Jyväskylän kirjallisuuselämän tukipilari – säilytettävä!

Penjami Lehto | June 13th, 2016 - 00:34
corpus-kokous1
Hiljainen mielenilmaus. Kuva: Jani Tanskanen

Jyväskylän yliopistossa on esitetty kaavailuja, joissa kirjallisuuden oppiaine lakkautettaisiin pääaineena. Tämä on nostattanut laajasti vastustusta niin Jyväskylässä kuin muuallakin Suomessa. Keskusteluissa ja kirjoituksissa on tuotu esille yleisemminkin huolta humanistisen koulutuksen, taiteentutkimuksen ja sivistyksen asemasta.

Nettiadressit kirjallisuuden laitoksen pääainestatuksen lopettamista vastaan ovat keränneet paljon nimiä, ja sunnuntaina kirjallisuudenopiskelijat järjestivät hiljaisen mielenilmauksen lukemalla kirjoja Jyväskylän Kauppakadulla.

Luutii osallistuu keskusteluun kolmella puheenvuorolla, jotka julkaistaan tässä yhteispostauksena.


 

 

Maaria Ylikangas
päätoimittaja, Nuori Voima

Tervettä ei ole syytä leikata 

Jokaiselle, joka vähänkin tietää suomalaisesta kirjallisuuselämästä, on Jyväskylällä jonkinlainen merkitys. Maantieteellisesti yliopiston, Kirjailijatalon ja kulttuurikuppila Vakiopaineen muodostama kolmio on tiivis ja pitää sisällään merkittävän tihentymän kirjallista kulttuuriamme. Viikon aikana uutisoitiin, että Jyväskylän yliopisto olisi lakkauttamassa kirjallisuuden pääaineena, ja huhut kertovat lähinnä naurettavista syistä: Oulun ja Jyväskylän yliopistojen rehtorit olisivat käyneet nappikauppaa lakkautettavista piskuisista humanistisista aineista, Oulu luopuu musiikkikasvatuksesta, Jyväskylä kirjallisuudesta.

Yliopistojen alueellinen merkitys ei ole aivan vähäinen. Humanististen tiedekuntien ja taiteentutkimuksen pääaineiden olemassaolo pitkin Suomea antaa leimansa paikalliselle hengenelämälle. Jyväskylä on tästä oivallinen esimerkki. Useampikin helsinkiläinen, jolla ei ole mitään sukusidettä Jyväskylään, on huokaissut voivansa vaikka muuttaa sinne, koska kaupungin kirjallinen elämä on kadehdittavan korkeatasoista, keskustelevaa, henkevää, tiivistä, älyllistä, kunnianhimoista, sitoutunutta ja lämminhenkistä.

Yliopiston kirjallisuusaineet muodostavat Jyväskylässä olennaisen perustan vaikutusvaltaiselle ja tinkimättömälle kirjalliselle kulttuurille. On vaikea kuvitella kulttuuria ilman näitä palasia. On myös vaikea käsittää, miksi kautta Suomen yliopistojen kantautuu uutisia pienten humanististen pääaineiden lakkauttamisesta – usein syynä se, että voihan tätä opiskella jossain muuallakin. Uudistusten tahti on kova, niinkin kova, että uudistelijat saattavat unohtaa innossaan selvittää seuraukset ja ohittaa tavalliset valmistelureitit.

Suomessa  on voimakasta tahtoa saneerata ihmistieteet uuteen uskoon. Jyväskylän kirjallisuusaineiden tapauksessa ehdotettu ratkaisu olisi kadottaa pääaine, mutta ilman irtisanomisia. Anu Koivunen kirjoittaa Tiedetoimittajat-sivustolla http://www.tiedetoimittajat.fi/oppialojen-kuolema/ : “Kun oppialat näin katoavat yliopistojen julkisivuista, yliopistojen professorit ja dosentit proletarisoituvat lopullisesti. Kun kellään ei ole enää omia opiskelijoita, et voi puhua minkään tai kenenkään nimissä tai puolesta. Edustat vain itseäsi. Olet vain oma, henkilökohtainen tuloksesi. Näin täydellistyy yliopistolain käynnistämä muutos, jossa yliopisto-opettajilta ja -tutkijoilta vietiin viran tuoma valta ja vastuu.” Uudistuksen henki muuttaa opetusta antavan tiedeyhteisön eliotilaiseksi autiomaaksi, jossa ontot miehet kiertävät piikkipensasta.

