Keisarille mikä keisarille kuuluu

Maaria Ylikangas | January 8th, 2013 - 14:10

 ”Libraries gave us power

Manic Street Preachers, ”A Design for Life” (Everything Must Go, 1996)

 

 

Eräänä syysaamuna vuonna 2012 kirjailijarukat tyrmättiin tällaisella otsikolla: ”Laila Hirvisaari (vuositulot 244 000 euroa) ja muut huippukirjailijat vaativat kirjastoista lisää rahaa” (Talouselämä). Närkästymistä voi lukea vaikkapa tästä Kirsti Ellilän merkinnästä.

 

Talouselämä-lehden uutinen liittyy kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestö Sanaston lainauskorvauksen korottamista ajavaan adressiin. Lainauskorvaus on pieni rahasumma, joka maksetaan lainauskorvausjärjestelmään ilmoittautuneille: ”Lainauskorvausta maksetaan ETA-maista peräisin oleville kirjallisten teosten, sävelteosten sekä kuvataiteellisten teosten tekijöille”. Kirjastot eivät maksa tätä korvausta, vaan se määräytyy valtion budjetissa, ja siksi poliittinen paine kohdistuu hallitukseen ja ennen kaikkea kulttuuriministeriin. Vetoomukseen on kerätty kaikkiaan hieman yli 5300 allekirjoitusta.

 

Esimerkiksi Kirja elää! -kampanjasivusto sisältää suuria sanoja lainauskorvauksen korottamisen puolesta. Virpi Hämeen-Anttilan mielestä lainauskorvauksen korottaminen on tärkeä tapa pitää yllä suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria. Tähän voi päätyä vain jos kuvittelee, että tuota kulttuuria pitävät yllä juuri tällä hetkellä julkaisevat ammattikirjailijat tai edesmenneiden kirjailijoiden perikunnat. Kari Hotakaisen mielestä taas lainauskorvauksen puolesta taisteleminen vertautuu äänioikeudesta taistelemiseen. Joku voisi pitää tätä ajatusta jokseenkin todellisuudesta vieraantuneena, ja vain kulttuuriväki kykenee lukemaan sitä hyväntahtoisesti. Kjell Westö taas rakentaa yhteispohjoismaista maailmaa [sic] lainauskorvausten avulla. Todellisuuden tuolla puolen liihottaa Kaari Utrio, joka sanoo: ”on tärkeää, että korvaus ei ole vain nimellinen äyrityinen, vaan todella tunnustaa sen monivuotisen luovan työn, joka on jokaisen teoksen takana”. Sanaston ajaman korotuksen toteutuessakin korvaus on vain nimellinen eikä se anna arvoa luovalle työlle jokaisen teoksen takana. Se arvo on etsittävä ihan muualta. Kovilla ampuu myös Pirjo Hiidenmaa: ”Tasa-arvo, demokratia ja kansalaisten ahkera osallistuminen ovat syntyneet siitä, että koulutus, lukeminen ja pääsy tietoon kaikille avointa. Tämän yhteiskuntakehityksen ovat kirjailijat tarjonneet suomalaisille.” Kai kirjailijatkin ovat juuri niitä “suomalaisia”, joille samat edut on tarjottu. Monenko kirjailijan takana on juuri yleinen ja ilmainen kirjasto?

Poliittinen tahto kirjastolaitoksen takana on myös vaatinut paljon laajempaa yhteiskunnallista liikehdintää kuin vain kirjailijoiden. Maan ensimmäisen kirjaston, Waasan Luku-Kirjaston, vuonna 1794 perustivat Vaasan hovioikeuden jäsenet, jotka sallivat yleisön käyttää kokoelmaa pientä maksua vastaan. Seuraavalla vuosisadalla kaupungin yleisen kirjaston perustavana voimana toimi lehtori, ei suinkaan kirjailija. Kirjastot ovat nousseet kansansivistysaatteen pohjalta ja uskosta lukuharrastuksen hyväätekevyyteen, ja niiden perustajat tulivat papiston ja ylioppilaiden keskuudesta, myöhemmin työväenaatteen piiristä. Kirjailijat kirjoittivat ja eritoten 1900-luvun puoleenväliin asti saatettiin pitää vahvastikin kiinni kansalliskirjallisuuden ajatuksesta, mutta kirjastoja kirjailijat eivät ole tarjonneet suomalaisille.

 

Miten lainauskorvaus voi olla niin oleellinen asia, että se pitää yllä suomen kieltä, se on kuin äänioikeus, sen avulla voi rakentaa pohjoismaista yhteistyötä ja se voi tunnustaa pitkäkestoisen luovan työn arvon? Miten niin kirjailijoiden pitäisi saada korvausta, koska he mukamas ovat kirjastolaitoksen takana? Mikä korvaus tekee sellaisia ihmeitä, joihin ei työläisen palkkakaan pysty?

 

 

Lainausdirektiivit ja pennoset

 

Reijo Valta kirjoitti Pois työpöydältä -blogissaan Sanaston jakelemista korvauksista.  Hänen kirjoituksessaan on eräs tärkeä luku. Vain 9,5% kirjastokorvauksen saajista saa sitä enemmän kuin 1000 euroa vuodessa. Näitä kirjailijoita on noin kaksi ja puoli sataa. Ja tonninkin ylitys on vähäinen virstanpylväs suhteessa siihen meteliin, jolla Sanasto pyrkii yhdessä eri järjestöjen, mm. taiteilija- ja tekijänoikeusjärjestöjen, kanssa luomaan poliittista painetta kirjastokorvauksen korottamiseksi.

Euroopan unioni antoi vuonna 1992 vuokraus- ja lainausdirektiiviin. Sen mukaan tekijällä tulee olla oikeus kohtuulliseen korvaukseen teostensa lainaamisesta. Jos tätä oikeutta ei voida taata, ”tulee jäsenvaltion mahdollistaa tekijöille oikeus kieltää teostensa lainaaminen” (lähde: Kirja elää! -sivusto). Direktiivit ovat lainsäädäntöohjeita, jotka EU:n jäsenvaltioiden tulee toteuttaa kansallisesti. Lainauskorvauslaki tuli Suomessa voimaan vasta vuonna 2007, jolloin myös Sanasto perustettiin. Sanaston tehtävä on korvausten hallinnointi ja tilittäminen.

 

Sanaston kampanjansa yhteydessä ilmoittamien vertailulukujen valossa on suorastaan hätkähdyttävää, että Suomi käyttää vain 3,6 miljoonaa vuodessa lainakorvauksiin kun taas Tanska laittaa niihin 22 miljoonaa euroa, ja kaiken lisäksi Tanskassa kirjastolainojen vuosittainen luku on pienempi. Perustelussa ei sinänsä ole moitittavaa. EU-direktiivi määrää kohtuullisen lainauskorvauksen maksamisesta ja Suomen valtion maksamaa summaa ei pidetä kohtuullisena. Joten Suomen velvollisuus on joko parantaa korvauksen tasoa tai antaa tekijöille mahdollisuus kieltää teostensa hankkiminen kirjastoihin.

 

Mutta jotain kummallista Sanaston antamissa luvuissa on. 3,6 miljoonaa korvauseuroa ei jaeta sadalla miljoonalla lainalla, vaan enintään 71,5 miljoonalla lainalla. Se on Opetus- ja kulttuuriministeriön ilmoittama kirjalainojen  luku vuodelta 2011, ja Sanaston vastuulla ovat ainoastaan kirjalainat. En tiedä miten tästä luvusta lasketaan pois vielä sellaiset lainat, joita korvaus ei koske: sellaiset, joista tekijänoikeus on rauennut, ne, joiden tekijä on EU- tai ETA-maiden ulkopuolelta tai ne, joiden tekijä ei ole jättänyt tietojaan Sanastoon tai ei ole oikeutettu korvaukseen, koska korvaussumma jää alle 15 euron.

 

Monimutkaista, ja kai juuri sen takia Kirja elää! -sivuston suostutteleva tilasto on vain ihan pikkuisen valheen superlatiivi. Summat ovat sen verran pieniä, että niillä ei ole merkitystä, mutta käykö tämä leväperäisyys sitten yhteen ”jokaisen teoksen takana oleva työ on yhtä arvokasta” -ajattelutavan kanssa.

 

 

Eliitin äyrityiset

 

Kohtuullisuuteen vetoaminen ja kirjailijan toimeentulosta puhuminen vaikuttaa paljon valheellisemmalta kuin pieni tilastollinen oikaisu. Jos 90,5 prosenttia lainauskorvauksen saajista nostaa sitä vähemmän kuin tuhat euroa vuodessa, mitähän sana ”toimeentulo” silloin tarkoittaa Sanastolle? Tonni merkitsee tuskin puolikasta suomalaisesta keskimääräisestä kuukausitulosta, joten tonnikin tekijänoikeuskorvauksena on vasta parin viikon elanto.

Lainauskorvauksen tilityksen raja on 15 euroa, sitä pienempää summaa ei makseta. 3,6 sentin lainakohtaisella korvauksella vasta noin 400 vuosittaista lainakertaa ylittää 15 euroa (laskennallinen, todellinen lainamäärä on pienempi). Eli lainakorvausjärjestelmä ei hyödytä pienimpiä tekijöitä. Mikäli tasoa korotetaan, tulee tietysti enemmän kirjailijoita korvauksen piiriin, mutta summa on niin pieni, että se on samantekevä.

Lainauskorvauksen määräytymisperusteet kantavat mukanaan  epätasa-arvoa. Ne, joiden kirjoja kirjastot hankkivat, ja ovat mielellään hankkineet jo vuosikausia, ja joiden kirjoja lainataan, saavat suurimmat korvaukset. En ihmettele, että Kaari Utrion kaltainen kirjailija todella pitää lainauskorvausta potentiaalisena toimeentulolähteenä. Rakenteellisesti järjestelmä hyödyttää eniten juuri niitä kirjailijoita, joiden puolesta Kirjailijaliiton pj Tuula-Liina Varis on puhunut: nimittäin laajan tuotannon tehneitä suhteellisen luettuja tekijöitä, joista merkittävä osa on eläkeiässä. Utrionkin tuotanto on viidenkymmenen niteen luokkaa.

 

 

Asiakkuussopimuksemme, olkaa hyvä

 

Sanasto on siitä kiinnostava järjestö, että se on perustettu lain määräämää ja tekijänoikeuteen perustuvaa kirjastokorvausta tilittäväksi toimijaksi. Samalla se myös kampanjoi näkyvästi ja lihottaa itseään uusilla jäsenillä ja asiakkuussopimuksen solmijoilla sekä adressin allekirjoittajilla. Sanaston kanssa voi solmia erilaisia tekijänoikeuden valvontaan liittyviä sopimuksia: ”Sanaston maksuton asiakkuussopimus on valtakirja, jolla valtuutat Sanaston valvomaan ja hallinnoimaan tekijänoikeuksiasi haluamassasi laajuudessa.” Lainauskorvausjärjestelmään voi ilmoittautua solmimatta muita sopimuksia Sanaston kanssa.

Yleisemmin voisi sanoa, että lain valvonta tekijänoikeusasioissa kolmannen sektorin varassa. Kirjallisuutemme piirissä tämä näkyy mm siten, että järjestöt perustavat syyllistäviä verkkosivuja, joissa kampanjoidaan ilmaisuuden kulttuuria, tekijöiltä varastavia piraatteja ja heikkoa korvaustasoa vastaan. Ja niitä sivustoja sitten riittää, kenties toiminta-avustusten pistämättömän logiikan vuoksi (ks. myös Myytti lukukansasta? -sivusto). Verkkosivuille ja kampanjoille on helppo saada kohdeavustuksia, joilla saa sitten samalla jonkun työllistettyä. Samalla kolmanen sektorin toimijat, kuten tällaiset niinsanotut pienen ihmisen edunvalvontajärjestöt, mielletään positiivisiksi toimijoiksi. Ne eivät ole kylmän virallisen vallan edustajia, eivät ahneita yrityksiä vaan jonkinlaista kansalaistoimintaa. Kuten jättimäiset hyväntekeväisyysjärjestöt tai erilaiset lobbauskerhot, joiden perässä lukee ”ry”.

Sanaston toimintakertomuksesta selviää, että vuosi 2011 kaikkine avattuine verkkosivuineen, saavutettuine tavoitteineen ja jäsenmäärän kasvattamisineen oli oikein hyvä. Ja onnistunut ”edunvalvonta” mainitaan ties kuinka monta kertaa. Jäsenmäärä kasvoi merkittävästi, mikä merkitsee sitä, että Sanaston viesti on mennyt läpi ja toiminta-avustusten puolesta ei tarvitse pelätä. Lainauskorvauksen korottamisvaatimus on lisännyt Sanaston näkyvyyttä.

 

 

Vuositulot 244 000 euroa

 

Päätin jo ajat sitten, etten aio laittaa nimeäni adressiin, jolla Sanasto hakee tukea korvauksen korottamiselle. Saatan allekirjoitukseni taikavoimalla haluta lopettaa turkistarhauksen tai pelastaa sekä sademetsät kaadoilta että Suomen rannat kaavoilta, mutta lainauskorvaus on minulle yhdentekevä asia. Lainauskorvauksen ympärillä pyörivät puheenvuorot ovat, pelkäänpä kyllä, merkittävämpiä kuin tuo noin 6,4 miljoonan euron korotusvaatimus.

Niin, kirjailijat tosiaan ottivat nokkiinsa tuosta Hirvisaari-otsikosta, koska siitä sai kuulemma sellaisen käsityksen että lainauskorvaukset maksetaan kirjastojen määrärahoista (eikä siis makseta, vaan valtio maksaa ne). Oikeasti kai kyse oli siitä, että väärinkäsityksen mahdollisuus yhdistettynä 244 000 euron vuosituloihin on hiukkasen ilkeämielinen näkökulma, vaikka se onkin täysin mahdollinen ja kenelle tahansa ei-kirjailijalle tulee ensimmäisenä mieleen.

Tuontapaisen otsikon minäkin olisin tehnyt, jos olisin istunut toimituksessa odottamassa tiedotteita ja päättänyt tehdä Sanaston hankkeesta uutisen. Hirvisaaren – ja muiden vastaavien – kirjoja lainataan eniten, ja heillä on myös laaja tuotanto, joten väistämättä he myös saavat suurimmat lainauskorvaukset. Otsikko tarttuu hankkeen perimmäiseen luonteeseen, joka on talouslehden verkkotoimittajallekin selvempi kuin vesi. Korotus tuo lisää rahaa kaikkein niille, jotka jo saavat eniten. Poliittisessa puheessa kuitenkin ratsastetaan heikosti toimeentulevien kirjailijoiden keppihevosilla – ei kukaan täysjärkinen lobbari vaatisi Hirvisaarelle (vuositulot 244 000 euroa) lisää rahaa. Mutta jos kirjailijat nyt pahastuvat siitä, että heidän kohtuulliset vaatimuksensa loataan tosiseikoilla, ei ole ihmekään, että tavallisten kansalaisten halu tukea tällaista touhua jatkuvan leikkaus-, taantuma- ja säästöpuheen varjossa on pakkasen puolella.

Tuohtuneimmat arvelivat, että Talouselämä-lehden tarkoitus on heikentää kirjailijoiden asemaa. Yhtä hyvin voisi epäillä, että Nazisin taistelusta änkyttäneen MTV3.fi:n oli tarkoitus vääristellä historiankirjoitusta ja liittyä holokaustinkieltäjiin.

Sellaista tarkoitusta ei ole. Lehdet liiottelevat otsikoissaan ja tarttuvat kaikkein populistisimpiin mahdollisuuksiin ilman erityistä tarkoitusta tuhota uutisoinnin kohteita. Lainauskorvauksen korotusta puoltava kampanja sisältää Talouselämän löytämän näkökulman. Ihme, jos kirjailijat itse eivät ole sitä tiedostaneet – tai pitävät tiedotusvälineitä ja kansaa niin hyväntahtoisina hölmöinä, ettei kukaan huomaa tätä epäsuhtaa tai ainakaan kehtaa sanoa sitä. ”Kohtuullinen korvaus tekijälle” ei ole yksiselitteisen hyvä, positiivinen ja kohtuullinen kampanjaviesti, vaikka vähäisiä korvauksia saavat suovatkin tunnetuimmille kirjailijoille isommat korvaukset, jotta saisivat itse edes vähän lisää ja kokisivat vetävänsä yhtä köyttä kirjailijakuntana.

Kyllä, kirjailijat vaativat lisää rahaa, siitä juuri on kysymys. Koska todellisesta toimeentulosta ei ole kyse, on puhe pelkästä moraalista. Sitä ryyditetäänkin yksinkertaisilla kohtuullisuuteen vetoavilla puheenvuoroilla, joissa keskeistä on vanha ay-liikkeen hokema: työstä kuuluu saada kohtuullinen korvaus. Pikkuruinen korotusvaatimus on kuitenkin naurettava. Työväenliike on kuitenkin onnistunut vaatimuksissa minimipalkasta, työajan lyhentämisestä ja työttömyyskassojen perustamisesta. Kirjailijoiden vaatimus on tosiaankin pieni, eikä missään suhteessa kumisevaan juhlasaliretoriikkaan. Nykyinen puhe on kuin pohjoisen pallonpuoliskon meret ja maat yrittäisi tunkea samaan karttaruudukkoon Hyvinkään kanssa. Mahtipontissuus on täysin irrallaan vähäisestä poliittisesta päämäärästä. Pitäisikö sitten olla vähemmän mahtipontisuutta vai isompia päämääriä – en tosiaankaan tiedä.

Ja olisikin siinä, mutta kampanjassa vaadittu pikkuraha alkaa merkitä oikeudenmukaisuuttakin. Oikeudenmukaisuus, ammattiylpeys ja kirjailijoiden yhteishenki vaihtuvat juuri niihin äyrinkeihin.

 

 

Kirjailijuuden inflaatio

 

Kirjailijapiirien tietämättömyys muusta maailmasta ei yllätä. Tuula-Liina Variksen taannoinen Kansan Uutisten kolumni puhui omaa kieltään: hän ei kertakaikkiaan tajua, miksi väki ei lappaa kuuntelemassa ”Miten kirjani ovat syntyneet” -aiheisia Studia Litteraria -luentoja. Vika on väessä, joka ei osaa arvostaa kuin pinnallista juorujulkisuutta. Voi myös olla, että kirjailijan arvostus on aivan toisella tasolla kuin se oli vuonna 1968. Kirjailija ei ole profeetta, vaan on julkisuudessakin pitkän aikaa esiintynyt joko menestyvänä tai menestymättömänä rahasampona, jonka henkinen tehtävä on tyhjempi kuin Jari Sarasvuon. Kirjailija hymyilee kun saa rahaa (kirja myy, palkinto tulee, naistenlehden toimittaja tulee valokuvaajan kanssa), muun ajan hän kampanjoi saadakseen lisää rahaa jollekin toiselle momentille.

Selvyyden vuoksi sanon: en ole kritisoimassa julkista rahoitusta, en ole ottamassa kirjailijoilta penniäkään pois, kaikin mokomin lisää vaan. Mutta olkoon se sitten oikeaa toimeentuloa, eikä lisärahaa niille, jotka jo saavat riittävän toimeentulon. Ei lisää byrokratiaa (ja epäselvä ja byrokraattinen ovat juuri ne sanat, joilla lainauskorvausjärjestelmää voi kuvata), vaan yksinkertaista kansalaisuutta. Kumma kun kirjailijat eivät vaadi monimutkaiseen tulonmuodostuksensa helpottamista, se olisi merkittävämpi ihmisoikeuskysymys kuin lainauskorvauksen taso. Kuitenkin hyvin toimeentulevat pikku korotuksen perään huutelevat kirjailijat todistavat, ettei kukaan lakkaa ruikuttamasta rahan perään vaikka saisikin sitä ihan kohtuullisesti.

Vain harvat kirjailijat tulevat toimeen kirjamyynnillä ja vain harvoille se muodostaa merkittävän tulonlähteen. Lainauskorvaus on fiktiivinen hyvitys siitä, että lainausmahdollisuuden oletetaan vähentävän kirjamyyntiä. Vähentääkö todella ja kuinka paljon, sitä en tiedä, mutta on myös mahdollista, että kirjastojen olemassaolo lisää kirjamyyntiä. Kirjallisuus ei ole liikaa elitisoitunut Suomessa, ja kansalaisten käsitykset kirjastolaitoksestaja sitä kautta kirjallisuudesta ovat kuitenkin kaikkiaan positiivisia.

Vahvaa tekijänoikeutta ajavien järjestöjen toiminta kuitenkin antaa osviittaa kirjailijoiden profiloitumisesta erikoisalan ammattilaisiksi, jotka haluavat työstään korvausta. Siksi kirjastoista voidaan puhua ”ilmaisuuden kulttuurina” (Jarkko Tontti), ja väittää, että kirjallisuuden ilmaisuus kirjastoissa kutistaa kirjailijan leipää. Suomea on joskus verrattu Yhdysvaltoihin, jossa sekä sanomalehdet että kirjallisuus kuuluvat vain koulutetun eliitin kulttuuriin. Suomessa kulttuurieliitti ei kuitenkaan riitä omaksi yleisökseen.

 

 

Kirjallisuuden peruskallio?

 

Taiteen mahdollisuuksien vaalimiseen tarvitaan siis joko ammattikirjailijoille kohdistettuja tukimuotoja, joiden kokonaisuus muodostaa parhaassa tapauksessa toimeentulon ammatin harjoittamisesta tai sitten niin vakaa kansallinen toimeentuloperusta (kuten riittävä perustulo), että ainakin periaatteen tasolla kuka tahansa voisi heittäytyä tekemään heikosti ja epäsäännöllisesti palkattua työtä ilman että se johtaa hankaluuksiin byrokraattien kanssa. Tällä hetkellä järjestelmämme on tuo ensimmäinen, ja kirjailijat ovat osa sitä. En usko järjestelmien ja rakenteiden olevan neutraaleja, vaan konkreettiset toimintatavat ja ansaintalogiikat värittävät koko sitä elämänalaa, joka varaa niihin.

Kyse on kai siitä, että kirjailijat kokevat olevansa heikoilla rahataloudessa, eivätkä uskalla kyseenalaistaa niitä vähiä menestymisen muotoja, joita heidän taiteellaan on tarjota. Olen seuraunnut lainauskorvaus-keskustelua jo pitkään, enkä ole vielä törmännyt sellaiseen puheenvuoroon, joka olisi vähääkään pohtinut asian eri puolia kriittiseen sävyyn. Eikä ihmekään, sellaisen mahdollisuuskin leimataan silkaksi vihamielisyydeksi (viittaan epämääräiseen sosiaaliseen mediaan). Juuri tästä syystä en ole julkaissut tätä tekstiä aiemmin. Olisi ollut helppo väittää, että pyrin politikoimaan vaikuttamalla Sanaston adressin menestykseen. Minulle on samantekevää nouseeko, laskeeko vai pysyykö korvauksen taso entisellään, ja hankkeen eetoksen merkitys on joka tapauksessa suurempi kuin sen lopputulos (joskin näkymättömämpi).

Kirjailijat myyvät oman taiteensa järjettömän halvalla halutessaan tulla osaksi sitä samaa arvonannon prosessia, johon muukin maailma on tällä hetkellä alistunut. Rahalla kohotetut ovat rahan alamaisia. Kirjailijat heittäytyvät ikäänkuin passiivisiksi kapitalisteiksi, vastentahtoisiksi, byrokratiaa lypsäviksi. Kirjailijan profiiliin kuuluu henkisyyden ja markkinahumun vastustaminen, eikä kirjailijan ole täten soveliasta vaatia liikaa. Kuitenkin kirjalijat haluavat rahaa, koska kaikkia muitakin arvostetaan ja rakastetaan rahalla. Vasta rahanalaisuus tekee heidän raadannastaan sitä itseään, oikeaa työtä. Mutta koska heidän taiteensa täytyy ainakin jossain suhteessa ottaa kriittinen asema suhteessa markkinatalouteen ja kaikkeen muuhun mammonan syntiin, he eivät voi vaatia paljoa. Mutta silti he pystyvät tuosta vaan tahrimaan oikeudenmukaisuuden, kohtuullisuuden ja pitkäjänteisen luovan työskentelyn kaltaiset käsitteet.

