinen, kankeahko, ja karkeahko pehmeä ääntely sopii minulle mainiosti.

    Mutta tämän sivuhypyn jälkeen onkin jo palattava asiaan. Tuohon esseeseesi.

    Ihmettelen, jos se ei kirvoittaisi tosi paljon kommentteja. Onhan koko elämä suurta näytelmää, jonka jokainen sivuosa täydentää sen mahtavaa kokonaisuutta.

  3. JAnne Nummela says:

    No joo, Parviaisen jutuissa mua on lähinnä huolestuttanut tuo (kaksinais)moralismi vieraissakäymistä kohtaan. Onko se nyt niin sanottu, ettei moinen halu olisi viivähtänyt joskus hänenkin mielessään:-) Inhimillistä kaikki. Ihmisten pitäisi muuttua suvaitsevaisemmiksi juuri tässä suhteessa: etteivät aina olisi laittamassa muuten hyvää suhdetta lujille jonkun yojuoksun takia. Se on ennen muuta lapsellista.

    Jos hänen juorunsa ovat edes osittain totta, se riittää. Hänen vastakohtansa on vielä pahempi: poliittinen laskelmoija ja opportunisti joka käyttää sananvapauttaan ja arvovaltaansa vain ja ainoastaan johonkin epäpersoonallisen maksavan ylärakenteen kustantamaan infosotaan. Koko tuo maailma jota Parviainen myllää on paskaa, joten en lähtisi moraalisella tuohtumuksella häntä kritisoimaan. Ei hän mitään pahimpia juttuja kuitenkaan kerro, kun ei edes tiedä. Laittomuuksiin syyllistyy kyllä ja siitä voi seurata merkinnässä ennusteltua.

  4. liisu says:

    PS.
    Katson aiheelliseksi vielä kerran lainata, hiukan muunneltuna, jo aikaisemmin lainaamaani A.S.:n tekstiä:
    “Liisu (alastatus aa-pikkuliisu) hengittää draamaa, se on hänen todellisuutensa, jonkinlainen absoluutti. Hän ei osaa laskelmoida, hänen analyyttinen ajattelunsa on heikkotasoista, hän ei käsitä kunnolla itseään ja rooliaan sosiaalisessa todellisuudessa.”

    Olen tehnyt kolme uudenvuoden lupausta:
    1. Luen harvemmin Iltasanomien otsakkeita
    2. Katson korkeintaan kerran viikossa saksalaista rikossarjaa.
    3. Harvennan kommentointia; yksi viikossa riitää, sekin tarkkaan harkiten.

    Tällä ohjelmalla uskon pääseväni mielenrauhaan. Sen, miten pystyn pitämään lupaukseni, aika näyttää. Toivon parasta…
    … Hyvää uutta vuotta!

  5. Aleksis Salusjärvi says:

    Janne kirjoittaa erittäin osuvasti: “Hänen vastakohtansa on vielä pahempi: poliittinen laskelmoija ja opportunisti joka käyttää sananvapauttaan ja arvovaltaansa vain ja ainoastaan johonkin epäpersoonallisen maksavan ylärakenteen kustantamaan infosotaan. Koko tuo maailma jota Parviainen myllää on paskaa, joten en lähtisi moraalisella tuohtumuksella häntä kritisoimaan.”

    Tässä taitaa kiteytyä myös oma kiinnostukseni Parviaista kohtaan. Tarkoitukseni ei ollut moralisoida, vaan osoittaa omalta kantiltani tuota mainitsemaasi epäsuhtaa, jossa Parviainen yrittää vetää itsensä ja muiden väliin rajaa, vaikka rypee ja imee samaa sotkua, jonka yläpuolella kuvittelee olevansa. Uusimmassa tekstissään P kirjoittaa Jouko Turkasta, vaikka kaikki sanottu tuntuu osuvan ennemmin häneen itseensä:

    “Turkan subjektiivisuus tuhosi lopulta hänen mielensä. Kun ihminen saa itse päättää totuudesta mitä tahtoo, niin lopputuloksena on hänen itsensä kokonaan “määräämä” maailman järjestys ja sen suhteen ei sitten kukaan voikkaan auttaa häntä.”

    Liisu, olen pohtinut tuota Tuntematonsa mestariteosta, mutta en jostain syystä oikein päässyt Balzacin aaltopituudelle. Koko tuo novellikokoelma on jäänyt minulle etäiseksi, vaikka kyseessä on lempikirjailijani. Tuntuu, että B. tarvitsee satoja sivuja päästäkseen ytimeen, että vasta kirjoittaessaan koko maailman näkyviin, alkaa hahmot paljastua samastuttavina ja kokonaisina. Jälleen päästään draamaan: vasta tilanne jonka ihminen on itse luonut ja josta hän kärsii, paljastaa jotain syvempää ihmisyydestä. Romantiikka on kykyä uhrata järki ja laskelmoivuus haaveille ja tunteille. Siinä käy usein huonosti, mutta karmein kohtalo on niillä, jotka eivät anna tunteiden sekoittaa tavoitteitaan.

    Toivottavasti teit oikeat lupaukset tälle vuodelle. Itse pohdin hetken että pitäisikö luvata jotain, mutta en osaa nähdä numeroiden muuttumista kalenterissa elämääni jaksottavana asiana.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.