Ikuiselta tuntuvan yliopistouudistusten sarjassa on päästy jonkinlaiseen managerialismin loogiseen loppuvaiheeseen: akateemiset autonomisuuden ja itseohjautuvuuden ihanteet jäävät hallinnon jalkoihin. Tiedon- ja tieteenalojen asemesta onkin olemassa hallinnollisia yksiköitä, jotka tästä näkökulmasta ovat rönsyjä, joiden näennäistä päällekkäisyyttä ja tarpeettomuutta on syytä rajoittaa. Ylhäältä päin, selvitysmiehen ja rector magnificuksen vinkkelistä, kyse on kaavakuvasta, joka voisi olla merkittävästi yksinkertaisempi. Ei ole kyse niiden heikkojen signaalien kaiuista ja rihmastojen virroista, joita kateederista suoritetut leikkausoperaatiot tuhoavat, vaikka juuri niistä elävä kulttuuri, tieteen ja taiteen korkea taso, nousevat.

Kaupunkikaavassa se onkin. Jyväskylän kirjallisuuselämän pieni ihme tiivistyy pienelle alueelle. Se on hauras, osien leikkaaminen saa kokonaisuuden rampautumaan. Luutiikin on saanut alkunsa Jyväskylän hengestä. Ihmisten yhdistäminen ja ennakkoluuloton toiminta kulttuurin puolesta on leimallista Jyväskylän 2000-luvun kirjalliselle kulttuurille. Eräs sen voiman lähteistä on koulutus, kirjallisen työn, kirjallisen aktivismin ja tutkimuksen liitto kääntämisen, tapahtumien järjestämisen ja taiteellisen kollaboraation kanssa. Tervettä ei ole syytä leikata.


 

 

Risto Niemi-Pynttäri
 kirjoittamisen tutkimus, kirjallisuus,  Jyväskylän yliopisto

Kirje vuodelta 1979

Kaikki tukeni teille kirjallisuuden opiskelijat kautta maan, tervehdin teitä täältä vuodesta 1979, nyt kun valmistaudutte Suomi 100 riemuvuoteen.

Istun kivellä, muut seisovat. Olemme hävinneet taistelun tutkinnonuudistusta vastaan. Pelkäämme että kirjallisuuden, taiteen ja filosofian aika yliopistossa loppuu, kun siirrymme 80-luvulle. Kapeat ja nopeasti suoritettavat putkiopinnot merkitsevät romahdusta. Opiskelijoiden kyvyt on nyt esineellistetty ja muutettu mitattaviksi pätkiksi, niin sanotut opintoviikot ovat kuulemma tulossa.

Mutta jonkinlainen voitto on silti saavutettu, siltä meistä tuntuu. Huhutaan, että Jyväskylästä alkunsa saanut sivistysyliopistoliike ei lopu, vaan olisi leviämässä. Istun kivellä, puhun vähän, olen epävarma kolmannen vuoden kirjallisuuden opiskelija. Mutta kun kirjoitan Jylkkärissä, en pelkää mitään. Työparini rohkaisee minua ja minä häntä, olemme Esan kanssa absurdisteja. Tässä “sivistyssisseiksi” kutsutussa ryhmässä olemme mukana kirjoittajina. En osaa puhua julkisesti, mutta pienessä ryhmässä vapaudun, ja nämä keskustelut ovat minun yliopistoni.

Tämä on viestini teille kirjallisuuden opiskelijat, jos olette arkoja, niin kirjoittakaa ja antakaa keskustelulle aikaa.

Lukekaa Robert Musilin Mies vailla ominaisuuksia. Siinä valmistaudutaan myös riemuvuoteen ja sivistysvaltiota visioidaan uskomattoman banaalilla tavalla. Romaani itse on vastalause tuolle typeryydelle. Se tuo esiin elämäntavan joka rakentuu lukemiselle, rakkaudelle, keskustelulle, modernille musiikille ja taiteelle. Se on esseeromaani, noin tuhat sivua.