Anja Snellman sanoo Myytti lukukansasta? -sivustolla, että vahva tekijänoikeus ja sitä kautta korvaukset ovat kirjailijan toimeentulon peruskallio. Retorisesti ja tyypillisen poliitikkomaisesti hän rakentaa riippuvuussuhteen tekijänoikeuskorvauksen ja kansansivistyksen välille. Hän lyö pöytään “ajatelkaa lapsia” -kortin ja antaa ymmärtää, että tekijänoikeuskorvauksista riippuu suomalainen lukutaito ja kirjallisuus. Siis: kirjallisuuden ja lukutaidon peruskallio on kirjailijan toimeentulo.

Vaikuttaa siltä, että tämä mies ei ole rakentanut taloaan sen kummemmin hiekalle kuin kalliollekaan vaan yrittää rakentaa kallion talonsa päälle. Kirjailijan puolesta, kirjallisuutta vastaan. Kirjallisuuden kaltaisen taiteen olemassaolo ei riipu sen tekijöiden toimeentulosta, vaan se on siunauksellisesti joka euroa, latia, liiraa ja jeniä vahvempi. Jopa enemmän kuin tekijöiden toimeentulosta, se riippuu lukijoista. Heistä ei pysty tekemään kirjallisuustuotteen maksavia asiakkaita.

 

 

Itsensä elättäjät ja muut elätit

 

Taiteilijat kokevat, että kansa ei antaisi heille rahaa, jos saisi päättää. Kansa ei koe, että taiteilijat tekevät mitään semmoista, mistä kansan pitäisi maksaa. Kukaan ei usko, että Anja Snellmanin korvaustason kohentamisesta riippuu suomalainen kulttuuri. Kukaan ei kerro, mihin kulttuurirahat menevät, vaikka niiden osuus valtion budjetista on suuri. Parasiittitaiteilijoiden ylläpitoon tuo raha ei kuitenkaan mene. Suurin osa menee seiniin ja kaiken maailman puuhastelijoiden, kuten toiminnanjohtajiksi itsensä ylentäneiden järjestösihteerien, ja valtiollisten ja kunnallisten virkojen ylläpitämiseen.

On selvää, että vain harva kirjailija pystyy ”elättämään itsensä” (mitä se sitten erilaisten tukimuotojen kirjavuudessa tarkoittikin, ja puhun nyt myös yritystuista). Samaten on selvää, että aina on äänekkäitä trolleja, jotka ajattelevat että kaikkien pitäisi itse itsensä elättää, vaikka tämä hyvä maailma on heidätkin elättänyt. Kirjallisuuden tuki on tarpeellista monimuotoisuuden ylläpitämiseksi, kirjallisuuden yhteiskunnallisen alueen vaalimisen vuoksi. Silti on hämmentävää kuinka ne kirjat tulevat tehtyä ilman tukiakin tai sitten niin pienillä tuilla, etteivät ne ole mitään elättämistä. Kuinka monta kirjaa onkaan tekeillä ilman varmuutta vastikkeesta.

Taiteilijan työtä pidetään kutsumustyönä. Kutsumus ei ole hyvä termi, koska se kuulostaa viidesläisen herännäisen armolahjalta. Kutsumustyö-leima on jopa paheksuttava, kuten sairaanhoitajien työtaistelun yhteydessä tuli ilmi. Hoivatyötä en ole kutsumukseksi koskaan luullutkaan, mutta kirjailijaksi ei kukaan ryhdy ilman voimakasta henkilökohtaista motivaatiota, joka uhmaa vaikkapa turvallisen porvarillisen ammatin hankkimista. Kirjailijuus on kutsumusammatti, sikäli kun sanalla tarkoitetaan ihmisen paloa juuri tiettyyn toimeen. Siinä tuskin on mitään häpeilemistä.

Poimin edellä olevat argumentit J.S. Meresmaan blogista. Hänen merkintänsä näyttää, että keskustelu lainauskorvauksista on onnettomalla tasolla. Keskustelun typeryys on molemminpuolista, koska kirjailijoiden puolella ei oteta vasta-argumentteja vakavasti. Jos taiteilijoita tai taiteenystäviä yrittää haastaa selittämään, miksi ja miten he ovat tärkeitä, ”vittu mikä idiootti” on tavallisin vastaus. Ja sekin kuuluu kysyjän selän takana.

Puhun nyt hyvin yleisellä tasolla, ja vallan hyvin ymmärtäen ettei tämä saarna koske koko kirjailijakuntaa: Jos teistä siis tuntuu, ettei teistä pidetä, kirjailijat, tunne saattaa olla vaistojenne varoitus, joka teidän on syytä huomioida. Suhtaudutte liian ynseästi niihin, jotka omalla tavallaan, vaikka kömpelösti ja epäluuloisesti, kyseenalaistavat teidän pyrkimystänne saada valtio antamaan teille rahaa koska ette pärjää markkinoilla. Samalla puollatte nykyistä järjestelmää, jonka koette itsekin ongelmalliseksi. Halunne saada rahaa nimenomaan työstänne on ymmärrettävä, koska kaikki muutkin näyttävät saavan. Tähän kuitenkin hyvin vaikeaa yhdistää ajan hengen kriitikkona toimimista. Ehkä alan kuulostaa Disney-leffan haltiatarkummilta, mutta sanon silti: jos te tosiaan teette jotain elintärkeää, kyllä te pystytte sen perustelemaankin, vaikka idiootille.

 

 

Älä sitten anna teostasi kirjastoon

 

Lainauskorvauksiin keskittyvä keskustelu on tuonut yhä enemmän esille kirjailijantyön korostusta. Myös sen puolen, että kirjasto on vähän niinkuin kirjailijalta varastamista. Ymmärrän, että tämä kanta on puolustettavissa, mutta yhtä kaikki pidän sitä typeränä. Kirjastolaitos, yleinen, saavutettava, palveleva, ilmainen, monipuolinen – on oikeastaan syy siihen, että suomalainen kirjallinen kulttuuri on vahva. Oppilaitosten ja kuntien kirjastot ovat tärkein yksittäinen asia, joka on vaikuttanut suomalaisen kirjallisen kulttuurin muotoutumiseen. Kirjastojen aiheuttamat tulonmenetykset kirjailijoille ovat virtuaalisia, koska kokonaisuudessaan kirjasto kasvattaa kirjallisen kulttuurin volyymia. Ei pelkästään siten, että kirjasto ostaa teoksia, vaan siten, että aktiiviset kirjaston käyttäjät myös ostavat kirjoja. Harva kirjallisuuden harrastaja ostaa kaikkia lukemiaan kirjoja, sitä rajoittavat jo asuinneliöt.

Timo Parvela (ja myös Utrio) huomauttaa, ettei kirjailija voi estää kirjojensa joutumista kirjastoon. Tämä tekee kysymyksestä vielä hieman vaikeamman. Sanastoon valinnut korvausten korottamisen tien. Vuoden 1992 direktiivin nojalla on kuitenkin ilmeistä, että Suomen pitäisi joko kohtuullistaa korvauksia tai sitten antaa kirjailijoille mahdollisuus kieltäytyä kirjaston palvelemisesta. Direktiivi antaa kirjailijalle vahvan mahdollisuuden ampua itseään molempiin jalkoihin niinku rotestimielessä.

”En anna lupaa kirjojeni hankkimiseksi yleisiin kirjastoihin”. Niteen teknologia ei estä lainaamasta rehellisesti ostettua kirjaa vaikka kuinka monelle kaverille, mutta sähkökirjan lainaaminen onkin vaikeampaa. Teosten jälleenmyyntioikeuskin voitaisiin pidättää. Käytettyjen kirjojen liikkeitä on jo moni kirjailija manannut, vaikka on takuulla hankkinut oman kulttuurisen pääomansa juuri divarin tomuisesta hämärästä. Onneksi on sähkökirja. Sen nojalla rajoituksia voidaan kokeilla. Pimeä kirja, pimeä kirjasto, on kieltolain aika. Ehkä kirjaroviot eivät hehkukaan perussuomalaisten vaalivoiton jälkeen Arkadianmäellä, vaan kirjailijat tosiaan sytyttävät ne itse, jos eivät saa vähintään kymmentä senttiä lainauskorvausta per kirjastolaina.

Tekijänoikeus on vahva moraalinen oikeus, jonka varjolla voidaan esittää monenlaisia kieltoja ja hakea kontrollikeinoja. Ne keinot ovat nykyään jotain aivan muuta kuin kopiokoneiden ja kaksipesäisten c-kasettimankkojen vuosikymmenillä. Hallinta on usein taloudellista ja sen tärkeänä poliittisena perusteluna ovat tulot, jotka mahdollisesti menetetään, jos työtä saadaan käyttää liian vapaasti. Tuloista en tiedä, mutta mietin kyllä, kuinka paljon kulttuurin ja taiteen leviämistä tämä mahdollisen ja moraalisen rahan perässä juokseminen on tyrehdyttänyt. En pysty kuvittelemaan sitä.

 

 

Kulttuuriin ja oikeudenmukaisuuteen tarvitaan rahaa

 

Meillä on sellainen teknologia ja infrastruktuuri, että kulttuuria voi virrata käytännössä samalla tavalla kuin vettä kraanasta, siinä voi tallustella kuin yleisellä kadulla. Siinä voi kylpeä ja rypeä, siitä voi tehdä uusia juttuja yhdistelemällä tai kehittelemällä eteenpäin. Samalla meillä on keinoja, joilla se voidaan estää, ja niitä keinoja perustellaan yleensä jonkun taloudellisen edun vaarantamisella. Samalla menetelmällä Nestlé ottaa haltuunsa suurten kaupunkien vesihuollon infrastruktuureja kehitysmaissa ja myy veden pulloissa ja pusseissa. Vesi-metaforaa on käyttänyt myös Olavi Uusivirta eräässä kirjoituksessaan piratismista, jossa hän kuvasi musiikin ja levy-yhtiön suhdetta tuolla vertauksella. Levy-yhtiö pullottaa juomaveden ja me maksamme evianeista ja purelifeista.

Taloudellisen edun puolustamisen keinot ovat ristiriidassa kulttuurin ja taiteen kanssa. Ihmiskunnalla on aina kulttuuria ja taidetta, ne ovat ikäänkuin sen ominaisuuksia, yksilötasolla ne kohentavat jopa terveyttä. Joskus ne pitävät jonkun raukan hengissä. Samalla rakennetaan uusia maksumuureja vanhojen turvaksi, jotta mediayhtiöiden ja kulttuuriteollisuuden kassavajetta ei pääsisi syntymään. Nämä toimenpiteet tulevat vahvistamaan luokkaeroja tulevaisuudessa myös kulttuurin suhteen. Ne, jotka eivät voi ostaa sanomalehtien lukuaikaa, maksaa kirjoista tai musiikista, ostaa tapahtumalippuja tai matkustaa isojen kaupunkien kulttuuritapahtumiin, jäävät ulos. Heistä tehdään joko ulkopuolisia tai varkaita, piraatteja. Kumman sinä valitsisit?

Utrion ajatus äyringeistä tiivistää korvausvaatimusten ydintä. On olemassa joku rahassa mitattava mutta silti moraalinen taso, jolla kirjailijoiden vaivannäkö voidaan kohtuullisesti palkita. Siis lainauskorvausta korottamallako voitaisiin tunnustaa taiteellisen työn arvo? Ja nämä ihmisetkö, nämä kirjailijat, muka puhuvat sellaisen maailman puolesta, jossa ihmisarvoa ei mitata rahassa? Rosa Meriläinenkin kirjoittaa ällistyttävän ristiriitaisesti, että kysymys ei ole vain rahasta, vaan oikeudenmukaisuudesta mutta ”siihen tarvitaan rahaa”. Ei, oikeudenmukaisuus on rahasta riippumaton ilmiö.

 

 

Maksamme kaiken ja ostamme aina

 

Mitä enemmän kirjailijan teosta lainataan, sitä paremmin hänen oikeutensa toteutuu. Tarkoittaako tämä käänteisesti sitä, että mitä enemmän kirjastokorvausta kirjaiilja saa, sitä arvokkaampaa hänen ”vuosien työnsä” on? On harvinaisen selvää, että kirjailijoiden tuntipalkka vaihtelee. Sofi Oksasen työaika on arvokkaampaa kuin kenenkään toisen kirjailijan. Joidenkin työaika ei ole minkään arvoista, vaan ainoastaan pönäkkä miinusmerkki siihen kohtaan, jossa ihminen voisi käyttää aikansa tuottavaan työhön. Hänen kirjailijantoimestaan ei siihen missään nimessä ole.

Oikeus, arvokkuus, kunnia, vaivannäkö, vastuu, vapaus, kauneus, empatia, luominen tai hyvyys eivät muutu rahaksi ja siksi ei ole olemassa minkäänlaista tapaa antaa niille tai niiden harjoittamiselle kohtuullista arvoa rahan avulla.

Jos kirjailijajärjestöt poliittisissa tavoitteissaan kytkevät tekijöiden ja teosten arvon rahaan, kaikin mokomin, minun puolestani. Sanaston kampanjassa asian laita tulee näkyviin raadollisella tavalla. En tiedä mikä on kirjailijoiden suhde tähän asiaan, en tiedä ovatko monet ajatelleetkaan sitä. Varsinaisesti minua inhottaa tässä kuviossa se, että elollisen, kulttuurin ja taiteen mittaaminen rahalla, rahan vaatiminen arvonannon merkkinä, hävittää kaikki muut arvot. Tai ei se niitä hävitä, vaan turmelee. Kirjallisuudessa ja taiteessa on minulle jotain pyhää, ja sen alistaminen kirjailijoiden toimeentulon lähteeksi on kynnyskysymys. Jos joku haluaa rahaa kuin oikeasta työstä, menköön sitten oikeisiin töihin. Jos saa taiteilemisesta rahaa kuin oikeasta työstä, olkoon tyytyväinen. Mutta se on sivuseikka.

Kirjallisuuden ja kaupallisuuden suhde on kuitenkin syvällinen. Tekijänoikeus syntyi, kun joitakin satoja vuosia sitten kirjapainot heräsivät varjelemaan tuotteitaan kopioilta. Nykytilanteessa ollaan kaukana siitä, että kilpailija ostaisi yhden kappaleen Sofi Oksasen uusinta, skannaisi sen ja toisi halpislaitoksen myyntiin kioskiinsa. Kaupallisten tuotteiden suoja on vahva, niiden kopiointi on laitonta ja kopioiden myyminen on laitonta. Tekijänoikeus on perusteissaan kietoutunut siihen, ettei halpakopio-vuittoneita myytäisi porttikongeissa eikä kukaan valmistaisi markkinoille tuotetta, joka liikaa muistuttaisi Coca-Colan brändiä. Sana ”piraatti” tarkoitti vielä muutama vuosi sitten halpaa tuotekopiota, nyt ”piraatti” tarkoittaa ihmistä, joka lataa leffoja vertaisverkoista tai kannattaa kulttuurin maksuttomuutta ja laajaa leviävyyttä.

Kirjallisuus on kaupallinen ala, paljon enemmän kuin teatteri tai kuvataide. Tämän seikan myöntäminen ei ole kovin vaikeaa mutta helppoa sen kanssa ei ole elää. Kirjailijoiden täytyy kampanjassaan vedota abstraktehin arvoihin, jotka ovat periaatteessa suoraan YK:n julistuksesta. Teollisuusjättien ei tarvitse vedota mihinkään muuhun kuin siihen, että juristi tulee ovelle, jos vilkaisetkaan meidän metsästysseuran maille. Brändinvarjelu on naurettavan demonista anekauppaa ja tarvittaisiin uskonpuhdistaja romuttamaan se, mutta omassa skolasmissaan se on kuitenkin perin selkeää. Kulttuurin suhteen ei voi toimia näin. Vain sellaisissa tapauksissa kun joku väittää toisen tekstiä omakseen, sama logiikka pelaa. Eikä aina silloinkaan, koska taiteen piirissä on tapana tarkastella tekstin autenttisuutta ja tekojen performatiivisuutta eri tavalla kuin taiteen ulkopuolella. Oma skolasminsa siinäkin.

Halu erottaa taide tai kirjallisuus kaupallisen toiminnan piiristä on jatkuva tendenssi kirjallisuudessa. Yleensä se vaan muuntuu haluttomuudeksi myöntää kirjallisuuden kaupallista luonnetta. Kirjallisuus käyttää markkinoita, markkinat eivät käytä sitä. Aivan kuten kaikkien elollisten olentojen kannalta tärkeät asiat pitäisi määritellä: markkinat hyödyntävät niin eläimiä kuin ihmisiäkin taloudellisen hyödyn ja kasvun nimissä, vaikka juuri maailman pitäisi hyötyä niin käytännöllisestä keksinnöstä kuin rahatalous. Halun, houkutuksen, ahneuden ja kyltymättömyyden järjestelmä ei vaan pysty siihen, vaan yhden todellisen tarpeen viereen se luo kymmenen luuloteltua ja yhden hyvän hankinnan kylkiäisenä se tuo kuusi huonoa. Kulutusyhteiskunnan ilmapiirissä ei myöskään voi sanella mikä tarve on todellinen ja mikä luuloteltu. Olemme esimerkiksi tavattoman epävarmoja siitä, mitä ja miten meidän pitäisi syödä, vaiko ollenkaan.

 

 

Jokaisen oikeus henkiseen työhön ja kulttuuriin

 

Meidät 1900-luvun ihmiset on ikäänkuin kastettu siihen uskoon, että YK:n ihmisoikeuksien julistus on luettelo oikeuksista, jotka perustuvat todelliselle inhimilliselle tarpeelle. Se usko on kuitenkin vailla optimismia. Elinkeinon vapaus tarkoittaa sitä, että huijarit, puoskarit ja täydellisen hyödyttömät puuhastelijat haluavat mahdollisimman paljon rahaa. Tekijänoikeus tarkoittaa sitä, että artistin työ, olemus, henkilö ja luovuus tuottavat levy-yhtiölle ja koko logistiikan kiemuroille mahdollisimman paljon rahaa, se merkitsee mahdollisuutta käräjöintiin ja elantoa juristille. Oikeus puhtaaseen juomaveteen tarkoittaa sitä, että Nestlé pumppaa ja suostuu myymään halvalla köyhille, kovalla hinnalla rikkaille. Sananvapaus tarkoittaa sitä, että suuret mediayhtiöt saavat määritellä linjansa miten haluavat niin totuuden, lukijoidensa kuin toimintatapojensa suhteen, jopa sitä, että ihmiset organisaatioissaan luulevat organisaatioitaan henkilöiksi, joilla on kunnia loukattavana (kuten Turun Sanomat, tehdessään tutkintapyynnön kunnianloukkauksesta Turpaan Saatana -julkaisulle).

Sen tiedon perusteella, jota minulla lainauskorvauksesta on, voisin liittää sen tämän listan jatkoksi. Korotuskampanja käyttää hyväkseen kauniita ja hyviä asioita: se vetoaa elinkeinon vapauteen, tekijänoikeuteen, oikeudenmukaisuuteen ja reiluuteen sellaisen asian takia, joka on parhaimmillaankin hyödytön. Tekijänoikeuden käsite on kyseenalaistunut monella tavalla keskusteluissa, mutta nähdäkseni ongelma ei liity suoranaisesti siihenkään, sillä kun on muitakin ulottuvuuksia kuin taloudellisia. Nähdäkseni tekijänoikeuden asema ja tunnettuus ovat myös varsin hyviä. Esimerkiksi Teemu Mäki on kirjoittanut tekijänoikeudesta ihmisoikeutena, mutta samalla sekoittanut sen rahaan ja kyseenalaistanut toisen YK:n ihmisoikeuksien julistuksen artiklan 27, nimittäin jokaisen oikeuden kulttuuriin. Se on siis jokaisen oikeus, ei maksavan asiakkaan oikeus.

Sanaston politiikassa kirjallisuudesta tulee keino taloudellisten päämäärien saavuttamiseksi. Samalla lätkällä lyödään muitakin kärpäsiä: kirjailijat ovat useinkin mätkineet porvarillista kermaperseyleisöään molemmille korvallisille tekopyhyydestä, mutta kukahan tuota hoitoa antaisi kirjailijoille, jotka syyllistävät ”lukukansaa” siitä, etteivät saa tarpeeksi rahaa tekijänoikeudestaan.

Säällinen toimeentulo on ihmisoikeus. Sananvapaus on ihmisoikeus, samoin ääniokeus. Ne kuuluvat kirjailijoille siinä missä kaikille muillekin. Sinulle, minulle, Malmin ostarilta kosmetiikkaa varastaville teiniäideille ja naapurin Pentille, joka huuhtoo mieliala-, uni- ja päihdevieroituspillerinsä joka päivä alas korillisella neloskaljaa.

Tekijänoikeus on eräs tapa määritellä ihmisen oikeutta omaan työhönsä ja sen käyttöön. Tekijänoikeus kuitenkin poikkeaa monista perusoikeuksista. Sen voi esimerkiksi myydä tai luovuttaa sopimuksella vaikka ikuisesti jollekulle toiselle osapuolelle. Kirjailijoiden ammatti-identiteetin vahvistaminen kuitenkin merkitsee myös tekijänoikeuden ja ammattimaisen kirjallisuuden liittoa. Kuitenkin tekijänoikeus koskee myös kaikkein heikoimpiakin henkisen työn hedelmiä, jokaisen luovaa työtä. Se tosiseikka, että internetissä kuka tahansa voi paitsi teknisesti levittää kenen tahansa teoksia, yhdistyy siihen tosiseikkaan, että internetissä kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa henkisen työn hedelmiä, joihin hänellä on tekijänoikeus. Siksi Tuula-Liina Varis voi ainoastaan väheksyä Minttu Vettenterän ammattimaisuutta (ei ymmärrä kirjallisuuden etiikkaa koska ei ole ammattilainen), mutta hän ei voi kiistää Vettenterän kirjailijuutta tai tekijänoikeutta.

Joskus oikeus kulttuuriin ja tiedonvälitykseen on ristiriidassa vahvan tekijänoikeuden kanssa. Usein tekijänoikeus ei hyödytä tekijää lainkaan, nutta tekijöiden konsensus tässä kysymyksessä hyödyttää kulttuuriteollisuuden suuria toimijoita, kuten levy-yhtiöitä, ja tekijänoikeuden valvontaan erikoistuneita järjestöjä, kuten Sanasto, Teosto tai Gramex. Chisua tuskin hyödyttää rooli tekijänoikeusjärjestöjen mannekiinina, kun häntä vastassa on viritettyn ansaan kiinni jäänyt alaikäinen lapsi, jonka isä joutuu julkisuudessa nöyrästi liittymään piratismin vastaiseen rintamaan (maksamme kaiken ja ostamme aina) ja hänen puolellaan niin vaikutusvaltaiset järjestöt, että ne saavat poliisin lähtemään ihmisten ovelle. Me tavalliset ihmiset kun tiedetään, että on se poliisi jäänyt tulematta suurempaankin hätään ja valittelee resurssejaan koko ajan. Mutta tekijänoikeusjärjestöt tarvitsevat Chisun kaltaisia hyödyllisiä ja ihastuttavia hölmöjä. Siksi onkin syytä tarkkailla milloin tekijänoikeutta käytetään sen haltijoita tai muita vastaan. Tekijänoikeuden varjeleminen ihmisoikeutena ei välttämättä sisällä näitä mahdollisuuksia (vaikka tiedänkin, että yhteiskunnassa käydään jatkuvia pieniä ja suuria neuvotteluja oikeuksien todellisista ja mahdollisista ristiriidoista).

Samalla hyötyvät tekijänoikeudet sopimusmenettelyllä omivat mediayhtiöt. Näissä erityisesti valokuvaajien tilanne on painajaismainen. Tekijä itse ei pysty enää päättämään kuvansa kauppaamisesta ja uudelleenkäytöstä, eikä hän hyödy siitä taloudellisesti ollenkaan, mutta on vastuussa seurauksista, jos vaikka haastateltava päätyy mainoskampanjan kasvoksi. Sanoma Oyj:n avustajasopimus sisältää tämän mahdollisuuden. Tekijä ei myy käyttöoikeutta työhönsä, vaan sen kaikki oikeudet, mutta vastuu ei ole kaupan, eli jää tekijälle.

Yhteiskunnassa ei ole juurikaan sellaisia osa-alueita, jossa paikan tai ihmisen arvo ei muuntuisi suoraan taloudellisen hyödynnettävyyden laskelmiksi. Joutomaata ei voi hyödyntää, tehoton ihminen on ”syrjäytynyt”, eli roskaväkeä. Rahan kulttuuri on niin voimakas, että se pesiytyy sellaisiinkin koloihin, joista se pitäisi häätää ja josta sen jäljet pitäisi valkaista kloriitilla. Aito ammattiylpeys kertoisi kirjailijalle, että hänen alansa on verrattomasti ensimmäistä pörssiä, ensimmäistä pankkia ja ensimmäistä kolikkoa vanhempi ja kestävämpi.

Kirjallisuus, taide, on julkisen elämän lähes ainoita alueita, jossa ihmisarvon tunnustaminen ei riipu kyvystä tuottaa taloudellista arvoa, eikä taiteen arvo riipu siitä kuinka monta kirjailijan nidettä myydään marketissa. Kirjoihin, fiktioon, voi kirjoittaa, että ihmisen arvo on aina eri kuin rahan, ja että näitä asioita ei saa sekoittaa keskenään. Mutta poliittisessa puheessa tämä totuus ei näy, vaikka juuri politiikka on ollut sellainen osa-alue, jossa ideat riippumattomuudesta ja itseisarvosta ovat legitimoituneet ja muuttuneet konkreettisiksi järjestelyiksi.

Maksamme ja ostamme. Olkoon se meidän helvettimme.

106 kommenttia

  1. mervi kantokorpi says:

    no olihan saarna, huh. oliskohan sittenkin kannattanut julkaista tämä jo aiemmin mietittäväksi? minäkin enempiä harkitsematta allekirjoitin adressin kun pyydettiin. on ihan totta, ettei esimerkiksi vähälevikki hyödy noista korvauksista pätkääkään.

  2. […] tämän kirjoituksen ansiosta… oli jo aikakin, en käsitä miten minutkin saatiin jujutettua mukaan tähän paskaan… Lähetin viestin Sanastolle, saa nähdä mitä vastataan, raportoin jatkosta: […]

  3. Veera Antsalo says:

    Olen itse ihmetellyt sitä, mitä tapahtuu niille vähän lainattujen kirjailijoiden lainauskorvauksille, jotka eivät ylitä 15 euron tilitysrajaa. Jos tilitysraja ei ylity kolmessa vuodessa, lainauskorvaus vanhenee. Ja Sanaston sivuiltahan käy ilmi, että:

    “Suoraan laskettuna yksittäisen lainatapahtuman hinnaksi tulisi 3 senttiä. Lainakohtainen korvaus tullee olemaan hieman enemmän, koska vähän lainattuja teoksia on paljon ja niille kertyvä korvaus ei tule yltämään yli tilitysrajan (15 €).

    Minun korviini hiukan kalskahtaa tämmöinen, että “korvaus tullee olemaan vähän enemmän”, kun osalle se ei tule olemaan mitään, koska heidän osuutensa lahjoitetaan muille. Ja tuossa puhutellaan vain niitä muita.

    Miksi tilitysraja on 15 euroa? En löydä siihen vastaus Sanaston FAQ:ista. Joku voisi kysyä, miksi nipottaa näin pienistä summista, mutta voisihan sitä myös kysyä, miksei tulonsiirron suunta voisi olla paljon lainatuilta vähän lainatuille? Miksei minimitilitys voisi olla esim. 15e? Ja miksei Sanaston sivuilla voida valistaa, että jos kirjailijalla on vain muutama hassu kappale runokirjaa kirjastoissa lainattavina, hänen ei ehkä kannata liittyä lainauskorvausjärjestelmään ollenkaan.

  4. Tiina Käkelä-Puumala says:

    Minusta kohtuullinen lainauskorvaus on lähtökohtaisesti hyvä asia, koska se kohtelee kaikkia kirjallisuuden lajeja mekaanisen tasapuolisesti. Mutta kuten Maaria totesit, ei siitä toimeentuloksi ole (ei edes eniten korvauksia saaville), joten ei sitä pitäisi sellaisena käsitelläkään. Jos lainauskorvaukset vaikka kolminkertaistuisivat nykyisestä, kuten nyt on esitetty, niin eräs seuraus tästä olisi myös se, että entistä enemmän korvausrahaa virtaisi myös ulkomaille (HS uutisoi syksyllä 2011 siitä, että ETA-alueen ulkomaiset oikeuksiaan valvovat bestselleristit, kuten J.K. Rowling, alkavat saada osansa myös suomalaisista lainauskorvauksista). Suomalaisen kirjallisuuden biodiversiteettiä edistävät minusta parhaiten työskentelyapurahat. Koska sekä lainauskorvausten että taiteilija-apurahojen määrän samanaikainen lisääminen tuskin on mahdollista (pahimmassa tapauksessa kysymys on nollasummapelistä), kannatan jälkimmäistä. Siksi en minäkään allekirjoittanut adressia.

  5. Maaria Pääjärvi says:

    Veeralla on hyviä kysymyksiä, ja minäkin etsin niihin vastauksia Sanaston sivuilta. Näitä asioita voisi varmaan kysyä Sanastolta suoraan, mutta tuosta minäkin käsittäisin, että vähiten lainattujen kirjailijoiden muutamat eurot siirretään suoraan enemmän lainattujen pussiin. Miksi liike ei ole toisen suuntainen – esim niin että jokaiselle sopimuksen allekirjoittaneelle maksettaisiin automaattisesti 15 eur ja vasta sen päälle huomioitaisi lainamäärät.

    Tiinasta lainakohtainen peruskorvaus on sinänsä hyvä tekijänoikeustilitys – mitä se periaatteessa onkin. Lajivalikoiva korvaus ei sinänsä ole sen enempää kuin kirjaston käyttäjätkään. Sehän on suorastaan atomistisen demokraattinen, tai voisi olla, ilman esimerkiksi tuota 15 euron tilitysrajaa. Reijo Valta (tuossa juttuunkin linkittämässäni kirjoituksessa) sanoo yhden kiinnostavan asian: ”Kirjastojärjestelmien toimittaja Axiell (ainoa Suomessa alallaan) on rakentanut molemmat ohjelmistonsa niin, että lainausmäärien selvittäminen on maksullinen lisäpalvelu. Kirjaston itsensäkin on maksettava tästä tiedosta lisähintaa. Siksipä Sanasto on päätynytkin otokseen todellisten lukujen sijaan. ” Kirjoittaja sanookin, että tarkkojen lukujen tietäminen ei ole lainauskorvauksen kannalta kovin merkittävä seikka, koska pennejähän siinä pyöriteltäisiin. Sen sijaan hänen mukaansa kirjastojen hankintapolitiikkaan tällä otoksella on vaikutusta.

    Kun otetaan vielä huomioon ulkomaalaisille kirjailijoille menevät korvaukset, katoaa hyvä osa lainauskorvausrahasta jonnekin. Sanasto ei tämän rahan osuutta todellakaan mainosta. Mutta noista 71,5 miljoonasta kirjalainasta käännöskirjallisuus muodostaa kyllä hyvän osan. Ja todellista määrää lainauskorvaukselle ei voi laskea Sanaston antamien lukujen perusteella – on tuo alle 15 euron hämäryys, käännöskirjalainat (ja niiden muodostuminen, esim. jenkkikirjailijat eivät saa korvausta). Ollaan aika kaukana siitä, että 3,6 miljoonaa euroa jaettaisiin 100 miljoonalla lainalla.

    Kaikki tämä jossain määrin vesittää lainauskorvauksen ideaa: vaikka sen todellisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi tulisi realisoitua laina lainalta, se ei toimikaan niin.

    Arvelenkin, että jos Sanasto saa tämän uudistuksen läpi, voi hallitus pistää sulan hattuunsa ja olla tyytyväinen kun pääsi näin halvalla kirjailijoista.

    Ja Mervi, ehkä olisi kannattanut julkaista aiemmin, ehkä ei. Ratkaisuni perustui kyllä täysin itsekkäille syille, muunmuassa sille, etten halunnut ryhtyä politikoimaan. Siihenhän se olisi automaattisesti mennyt. Sen sijaan politikoin jälkijunassa (vaikka mitään korotusta ei tietenkään ole päätetty mutta tuskin hallitus seuraa mua silmä kovana), vaikka se onkin aika huvittavaa.

  6. Mielenkiintoinen tapaus tämä Sanasto. Myytti lukukansasta? -kampanjasta löytyy tuttuja hammastenkiristyksiä kuten “kaunokirjallisesta työstä saatujen verollisten bruttotulojen mediaani oli 2 000 euroa vuodessa”. Tätäkö Sanasto siis on lähtenyt korjaamaan? No ilmeisesti… Onhan se tietysti niin, että “kirjallisuuden tekijällä on oikeus saada työstään oikeudenmukainen korvaus”. Kukapa siitä olisi eri mieltä.

    Tai no jos kuitenkin katsoisi niitä lainauskorvausten tilitysten jakautumisia vähän. Hmm… Ei näköjään ihan helpolla löydy tietoa. Varmaan ovat vain unohtaneet ilmoittaa moiset pikku yksityiskohdat, kun aika menee pahuutta vastaan taistellessa.

    Vuoden 2010 tilityksistä selviää seuraavaa:
    “Vajaat 900 tekijää sai lainauskorvauksia yhteensä runsaat 225 000 euroa. Tekijäkohtainen korvaus vaihteli 20 eurosta runsaaseen 10 000 euroon tekijän teosten yhteenlasketun lainausmäärän mukaan.”
    http://produforum.webbhuset.fi/Site/Widget/Editor/188/files/Produforum/Material/UtredningTarjaCronberg10.pdf

    Aika iso vaihteluväli. Vuoden 2011 vuosikertomuksen mukaan Sanasto tilitti 3 028 345 €, mutta tietoja tilitysten jakautumisesta ei löydy. Miksiköhän? Jos ajatellaan, että erot olivat yhtä isoja kuin 2011 ja että kokonaissumma oli yli kymmenkertainen, joku on saattanut saada kuusinumeroisen summan… No, ei kai sentään.

    Vuodelta 2012 löytyy vähän enemmän tietoa. Sanaston sivuilta löytyy 10.1.2012 päivätty tiedote, jossa sanotaan, että tilityksiä tulee neljä. Löytyy kuitenkin vain kaksi tiedotetta tehdyistä tilityksistä. Täällä joulukuun tilityksen tiedote: http://www.sanasto.fi/tekijalle/tilitykset/tilastotietoa/joulukuu-2012/

    “Korvauksia tilitettiin 2772 kirjallisuuden tekijälle yhteensä 1 415 838,55 € . Mediaanikorvaus oli 89,84 € ja korvausten keskiarvo 423,03 €.”

    Kun mediaani ja keskiarvo ovat noin kaukana toisistaan, se on merkki siitä, että korvaukset ovat jakautuneet todella epätasaisesti. (Vrt. suomalaisten kotitalouksien mediaanitulot vuonna 2011 olivat 29 820 € ja keskitulot 37 320 €.)

    Miten tuo vajaan puolentoista miljoonan potti jakautuu? Tiedotteesta löytyy taulukko “Tekijäkohtaisten korvausten jakautuminen”, mutta siinä on vain saajat jaettu eri luokkiin. Itse potin jakautumista ei ole eritelty.

    Oletetaanpa kuitenkin, että tiedotteessa erotettujen korvausluokkien sisällä korvaussummat jakautuvat tasaisesti. Pienin korvaussumma on 15 euroa. Tällöin alle tonnin saavien ( 971 * ( 15 € + 50 € ) / 2 ) + 496 * ( 51 € + 100 € ) / 2 + jne.) osuus olisi noin 427 000 € eli noin 30 % potista. Tonnin ja kymppitonnin välille asettuvien osuus olisi noin 690 000 € eli noin 49 % potista. Parhain tienaaville kymmenelle tyypille jäisi noin 300 000 € eli noin 21 % potista.

    Toisin sanoen parhaiten tienaava 0,4 % saisi 21 % potista. Seuraavaksi suosituimmat 9,1 % jakaisivat keskenään 49 % ja loput eli alin 90,6 % puolestaan 30 % rahoista.

    Tässä laskutoimituksessa on ongelmana tietysti se, että korvausluokkien sisällä jakauma ei välttämättä ole tasainen. Mutta sikäli kuin humanisti näistä mitään ymmärtää, virhe on todennäköisesti siihen suuntaan, että todellinen keskiarvo on matalampi kuin luokkia rajaavien ääripäiden keskiarvo. Tarkoittaa sitä, että alempien korvausluokkien yhteensä saama summa on luultavasti todellisuudessa vieläkin pienempi.

    Kun on todennäköistä, että parhaiten tienaavien kymmenenkin välillä on isoja eroja, ja kun tämä oli tosiaan vain toinen (vai yksi neljästä?) vuoden 2012 tilityksestä, näyttäisi siis hyvinkin mahdolliselta, että joku on saanut Sanastolta yli sata donaa vuonna 2012. Kukakohan se on?

    • Maaria Pääjärvi says:

      Huh mikä laskelma, Tuukka. Kiitos tästä. Tein pohjatyön tähän juttuun marraskuussa, enkä löytänyt silloin tämänkään vertaa tietoja. Mutta tämä on se pahin mahdollinen skenaario.

      Mikäli tuo sun laskelma on edes oikeansuuntainen, lainauskorvauksen korotus on täydellisen mätä hanke, joka on lähinnä tappioksi niille, jotka eniten tarvitsevat tukea kirjalliseen työskentelyyn. Eli lähes kaikille.

      Kotitalouksien mediaani- ja keskituloon vertaaminen paljastaa varsin olennaisen rakenteellisen piirteen: kirjallisuus julkisuudesta ja näkyvyydestä elävänä toimintana synnyttää eliitin – ei pelkästään julkkiksia, mutta näemmä myös taloudellisen eliitin, joka totisesti rikastuu.

  7. Lienee turha tehdä kovin tarkkoja laskelmia, koska kaikki kaikkien kirjastojen lainat eivät näy missään tiedostosssa eikä tilastossa, vaan lainaukset lasketaan muutamien kirjastojen otannasta. Tämä tuli kyllä tiedoksi jo silloin, kun Luutii-blogissa keskusteltiin samasta aiheesta edellisen kerran. Tällä energialla olisi kyllä jo kehittänyt sen tietokoneohjelman, joka pystyy yhdistämään kirjastojemme lainausluvut ja sitä tietä korvaussummat aukottoman oikeudenmukaisiksi ja yhtä läpinäkyviksi kuin koko prosessin juuri ja ydin Euroopan unioni.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Jouni, jos tarkoitat Tuukan laskelmia, ne perustuvat Sanaston antamiin tilityslukuihin, mikä taas pohjautuu mainitsemaasi (ja usein mainittuun) otantaan, joka Sanastolla on käytössä.

      Jos taas tarkoitat minun kommenttiani siitä, että lainat pitäisi voida kenties laskea tarkemmin, sanoin kyllä että asian merkitys on käytännössä olematon, mutta retoriikka työn arvosta “jokaisen teoksen” takana ei ihan sovi yhteen sen kanssa. Ja tieto otannasta on ollut kyllä käytössä ja muistissa.

      Ja ei tällä energialla olisi tosiaankaan ohjelmoinut yhtään mitään tällä porukalla tai tuskin edes sellaisella, jolla on koodarin koulutus.

  8. kirjastotyöläinen says:

    Hieno puheenvuoro. Haluan kirjastotyöläisenä sanoa muutaman sanasen. Kirjastoista.

    Toimeentuloasiat ovat valtiovallan asioita, eivät kirjastolaitoksen asioita (paitsi omien työntekijöidensä suhteen, eikä alan palkat ole kummoiset).

    Kirjastoilla on vanhan valistus- ja sivistysaatteen ja kulttuurin jakamisen lisäksi: tietopalvelutehtäviä, neuvonta ja ohjaustehtäviä, pedagogisia tehtäviä, kokoelman huoltotehtäviä, arkistointitehtäviä ja nykyisin myös paljon erilaisia itsenäisiä (tapahtuma)tuotantotehtäviä sekä runsaasti verkkotoimintaan liittyviä tehtäviä.

    Kirjasto edistää avointa tiedonkulkua. Se on demokraattisen yhteiskunnan perusta edistäessään kansalaistoimintaa ja kaikkien kansalaisten oikeutta saada tietää ja osallistua toimijakansalaisina eikä ainoastaan kuluttajakansalaisina. Se, jos mikä, edistää sananvapautta ja ihmisoikeuksia.

    Kirjakokoelmista yleensä noin puolet on tietokirjallisuutta ja puolet kaunokirjallisuutta. Käännöskirjallisuutta luetaan paljon. Tämän lisäksi aineistoon kuuluu musiikki ja elokuvat. Ensin mainittu on hieman uhanalainen, muttei siitä tässä yhteydessä. Musiikista ja elokuvista maksetaan tekijänoikeudet. Hieman toisin kuin Sanastolle nyt näitä lainauskorvauksia, mutta niitä maksetaan.
    Kirjailijoiden toimeentuloon liittyviä asioita ei kannattaisi kytkeä liian vahvasti kirjastojen lainaustoimintaan, jonka sallii kirjastolaki. Se on hyvä ja tarpeellinen kansalaisoikeus. Ihmisoikeus. Maksuttomuudesta tai sen ”ilmaisuudesta” kirjoitellaan ajoittain runsaasti, mutta maksuttomuuskin perustuu lakiin. Kirjastokortin saa jokainen, jopa väliaikaisesti maassamme asuva.

    Suomen kirjastoverkko on Euroopan tihein, kaikissa pohjoismaissa yleisiä kirjastoja on huomattavasti vähemmän asukasmäärään suhteutettuna kuin Suomessa. Se takaa varman ja toimivan jakeluverkon useimmille suomalaisille kirjailijoille. Jos suomalaiset kirjailijat kieltäytyvät luovuttamasta kirjojaan lainattaviksi, ei siitä synny kauheasti tyhjiä hyllyjä. Menetys voi tuntua eniten kirjailijan kukkarossa. Ja se, jos kirjastoverkkoamme ryhdytään kauheasti pienentämään. Joka on hyvin mahdollista.

    Kirjastoilla on vaihtelevat tietohallinto-ohjelmat käytössään, yksistään se hankaloittaa tietojen keruuta ja niiden yhdistämistä. Seutukirjastot ovat olleet ensimmäisiä askelia siihen suuntaan, että eri kuntien yleiset kirjastot ovat samassa tietohallintojärjestelmässä. Eikä sekään ole täysin ongelmatonta. Tietoteknisiä ongelmia riittää vielä vuosiksi.

    • Maaria Pääjärvi says:

      “Kirjailijoiden toimeentuloon liittyviä asioita ei kannattaisi kytkeä liian vahvasti kirjastojen lainaustoimintaan, jonka sallii kirjastolaki. Se on hyvä ja tarpeellinen kansalaisoikeus. Ihmisoikeus. Maksuttomuudesta tai sen ”ilmaisuudesta” kirjoitellaan ajoittain runsaasti, mutta maksuttomuuskin perustuu lakiin. Kirjastokortin saa jokainen, jopa väliaikaisesti maassamme asuva. ”

      Kiitos tästä. Lukijakuntien, tiedonkulun ja kirjaston käyttäjien kannalta kampanjasivustojen (Kirja elää!, Myytti lukukansasta?) viesti on yksinomaan syyllistävä ja haitallinen. Kun se viesti mitäkuinkin on: ihanaa että olet kiinnostunut meidän kirjoittamistamme kirjoista, mutta nyt on aika näyttää kiinnostus pienellä maksulla, äläkä vaan mene kirjastoon olemaan kusipää vapaamatkustaja-piraatti.

  9. Aleksis Salusjärvi says:

    Ymmärsinkö mä nyt oikein: reilut 5000 suomalaista on sitä mieltä, että Kari Hotakaisen kirjastolainakorvausraha on käytännössä sama asia kuin yleinen äänioikeus? Ja että tätä varten on perustettu oikein järjestö nimeltä Sanasto? Ja Pirjo Hiidenmaa lykkää samaan syssyyn senkin, että Hotakaisen ja sen parin kaverin ansiosta meillä on kirjastolaitos?

    Ja varsinainen ongelma on siis se, että ihmiset käyvät kirjastossa lainaamassa kirjoja? Ja että tämä ongelma poistuu, jos Hotakainen ja Hirvisaari saavat parisataa tonnia lisää rahaa?

    No, oon mä hullumpiakin asioita kuullut.

  10. Reijo Valta says:

    Vaikka pienistä rahoista puhutaan, niin Antsalon tekemä kysymys on aiheellinen ja paljastava. Kun lainauskorvausjärjestelmä oli tuloillaan, niin kirjastoapurahalautakunta päätti (muistaakseni 2006) muuttaa jakoperusteitaan. Entistä harvemmille haluttiin antaa entistä suurempia apurahoja. Sitä ennen kirjastoapurahan saivat käytännössä kaikki edellisenä vuonna kirjoja julkaisseet. Muihin apurahanjakajiin verrattuna kirjastoapurahalautakunta on edelleen antelias, muistaakseni noin 60 % hakijoista saa tukea.

    Myös kirjastoapurahojen määrä on sidottu kunnankirjastojen lainauslukuihin, mutta lautakunnalla on oikeus jakaa rahat miten haluaa. Vaikkapa koko jaettavan summan yhdelle ainoalle eläkkeelle jäävälle kirjailijalle.

    Kirjailijoiden määrä kasvaa, kirjojen määrä kasvaa ja valtion tuki pysyy samana, suhteellisesti koko ajan pienentyen.

    Näinä digitaalisina aikoina kuvittelisi Kirja elää -nimisen kampanjan sisältönä olevan jotakin ihan muuta kuin nyt on ollut. Päivän uutiset ovat kertoneet muun muassa kunnankirjastojen ongelmista kustantajien kanssa. Kirjojen julkaisijat ovat haluttomia myymään kirjoja kirjastoille. Lainaajia ekirjoille olisi, ja nettiin on onnistuttu simuloimaan fyysisen kirjan lainaamista muistuttava malli.

    Oikaiskaa jos olen väärässä. Mutta ekirjan lainaamisesta ei makseta lainauskorvauksia?

    Kirjailijoiden edunvalvontajärjestöjen ajattelisi juuri nyt olevan neuvottelemassa ja suunnittelemassa yhdessä kustantajien, kirjastojen yms. kännykänvalmistajien kanssa kirjailijoiden toimeentuloa jo läsnä olevassa digitaalisessa tulevaisuudessa.

    Vuonna 2009 Kirjastopolitiikka 2015:n ilmestyttyä pohdin blogissani, että ohjelman korulauseiden toteutuessa kirjastot voisivat korvata kokonaan kustantajat. Näkemys oli tietysti kärjistetty, mutta kuitenkin mahdollinen tulevaisuuden kuva lyhyelläkin aikavälillä.