Kirjallisuuden opiskelijat Jyväskylässä, en tiedä mitä minä, opettaja siellä aikanaan tean. Mittailen opintoviikkoja varmaankin. Mutta jos riman alituksia tulee, niin sanokaa minulle, että koettaisit edes vähän ajatella.

Istun kivellä, on vuosi 1979, kaikesta huolimatta ilmassa on lupausta; filosofian rinnalle on nousemassa politiikan teoria. Olemme jo jonkun aikaa keskustelleet siitä, mitä on aito tapa tehdä politiikkaa. Joku ryhmästämme tietää kertoa, että opiskelijaliikkeen humanistit ovat nousussa. Joku vastaa siihen, että innostus sivistysyliopistoon ei kauaa kestä, sillä autenttinen elämä epäaidoissa rakenteissa on mahdotonta. Silloin joku toinen kysyy: entä tällaisen tilanteen aito osoittaminen. Totta, se on todellista politiikkaa, vastaa kolmas: ehkä se on taustalla nyt, kun humanistit aktivoituvat eri puolilla Suomea.

sivistyssissit79
Kuva: Lasse Anttonen

 


 

 

Penjami Lehto
äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori

Näkymä Toivakassa

Kun ajaa Leivonmäeltä Nelostietä Jyväskylään, on ennen Toivakkaa suuri mäki. Sen huipulta – ennen kuin tie laskeutuu alas – avautuu vaikuttava näkymä kaukaiseen korpimaisemaan.

Muistan hyvin hetken, kun näin sen ensimmäisen kerran.

Oli alkukesän varhainen aamu vuonna 1992. Ikää minulla oli pari kuukautta vajaa 19 vuotta ja alla Toyota Corolla vuosimallia 1983. 1,3 litran moottorilla ei ollut varaa edes yrittää päteä, sillä kahdeksankympin lätkän imukuppi oli tiukasti kiinni takaikkunassa merkkinä alle vuoden autoilukokemuksesta. Toimivaa soitinta autossa ei ollut, mutta etupenkillä pelkääjän paikalla oli vanha mankka. Käytettyjä pattereita pyöri lattialla.

On myönnettävä, että en muista, mikä biisi c-kasetilta soi.  Mutta jos halutaan täydellistää ajankuvaa, niin kuvitellaan kuuntelussa olleen jokin nuoruuden kiimaa ruokkinut Guns N’ Roses -yhtyeen rokkikipale. Täysin mahdollista: tuohon aikaan jopa saatoin joskus itseäni hauskuuttakseni ja välillä käytännön syistäkin sitoa punaisen huivin pääni ympärille pitämään pitkät hiukset aisoissa. Ehkä lauloin mukana. Paljon vaikeampi minun on kuvitella Axl Rose tuuraamassa Brian Johnsonia AC/DC:n vuoden 2016 kiertueella. 24 vuotta sitten ajatus olisi ollut painajaismainen tulevaisuudenkuva.

Mainitsinko jo, että aamu oli kaunis? Täynnä lupausta täydellisestä kesäpäivästä – paljon, paljon enemmästäkin, sillä olin matkalla kirjallisuuden pääsykokeisiin.

En ollut käynyt aiemmin Jyväskylässä enkä edes tuntenut kaupungista ketään. Ehkä juuri siksi halusin opiskelemaan sinne, aloittamaan puhtaalta pöydältä. Jyväskylällä oli hyvä maine: sivistyskaupunki, koulukaupunki, Ateena. Isoisä usein kertoi tarinaa kahdesta tädistään, joista ensin vanhempi ja sitten tämän kuoltua myös nuorempi avioitui piirilääkäri Wolmar Schildtin pojan kanssa ja muutti Jyväskylään.