    Ajat muuttuvat. Katsokaa vaikka Aivokäyriä.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Tässä Reijon kommentissa on kaksi oleellista asiaa:

      – kirjojen määrän kasvu
      – e-kirjan status (suhde kustantajiin, markkinoihin, kirjastoihin ja tekijänoikeuksiin)

      Nämä kannattais poimia ihan erikseen käsittelyyn.

  11. En välttämättä ole joka yksityiskohtaa pitkästä tekstistä ja kommenteista lukenut, mutta vaikutelmaksi on jäänyt, että useimpien mielestä eniten _myyvät_ kirjailijat ovat automaattisesti myös eniten _lainattuja_. Jos jollakulla on tähän käsitykseen oikeita tilastoperusteita, näkisin ne mielelläni.

    Asia epäilyttää esimerkiksi siksi, että omat kirjani eivät myy kovinkaan suuria määriä, mutta silti kuuluin Sanaston viime tilityksessä (täpärästi) yli tuhat euroa lainauskorvauksia saaneeseen eliittivähemmistöön.

    Hirvisaaren kaltaisten bestselleristien lainauskorvaukset eivät voi kasvaa suhteessa yhtä paljon kuin myyntimäärät, koska vaikka kustantamo mielihyvin painaa lisää myytäviä kirjoja, kirjastot eivät niitä rajattomasti osta. Jos yksi lainaaja pitää kirjaa keskimäärin pari viikkoa, yhtä kirjaston kappaletta voidaan lainata korkeintaan 20-30 kertaa vuodessa.

    Kirjastokirjoja ei myöskään lainata lahjoiksi, kuten ”turvallisten” bestselleristien teoksia ostetaan. Veikkaisin, että esimerkiksi Hirvisaaren myynnistä merkittävä osuus (ehkä kolmannes tai puolet?) menee lahjoiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että kyseisten kirjojen lainaamiseen kohdistuva kiinnostus on vastaavalla prosenttiosuudella pienempi.

    Pienilevikkisen kirjailijan kannalta lainauskorvauksessa on myös yksi hyvä puoli: yksi olemassaoleva kappale saattaa tuottaa (pientä) tuloa pitkän aikaa. Monet (varsinkin isommat) kustantajat makuloivat varastoon jääneet kappaleet parin vuoden kuluttua ilmestymisestä, joten kirjasta kiinnostunut joutuu turvautumaan divareihin (joiden myynnistä kirjailija ei saa mitään) tai kirjastoihin (joista tulee edes se pari lanttia).

    Kirjoitus ja kommentoijat unohtavat sitä paitsi suomentajat, jotka eivät käytännössä koskaan hyödy käännöksensä mahdollisesta hyvästäkään myynnistä (koska suomennoksesta, toisin kuin Saksassa, maksetaan vain kertakorvaus) mutta jotka ovat oikeutettuja lainauskorvauksiin.

    Itse en näe mitään syytä paheksua, että muutama kirjailija saa ehkä hyvänkin potin myös lainauskorvauksia. Päin vastoin, minusta on ilahduttavaa että näinkin pienellä kielialueella kirjailija voi menestyä hyvin myös taloudellisesti. Itse olen erittäin tyytyväinen myös omiin, paljon pienempiin lainauskorvauksiini. Ne osaltaan mahdollistavat, että pystyn pitämään vuoden-kahden välein usemman kuukauden palkattoman jakson kirjoittaakseni uusia kirjoja. Jos kirjoittaminen jää ainoastaan niiden harteille, jotka tienaavat joko kirjallisuudella tai muilla töillä/perinnöillä/sijoituksilla riittävästi pystyäkseen paneutumaan näin kalliiseen ja aikaa vievään harrastukseen, kirjallisuutemme kenttä kapenisi ja ohenisi melkoisesti.

    Parhain terveisin
    J. Pekka Mäkelä
    suomentaja ja kirjailija

    • Maaria Pääjärvi says:

      Tämä on hyvin käytännöllinen näkökulma, J.Pekka. Luulen, että hyvin monet kirjailjat ovat kanssasi samaa mieltä – tavallaan korvauksen saajan näkökulmasta. Tietysti systeemillä on hyvätkin puolensa, mutta toisaalta myös apurahoja on olemassa, ja ne ovat sitten monelle kirjailijalle merkittävämpi tapa raivata tilaa kirjalliselle työskentelylle kuin kirjastokorvaus.

      Kysymys siitä, ovatko huippukorvausten saajat samoja kirjailijoita kuin parhaiten myyvät, on todella hyvä. Eivät tosiaankaan välttämättä, ja tämä muistutus on hyvä. Kirjastokorvaukseen vaikuttaa myös paljon tuotannon laajuus, tässä järjestelmässähän uutuuskirjat ja vaikka 1970-luvulla ilmestyneet saman tekijän teokset ovat täsmälleen samanarvoisia. Tämä korvaus on varmasti myös merkittävä lasten- ja nuortenkirjailijoille, joiden teoksia lainataan kirjastoista paljon mutta joilla ei välttämättä ole paljoakaan myyntiä.

      Kirjastohitteihinhän kuuluu myös tietokirjallisuutta, eli tarkastelemme nyt kauno- ja tietokirjallisuutta yhtä aikaa – jos vaikka Remes ja Hirvisaari ovatkin kaunokirjallisuuden puolella varmoja lukunakkeja, lisäksi on Sikke Sumarin keittokirjat, Paavo Väyrysen kaikki totuuden ajat ja Esko Valtaojan pohdiskelut. Kirjallisuus on siis tässä laajassa merkityksessä.

      Mutta kysymys ei varsinaisesti ole siitä, kuka tai ketkä kuuluvat korkeimpaan korvausluokkaan. Siis ihan sama vaikka siellä olisi jumppaopas, huonekasvikirja tai vitsikirjanikkareita, kyse on enemmänkin korvauksen mielekkyydestä tällä tasolla – ja sen korotuspyrkimyksen mielekkyydestä.

  12. Minun tekee mieli ymmärtää Sanastoa. Sanastohan on lainauskorvausten kerääjänä ja tilittäjänä lähinnä käsikassara, joka toteuttaa sille
    annettua tehtävää. Tilityksistä voisi kai periaatteessa vastata jokin toinenkin organisaatio, mutta luontevaa on, että kirjallisuuden käytön tekijänoikeuksia muutenkin hallinnoiva instanssi hoitaa myös suurimman eli lainauskorvaukset. Riippumatta siitä, mikä korvauksen taso on (ja mikä sen pitäisi olla, siihen en nyt ota kantaa), Sanaston toiminnassa on kiinnostavaa oikeastaan lähinnä kaksi hyvin konkreettista asiaa: 1) kuinka oikein
    tilitykset kohdennetaan (se että pohjalla on otanta, ei välttämättä tarkoita, että menisi vinoon) ja 2) kuinka tehokkaasti raha tuloutetaan tekijöille, ts. kuinka vähän tai paljon sanastolaisten
    palkat ja muut kulut syövät tekijöiden rahoja (nyt 15-20 %) ja kuinka tuottavasti rahat on sijoitettu perinnän ja tilityksen välillä. Korvauksen tasosta tappeleminen on sitten tekijänoikeuspolitiikkaa, jota Sanasto tekee jäsenjärjestöjensä ääntä kuunnellen eli käsikassara se on siinäkin, toivottavasti koko ajan taitavampi. Ei se itse kantojaan keksi, vaan kannanotoissa
    kuuluu Kirjailijaliiton ym. hallituspaikkalaisten ääni. Jos kirjailijat haluavat, että ääni on toinen, täytyy vaikuttaa omien joukossa. Sanaston “hankkeet” ovat jäsenjärjestöjen hankkeita.

    Eli en varsinaisesti ymmärrä, mikä Sanaston toiminnassa on joidenkin mielessä periaatteellinen ongelma. Ehkä suoranuottisuuteni menee
    epärunollisen pitkälle, mutta en myöskään sekoittaisi taiteilijan työetiikkaa koko korvaussoppaan mitenkään. Kaikenlaiset kirjailijat ovat oikeutettuja korvauksiin, jotka Sanasto perii ja tilittää
    parhaan taitonsa mukaan, ei siinä sen kummempaa. Rahan liikuttelun mekanismeja voi tietysti viilata, mutta ei kai yhdelläkään kirjailijalla toistaiseksi ole syytä epäillä, etteikö kehitystä
    tapahtuisi. Organisaatio on hyvin nuori eikä varmaankaan vielä tyytyväinen taitotasoonsa kaikilta osin itsekään. Minusta on joka tapauksessa suurenmoista, että joku hoitaa tekijänoikeusasioita
    puolestani – ja muutaman hengen toimistoa en osaa pitää ongelmallisen raskaana byrokratiana. Vaikken paljon tekijänoikeuslainsäädännöstä ymmärrä, ymmärrän kuitenkin sen, etten itse pystyisi perimään yhtään senttiä yhdestäkään lainasta ja jos yrittäisin, jäisivät äkkiä fiktiivisemmät kutsumukset hoitamatta.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Kiitos kommentista, Marjo. Selvitän vielä omaa kantaani.

      Niin – kyllähän Sanastoa on jo ymmärretty. 5300 allekirjoitusta vetoomuksessa todistaa aika laajasta ymmärryksestä. Mitään ongelmaahan siinä sinänsä ei ole, että a) kirjallisuuden tekijänoikeuksia hallinnoi joku organisaatio tai b) sama organisaatio tilittää ne. Ongelmina ovat poliittisen hankkeen vaihtoehdottomuus (entä jos energia olisi pantu kirjastoapurahan korottamiseen?) ja järjestelmän monimutkaisuus.

      Se, että monetkaan kirjailijat eivät tiedä mitä Sanasto tekee tai miten lainauskorvaus eroaa kirjastoapurahoista, ei johdu heidän tyhmyydestään tai valistuksen puutteesta, vaan siitä että byrokratia on aivan liian monimutkaista. Vaikka se on sitä myös esimerkiksi verotuksessa, yleisessä asumistuessa ja toimeentulotuessa, voisin kyllä väittää, että lainauskorvausjärjestelmä on vielä mutkikkaampi. Lisäksi minua mietityttää edelleen tuo otantapohjainen data – mikä on kirjailijan oikeusturva sen tapauksessa? Oman korvauksensa määräytymistä ei voi siis edes tarkistaa? Tämä on oleellinen seikka silloin, kun joku kirjailija on profiloitunut “paikalliseksi” kirjailijaksi ja juuri ne kirjastot, joista hänen teoksiaan lainataan paljon, eivät kuulu otannan piiriin. Aina voidaan sanoa, ettei niillä järjestelmän alapäässä maksettavilla parikymppisillä ole merkitystä, mutta kyllä niillä perhana vieköön on, jos laki kerran takaa korvauksen jokaisesta lainasta. Ei mikään muukaan korvausjärjestelmä toimi näin epämääräisesti.

      Kun Suomella ei ollut mekaaniseen tekijänoikeuteen perustuvaa lainauskorvausjärjestelmää, EU pakotti oikeustoimien uhalla Suomen toteuttamaan sellaisen. Sanasto ja nykyinen järjestelmä syntyivät selkä seinää vasten -tilanteessa, ja tällaista ratkaisua pitäisi pystyä myös punnitsemaan jälkikäteen.

      Kävin tuolla Tuukka Sandströmin linkittämällä Sanaston tilitys-sivulla. Minäkin tein siellä vaatimattoman laskutoimituksen: yli 2500 euroa (jota voi pitää kuukauden palkkaa vastaavana summana) saa 88 kirjailijaa 2772 lainauskorvauksen saajasta. Se on 3,2%. Rahamäärää korotus tietysti nostaisi, mutta järjestelmä on luonteeltaan sellainen, että se pumppaa aina vaan lisää tuolle tasolle. Se johtaa myös väistämättä siihen, että samat ihmiset saavat vuodesta toiseen merkittäviä summia tästä nimenomaisesta hanasta. Kukin voi harkita, onko tämä nyt paras mahdollinen tapa hankkia kirjailijoille lisärahaa ja myös sitä, että kuinka on mahdollista, että tästä asiasta ei ole käyty julkista keskustelua.

      Tietysti ymmärrän sen, että Sanaston poliittisissa hankkeissa kuuluu muiden järjestöjen ja luottamustehtäviin valittujen ihmisten ääni. Siitä huolimatta voidaan – ja suorastaan pitää – keskustella siitä, onko heidän kabinettipolitiikkansa ja lobbauspyrkimyksensä oikeansuuntaista vai ei. Edes kirjailijat eivät voi tyytyä ainaiseen vaihtoehdottomuuden vaihtoehtoon, jossa ollaan tyytyväisiä siihen että joku hoitaa meidän asiat edes jotenkin. Ja sanon tämän ei-kirjailijana.

      Minäkään en sekoita kirjailijan työetiikkaa Sanaston toimintaan. Mutta kulttuurin etiikan sekoitan. Tekijänoikeuden vahvalla poliittisella otteella kulttuurimarkkinoista, määrärahoista ja kolmannesta sektorista on seurauksensa. En voi tuudittautua siihen uskoon, että sellaisia ei olisi, ja että koko kenttää jäsentävät arvot eivät mitenkään näkyisi taiteessa. Mitä ne seuraukset sitten ovat – sitä voi miettiä monestakin näkökulmasta ja minulla ei tosiaankaan ole vastauksia näihin kysymyksiin.

      Vetoat nyt siihen, että Sanasto hoitaa muutaman ihmisen voimin isot toimistotyöt, jotka jäisivät kirjailijoilta itseltään tekemättä. No, tietysti. Eihän lähtökohtana olekaan se, että jokaisen pitää itse hoitaa kaikki mahdolliset itseään koskevat yhteiskunnalliset sopimukset. Joo, siellä varmasti on porukkaa joka osaa tehdä nämä jutut paremmin kuin sinä tai minä. Mutta se ei ole varsinainen syy puolustaa yhtäkään toimistoa.

      • En, Maaria, niinkään kommentoinut sinun kirjoitustasi suoraan vaan sen innoittamana yritin pukea sanoiksi lähinnä sen, etten aivan voi käsittää, miksi tekijänoikeusjärjestöt halutaan niin taajaan yrittää tuupata keskusteluissa altavastaajan asemaan, Teosto ennen kaikkea, pienemmät perässä. Ei ole pelkkä slogan, kun tekijänoikeusjärjestöt sanovat olevansa tekijöiden asialla. Se on niiden sääntömääräinen tehtävä. En ole keksinyt syytä olla luottamatta siihen, että ne tehtävänsä myös hoitavat. Yksityiskohdista voidaan tietysti keskustella ja uuden toimiston tapauksessa on syytäkin, mutta missään tapauksessa byrokratia ei ole minusta oikea termi kuvaamaan esimerkiksi Sanaston tilannetta: tekijänoikeuslaki on kiharainen ja siksi, ei jonkun hämärän byrokratian ylimäärän takia, siihen liittyvät asiatkin tuppaavat olemaan useimpien ei-tekijänoikeusjuristien arkijärjen ulottumattomissa. Ja totta: ei ole tyhmyyttä tuntea vajavaisuutta tekijänoikeusasioiden äärellä, tyhmää olisi vain luulla, että nämä asiat voisivat olla jotenkin erinomaisen yksinkertaisia. Eivät ole.

        Voi olla, että muistan väärin, mutta eivätkös kirjastoapurahat tule veikkausvoittorahoista ja lainauskorvaukset taas eivät? Minäkin olin alkuun huolissani siitä, että valtion apurahoituksen taso voi kärsiä, jos lainauskorvaustasoa nostetaan, mutta jos mikään luvattu pitää kutinsa, näin ei pitäisi käydä. Eri asia on sitten valtion budjetin kulttuurimäärärahojen leikkaustarve muista syistä.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Myös kansanedustajat ovat kansan asialla, koska se on kansanedustajien tehtävä. Tiedämme hyvin, ettei näin suinkaan aina ja kaikissa olosuhteissa ole, vaikka suurimman osan aikaa kaikki toimii riittävän hyvin. Jos kaikki vaan luottavat, että asiat toimivat, syntyy korruptiota ja vallanpitäjät huomaavat voivansa tehdä ratkaisunsa kaikessa rauhassa. On tietysti viime kädessä jokaisen henkilökohtainen ratkaisu päättääkö luottaa siihen, että kaikki sujuu koska on määritelty selkeä tehtävä.

        Outoa on, että kaikki kyseenalaistukset tulkitaan juuri tuolla tavalla – ”tekijänoikeusjärjestöt tuupataan altavastaajan asemaan”. Kamoon, kyse on valtaa pitävistä organisaatioista, ja myös valtion ja kuntien päätöksenteko-organisaatiot saavat kritiikkiä toiminnastaan ja osa kansalaisista valvoo niitä hyvinkin tarkkaan. Lakisääteisiä korvauksia tilittävä järjestö ei tässä ole juurikaan eri asemassa, eikä todellakaan mikään altavastaaja. Tekijänoikeusjärjestöt, ja etenkin Sanasto, on käytännössä virasto (vaikkakaan ei statukseltaan), mutta ilman virkavastuuta. Se, että joku järjestö toimii kulttuurin alalla ja yrittää saada taiteilijoille lisää rahaa (hyvään tarkoitukseen), ei siunaa sen toimintaa millään tavalla sinänsä. Myös näiden tavoitteiden pitää toimia hyvin eikä vain sen kiitollisuuden varassa, jota taiteilijat kokevat kun joku hoitaa ikävät velvollisuudet.

        Kiinnostavan tekijänoikeusjärjestöjen asemasta tekee se, että tekijänoikeuden filosofinen ja poliittinen asema on keskustelunalaisena. Jos olet seurannut keskustelua, tiedät kyllä, että tekijänoikeuden statuksesta taiteessa ja kulttuuribisneksessä on esitetty erittäin paljon perusteltua kritiikkiä – puolesta ja vastaan. Oletus siitä, että tämänhetkinen tekijänoikeusjärjestely olisi paras mahdollinen edes vahvan tekijänoikeuden kannalta, on kummallinen. Keskustelu menee leimaavaksi ja kärjistäväksi, käytän nyt tätä käymäämme esimerkkinä: jos esitän kritiikkiä Sanaston poliittista kampanjaa kohtaan, itsestäänselvästi vastustan lainauskorvauksen korotusta.

        Byrokratia on juuri oikea termi kuvaamaan monimutkaisia ja yksityiskohtia hallinnollisia järjestelmiä. Sanaston suorittama byrokratia, aivan kuten vaikka Kelan tai fattan, parhaimmillaan tuottaa oikeudenmukaisia ratkaisuja ja suojelee kansalaisia. Pahimmillaan se alkaa palvella omia yksityiskohtiaan. Sellainen on vaarana usein silloin kun järjestelmän puitteissa keskitytään järjestelmään itseensä, eikä yleiseen etuun.

        Ja kyllä, kirjastoapurahan pohjana on veikkausvoittovaroja. Ei tietenkään pidä paikkaansa etteikö valtiolla olisi niinsanotusti varaa antaa kirjailijoille vaikka molempiin lisää rahaa, siis sekä lainauskorvaukseen että kirjastoapurahoihin. Ja kuten sanot, niiden ei pitäisi syödä toisiaan. Mutta en varsinaisesti puhunut siitä, vaan kysyin, että miksi Kirjailijaliitto on päättänyt panostaa poliittisesti juuri Sanaston alalle, siis lainauskorvauksen korotukseen. Entä jos tärkein kulttuuripoliittinen maali olisi valittu toisin, ja esimerkkinä siitä nyt vaan tuo apurahapuoli. Varsinkin, kuten tässä keskustelussa on epäiltäväksi ilmennyt, jos Sanaston toiminnassa on vielä paljonkin kehittämisen varaa niin miksi juuri sen vastuulle halutaan entistä suuremmat tilitykset – ja juuri nyt?

      • Siitä kai ei ole erimielisyyttä, että lainauskorvaukset ovat Suomessa absoluuttisesti matalalla tasolla. Siksi varmaankin on valittu nyt tällainen painopiste. (Sanon varmaankin, sillä en ole millään tavoin mukana Sanaston toiminnassa muuta kuin lainaus- ja käyttökorvausten saajana.) Kirjoitat: “Entä jos tärkein kulttuuripoliittinen maali olisi valittu toisin, ja esimerkkinä siitä nyt vaan tuo apurahapuoli.” Varmasti maali valitaankin toisin, ja ennustan, että piankin, tämän kampanjan jälkeen. Ymmärrän kampanjan luonteen nimenomaan projektiluontoiseksi: nyt yritetään saada lainauskorvausten taso lähelle pohjoismaista, sen jälkeen on muiden painopisteiden vuoro. Ei tässä kai ole kyse mistään kulttuuripoliittisesta iäisyyslinjauksesta, vaan yrityksestä saada yksi asia nytkähtämään eteenpäin.

        Sanaston “ymmärtämisellä” tai neutraalin suopealla suhtautumisella sen tekemään työhön en ainakaan itse tavoittele passiivista jättäytymistä herran huomaan, vaan jonkinlaista kohtuullisuutta, kaikki yhteistoiminta kun vaatii kuitenkin paitsi luotettavuutta myös kykyä luottaa. Tunnen tekijänoikeusalaa ehkä hitusen keskimääräistä enemmän, kiitos entisen työpaikkani Teoston, tuon yli 80 vuotiaan tekijänoikeusjärjestökonkarin. Siksi tiedän myös – ellen sitten elä kauheassa eksytyksessä -, ettei se ole sellainen gangsteriorganisaatio kuin minä se nykykeskusteluissa joskus esitetään. (Ei tässä.) Sanasto on nyt viisivuotias ja ilahduttavan toimintakykyinen jo. Jos Sanasto tilitysvarmuuden, järjestelmien kehittämisen ynnä muun suhteen onnistuu edes likimain isosiskonsa suuntaisesti, olen tyytyväinen ja toistaiseksi olen ollut. Tällä en tietenkään tarkoita, etteikö kehitettävää olisi, ja olen aivan varma, että joka ikinen tekijänoikeusalalla työskentelevä on tietoinen alan kuohuista ja murroksista ja käsittää, että toimintaa on kehitettävä, sopeutettava ja arvioitava alituisesti.

      • Kari Levola says:

        Kysyt miksi Kirjailijaliitto ajaa lainauskorvauksen korottamista, eikä joidenkin muiden tukitoimien, esimerkiksi juuri kirjastoapurahan. Se on hankalampi juttu sikäli, että kirjastoapurahoista on päätetty laissa (jonka nimi meni jotenkin niin että “Eräistä kirjailijoille myönnettävistä…) Siinä on määritelty, että jaettava kirjastoapurahapotin suuruus on tietty prosenttimäärä kirjastojen kirjahankinnoista. Lakimuutoksen vaatiminen ei kävisi helposti ja tuskin menisi näinä aikoina läpi. Ainoa mahdollisuus on vaatia kirjastoille resursseja kirjahankinnan kasvattimeseksi, so. kirjahankinnan palauttamista nykyisestä romahtaneesta tasosta edes aiemmalle tasolle. Kirjastojen toimintaedellytysten parantamakseksi Kirjailijaliitto ja kirjailijat ovatkin kampanjoineet, esim. minun puheenjohtaja-aikanani järjestettiin kirjastoissa “Mutta siellähän on jo kirja” -tempauksia.

        Ei valtiovalta meillä olisi ehkä lämmennyt lainauskorvauksellekaan, ellei Suomi olisi saanut siitä ultimatumia EU:lta, joka velvoitti jäsenmaitaan siihen säädöksellä jo 90-luvun lopulla. Suomi sitten lopulta toteutti kainauskorvausvelvoitteen, mutta mahdollisimman pienellä summalla ja rajaten sen yleisiin kirjastoihin. Siinäkin mielessä vaatimus lainkorvauksen korottamisesta ja laajentamisesta on vähintäänkin perusteltu.

        Itse silloin kun lainauskorvaus teki tuloaan esitin pohdinnan, että sen myötä kirjastoapurahoka voisi myös kohdentaa. Mutta nykyisillä summilla se ei kovin helposti ole perusteltu, kun yhtäänkään merkittäviä lainauskorvauksia saavat niin harvat, ja hekin ovat niitä, jotka eivät kirjastoapurahojen hakujonoja juuri kuormita.

        Joka tapauksessa kirjastoapurahoja tulee pyrkiä suuntaamaan niin, että se ottaa huomioon ne kirjailijaryhmät jotka nyt jäävät pienille lainauskorvauksille tai vallan ilman niitä. Esikoiskirjailijoita, joille vielä ei lainauskorvauksia kerry, kun vähänkään tuntuvampien korvausten kerryttäminen edellyttää jo laajaa tuotantoa, kymmeniä teoksia, on kuten kirjastoapurahoissa jo huomiotukin, kuten kerroin. Mutta sitten ovat runoilijat ylipäätään, ja muut vähälevikkisemmän tekijät, tai ylipäätään pienkustantamojen tekijät. Kun kirjastohankinta nykyisellään on semmoista, että isonkin kustantamon kautta tulevaa runokokoelmaa saatetaan Suomen liki tuhanteen kirjastoon hankkia yhteensä 30 kappaletta, ja pienkustamojen vastaavia vieläkin vähemmän, niin siitä ei kirjailijalle montaa euroa kerry, vaikka kirja olisi kaiken aikaa lainassa.

  13. Hyvä Maaria, jos Sanaston nykyinen tekninen vaihe on tiedossa. Se, että riittäisikö tämä valitusenergia, jossa mietitään mistä seuraavaksi voisi valittaa, paremman systeemin rakentamiseen, on vaikeammin selitettävissä näkyväksi tai pois.

    Toiseen puoleen kommentistani et puuttunut. EU:n takiahan Sanasto jouduttiin perustamaan. Vaihtoehtona oli se, että Suomen oma kirjastokorvausapuraha lopetaan tai muutetaan niin, että kuka tahansa EU:ssa voi sitä hakea.

    Nyt on sitten saatu, tai saadaan sitten kun tekniikka toimii, aukottomasti rahan logiikalla toimiva järjestelmä.

    Suomen omaa kirjastokorvausta ei ole kuitenkaan lopetettu. Siinä lautakunnassa, jota ollaan kohta nimittämässä uudessa Taiteen edistämiskuksessa, on edelleen mahdollista käyttää sitä harkintavaltaa, jonka puolesta esimerkiksi runoilija Hannnu Helin valittaa.

    Käsittääkseni myös Laila Hirvisaari on käyttänyt omaa harkintavaltaansa, eikä ole anonut Suomen veronmaksajien kustantamia kirjastokorvauksia. Kuka nyt kysyisi, onko hän käyttänyt samaa viisautta myös Sanaston suhteen?

    Samaa viisautta on ilmennyt myös Suomen rajojen ulkopuolella niin, että kirjailijat eivät ole halunneet huonontaa suomalaisten kirjailijoiden tilannetta, vaan ovat jättäneet anomukset tekemättä.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Eihän minulla siihen puoleen ole lisättävää, Jouni, johan se ilmenee alkuperäisestä merkinnästäkin, että tämä on EU-pakosta luotu järjestelmä.

      Oireellista kyllä on, että nimität ainoaa tietämääni kriittistä keskustelua Sanaston hankkeesta “valitusenergiaksi”.

      Eikä sekään ole oikeastaan kiinnostavaa, että jättääkö joku tietty kirjailija korvauksen hakematta vai ei. Tämä argumentti on vähän samalla tasolla kuin taannoinen keskustelu siitä, pitäisikö hyvätuloisten kieltäytyä lapsilisästä. Se on heidän asiansa ja jos heistä tuntuu ettei heidän tarvitse viedä toisten rahoja jonkun systeemin puitteissa, se on heidän harkinnassaan ja voi sinänsä ollakin suoraselkäinen ratkaisu. Lapsilisä on sentään kaikille sama, mutta lainauskorvausjärjestelmän kumuloitumisongelmaa ei poista se, että on sellaisia kirjailijoita jotka saisivat sitä paljon jos hakisivat sitä, mutta eivät hae. Kieltäymys alkaa vaikuttaa vasta jos korvauksesta kieltäytyisi järjestelmällisesti vaikka lainaustilastojen 100 kotimaista huippua.

      Kääntäjä saa lainauskorvauksesta noin puolet.

      Mutta teenpä nyt vielä selväksi, etten vastusta lainauskorvausjärjestelmää sinänsä, niin ei ainakaan käytetä turhaa energiaa tähän kysymykseen.

      Sanaston “nykyinen tekninen vaihe”? Minun tiedossani se ei ainakaan ole, joten en nyt ihan ymmärrä mitä sillä tarkoitat. Ollaanko sitä siis kehittämässä?

    • Jouni, pieni korjaus: mitään ”kirjastokorvausta” ei ole olemassa. Kyseessä on kirjastoapuraha-niminen, niin, apuraha, jolla ei ole (käytännössä) mitään tekemistä kirjastotoiminnan kanssa.

      Kirjastoapurahasta, kuten muistakin apurahoista, päättää toimikunta, jolla on, kaikkien toimikuntien tavoin, oma agendansa ja omat mieltymyksensä. Itse olen ainakin tähän asti ollut tässä suhteessa onnellisempien tähtien alla kuin monien muiden hakemieni apurahojen osalta, ja kirjastoapuraha on itselleni ja kirjailijuudelleni kyllä paljon merkittävämpi rahoittaja kuin lainauskorvaus.

      Toisaalta nimekkäätkin kirjailijat (ja kirjallisen alan toimijat) ovat pitäneet kirjastoapurahalautakunnan linjauksia tuettavasta kirjallisuudesta väärinä, tavalla tai toisella. Täsmälleen sama pätee kaikkiin muihinkin apurahoista päättäviin lauta- ja toimikuntiin, riippumatta siitä tulevatko kyseisen apurahan varat valtiolta vai joltakin säätiöltä. Näinhän se menee. Onneksi emme elä maassa, jossa yksi ainoa taho päättää yksimielisesti, mikä on hyvää kirjallisuutta ja mikä ei.

      Lainauskorvauksen ilo on siinä, että se tuo tälle rahoituskentälle vähän toisenlaisenkin ”päätäntämallin”. Selvää on, että monen kirjallisen kentän toimijan mielestä rahaa menee näin ”väärille” kirjailijoille, aivan yhtä perustellusti kuin apurahat menevät (syystä tai toisesta) ”väärille” kirjailijoille. Mutta tuleepahan vähän enemmän hajontaa ja vaihtelua.

      Apurahat ovat sitäpaitsi tarkoitettuja tuleviin töihin. Lainauskorvaus on pieni kiitos jo tehdystä työstä ja siitä, että on saatu aikaan jotakin, jonka lumo ja vetovoima kestää kauemminkin kuin vain yhden kvartaalin.

      • J.P, jep, just näin. Ja Maaria, eihän Hirvisaaren ja kumppaneiden ratkaisu oli mitään lapsilisäpolitikointia, vaan just sitä kulttuurin etiikkaa ja moraalia, johon kirjoituksesi perimmäinen pointti pohjautuu.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Mutta hei, se lapsilisäpolitikointi on henkilökohtaisten ratkaisujen tasolla juuri samanlainen eettinen valinta. Poliittisen puheen tasolla asia on tietysti ihan eri.

  14. Kari Levola says:

    Ehkä on hyvä muistuttaa vähän lainauskorvauksen taustoista. Suomessahan on jo kauan ollut käytössä kirjastoapurahajärjestelmä. Sillä kompensoidaan sitä, että kirjailijoiden työt ovat maan kirjastoissa vapaasti lainattavissa. Vuosittain valtio myöntaa kokonaissumman, joka on n. 10 prosenttia maan kirjastojen kirjahankinnasta. Se jaetaan harkinnanvaraisesti, siis anomusten ja työsuunnitelmien perusteella kaunokirjailijoille, kääntäjille ja tietokirjailijoille.

    Kirjastoapuraha on ollut (ja on edelleen) merkittävin ja laajin kirjallisuutemme tukitoimi. Se on ollut viisaasti myös ikään kuin täydentävä apuraha-järjestelmä: kirjastoapurahoja myönnettäessä otetaan huomioon myös muu apurahoitus, valton, alueellisten taidetoimikuntien ja säätiöiden jakamat, niin että tukea on voitu myöntää niille,joilla apurahoitusta ei muuten ole. Suomen Kirjailijaliitto oli aikoinaan ajamassa kirjastoapuhajärjestelmän syntymistä ja aina niitä peruja on kirjailijakuntaan syntynyt käytäntä, että kirjastoapurahoja eivät myöskään hae ne joilla on merkittäviä myyntituloja, vaan ne kohdistetaan eniten tarvitselle. Se on tarkoittanut, että esimerkiksi lyriikan ja muun vähälevikkisemmän kirjallisuuden tekijöitä on pystytty tukemaan tuntuvasti Kirjastoapurahoissa on ollut myös omat momentit iäkkäille ja sairalle. Lisäksi käytäntönä on ollut myös ns. esikoispotku, jolla on tuettu ihan uransa alussa olevia.

    Suomalainen kirjastoapuraha, jota siis jaetaan vain Suomen kansalaisille, on ollut, ja on edelleen, varsin poikkeuksellinen eurooppalaisessa mittakaavassa. Siksi se joutuikin uhatuksi vuosituhannen alussa. Olin Kirjailijaliiron puheenjohtajana mukana useissakin eurooppalaisissa kirja-alan kokouksissa, joissa Suomi (ja muut pohjoismaat) mainittiin esimerkkinä syrjivästä maasta, joka jakaa lainauskorvauksia vain omilleen. Vaikka meillä ei siis lainauskorvauksia edes ollut. Suomen valtio saikin sitten EU:lta ultimaatumin, että lainauskorvaus on järjestettävä. Tällöin Suomen Kirjailijaliitto esitti ministeriölle kantanaan, suurin piirtein niin, että tulkoon jos on tullakseen, mutta se ei saa merkitä sitä, että sen myötä lopetettaisiin kirjallisuutemme monimuotoisuuden kannalta tärkeä kirjastoapuraha.

    Tämä onneksi toteutui. Se ei tietemkään tarkoittanut sitä, että kirjalijoille jaettava tuki olisi yhtäkkiä moninkertaistunut. Täytyy muistaa, että jaettavan kirjastoapurahan potti oli jo monet vuodet pidenentynyt, kun kirjastojen kirjahankinta, josta se siis lasketaan, oli 90-luvun alusta 2000-luvulle tultaessa pienentynyt 30 prosenttia. Suomen valtio lähti lainauskorvaukseen myös, verrattuna vaikka muihin Pohjoismaihin, todella pienellä summalla. Siksikin kampanja lainauskorvauksen nostamiseksi on perusteltu.

    Tässä ketjussa on esitetty monenlaisia omaperäisiä laskelmia, oletuksia ja kuvitelmia, että on aihetta täsmentää ainakin muutamaa perusasiaa. Ensinnäkin opetusministeriö myönsi lainauskorvauksen hallinnoimisen kahdelle järjestölle, Sanastolle ja Kopiostolle. Sanasto huolehtii tekstintekijöiden, siis kaunokirjailijouiden, tietokirjailijoiden ja kääntäjien osuudesta, Kopisto kuvantekijöiden ja valokuvaajien.

    Sanastossa ovat mukana kirjailijaliitto, tietokirjailijon liitto, kääntäjien liitto, ja suomenruotsalaisten kirjailijoiden liitto. Se on lyhyessä ajassa pyrkinyt ja pystynytkin luomaan jakokäytännöstä mahdollisimman toimivaa ja oikeudenmukaista. Täällä esitetty kritiikki jakokäytännöistä,anteeksi vain,kuulostaa lillakanvarsilta, kun ajattelee sitä valtavaa urakkaa, jonka anasto on lyhyessä ajassa onnistunut selättämään. Että on suuri epäkohta kun alle 15 euron lainauskorvausta (siis kolmelta vuodelta kertynyttä) ei makseta, kun maksatuskulut tulisivat suuremmaksi kuin maksettava summa. Tai että epäkohta olisi se, että nuo jääneet hännät sitten pistetään uudelleen jakoon, kun lähtökohta kuitenkin on se, että Sanasto ei kerrytä itselleen, vaan jakaa tekijöille. Kannattaa myös muistaa, että kirjastoissa ja niiden lainaustilastoissa on kirjoja vosien ja vuosikymmentenkin takaa, on paikallisia omakustantajia jne, joiden lainaukset jäävät todella pieneksi.

    Tämän keskustelun lähtökohtana näyttää olevan semmosein nostatus, että miksi jotkut hyvinmyyvät kirjailijat vielä saavat lainauskorvauksia. Siis saavat tekijänoikeuskorvauksia työstään, siitähän on kyse. Ei musiikintekijöiden teosto-korvauksia, jota kuotenkin ovat toista mittaluokkaa, kukaan kyseenalaista. Ja menestyneitä nimiä esiinnostamalla unohdetaan ja häivytetän se, että lainauskorvaus on merkittävä tulonlahde monelle vähemmän näkyvälle. Kannattaa huomata esimerkiksi se, että noin kolmasosa kirjastojen lainauksista on lasten- ja nortenkirjoja. Tai että käännöskirjojen lainauskorvauksista puolet menee suomalaisille kääntäjille. Kun istuin Sanaston hallituksessa lainauskorvauksen alkuvaiheissa minäkin yllättyin miten iso osa lainauskorvauksen aajien kärkipäästä oli lastenkirjailijoita ja kääntäjiä, näitä jotka harvoin pääsevät esimerkiksi valtion apurahoille.

    Oikeastaan huvittaa täällä lanseerattu ajatus kirjailijoiden ahneudesta. Kun toimin Lukukeskuksen puheenjohtajana juttelin paljon kouluissa kiertävien kirjailijoiden kanssa ja aina toistui se, että ei kirjailija koskaan ja missään kauppaa kirjojaan, vaan sanoo aina että menkää kirjastoon, sieltä niitä löytyy ilmaiseksi.

    Kari Levola

    • Maaria Pääjärvi says:

      Kiitoksia viestistä, Kari Levola. Tämä toivottavasti selventää kaikille perusasiat.

      Oikaisen kuitenkin pari merkintääni ja puheenvuorojani koskevaa väärinkäsitystä.

      Merkinnässäni puhun Sanaston toteuttamasta Kirja elää! -kampanjasta ja pohdin sen yhteydessä esitettyjä puheenvuoroja. Olen ennenkin kirjoittanut samasta asiasta – en siitä, että kirjailijat olisivat ahneita, vaan siitä, että kirjailijat nimenomaan eivät ole. Vähäisiä vaatimuksia vaan ryyditetään mahtipontisilla puheenvuoroilla, ja lopputulos on omituinen ja näyttääkin siltä muun maailman silmissä. Ihmettelen myös sitä, miksi juuri lainauskorvausjärjestelmä on kirjailijajärjestöjen merkittävin poliittinen hanke moneen vuoteen, ja mitkä ovat tämän vaihtoehdon huonot puolet tai sellaiset puolet, joita voisi vielä punnita.

      Minä en pidä kirjailijoita ahneina ja laiskoina loisina, ja tein asian jo selväksi alkuperäisessä kirjoituksessani – ei ole vähintäkään ironiaa siinä, kun sanon että suon kirjailijoille mielelläni lisää rahaa ja kaiken lisäksi olisin valmis suomaan heille nykyistä vähemmän monimutkaisia toimeentulotapoja, koska taiteilijaelämän toimeentulon tilkkutäkki on luultavasti helvetin hiilikuiduista kudottu. Se saattaa kiduttaa silloinkin kun itse saa mukavasti rahaa ja monet muut ympärillä eivät mitään.

      Olen myös esittänyt viitteet kirjastojen ilmaisuutta kyseenalaistaviin puheenvuoroihin, enkä myöskään väittänyt että kaikki kirjailijat ajattelisivat noin. Suurin osa ei takuulla pidä kirjastolaitosta pahana.

      “Tämän keskustelun lähtökohtana näyttää olevan semmosein nostatus, että miksi jotkut hyvinmyyvät kirjailijat vielä saavat lainauskorvauksia. “ Ainakaan minulla ei ole. Tietysti he voivat saada lainauskorvauksia. Lainauskorvaus on tekijänoikeudellinen korvaus, joka kuuluu tekijälle. Se on täysin yksinkertaista. Mutta lainauskorvauksen jakaantumisessa on rakenteellinen ongelma, jos pieni osa kirjailijoista saa suurimmat potit, kun taas suurin osa saa tyytyä kymppeihin tai satasiin. Tällöin toimeentulosta puhuminen kampanjassa tuntuu falskilta. Kirjallinen julkisuus ja kirjastojen hankitapolitiikka ja lainaajien käyttäytyminen ovat tämän takana. Ja kyseenalaista on myös se, onko juuri lainauskorvauksen korottaminen mielekkäin tapa vahvistaa kirjailijoiden toimeentuloa.

      Tietysti Sanasto on tehnyt ison työn. Se on polkaistu tyhjästä hoitamaan kirjailijoiden tekijänoikeusasioita, ja tietysti organisaatio tulee paremmaksi ja tehokkaammaksi siinä mitä se tekee. 15 euron minimitilitys on tässä pikkujuttu, mutta täytynee myös ymmärtää se, että tuon tilitysrajan hujakoilla (niin ylä- kuin alapuolellakin) on hyvin paljon kirjailijoita. Heistä tämä yksityiskohta voi olla eriarvoistava, ja se on ristiriidassa tekijänoikeuden periaatteen kanssa. Myös pienille tekijöille kuuluu oikeus nauttia työnsä pienistä hedelmistä.

      Laskelmat perustuvat pääosin Sanaston antamiin tietoihin, tai huomioihin tiedon puutteesta. Ainoa spekulaatio esiintyy Tuukka Sandströmin laskelmassa, jossa hän epäilee, että suurin korvaussumma saattaa olla kuusinumeroinen. Ja tämä on kyllä keskustelun kulussa tunnistettukin spekulaatioksi.Enemmän tässä on tunnustettu omaa tietämättömyyttä lukujen suhteen kuin esitetty mielikuvituksellisia laskelmia.

      Tajuan kyllä sen, että tästä tekstistäni ei välttämättä pidetä, ja tiedän kyllä, että sen sanoma ei ole täysin ilmeinen. Sen sanoma ei kuitenkaan ole “Pääjärvi vastustaa lainauskorvauksia” (itse asiassa en kommentoi tätä asiaa vaan sanon, etten antanut hankkeelle poliittista tukeani allekirjoittamalla adressia), vaan että Sanaston kampanjassa kytketään raha muihin arvoihin harkitsemattomalla ja suorastaan ikävällä tavalla, ja mitä seurauksia on sillä, että vahvaa tekijänoikeutta pönkittävä järjestelmä on kirjallisuuden rahoituspolitiikan keskiössä. Asia ei ole merkityksetön eikä yksioikoisen hyvä, ja sillä voi olla laajempaa merkitystä.

  15. Kari Hotakainen says:

    Maaria Pääjärvelle. Kirjoitat johdannosssasi: “Kari Hotakaisen mielestä taas lainauskorvauksen puolesta taisteleminen vertautuu äänioikeudesta taistelemiseen.” Sanatarkasti se meni: “Jos haluaisi olla juhlallinen, niin kuin joskus on syytä olla, voisi sanoa, että tekijänoikeus vertautuu äänioikeuteen.” Siis tekijänoikeus. Ylipäätään en muuttuneen elämäntilanteeni vuoksi voinut keskittyä kunnolla tähän asiaan, vaan vastasin nopeasti pyyntöön ja kirjoitin jotain, jolla luulin edistäväni koko alan asiaa.
    Aleksis Salusjärvelle. Kirjoitat: “Ymmärsinkö mä nyt oikein: reilut 5000 suomalaista on sitä mieltä, että Kari Hotakaisen kirjastolainakorvausraha on käytännössä sama asia kuin yleinen äänioikeus? Ja että tätä varten on perustettu oikein järjestö nimeltä Sanasto? Ja Pirjo Hiidenmaa lykkää samaan syssyyn senkin, että Hotakaisen ja sen parin kaverin ansiosta meillä on kirjastolaitos?
    Ja varsinainen ongelma on siis se, että ihmiset käyvät kirjastossa lainaamassa kirjoja? Ja että tämä ongelma poistuu, jos Hotakainen ja Hirvisaari saavat parisataa tonnia lisää rahaa?”

    Kirjastolainakorvausapuraha ei siis ole sama asia kuin yleinen äänioikeus. Onnittelut sinulle Aleksis huokeasta sanojen vääristämisestä.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Kari, myönnän että vedin ton mutkan rajusti penkan puolelta. Sarkastinen kuittini liittyy siihen, että kun kirjailijoiden oikeuksia ajetaan järjestövetoisesti, muuttuvat heidän nimissään sanotut asiat poliittiseksi pekkarointimaiseksi edunvalvonnaksi, jossa korkealle tähdänneet ajatukset revitään siltarumputasolle. Tossa Maarian tekstissä nämä tasot törmäävät herkullisesti.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Kiitoksia taustoittamisesta, Kari Hotakainen. En oikeastaan kuvittelekaan, että sinä tai kukaan muu kampanjan hyväksi kommentin laatineista olisi käyttänyt siihen hirveästi aikaa tai pohdintaa – etenkään suhteessa siihen tarkkuuteen, jolla kävin niitä läpi. Mutta puhe merkitsee silti jotain. Sikäli poliittisen puheen analyysi voi olla monesti epäreilua sen esittäjää kohtaan. Kun Kirja elää! -kampanjan tarkoitus on edistää lainauskorvauksen nostoa, ja vertaat tekijänoikeutta äänioikeuteen kommentissasi, tulee korotusvaatimuksesta erästä keskeistä ihmisoikeutta tukeva hanke. Tekijänoikeuden vertaaminen muihin YK:n ihmisoikeusjulistuksen artikloihin joko filosofiselta, eettiseltä tai juridiselta kannalta on sitten oma kiinnostava kysymyksensä.

      Mutta kyllä kai se nyt noin yleisesti ottaen ymmärretään, että kenenkään arvot tai persoona ei sellaisenaan valu tuollaiseen pikku kannatuskirjoitukseen. Ymmärretäänhän?

  16. Pirjo Hiidenmaa says:

    Hei

    Olen edelleen sillä kannalla, että kirjastojen synty on ollut mahdolinen siksi, että on ollut kirjallisuutta, joka puolestaan on kirjailijoiden kirjoittamaa. En tarkkaan ottaen ole esittänyt, että kirjastolaitos olisi syntynyt “Kari Hotakaisen ja hänen parin kaverinsa ansiosta”. Olisivat he toki voineet sen saada aikaan, jos olisivat eläneet pari sataa vuotta sitten, en toki epäile. Mihin tarkoitukseen teidän mielestänne kirjastolaitos olisi perustettu, jos ei olisi ollut kirjallisuutta?

    Tuo yllä oleva ei kuitenkaan varsinainen asiani. Maaria Pääjärvi tietää kertoa, että kirjailijan ammatti on kutsumusammatti. Tulkitsenko oikein, että Pääjärven mielestä kirjailijan on sen vuoksi suostuttava sietämään, ettei hänen oikeutensa toteudu yhtä hyvin kuin muiden? En epäile “kutsumusta” tai sanomisen halua, mutta haluan kyllä muistuttaa, että kirjojen kirjoittamisessa ei ole aina kyse kutsumuksesta.

    Koko edellä oleva keskustelu koskee ennen muuta kaunokirjallisuutta ja -kirjailijoita. Se on vain yksi osa kirjallisuutta. Maailma on huomattavasti mutkikkaampi, jos myös tieto- ja oppikirjat ja niiden tekijät otetaan tarkasteluun.