Tädeistä papalla riitti juttuja, mutta heitäkin kiinnostavampi hahmo oli tietysti Wolmar. Minua kiehtoi jo nuorena ajatus siitä, kuinka kirkkainta edistystä ja sivistystä syntyy myös periferiassa, kaukana Helsingin tai Turun kaltaisista kulttuurikeskittymistä. Ja kiehtoo edelleen: kun on tutustunut aikalaiskertomuksiin, joissa Wolmar Schildt esitellään persoonallisena ja ulkoiselta olemukseltaan jokseenkin boheemina hahmona, alkaa tuntua luonnolliselta, että hänestä tuli merkittävä henkilö juuri Jyväskylässä. Pienessä kaupungissa ihmiset tuntevat toisensa – myös heidän hyvät ominaisuutensa.

Wolmar Schildt oli humanisti. Hänen visioitaan ja uutteruuttaan suomalaisen sivistyksen kehittämiseksi on pidetty alkusoittona Jyväskylän yliopiston synnylle. Olisi ehkä uskallettua ajatella, että yliopistoa ei olisi perustettu Jyväskylään ilman Schildtin elämäntyötä – mutta paljon helpompi on vakuuttua, että Jyväskylän yliopistolla tuskin olisi ollut yhtä vahvaa humanistista painotusta ilman hänen esikuvaansa. – Ja, jos joku nyt hymähtää ja toteaa, että tuskinpa 18-vuotias ylioppilas ajatteli Wolmar Schildtiä ajellessaan Corollallaan Toivakan mäen huipulla ja kuunnellessaan Use Your Illusionia, niin hän on väärässä.

Kyllä minä ajattelin. Juuri siitä tässä kaikessa on kysymys –  ja juuri siksi löysin henkisen kotini Jyväskylästä. Ei sivistys ole poissulkevaa elitismiä, vaan horisontti, josta avautuu valtavasti syvyyksiä. Kun näin edessäni maiseman, jossa aamuinen usva vielä viipyili kumpuilevan maaston sinisävyisissä kerrostumissa, minut valtasi ehdoton varmuus siitä, että tuolla “keskellä-ei-mitään” on minulle kaikki.

Saapuessani tuona aamuna Jyväskylään pysähdyin Vanhan hautausmaan parkkipaikalle tutkimaan karttaa. Ehkäpä suku veti puoleensa – tai sitten jyväskyläläisen yliopistosivistyksen puuhamies: isoisäni tädit on haudattu Schildtin sukuhautaan. Melko lähelle hautausmaan aitaa, kivenheiton päähän parkkipaikalta.

Reitti yliopistolle löytyi kartasta helposti. Ja myöhemmin opiskelemaan päästyäni löysin Jyväskylän kirjallisuuden laitokselta akateemisen koulutuksen – rakkaudenkin, perheellistymisen – ja vahvistusta omalle identiteetilleni. Humanismi ja sivistysihanteet ilmenevät aikalaisillemme ehkä osittain erilaiseen muotoon somistautuneena kuin Wolmar Schildtille, mutta on tärkeää, että itse traditio elää vahvana.

Onkin vaikeaa ymmärtää ajatusta, että juuri kirjallisuus ja sen pääainestatus ovat tällä hetkellä Jyväskylän yliopiston säästötalkoissa uhattuina. Ja absurdi on myös ajatus siitä, että äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi ei voisi jatkossa valmistua Jyväskylästä lukemalla kirjallisuutta pääaineena. Siis oppiainetta, joka johdattaa paitsi ihmisyyden peruskysymyksiin niin myös kielen, kulttuurin ja identiteetin rakentumisen ytimiin.

Ei, en halua ajatella, että jatkossa ajaessani takaisin kotiin Helsingistä tai Sysmän mökiltä tuo alussa kuvailemani näkymä menettäisi merkityksensä. Enkä halua uskoa, että nykyinen Jyväskylän yliopiston johto tietoisesti lakkaisi toteuttamasta sellaista sivistysihannetta, jollaisesta kulttuurin visionääri Wolmar Schildt 1800-luvulla unelmoi.

Toivonkin, että Toivakan mäeltä avautuvalle näkymälle suodaan mahdollisuus merkitä edelleen myös muuta kuin pelkkää korpimaisemaa!

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.