    Tieto- ja oppikirjailijoissa on monia, joille kirjojen kirjoittamisen motivaatio on muu kuin itseilmaisu, sanomisen halu tai kutsumus. Olen tavannut esimerkiksi useita ammatillisten oppikirjojen tekijöitä, jotka kirjoittavat ihan siksi, että alalla ei kerrassaan ole olemassa oppikirjoja tai muita aineistoja. He kirjoittavat kehittääkseen alaansa, parantaakseen opetusta tai kantaakseen vastuuta omasta alastaan. Voi sitäkin tietysti sanoa kutsumukseksi.

    Tieto- ja oppikirjoista suurin osa on hyvin pienen levikin kirjoja (esim. jalkojenhoitajan amk-ohjelmassa on vain kymmeniä opiskelijoita vuosittain), joten niitä ei tehdä bisneksen takia. Voin myös mainita lukuisia aloja, joilla ei ole lainkaan suomenkielisiä oppikirjoja tai suunniteltuja nettimateriaaleja tai muutakaan pedagogisesti kehitettyä aineistoa. Jäämmekö odottamaan, että kirjoittajat löytäisivät kutsumuksen sisältään vai pitäisikö yhteiskunnan kantaa vastuuta koulutuksesta, opiskelijoista ja laadusta?

    Kirjoittajia pitää voida kannustaa ja tukea apurahoilla. Mutta kuten kaikki tiedätte, oppikirjoille ei ole olemassa julkista tukea. Tietokirjojen julkinen tuki on pientä verrattuna kaunokirjallisuuden tukiin, joka sekin on kohtuuttoman pientä.

    Lainauskorvaus on tekijälle kuuluva korvaus, joka perustuu lakiin. Nyt lainauskorvausta maksetaan vain yleisten kirjastojen lainoista, ei lainkaan opetus- ja tutkimuskirjastojen lainoista. Tämäkin pitäisi oikaista. Minusta on hienoa, että kirjastosta saa kirjoja opiskelujen tueksi, eikä kaikkien tarvitse ostaa kirjoja. On huolestuttavaa, että tässä koulutuksen ja tasa-arvon maassa tänäkin päivänä niitä, joilla ei ole varaa koulutukseen tai opiskeluun. Lainauskorvaus ei ratkaise tekijöiden toimeentulo-ongelmia mutta on oikein, että lainoista maksetaan korvausta. Ja on oikein, että korvauksen taso on nykyistä korkeampi. Ei pankkitalletusten korkojakaan poisteta siksi, että varakkaat saavat enemmän ja että pienituloisille korkotulotkin ovat pienet.

    Sanon tässä vielä aivan muun asian, kun nyt kerran aloin kirjoittaa. MInusta toisen asteen oppikirjat (lukio ja ammattikoulu) pitäisi maksaa verovaroista samalla tavalla kuin peruskoulunkin kirjat. Olen tästä kirjoittanut muutama vuosi sitten mielipidekirjoituksen Hesariin, mutta ei sitä kukaan silloin kommentoinut mitenkään. Nyt hallitus onneksi miettii samaa.

    Lähden tästä Kansalliskirjastoon vetämään tiedekirjaraatia, joka kuuluu Tieteen päivien ohjelmaan. Sinne on vapaa pääsy, tervetuloa mukaan.

    Pirjo Hiidenmaa

    Lukuiloa kaikille!

    Pirjo Hiidenmaa

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Pirjo, kirjastolaitos instituutiona käsittää kirjailijoiden työtä laajemman kokonaisuuden perustavassa mielessä – etenkin kun sitä tarkastelee historiallisessa kaaressaan. Joku Eukleides on aika hankalasti miellettävissä kirjailijaksi, mutta kirjastolaitoksen ansiosta tunnemme hänen työnsä.

      Tällaisesta umbertoecolaisesta vinkkelistä kirjastojen hahmottaminen kirjailijoiden hankkeena tuntuu tekevän molemmille tahoille hallaa. Lainakorvauskorotusten palauttaminen kirjalliseen kulttuuriin ei vaikuta siksi täysin uskottavalta kampanjaretoriikan puitteissa, semminkin kun näyttää, että korotuksista olisi konkreettista hyötyä häviävän pienelle osalle kirjailijoista.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Kiitos kommentista, Pirjo Hiidenmaa. Sitten taas mennään asia kerrallaan –

      kansallinen kirjallisuus ja sitä kirjoittavat kirjailijat eivät ole kirjaston välttämätön edellytys. Kirjailijat eivät myöskään ole olleet leimallisesti se poliittisesti aktiivinen joukko, joka on eri historian vaiheissa ajanut kansansivistystä, lukutaitoa tai kirjastoverkon perustamista ja vahvistamista. Kansalliskirjallisuuden, lukutaidon leviämisen ja yleisen kirjastoaatteen voi vaan todeta olleen läheisiä ja samanaikaisia historiallisia ilmiöitä, mutta kansalliskirjallisuus ja -kirjailijat eivät ole syy kirjaston olemassaololle. Jos katsotaan vielä kauemmas, joudumme luostareihin ja oppineiden yhteisöihin, kulttuuriin, joka on käsittämätön nykyisenlaisen kirjailijuuden kannalta. Siksi kirjailijoille ei voi antaa kunniaa kirjastoista, vaikka heille voisikin antaa kunnian kirjallisuudesta. Näitä asioita on minusta edelleen epärehellistä sekoittaa toisiinsa, eritoten poliittisen tarkoitusperän ajamiseksi.

      Toinen seikka – kirjailija kutsumusammattina. On maailman triviaaleimpia asioita minkään kannalta pidänkö kirjailijaa kutsumusammattina vai en. Kuitenkin joka iikka erityisesti kaunokirjallisuuden kentällä mutta myös monilla muilla kirjallisuuden osa-alueilla tietää sen, että kirjailija ei ole laitoskeittäjä, roska-auton kuljettaja tai bioanalyytikko. Kirjailija ei ole tavallinen ammatti. Ennen kaikkea kirjailijalla pitää olla poikkeuksellisen vahva motivaatio työhönsä, jota hänen pitää käytännössä itse määritellä jatkuvasti ja jonka sosiaaliset ja taloudelliset ehdot hänen pitää jatkuvasti ymmärtää itse. Hänellä ei myöskään usein ole mitään taetta siitä, että kirjailijana toimiminen toisi hänelle elantoa. Voidaan puhua luovasta alasta, itseohjautuvasta työskentelystä tai mistä tahansa muotitermistä, joka tarkoittaa osapuilleen samaa kuin kutsumusammatti. Sanon: ”Kirjailijuus on kutsumusammatti, sikäli kun sanalla tarkoitetaan ihmisen paloa juuri tiettyyn toimeen. Siinä tuskin on mitään häpeilemistä.” Kun en kerran sano, että kutsumustyötä tekevälle ihmiselle ei pidä maksaa kunnolla en myöskään tarkoita sitä. Olen kuitenkin hoiva-alalla töitä tekevän ihmisen tytär, tuohon lankaan en mene. Tämä kutsumusammatti-heitto oli tekstissäni mukana kuvaamassa lähinnä sitä keskustelun tasoa, jolla kaikki keskustelu kirjallisuudesta ja rahasta polkee (ks. linkittämäni J.S.Meresmaan blogimerkintä). Sivuseikka.

      Oppi- ja tietokirjailijat kuuluvat tietysti samaan ”kirjallisuuden” kategoriaan kuin kaunokirjailijat tms, mutta voivat suhtautua kirjojen tekemiseen eri tavalla. Kuitenkin tässäkin kampanjassa mennään kaunokirjailija keulakuvana, muistutetaan kyllä että tietokirjailijatkin ovat olemassa. Minä toimin pääasiassa kaunokirjallisuuden puolella, joten olen selvästi painottanut sitä tekstissäni.

      Tietysti lainauskorvauksen järjestelmässä täytyy pyrkiä tasapuolisuuteen, ja tämä tarkoittaa sitä, että myös oppilaitosten kirjastojen pitäisi kuulua järjestelmän piiriin. Näin yksityiskohtainen politikointi ei kuitenkaan sanottavasti kiinnosta minua, kyllähän te aktiivit huolehditte siitä aivan hyvin itsekin.

      Pankkitalletukset ja niiden korot ovat eri asia kuin lakisääteiset korvaukset. Ja tiedän jo, keiden kaikkien mielestä korotusta pitäisi nostaa, nämä puheet on jo kuultu, eikä minua tarvitse tästä asiasta pyrkiä vakuuttamaan (koska kyse tuskin on nyt siitä mitä mieltä juuri minä asiasta satun olemaan). Haluan pohtia asian eri puolia ja avata niitä keskustelulle, koska poliittisten pyrkimysten marssittaminen läpi itsestäänselvyyksinä ja välttämättömyyksinä on poliittisessa kulttuurissamme tavallista, mutta ei todellakaan toivottavaa.

      • kirjastotyöläinen says:

        “Kansalliskirjallisuuden, lukutaidon leviämisen ja yleisen kirjastoaatteen voi vain todeta olleen läheisiä ja samanaikaisia historiallisia ilmiöitä, mutta kansalliskirjallisuus ja -kirjailijat eivät ole syy kirjaston olemassaololle.”

        Maarian viestiin täydennystä.

        Tässä hieman suomalaisen kirjastolaitoksen syntyvaiheista, kirjailijoiden rooli on ollut, ikävä kyllä, aika vähäinen:

        Kirjastoja ei olisi ilman kirjoja. Niitä ei olisi ilman kirjoitus- ja lukutaitoa. Kirjoitustaito mullisti ihmisyhteisöjen muistivarantojen tallentamisen ja siirtämisen sekä välittämisen eteenpäin. Inhimillinen muisti ja muistaminen olivat sitä ennen ainoastaan yksilöiden varassa ja tiedonsiirto sekä sen välittäminen perustui etupäässä puhuttuun kielen.

        Lukutaitoa ryhdyttiin opettamaan Suomessa jo 1600-luvulla, mutta kirjoitustaitoa vasta 1800-luvun loppupuolella. Lukeminen ja kirjastot koettiin uhkaavan yhteiskuntajärjestystä. Sekä sivistyneistön kuin myös rahvaan parissa lukemiseen suhtauduttiin epäilevästi, vaikka myöhemmin, 1800-luvun puolivälissä jo ymmärrettiin asiallisen lukemisen hyödyt. Kirjoitustaidon opettaminen koettiin myös uhkana, koska kirjoitustaito oli harvojen etuoikeus ja uhkasi sosiaalisia valtarakenteita.

        Keski-ajalla, jonka katsotaan olleen Suomessa vv. 1100 – 1500, elettiin kirkon valtakautta. Suomeen keski-aika saapui myöhäisessä vaiheessaan, muualla Euroopassa se kesti noin tuhat vuotta ja sen kypsät hedelmät putosivat kohtalaisen otolliseen maaperään saapuessaan Suomeen. Erilaiset uskontokunnat ja uskonnolliset yhteisöt ryhtyivät perustamaan sekä ylläpitämään myös meillä kirjastoja. Uskonnollisilla yhteisöillä, uskonnolla, oli tuohon aikaan myös merkittävä rooli kirjojen maahantuonnissa.

        Dominikaanimunkkien oletetaan tuoneen ensimmäiset kirjat Ruotsin valtakauden alaiseen Suomeen.

        Turun tuomiokapituli perustettiin vuonna 1276 ja sinne perustettiin kirjasto, lähinnä katedraalikoulua varten. Hyvin tunnettu sekä mainitsemisenarvoinen on Naantaliin perustettu Birgittalaisluostari, jossa oli erityinen liberihuset. Sitä pidetään ensimmäisenä varsinaisena kirjastotilana, nykymuotoisen kirjaston esiasteena.

        Uskonpuhdistus muutti yhteiskuntaa. Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa halusi heikentää katolisen kirkon valta-asemaa ja ryhtyi rakentamaan Ruotsista modernia yhteiskuntaa, jossa kirkolla ei olisi niin suurta valtaa(kiitos ruotsalaisille).

        Suomenkielen perustaja ja luoja Mikael Agricola toimi eläessään aktiivisesti uskonnonpuhdistuksen asialla. Hän syntyi parahiksi keskiajan päättymisen murroskohtaan ja kansallisvaltioiden syntyaikoihin.

        Murrosvaihe ja muutoksen aikakausi teki mahdolliseksi suomenkielen synnyn, suomalaisen kirjallisuuden synnyn ja ylipäätään lukemis- ja kirjoittamiskulttuurin leviämisen. Tällä kehityksellä oli kaiken kaikkiaan merkittävä vaikutuksensa niin koulu- kuin kirjastolaitoksen syntymiseen.

        Kansanvalistuskeskustelut alkoivat Ruotsissa ja Suomessa 1800-luvun alkupuolella. Sen ilmentymiä olivat 1700-luvun loppupuolella ja 1800-luvun alkupuolella muun muassa: almanakkojen tekstit, sivistyneistön valistunut kanssakäyminen rahvaan kanssa, pitäjän- ja ruukin/tehtaankoulut ja pyhäkoulut.

        Ensimmäinen varsinainen kansankirjasto on Regina-koulun kirjasto jonka perusti Rabbe Gottlieb Wrede äitinsä testamentin mukaisesti. Johan Pynninen on ollut eräs merkittävä vaikuttaja yleisten kirjastojen syntyvaiheissa. Hän kirjoitti useita kirjastoaiheisia artikkeleita Kanava –lehteen 1845. Kanava –lehti julkaisi myös useita Snellmanin ajatuksia, joka puhui suomen kielen puolesta ja kuului nk. fennomaaneihin. Se vahvistui aatteellisena liikkeenä Venäjän vallan aikana, sen jälkeen kun Suomi oli liitetty osaksi Venäjää (v. 1808-1809).

        Yleisten kirjastojen syntyyn vaikuttivat niin Suomen asema kuin autonomia osana Venäjää (kiitos venäläiset) myös globaalit ja maailmanhistorialliset tapahtumat. Samat voimat joiden puristuksessa kirjastot elävät myös nykyisiä murrosvaiheitaan.

        Merkittävin lukutaidon edistämiselle oli kansakouluasetus vuonna 1866, jossa suositeltiin että kansakouluihin perustetaan kirjastoja joita kaikki saavat käyttää. Samoihin aikoihin (1850-60) valtaosaan kaupungeista perustettiin kansankirjastoja jotka olivat rinnakkain säätyläisten kirjastojen kanssa.

        Lopuksi Jari Paavonheimolta sitaatti:

        Sivistys ei ole vain tiedonhankintaa ja korkeakulttuurin kuluttamista. Sivistys on ennen kaikkea huomaavaisuutta, erilaisuuden sietoa, laajempaa ymmärrystä maailmasta, tietoisuutta ja vastuuta omista teoista. (Paavonheimo; 2006).

  17. En eilen ehtinyt lainkaan seuraamaan tätä keskustelua, joten palaan nyt vähän jälkijunassa tuohon toissayönä väkertämääni laskelmaan, jota Kari Levola luonnehti omaperäiseksi ja Maaria Pääjärvi spekulaatioksi.

    En aivan ymmärrä, mitä Levola tarkoittaa. Tuskin on omaperäistä estimoida luokitellusta tilastollisesta aineistosta tiettyjen luokkien sisältämien arvojen kokonaissumma kertomalla luokkakeskukset luokkaan kuuluvien lukumäärällä. Päinvastoin, tämä lienee kaikkein helpoin ratkaisu. Mikäli Kari Levola on tässä asiassa paremmin valveutunut, pyydän häntä valistamaan minua.

    Spekulaatiota laskelma sen sijaan on ilmiselvästi, sillä jo aineisto eli Sanaston julkaisema Tekijäkohtaisten korvausten jakautuminen -taulukko on sen verran ylimalkainen, että virheiden mahdollisuus on varsin suuri. Lisäksi on epäselvää, onko aineisto luotettava.

    Huomasin nimittäin juuri, että mainitun taulukonkin sisältävä Sanaston tiedote väittää tilitysten keskiarvon olevan 423,03 €, vaikka 1 415 838,55 € / 2772 ≈ 510,76 €.

    Virhe on suuntaan, joka pienentää keskiarvon ja mediaanin erotusta. Tämä luo vaikutelmaa hieman tasa-arvoisemmasta rahanjaosta kuin mitä todellisuus ilmeisesti on.

    Varmastihan tämä on pelkkä kämmi eikä tietoista manipulaatiota. Tällaisen sähläyksen jälkeen lienee kuitenkin syytä ottaa huomioon sekin mahdollisuus, että laskelman pohjana ollut Tekijäkohtaisten korvausten jakautuminen -taulukkokaan ei pidä paikkaansa.

    Joka tapauksessa Sanasto voisi lopettaa kaikenlaiset spekulaatiot ja tarjota uteliaille sieluille rauhan hyvin helposti. Julkaiskoot vaikkapa Excel-taulukkona kaikki viimeisessä tilityksessä jaetut rahasummat. Luonnollisesti ilman saajien nimiä.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Mun ois pitänyt olla täsmällisempi tuon Levolalle antamani vastauksen kanssa, koska laskelman spekulatiivisin osuus on tämä arvelu: “näyttäisi siis hyvinkin mahdolliselta, että joku on saanut Sanastolta yli sata donaa vuonna 2012”.

      Huomasin tuon saman juuri noissa Sanaston ilmoittamissa kirjastolainaluvuissa. On esimerkiksi täysin mahdotonta saada tietää kuinka monen lainan kesken määräraha jakautuu. Sata miljoonaa lainaa on paskapuhetta.

      Ja tämä olisi tosiaan helppo korjata antamalla oikeat luvut, jos kerran on lukuja antaakseen.

      Kiinnostavaa on myös näiden juttujen julkisuus – kun kerran kyse on valtion rahasta, niin pitäisikö nämä luvut julkaista täysin avoimesti ja helposti saataville (esim. Sanaston vuosikertomukselta [2011] olisin odottanut tylsää ja kovaa dataa, mutta sitä ei ollut).

  18. Kari Levola says:

    Tarkoitin omaperäisellä spekulaatiolla esimerkiksi juuri tuota arvailua siitä, että joku olisi voinut saada “sata donaa” lainauskorvauksia. Kanttaisi vähän laskeskella uudelleen: kun yhden lainauksen korvaus on muutaman sentin, se tarkoittaisi että tämän Jonkun kirjoja olisi lainattu useampi miljoonaa kertaa.

    Tuukka Sandström on väkertänyt öisiä spekulaatioitaan muun muassa Sanaston maininnalla neljästä tilityksestä vuodessa. Hän ei ota huomioon sitä, että Sanasto on alkuvaheessaan joutunut tekemään vuosittaisia täydennystilityksiä sitä mukaa kun edunsaajia on tullut tietoon. Se ei siis tarkoita, että se spekulatiivinen Joku olisi saanut korvauksia jokaisessa tilityksessä. Sandström on löytänyt Sanaston joulukuun tiedotteen lainauskorvauksista: siinä satoaan aivan selvästi, että vuoden 2011 varsinaisen tilityksen lisäksi kokonaiossumma pitää sisällään täydennystilityksiä vuosilta 2007,2008,2009 ja 2010. Siinä on myös selkeätä tilastoa jaetuista summista: eniten eli yli 10.000 euroa saaneita on 10 kappaletta, 7500-10.000 saaneita 8 ja 5000-7500 saaneita on 21. Ollaan siis aika kaukana niistä Sandströmin öisistä laskelmista, että Joku olisi voinut saada “sata donaa”. Tätä esimerkiksi tarkoitin “omaperäisillä laskelmilla, oletuksilla ja kuvitelmilla”.

    Kari Levola

    • Maaria Pääjärvi says:

      Jotain tilanteen naurettavuudesta kertoo se, että Sandström on kommentissaan ottanut huomioon jo tietojen puutteellisuuden, jonka takia mikä tahansa laskelma on spekulatiivinen. Ja Levola pyrkii panemaan Sandströmin syyksi sen, että Sanaston sivuilla on sirpaleista ja epäselvää tietoa, joka ei auta ollenkaan hahmottamaan verovaroista maksettua järjestelmää. Onkohan tarkoituskin, että tällä datalla ei voi edes laskea.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Hannun ehdotus siitä, että HS ottaisi julkaistakseen excel-taulukon Sanaston korvauksista on sinänsä hyvä. Toivottavasti riittävästi tietoa sellaisen taulukon pohjalle on saatavissa, se olisi kiinnostava.

      Niin – pitäisikö tietojen olla avoimesti ja kaikkine kommervenkkeineen (tietysti henkilörekisteriä lukuunottamatta) esillä?

  19. Kari Levola says:

    Nyt en ihan ymmärrä mitä ajetaan takaa. Sandström linkkaa ylempänä Sanaston tiedotteeseen,jossa on nähdäkseni kyllin selvästi (vrt.alla)luetteloitu jaetut lainauskorvaukset. Maria Pääjärvi on sanonut, että ne pitäisi julkaista – ilman henkilötietoja. Siiskö luettelo kaikista 2772 jaetusta lainauskorvauksesta euromäärineen? Mitä iloa tai hyötyä tai luettavuutta sellaisessa olisi? Vai pitäisikö tirkistelynhalua lisätä julkaisemalla oikein lainauskorvauksen saajien nimet, esimerkiksi että seuraavat 971 tekijää ovat saaneet alle 50 euroa

    Yli 10 001 € 10 0,4 %
    10 000-7501 € 8 0,3 %
    7500-5001 € 21 0,8 %
    5000-2501 € 49 1,8 %
    2500-1001 € 173 6,2 %
    1000-501 € 199 7,2 %
    500-251 € 300 10,8 %
    250-101 € 545 19,7 %
    100-51 € 496 17,9 %
    Alle 50 € 971 35,0 %
    Yhteensä 2772 kpl 100,0 %

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Tuossa listassa on suuruusluokat, mutta epäselväksi jää, miten koko könttä jakautuu. Tarkempi erittely kertoisi, mille sektorille mahdollinen korotus osuisi absoluuttisesti.

      Asialla on väliä lähinnä sikäli, että kun lainakorotuskampanjaa on kaunistelluilla luvuilla myyty kansalle, asettaisi tarkat summat totuudenmukaiset puitteet hankkeelle. Eli taistellaanko tässä nyt Sofi Oksasen hiihtomökin mahonkikalusteiden puolesta vai minkä.

    • mozartinkuulat says:

      “Vai pitäisikö tirkistelynhalua lisätä julkaisemalla oikein lainauskorvauksen saajien nimet, esimerkiksi että seuraavat 971 tekijää ovat saaneet alle 50 euroa”

      Kiitos ehdotuksesta, juuri näin pitäisi tehdä. Ja myös ne 1801 tekijää, jotka ovat saaneet yli 50€.

  20. Kiitoksia Kari Levolalle kommenteista.

    “Sanasto on alkuvaheessaan joutunut tekemään vuosittaisia täydennystilityksiä sitä mukaa kun edunsaajia on tullut tietoon. Se ei siis tarkoita, että se spekulatiivinen Joku olisi saanut korvauksia jokaisessa tilityksessä.”

    Tuo varsinainen laskelmahan koski siis joulukuun 2012 tilitystä.

    Tiedetään, että vuosikertomuksen perusteella Sanaston jäsenmäärä oli vuoden 2011 lopussa 3400. Tiedetään, että kaikille jäsenille ei ole kertynyt riittävästi lainauskertoja, jotta tilitystä tapahtuisi. Joulukuussa 2012 tilitettiin 2772 korvauksen saajalle. Ei minusta vaikuta siltä, että olisi tilitetty esimerkiksi vain puolelle korvaukseen oikeutetuista.

    Koko tilitetty summa oli 1 415 838,55 €, josta vuoden 2011 lainauskorvausmäärärahaa oli 1 172 653,55 €. Sanaston vuonna 2011 keräämä summa oli 2 764 717,04 €, josta lainauskorvausmäärärahaa 2 295 100 €. Vaikka otetaan Sanaston kuluvaraus huomioon, on ilmeistä, että merkittävää osaa vuoden 2011 rahoista ei tilitetty joulukuun tilityksessä.

    Tällä perusteella nähdäkseni voi arvella, että samaa tai lähes samaa kokoluokkaa oleva summa voisi tulla maksuun samalle henkilölle uudelleen vuoden 2011 lainausten perusteella. Jos otetaan huomioon se, että eniten lainatuille kymmenelle näytti jäävän jaettavaksi 300 000 € ja että heidänkin välillään on todennäköisesti isoja eroja, päästään tilanteeseen, jossa näyttää mahdolliselta, että joku on saanut sata donaa vuodessa lainauskorvauksia. Toistan: näyttää mahdolliselta. Aineiston perusteella näyttää mahdolliselta. Jos tämä on sellainen mahdollisuus, jonka Sanasto haluaa ampua alas, Sanaston on toimitettava tarkempaa tietoa.

    Mahdollista aineiston perusteella on myös, että joku saa ensimmäisessä vuoden 2011 lainausten tilityksessä 15 000 € ja seuraavassa 18 €. Mistäpä mitään voisi varmasti tietää, kun aineisto on mitä on.

    Jotta voitaisiin lopettaa arvelu ja spekulaatio, Sanaston tulisi parantaa tiedotustaan. Toivon, että Kari Levola Sanaston hallituksen jäsenenä ottaa asiakseen vaatia avoimempaa ja täsmällisempää tiedotusta.

  21. Maaria Pääjärvi says:

    Levola siis sanoo tirkistelynhaluksi meidän uteliaisuuttamme yhteisten varojen käyttöä kohtaan? Sanasto jakaa valtion rahaa, siis kansalaisten yhteistä kassaa. Lisäksi Sanasto haluaa noin kolminkertaistaa jakamansa summan, jota se on vailla valtiolta. Ja me olemme tirkistelynhaluisia? Okei.

    Sanaston antamia tietoja voi pitää luettavina ainoastaan jos on systeemissä sisällä. On myös jonkinasteinen näköharha kuvitella, että ne olisivat selkeitä niillekin, jotka eivät ole järjestelmän sisällä. Julkinen tieto pitää tuottaa selkeästi, siis sellaisessa muodossa, että typeryskin selviää siitä eikä viksummalle jää turhan montaa aukkoa päättelyketjuun.

    Lisäksi Sanaston ei varmaan kannattaisi Kirja elää! -kampanjassa antaa virheellistä tietoa lainamääristä, joilla korvaus jaetaan. Se ei lisää luotettavuutta ollenkaan, jos joku saa vaikka päähänsä tarkistaa kirjastojen antamat tiedot vuosittaisista lainamääristä. Sekin on julkista tietoa.

    Ja tämä on eräs niistä isoista kuiluista, jotka erottavat tämänkin poliittisen pyrkimyksen muusta maailmasta. Nyt kun muu maailma edes kiinnostuu hankkeen lähtökohdista tai Sanaston toiminnasta ja löytää siitä kyseenalaisuuksia, Levola ei edes yritä vastata selkeästi näihin “spekulaatioihin” vaan mainitsee jo ensimmäisessä viestissään ne asiat, joissa tämä keskustelu on huvittava. Kiinnostavaa toimintaa Sanaston hallituksen pitkäaikaiselta jäseneltä (2006-2011).

  22. Pirjo Hiidenmaa says:

    Menee ihan ohi kaiken. Olen sillä kannalla, että kirjasto on olemassa, jotta kirjallisuutta voitaisiin lukea laajasti. Ei ole tarpeen mennä kirjastolaitoksen syntyyn, en edes yritä esiintyä sen asiantuntijana. En vain pitänyt heitosta, että minun mielestäni Hotakainen ja kumppanit perustivat jne. Ja myöntäkää toki: kuka ikinä tuon heiton esitti, teki vääryyttä alkuperäisen tekstini tarkoitukselle.

    Kutsumusammattia kommentoin ihan siksi, että siinä puhutaan vain kaunokirjailijoista. Sanaston jäsenistä suurin on kuitenkin Suomen tietokirjailijat ry.

    Olen halunnut ottaa kirjaston esiin alkuperäisessä kommentissani, koska halusin korostaa, että kirjallisuus, sen saatavuus, leviäminen ja lukeminen ovat myös yhteiskunnallisia ilmiöitä, ei vain yksilökirjailijoiden ja yksilölukijoiden asioita.

    Niinpä yhteiskunta mahdollistaa kirjojen saannin ja kantaa vastuuta tästä. Ja sen tuleekin mahdollistaa ja tukea. Samalla tavalla minusta julkisilla varoilla pitäisi kantaa vastuuta siitä, että uutta kirjallisuutta voi syntyä (ja kannan siis huolta esimerkiksi oppikirjoista). Ei voida odottaa, että syntyy kutsumuksia kirjoittaa kirjoja ja yksilöille omia spontaaneja tiedontarpeita. Tarvitaan apurahoja, tukea, korvauksia jne.

    Olen varmaan ollut kömpelö ja ilmeisen naurettava alkuperäisessä puheenvuorossani, kun siitä on tullut näin paljon räävittävää. Toivottavasti kommenttini ei ole kovasti haitannut erinomaisen ja tärkeän yhteiskunnallisen tukipilarin ja tasa-arvon edistäjän merkitystä.

    Tästä pitkästä ketjusta en ole vielä kyllä ymmärtänyt, miksi lainauskorvausta ei pitäisi maksaa tai jos pitää maksaa, niin miksi korvauksen pitää olla kohtuuttoman pieni. Jos lait ovat nykyisen kaltaiset, niitä pitäisi noudattaa. Jos lait ovat väärät, pitäisi argumentoida niitä vastaan, ei sitä vastaan, että lakien mukaan toimitaan.

    Eilen Kansalliskirjastossa raati kävi hienon keskustelun tiede- ja tietokirjoista.

    Edelleen lukuiloa!

    Pirjo Hiidenmaa

    Pirjo

    • Maaria Pääjärvi says:

      Et tietenkään saa selville tästä ketjusta että pitäisikö lainauskorvausta maksaa vai ei ja miksi sen pitää olla niin kohtuuttoman pieni. Miksi se pitäisi saada täältä selville? Se ei ollut mun kirjoituksen kysymys enkä minä ainakaan aio ottaa siihen kantaa, vaikka jotkut ovat jo katsoneet minun ilmaisseen kantani.

      Aleksis teki vääryyttä alkuperäiselle kommentillesi, mutta kai jokainen kunnon keskustelu narria kaipaa. Ja tuskin tarkoitit myöskään kirjastojen alkuperää, mutta kyllähän sinä nyt sen ymmärrät, että poliittisesti tarkoitushakuinen kielenkäyttö on ongelmallista ja myös harhaanjohtavaa. Katsotaanpa. ”Kirjailijat tekee kirjoja ja kirjasto on tehty kirjoista, siispä kirjailijat ovat tehneet kirjaston” tarkoittaa osapuilleen samaa kuin ”lehmä tekee maitoa ja maitokauppa on tehty maidosta, siispä lehmä on tehnyt maitokaupan”. Päättely nojautuu deduktiiviseen kaavaan (vrt. Sokrates on ihminen, ihmiset ovat kuolevaisia siispä Sokrates on kuolevainen), ja se edellyttää että tosista premisseistä voi seurata vain tosi johtopäätös. Loogisessa muodossa se on siis tosi, koska kirjailijat tosiaan tekevät kirjoja ja kirjaston aineisto on suurimmaksi osaksi kirjoja, siksi johtopäätöskin on tosi, sama pätee lehmäpäätelmään. Kuitenkin argumentin hyväksyminen riippuu aivan muista tekijöistä kuin sen muodollisesta virtaviivaisuudesta. Jos vastaanottajakunta on sitä mieltä, että argumentti on historiaton ja siksi huono argumentti poliittisessa kontekstissaan, niin yritä uudelleen. Retorisella alueella argumenttien merkitykset muodostuvat eri tavalla kuin loogisella. Lehmäpäätelmä on täysin järjetön sen perusteella mitä tiedämme lehmistä (vaikka ne totta vie tekevätkin maitoa), ja esimerkiksi minä pidän kirjailijapäätelmää huonona sen perusteella mitä tiedän kirjastolaitoksen historiasta.

      Kirjasto tosiaan on olemassa jotta voitaisiin lukea laajasti. Mutta kirjailijoilla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä tämän asian kanssa, etenkään lainauskorvauksen korotuksen vaatimisen yhteydessä.

  23. Kari Levola says:

    Tirkistelynhalulla, tarkoitushakuisella sellaisella, tarkoitan juuri otetta,jolla Maria Pääjärvikin tähän lähti,että tuokin ja tuokin nimeltämainittu menestyvä kirjailija kehtaa vielä vaatia lisää. Tässäkin tapauksessa tirkistelynhalu ja taivastelutapumus kohtaavat toisensa.

    Sylttytehtaan jäljethän johtavat Talouselämä-lehden jutun nostatukseen. Että sitä kritiikittömästi lähtevät komppaamaan Pääjärvi ja muutkin on minulle yllätys.

    Ehkä on hyvähän valottaa tämän sylttytehtaan taustoja. Talouselämän näkökulma ei ollut minulle yllätys. Nimittäin jo silloin kun Sanasto perustettiin, ei vain tulossa olevan lainauskorvauksen takia, vaan ylipäätään valvomaan kirjailijoiden tekijänoikeuksia, kustannustalot aloittivat voimallisen popnnistuksen sen nujertamiseksi. Kirjailijoita yritettiin suoraan kustantajien taholta painostaa olemaan liittymättä Sanastoon. Eräskin iso kustannustalo lähetti kirjailijoilleen hupaisan kirjeen, tai hupaisa se oli vain muodoltaan,ajatus oli uhkaavampi. Minäkin sain sellaisen, kun olen oman kustantamoni lisäksi tehnyt oppikirjatöitä muille kustantamoille. Se oli hyvin naivi lappunen,puolikas aanelosta, joka olisi pitänyt muka palauttaa kustantamoon. Siihen olisi pitänyt kirjoittaa nimensä ja kuin alakoulussa pistää ruksi, joko kohtaan Olen solminut sanastosopimuksen tai En ole solminut sanastosopimusta. Soitin kyseisen kustannusosaston johtajalle, että mitä pelleilyä tämä on. Hän yritti selittää, että he tarvitsevat tuon tiedon jatkosuunnitelmiaan varten. Siis käytännössä,että he tarvitsevat mustan listan,

    Kirjailijat eivät moiseen painostukseen suostuneet, eli tuo erä voitettiin. Mutta jatkoa seurasi, kun lainauskorvauksen tulo alkoi varmistua. Kustantajatahot ilmoittivat, että lainauskorvaus kuuluu heille, että kirjailijoiden osuus siitä on vain sama kuin prosentti kustannussopimuksessa. Opetusministeriö kuitenkin päätti viisaasti, että lainauskorvaus kuuluu kirjan tekijöille, siis kirjailijoille.

    Tähänkään asia ei vielä jäänyt. Kustantajatahot lähtivät kampanjoimaan sitä, että lainauskorvausten hallinnointi menisi Kopiostolle. Siellähän ovat edustettuna sekä eri alojen tekijäjärjestöt, että kustantajatahot. Minäkin istuin tuolloin Kopioston hallituksessa ja voin kertoa, että se oli melkoista vääntöä. Kirjailijajärjestöjen tahto ja halu oli yksiselitteisesti se, että lainauskorvaus menee Sanaston hallinnoitavaksi. Kuvajärjestöt Kopioston ja kustantajatahojen seireenikutsu sai houkuteltua tykönsä, en tiedä millä lupauksilla, vai pelkäsivätkö kuvajärjestöt, kuvan ja valokuvan osuus kirjoista kun kuitenkin on pieni, että ne Sanaston huomassa jäävät tekstintekijöiden jalkoihin. Joka tapauksessa lainaskorvaus sitten jaettiin Sanaston ja Kopiston hallinnoitaviksi.

    Näistä väännöistä on jo muutama vuosi aikaa, mutta kaikuja näkyy yhä kuuluvan Talouselämän kaltaisissa nostatuksissa. Nyt halutaan viestiä, että kaiken takana olikin vain kirjailijoiden, ja vielä muutenkin menestyvien loputon ahneus. Se on täysin kohtuutonta näitä nimeltä esiin nostettuja kirjailijoita kohtaan. Ilmeisesti on vaikea tai mahdoton ymmärtää, että kirjailijakunnassa vallitsee vielä kollegiaalisuus, se että halutaan toimia ja toimitaan kirjailijakunnan hyväksi. Niin kuin toimittiin aikanaan suhteessa kirjastoapurahaan. Hotakainenkin tuolla ylempänä kertoo, että ei lainauskorvauksen korotus ollut hänen agendallaan ensimmäisenä, vaan kun pyydettiin, hän kirjoitti osuutensa edistääkseen alan asiaa.

    Maria Pääjärvenkin,jonka ilmeisesti myöskin on vaikea ymmärtää tai sulattaa tätä kirjailijoiden kollegiaalisuutta, kritiikin pääpointti taisi olla, että miksi kampanjassa käytettiin näitä menestyneitä nimiä. Ehkä juuri siksi, että he ovat tunnetuimpia. Vaihtoehto olisi ollut tietysti käyttää yleisölle ja päättäjille tuntemattomampia nimiä.

    Mutta nyt asia on tarkoitushakuisesti haluttu kääntää niin että nyt nämä menestyskirjailijat vain hinkuvat itselleen lisää. Tuukka Sandströmkin edelleen spekuloi sadalla tuhannellaan. Unohdin kertoa, kun se ei ole tullut ajankohtaiseksi, että silloin kun istuin Sanaston hallituksessa siellä määriteltiin lainauskorvauskatto, leikkuri joka otetaan käyttöön,jos yksittäisen tekijän osuus nousisi kohtuuttomaksi. Se taisi olla niitä aikoja, kun huolestuttiin siitä, että joku Rowlingin kaltainen rohmuaisi valtaosan lainauskorvauksistamme. Mutta tuota leikkuria ei ole tarvittu. Jos lainauskorvaussumma kampanjan tuloksena nousisi pohjoismaiselle tasolle sille tietysti jo saattaisi olla käyttöä, minkä jäljiltä nykyiset “tuloerot” kirjailijoiden välillä pienenisivät.

    Vähän on semmoinen maku, että tässä ketjussa on epätoivoisesti yritetty hakea jotakin epäselvyyksiä Sanaston lainauskorvausten jaossa. Tuukka Sandströmkin edelleen laskeskelee jaettuja ja jakamattomia, ottamatta esimerkiksi huomioon, että ulkomaisten tekijöiden lainauskorvauksdet on edelleen jäädytetty odottamaan. Joidenkin maiden kanssa on viritelty vastavuoroisuussopimuksia, siis että Sanasto tilittää sinne ja sieltä tilitetään suomalaisten kirjailijoiden käännösten lainauskorvaukset. Mutta kun en enää ole Sanaston hallituksessa, en tiedä mikä on tilanne.

    Maria Pääjärvi taas toistelee mielestään löytämäänsä tilastoharhaa, siis että Sanasto jakaisi eri lainausmäärien mukaan kuin kirjastotilastot ovat. Tosiasiassahan Sanasto, miten muuten voisikaan, toimii täysin kirjastojen ilmoittamien lainauslukujen mukaan. Ilmeisesti tämä “tilastoharha” liittyy siihen, että kirjastot merkitsevät tietysti lainaustilastoihinsa kaiken lainauksensa. Kirjallisuuden lainauskorvausta maksetaan kirjoista, sen lisäksihän kirjastot lainaavat äänilevyjä, elokuvia, yhdessä vaiheessa lainattiin digiboxejakin, jotku kirjastot lainaavat sateenvarjoja ja kävelysauvoja, sanoma- ja aikakauslehtiälainataan jne.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Levolahan voi tulkita sen tirkistelynhaluksi. Henkilökohtaisesti minua eivät kiinnosta edes julkkisten verotiedot – enkä ole ottanut kantaa siihen haluaako Laila Hirvisaari itselleen lisää rahaa vai ei. Luepa nyt oikein huolellisesti juttuni uudelleen, ja mieti puhunko tuossa yhteydessä Hirvisaaren haluista vai tästä hankkeesta paljon laajemmasta perspektiivistä. Lähtökohtani on tuo Talouselämän otsikko, ja perustelen jo tekstissäni miksi. Toistan: jos kirjailijoilla on tällainen korotushanke ja he närkästyvät tuollaisesta otsikoinnista, täytyy vähän katsoa peiliin ja miettiä miltä se hanke muun maailman silmissä näyttää. Silloin hanke on joko huono tai se on perusteltu huonosti. Molemmissa tapauksissa jotain voi tehdä, ja etenkin jälkimmäisessä tapauksessa sen voi perustella paremmin.

      Kaikki kirjailijoiden hankkeita kohtaan esitetty kritiikki on väärää, koska sen esittäjän motivaatio on aina alhainen ja väärä. Tässä tapauksessa Pääjärven tirkistelynhalu. Justiisa. Miksi minun pitäisi suhtautua kritiikittömästi kirjailijoiden suuttumukseen tästä asiasta tai kirjailijajärjestöjen pyrkimyksiin? Yhtä vähän siihen on perusteita kuin suhtautua kritiikittömästi mediaan tai kustantamoihin. Korostan: korotushankkeessa on kysymys juuri siitä että kirjailijat haluavat lisää rahaa. Siitä on kyse, ja Hirvisaaren tulojen mainitseminen siinä yhteydessä on, kuten mainitsin, tyypillisen populistista. Jos kirjailijoilla on hyvä syy olettaa, että Talouselämä haluaa todella tuhota heidän poliittiset tavoitteensa tarkoituksellisesti, kannattaa tehdä siitä julkista, kuten Levola nyt teki, eikä puhua vain asian jo tietävien piirille.

      Voi olla, että otsikkonoston takana on väittämäsi kustantajien asennoituminen (Talouselämää julkaisee Talentum, joka on kustannusalalla toimiva yhtiö), mutta toisaalta Suomen Kustannusyhdistys on Kirja elää! -kampanjan tukijoiden joukossa. Tässä koko kuviossa hahmottuu nyt jatkuvasti se, että Levola näkee tämän asian lobbarina, minä taas ulkopuolisena. Enkä aio vastakaan luovuttaa tässä asiassa: otsikoinnit voidaan aina tulkita jonkun historian tuloksena, mutta niillä on myös se välitön puoli, jolla ne vetoavat lukijoihinsa. Myös poliittisilla kampanjoilla on tämä puoli. Sanaston kampanjassa ei näy vähääkään siitä rehellisyydestä, jota tässä Levolan taustoittavassa kommentissa on.

      ”Kirjailijoiden kollegiaalisuus” on täysin teidän kirjailijoiden asia, ei minun. On sivuseikka ymmärränkö minä sitä vai en (ja onko mahdollinen ymmärtämättömyyteni paha vai hyvä asia). Tiedän myös sen, että tuota kollegiaalisuutta on turha idealisoida kovinkaan pitkälle. Kirjailijoitakin on moneksi.

      Pelkäänpä nyt kuitenkin, että kirjoitukseni pointti on mennyt ohi Levolalta, joka on valmiiksi – ja ymmärrettävästikin – puolustuskannalla. Jos yhtään hahmotan omaa tehtävääni kriitikkona, minun kuuluukin miettiä mitä kirjallisen taiteen reunaehdot merkitsevät, millä tavalla kirjailijat käyttävät julkisuutta, mitä erilaiset poliittiset pyrkimykset merkitsevät jne. En perusta käsityksiäni sisäpiiritiedolle, jota minulla ei lähtökohtaisesti ole, koska en kuulu niihin sisäpiireihin.

      Ja vielä, Sandströmin laskelmassa oli enemmänkin kyse siitä, mitä julkisuudessa olevista luvuista voi päätellä. Jos niiden pohjalta voi tulla sellaiseen lopputulokseen, että joku voi saada kuusinumeroisen summan lainauskorvausta, voi viestintuojan toki ampua tai sitten voi miettiä, että pantaisko nämä numerot paremmin tänne, jotta väärinlaskemisen mahdollisuus jäisi pois.

      Sanon vielä, että minulla ei ole tässä asiassa omia poliittisia hankkeita, en aja tässä kenenkään etuja (ei ole yhteyksiä kustantamoihin tai mediakonserneihin), en ole sen kummemmin vastustamassa kuin puolustamassakaan korotusta ja ainoa tavoitteeni on julkinen keskustelu asiasta eri ulottuvuuksineen. Haluan tietää mitä politiikka, tässä tapauksessa Sanaston ja kirjailijajärjestöjen ajama, merkitsee ja jutussani pyrin miettimään sitä, mitä KAMPANJAN retoriikka merkitsee. En ole niin suurissa luuloissa itsestäni, että ymmärtäisin lainauskorvausjärjestelmästä tarpeeksi ottaakseni sitä asiakseni missään mielessä. Joka tapauksessa hankkeen mittakaavakin pitää ymmärtää, ja myönnettävä on että se ei ole taloudellisessa mielessä kovin suuri valtiolle eikä se tule olemaan sitä suurimmalle osalle korvausta saavista kirjailijoista, vaikka korvaus kolminkertaistuisi.

      Ja se tilastoharha: puhun KAMPANJASTA. Kampanjasivulla ilmoitetaan lainamääräksi 100 miljoonaa lainaa. Sanaston alalla on kuitenkin vähemmän lainoja, koska kirjalainojen osuus tuosta on reilu 70 miljoonaa kpl. Nyt olisi Levolankin hyvä tarkistaa missä puhun KAMPANJASTA, niin väärinkäsityksiä olisi muutama vähemmän.

      • Kari Levola says:

        Et sinäkään, Maaria, kovin huolellisesti lue,kun useaan otteeseen mainitset KAMPANJA-sivujen “virheellisistä” lainausluvuista. Olet ilmeisesti viitsinyt vain vilkaista Pohjoismaisen lainauksen tilastovertailun, mutta et lukea heti sen alla olevaa tekstiä, joka alkaa näin:

        “Suomen vuosittainen lainamäärä koostuu yleisten kirjastojen kirjalainoista (n. 73 miljoonaa), musiikin lainoista (n. 10 miljoonaa) sekä korvauksen ulkopuolella olevien opetus- ja tutkimuskirjastojen lainoista (n. 20 miljoonaa)…”

        Aamen plottis.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Kappas, en lukenut pientä pränttiä, tai ainakaan muista lukeneeni. Toihan on vähän niinkuin lääkemainoksissa lukisi “ei alle 12-vuotiaalle eikä raskaana oleville”. No, klassinen moka multa, hyvä kun napautit siitä, mutta miksihän tuota näkymää hallitsevaa taulukkoa ei sitten ole rakennettu oikean luvun varaan.

    • Reijo Valta says:

      Aikaisemmassa kommentissani aloin kammeta keskustelua ties minne. Tekisi mieli nyttenkin, mutta tyydyn toteamaan ettei sanastosopimuksen allekirjoittamisella tai sanaston jäsenyydellä ole yhteyttä lainauskorvauksen saamiseen. Lainauskorvauksen saa ilman niitäkin.

      Sanastosopimuksella kirjailija antaa oikeuksiensa valvomisen Sanastolle. Totta kai kustantaja tarvitsee siitä tiedon aivan samoin kuin taidemuseot tarvitsevat tiedon kuuluuko näyttelyyn otettu taiteilija Kuvastoon.

  24. Aleksis Salusjärvi says:

    Mun mielessä tässä nyt törmää kaksi eri todellisuutta. Kukaan ei ole vaatimassa kirjailijoita kurjemmalle leivälle, eikä kukaan ole epäillyt kirjailijoiden kollegiaalisuutta. Sen sijaan mahtipontisen hankkeen mittaluokka suhteessa niihin kymppeihin per kirjailija, joista tässä kampanjassa on kyse suurimmalle osalle asianomaisista, muodostaa ylevien ajatusten ja todellisuuden välille täyden karnevaalin.

    Ihan samalla lailla se mökkitien siltarumpu on säällisen elämän edellytys ja tielaitos sinänsä länsimaisen sivistyksen kulmakivi – mutta jos sen siltarummun takia pyydetään ministereiltä lausuntoja kampanjaan, ei touhussa ole tolkun häivää kun siltarummusta hyötyy viitisenkymmentä mökkeilijää.

    Kirjailijat ovat mitä hienointa porukkaa. Mä luen eloonjäämistarkoituksessa kirjoja. Se ei ole mulle harrastus, vaan vakaumus. Kun kirjallisuuden sisällöt ja merkitys rinnastetaan rahaan, eikä edes mihinkään omaisuuteen, vaan pariin kymmeneen euroon per rustaaja, en vain pysy kärryillä siinä, että miksi tällaista tehdään. Maarian yllä oleva alkuperäinen postaus selittää koko lailla tyhjentävästi tämän asian.

  25. Pirjo Hiidenmaa says:

    Ok. Ymmärrän, että tekstini kampanjasivulla kuulostaa hölmöltä.

    Maaria teki tosi komean irvikuvan yhdestä katkelmasta: “Tämän yhteiskuntakehityksen ovat kirjailijat tarjonneet suomalaisille. Teokset ovat kaikkien ulottuvilla lähes olemattomalla korvauksella. Ne olivat tarjolla myös sinä aikana, kun Suomi ei maksanut tekijöille ropoakaan teosten käytöstä.”

    Jos olisi ollut hyvää tahtoa, niin tuon ajatuksen olisi voinut lukea myös siten, että kirjailijat kirjoittavat näitä sisältöjä ja ovat kirjoittaneet niitä vuosia, myös ilman lainauskorvausta. En unissanikaan ajatellut tarkoittaa, että kirjailijat olisivat rakentaneet ja ylläpitäneet kirjastoja.

    Kirjoittaessani halusin muistuttaa kampanjassa kirjaston tasa-arvoa rakantavasta tehtävästä. Samalla tavalla pidän tärkeänä ilmaista koulutusta.

    Mutta jos asiaa edistää, tietenkin suosutun olemaan keskustelun narri, enkä pyydä arvoisilta kriitikoilta kontekstin huomioon ottamista lukemisessaan.

    Pirjo

    • Maaria Pääjärvi says:

      Narri on kyllä Aleksis, sinua en tarkoittanut, Pirjo. Pyydän väärinkäsitystä anteeksi, kirjoitin liian epäselvästi. (Ja anteeksi Aleksis, kun sanoin sinua narriksi)

      Hyvällä tai pahalla tahdollahan tulkintoja voi tehdä, mutta tekeekö lainauskorvaus sitten kirjailijoiden työstä jotenkin autuaallisempaa. Tänäkin päivänä monet kirjailijat kartuttavat kirjastoja ihan ilman lainauskorvauksia.

  26. Toistaiseksi olen lähinnä tarkastellut Sanaston julkisuuteen tuottamaa informaatiota ja sen omituisuuksia. En ole ottanut kantaa siihen, onko lainauskorvausjärjestelmä sinänsä kannatettava vai ei tai voisiko järjestelmä olla myös toisenlainen.

    Sen verran on selvää, että lainauskorvaus verorahoista maksettavaksi kirjallisuuden tukimuodoksi sikäli outo, että se tukee eniten niitä, jotka tukea vähiten tarvitsevat.

    Sanaston kampanja lainauskorvauksen korotuksen puolesta on vedonnut kirjailijoiden mediaanitulon pienuuteen, vaikka vaikuttaa vahvasti siltä, että korotusten suurin hyöty menisi niille, jotka jo nyt saavat isoja korvauksia. Valtaosa Sanaston jäsenistä ei kuulu tähän luokkaan. Tällä hetkellä Sanasto siis oikeastaan ajaa ennemmin jäsenistönsä eliitin kuin jäsenistönsä enemmistön etuja.

    Jos Sanasto järjestönä olisi jollain tapaa demokraattinen eli jos Sanaston jäsenillä olisi mahdollisuus vaikuttaa Sanaston politikointiin, Sanaston kannattamat lainauskorvauksen jakoperusteet voisivat kenties tulla uudelleenharkituiksi. Sikäli kuin tiedän, mitään tällaista vaikutusmahdollisuutta rivijäsenillä ei kuitenkaan ole.

    Miksi Sanaston jäsenet eivät voisi esimerkiksi äänestää siitä, millaisia poliittisia muutoksia Sanaston tulisi ajaa? Onko ainoa mahdollisuus Sanastosta eroamisen symbolinen ele (http://www.pulvis.net/blog/?p=14954)? Sanastolla on jo elektroninen järjestelmä, johon teostiedot ilmoitetaan. Saman järjestelmän kautta voisi toteuttaa myös vuosittain jäsenäänestyksen vaikkapa muutamasta eri vaihtoehdosta.

    Miksi Sanasto ei voisi ajaa esimerkiksi lainauskorvausten porrastamista regressiivisesti niin, että lainauskorvaus per yksittäinen lainaus olisi sitä pienempi, mitä suurempi olisi tekijän teosten kokonaislainausmäärä? Kokonaislainausmäärän kasvaessa kirjailijan tulot kyllä kasvaisivat, joten eniten lainattu saisi varmasti eniten, mutta ei ihan NIIN paljon enemmän kuin vähemmän suositut. Tämä tukisi kirjallisuuden monimuotoisuutta ja nostaisi enemmän sitä kirjailijoiden mediaanituloa, josta Sanasto mukamas on huolissaan. Verotuskin on progressiivista enemmistön etujen vuoksi, miksi verovaroista maksettava korvaus ei voisi olla vastaavalla tavalla porrastettua?

    Tällaisia kysymyksiä en ole nähnyt käsiteltävän Sanaston kampanjoinnissa. Lainauskorvausjärjestelmän rakenne eli jakoperusteet on otettu annettuna ja vaikutuspyrkimys on kohdistunut pelkästään määrärahojen suuruuteen.

  27. Pirjo Hiidenmaa says:

    Jäin jotenkin koukkuun tähän blogiin.

    Jos lainauskorvaus on tekijänoikeuslain mukainen korvaus, se ei ole tukea. Ei siis voi sanoa, että lainauskorvaus TUKEE kirjailijoita tai että TUKEE niitä, jotka vähiten TUKEE tarvitsevat. Kyse on tulosta.

    Toinen asia: kyllä noita erilaisia malleja on pohdittu hyvinkin paljon. Kun Sanasto aloitti toimintansa ja haki lainauskorvausjärjestön asemaa, erilaisia otanta-, laskenta- ja korvausmalleja käsiteltiin kauan. Muistan Sanaston jäsenjärjestöjen pohtineen ja ottaneen kantaa (jäsentensä edustajina) moneen kertaan.

    Asioita esiteltiin myös jäsenjärjestöjen vuosikokouksissa jäsenistölle. Kansan- tai jäsenäänestystä ei järjestetty.

    Pirjo

    • Maaria Pääjärvi says:

      Mutta kampanjan tunnuslausehan on “Lainaa reilusti – tue tekijää”. Kyllä siinä vaan tuesta puhutaan, vaikka tässä keskustelussa hyvin tiedostetaankin, ettei lainauskorvaus ole tarkoitettu tueksi vaan tekijänoikeuskorvaukseksi. Miksi sitten kampanjoida sanalla “tuki”, sitä en tajua.

  28. Pirjo Hiidenmaa says:

    Kyllä kirjastoapurahojakin esitetään korotettaviksi. Suomen tietokirjailijat ovat esittäneet vuosien ajan (kymmenien vuosien, jos tarkkoja ollaan), että tietokirjallisuudelle tulevaa apurahamäärää korotettaisiin ja mukaan otettaisiin myös oppikirjat.

    Nyt näistä tietokirjallisuuden tuista on tehty ansiokas selvitys, ja toivotaan kovasti, että tuki suurenisi. Sen jakotapaa voisi myös kehittää.

    Jos tämän keskustelun kritiikin ydinaihe on keskittyminen lainauskorvaukseen, niin ei kannata surra enää. Myös kirjallisuuden tukia esitetään korotettavaksi.

    Pirjo

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Rahakorotukset ovat ainakin minulle samantekeviä. Paljon kiinnostavampi asia on sen sijaan se, minkälaisen kuvan kirjailijat eturyhmittymineen itsestään ja alastaan luovat. Kirja elää! ja Myytti lukukansasta -hankkeet epäonnistuvat palvelemaan kirjallisuutta, ja samalla ne jopa syyllistävät lukevaa yleisöä. Tällaisen nurkkapatriotismin tarkoitusta on vaikea käsittää niin paljon kuin toivonkin kultaa ja mirhamia kirjallisuudelle.

  29. Tiina Käkelä-Puumala says:

    Pirjo, hauska nähdä sinut täällä, ja hyvä että olet jäänyt kommentoimaan! Ylipäänsä tämä Maarian avaama keskustelu on ollut kaikkine piirteineen valaisevaa, kun eri kantilta asiaa katsovat ihmiset sanovat sanansa asiaan, josta ei varsinaista keskustelua ole julkisuudessa paljoa käyty. Joten pistän minäkin taas lusikkani soppaan.

    Olen sattumoisin tehnyt opetus- ja kulttuuriministeriölle kaksi selvitystä, jotka molemmat liittyvät kirjallisuuden valtiontukeen. Toinen käsittelee tietokirjallisuuden tukea ja toinen kirjastoapurahajärjestelmän kehittämistä. En aio uuvuttaa teitä yksityiskohdilla, selvitykset voi käydä halutessaan lukemassa OKM:n sivuilta (Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2012:14 ja 2012:15, linkit ovat liian pitkiä tähän laitettavaksi). Selvityksiä tehdessä minulle muodostui jonkinlainen kokonaiskuva nimenomaan kirjallisuuden tekijöille osoitetuista tuista, eli kauno- ja tietokirjailijoille, kääntäjille, kuvittajille ja sarjakuvantekijöille myönnettävien työskentelyapurahojen koosta ja määrästä. Ja kuten kaikki näitä tukia hakevat, saavat ja myöntävät tietävät, siellä on monta kehittämistä vaativaa asiaa.

    Tekijänoikeudellinen lainauskorvaus ei tosiaan ole kirjailijan tukea, vaan lakisääteinen korvaus kirjallisuuden käytöstä, ja kuten edellä totesin, se on lähtökohtaisesti hyvä asia, koska se kohtelee kaikkia kirjallisuuden lajeja tasapuolisesti. En kuitenkaan lähtenyt allekirjoituksellani tukemaan Sanaston vaatimusta lainauskorvauksen korottamisesta 10 miljoonaan euroon, koska näen uhkana sen, että 6,4 miljoonaa lisää kirjallisuuden tekijänoikeuskorvauksiin johtaa toteutuessaan siihen, että kirjallisuuden tukien kehittäminen vesittyy tai siirtyy jonnekin epämääräiseen tulevaisuuteen. Ja kuten edeltävässä ketjussa on moneen kertaan todettu, lainauskorvauksen taloudellinen merkitys on valtaosalle saajista aika pieni. Lainauskorvaukset maksetaan eri momentilta kuin kirjallisuuden tuet, mutta olisi naiivia olettaa, että tekijänoikeuskorvauksien radikaali nosto ei vaikuttaisi varsinaisten tukien kehitykseen. Vertailun vuoksi muutama luku:

    -tekijänoikeudelliset lainauskorvaukset: 3,6 miljoonaa euroa vuodessa
    -kirjastoapurahat ja -avustukset: n. 2,9 miljoonaa euroa
    -kirjallisuuden taiteilija-apurahat: n. 1,9 miljoonaa euroa (ns. vuosiapurahat, ei kohdeapurahoja)
    -kaikki valtion taiteilija-apurahat yhteensä: n. 10 miljoonaa euroa
    -valtion tiedonjulkistamisen kohdeapurahat: n. 165 000 euroa

    Kari Levolalle kommentti: huoli suomalaisten lainauskorvausten valumisesta J.K. Rowlingin kaltaisille paljon lainatuille ETA- tai EU-alueen kirjailijoille on todellinen, jos lainauskorvausjärjestelmä ja EU-lainsäädäntö mahdollistavat tämän. Omat tietoni perustuvat Ilkka Kariston 3.9.2011 Hesarin Kuukausiliitteessä julkaisemaan artikkeliin “Luetut ja tuetut”, jossa kerrottiin siitä, kuinka Sanaston Anne Salomaa oli neuvottelemassa brittiläisten tekijänoikeusjärjestöjen kanssa Lontoossa lainauskorvaustilityksiin liittyvistä teknisistä kysymyksistä. Siis teknisistä, mitään periaatteellista neuvoteltavaa korvausten maksamisesta ei enää ollut. Jos ulkomaisten kirjailijoiden lainauskorvaukset ovat tällä hetkellä Sanastossa jäissä, kuten kerroit, niin tilanne ei voi varmaan jatkua sellaisena kovin pitkään? Ulkomaiset tekijänoikeusjärjestöt osaavat myös valvoa etujaan, joten ehkä se korvauskatto kannattaisi tosiaan säätää. Jos huoleni asiasta on turha, niin hyvä niin, mutta Sanasto voisi tästäkin asiasta tiedottaa esimerkiksi tuossa vuosikertomuksessaan tai kotisivuillaan.

    • mervi kantokorpi says:

      hienoa tiina, että tulit tänne tietoinesi! – tiinan selvitykset kehittämisehdotuksineen kannattaa kaikkien tätä keskustelua seuranneiden käydä lukemassa. ja vielä yksi taiteilijatuen muoto kannattaa nostaa esiin noiden tiinan listaamien lisäksi: valtion ylimääräiset taiteilijaeläkkeet 13,3 miljoonaa euroa/vuosi (2010).

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Näissä Tiinan luvuissa on kyllä nieleskelemistä. Tässä on siis käsillä sellainen skenaario, että suurin osa suomalaisista kirjailijoista (luokkaa 85%) on valmiita leikkaamaan apurahojen kasvusta saadakseen lainakorvausta joitain hassuja seteleitä vuodessa enemmän.

      On varmasti juutaksen totta, että valtion kirjallisuuteen pumppaamat rahat eivät nouse millään muulla sektorilla vuosikausiin, jos Sanaston projketi menee läpi.

      J.K.Rowling-kuvion jälkeen koko touhu vaikuttaa yhä vain päättömämmältä.

      Näin ulkopuolisen silmissä näyttää siltä, että koko armeijakunta on rynnäköimässä täydelliseen Pyrrhoksen voittoon.

  30. Kari Levola says:

    Tässä nyt sekoitetaan lahjakkaasti kaksi asiaa, Tiina Käkelä-Puumalakin sen tekee luetteloimalla lainauskorvauksen samaan kirjallisuuden tukimuotojen kanssa. Pitää nyt muistuttaa, että lainauskorvaus ei ole valtion tukitoimi, ei valtion viisauden tai hyväntahtoisuuden osoitus, vaan EU-direktiivin edellyttämä käytäntö.

    Vastaavalla tavallahan valtio maksaa, moninkertaisen summan, valokopiointikorvauksia, jotka Kopioston kautta välitetään tekijöille ja myös kustantajatahoille. Valokopiokorvausten tason korottamisesta käydään tämän tästä neuvotteluja valtion edustajan kanssa, enkä ole kuullut että siinäkään yhteydessä lyötäisiin pöytään ultimaatumikortti, että tämä sitten muuten on taiteilija-apurahoista pois.

    Kuten olen tuolla ylempänä ketjussa selvittänyt esimerkiksi kirjastoapurahat on sidottu lainsäädäntöön, siis että kirjastoapurahapotin vuotuinen suuruus on sidottu prosenttiosuuteen maan kirjastojen kirjahankinnoista. Sen muuttaminen edelyttäisi lainmuutosta ja siihen en valitettavasti näinä aikoina usko. Eli ainoa mahdollisuus kirjastoapurahan korottamiseksi on kampanjoida kirjastojen kijahankinnan korottamisesta edes tasolle, josta se romahti. Ja sitä kirjailijat ovat tehneet, ja myös esimerkiksi Kulttuurirahasto joka kampanjoi komeasti kirjastojen kirjahankintojen puolesta. Siinä Kulttuurirahasto myönsi tukea kirjastoille, jotka sitoutuivat myös itse kirjahankinnan lisäämiseen.

    Valtion taiteilija-apurahojen suhteen taas takana on tuoreeltaan eläketurvauudistus, siis että valtion taiteilija-apurahoja korotettiin pitämään sisällään eläkemaksun osuus, jonka taiteilija velvoitettiin maksamaan Melalle. Siksi en äkkiä usko taiteilija-apurahojen määrän kasvuun, eikä se tietysti ole yksin kirjailijoiden asia, siis eiväthän kirjailijat voi lähteä vaatimaan, että nyt on kirjailijoiden osuutta nykyisistä taiteilija-apurahoista kasvatettava, vaan se edellyttää sitä, että eri alojen taiteilijat yhdessä vaativat taiteilija-apurahojen määrän kasvattamista.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Kuten aiemmin jo tuli ilmi, Sanasto itse lobbaa korotettuja lainakorvauksia tukena: “Lainaa reilusti – tue tekijää!”

      Suhteessa kirjallisuuden valtiontukiin on aika sinisilmäistä väittää että tuo 6,4 miljoonaa euroa ei laittaisi syväjäähän varsinaisten tukien korotuksia, semminkin kun kirjallisuus kahmii kulttuurirahoista leijonanosan jo ennestään. Tietty äärimmäisen taitavalla järjestötyöllä ja politikoinnilla mikä vaan on mahdollista.

      • Kari Levola says:

        Aleksis, johonkin ilmeisesti perustuu tuo pahantahtoinen väitteesi, että “kirjallisuus kahmii kulttuurirahoista leijonanosan jo ennestään”. Ja jos ei perustu, tai jos se ei omasta mielestäsi ole pahantahtoinen väite, niin ainakin se sellaista levittää. Ihan vain tiedoksi, että valtion taiteilija-apurahojen tänä vuonna alkavien apurahojen jakauma meni taidealakohtaisissa jakaumissa näin: kuvataiteilijat 54, säveltaiteilijat 43, kirjailijat 42, näyttämötaiteilijat 39, ja niin edelleen.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Ei siinä ollut mitään pahantahtoista, pointtini oli, että kirjallisuus on verrattain hyvinrahoitettua suhteessa esimerkiksi nykytanssiin, jolle on pitkään kaavailtu omaa taloa (tai mihin tahansa marginaalitaiteeseen). Kulttuurin määrärahaköntti kaventuu tänä vuonna noin 10%.

        En ota kantaa siihen, miten rahoja pitäisi taidelajeittan jakaa, mutta se on selvää että vyönkiristys on yleinen trendi. Jos Sanaston projekti menee läpi, en laittaisi lanttejani likoon sen puolesta, että kirjallisuutta huomioitaisiin pieneen ikuisuuteen millään muulla tavoin. Ja tämä lainakorotusprojekti tarkoittaa siis rivikirjailijalle illallista ulkona.

    • Tiina Käkelä-Puumala says:

      Kari Levolalle: kannattaa käydä katsomassa ne selvitykset, siellä on yksityiskohtaisesti käyty läpi kirjastoapurahalain historia, rakenne ja myös mahdollinen lakimuutosten tarve. Mutta korostan, että se on vasta selvitys: kaikki lakimuutokset vaativat tietysti valmistelun ja poliittisen päätöksen. Halusin vain laittaa lukuja allekkain siksi, että nyt vaaditun lainauskorvauksen korotuksen kokoluokka suhteessa esimerkiksi kirjallisuuden tukiin tulisi paremmin näkyviin.

  31. Maaria Pääjärvi says:

    Muutama ranskalainen viiva.

    Asia perusteissaan:

    – laki määrää kohtuullisen tekijänoikeuskorvauksen kirjastolainoista ja Sanaston vastuulla on korvausten tilittäminen

    – kirjailijajärjestöt, mm. Suomen Kirjalijaliitto, Suomen tietokirjailijat, Kääntäjien ja tulkkien liitto sekä Finlands Svenska Författareförening ovat ottaneet asiakseen ryhtyä Sanasto keulassa kampanjoimaan lainauskorvauksen, ts. tekijänoikeudellisen korvauksen, korottamisen puolesta

    – vaadittu summa on noin 6 miljoonaa euroa, joka on valtion kirjallisuudelle kaikkineen myöntämien erilaisten rahojen joukossa suuri (kuten ilmenee Tiinan luettelosta)

    – on todettu Sanaston julkaisemien lukujen perusteella, että tämänhetkisestä ja nykyisen järjestelmän puitteissa maksetusta lainauskorvauksesta hyötyy vähäinen osa sen saajista. Jos ajatellaan vasta viisisataa euroa ylittävä korvaus hyödyksi, sen alle jää 83,4% korvauksen saajista. Alle viidentoista euron tilityksiä ei tehdä, jolloin vähän lainatut kirjailijat jäävät ilman heille lakisääteisesti kuuluvaa korvausta (ei siis tukea, vaan korvausta). Merkittäviä korvaussummia, yli 10000 euroa, saa 10 kirjailijaa.

    – korvaussumman korottaminen lisäisi korvauksen piiriin kuuluvien kirjailijoiden määrää, mutta ei muuttaisi sitä tosiseikkaa, että suurin osa sen saajista saisi edelleen vähäisen tekijänoikeudellisen korvauksen työstään. Korvauksen korottamisesta hyötyvät eniten ne, jotka saavat sitä jo merkittäviä summia.

    – kirjailijoiden omatkin tiedot Sanaston maksamien lainauskorvausten luonteesta ja määrästä ovat heikkoja. Samalla heidän täytyy tulonmuodostuksessaan ottaa tämän järjestelmän lisäksi huomioon apurahat, palkkatulot, käyttökorvaukset ja kustantajien heille maksamat julkaisupalkkiot ja tulo myydyistä kirjoista. Tämä on yksilön kannalta monimutkaista, ja siksi kirjailijoiden toimeentulon muodostuksessa ollaan tilanteessa, jossa asioiden mutkikkuus alkaa syödä niistä koituvaa hyötyä (“seurauksien paradoksi”, Weber)

    – ulkomaalaisten (EU ja ETA) kirjailijoiden asema nykyisessä järjestelmässä on epäselvä, ja kysymys on ratkaistava lähivuosina tavalla tai toisella. (myös heille on kysymyksessä tekijänoikeudellinen korvaus, jonka maksaminen perustuu EU-direktiiviin, eikä heidän oikeusturvaansa voi ohittaa Suomen järjestelmässä)

    – lainauskorvauksen korotukseen pyrkivästä poliittisesta hankkeesta ei ole keskusteltu julkisuudessa eikä sitä ole vastustettu julkisuudessa, paremminkin päinvastoin. Tilanne on erikoinen, etenkin kun ottaa huomioon hankkeen hyödyn epätasaisen jakautumisen kirjailijoiden kesken.

    Mahdollisia seurauksia:

    -> vaikka kirjailijajärjestöjen tavoitteena olisi saada lisää rahaa myös muihin heitä koskeviin valtion kustantamiin (vero- tai veikkausvaroin) lähitulevaisuudessa, kuuden miljoonan kokoluokan suurhanke saattaa vesittää tai viivyttää lisärahan saantia esimerkiksi apurahoihin. näin ei pitäisi olla, mutta on vain realistista ottaa tämä mahdollisuus huomioon.

    -> jos seuraus on kuvaamani kaltainen, valtion kirjallisuudelle maksamassa rahoituksessa (oli se luonteeltaan sitten korvausta tai tukea) painottuu vahvan tekijänoikeuden tukeminen, ja rakenteellisesti tuetaan silloin eniten lainattuja kirjailijoita tai perikuntia. Emme tiedä keitä he ovat, ovatko bestselleristejä, kauno- vai tietokirjailijoita vai täysin ennakoimattomia nimiä, mutta se on samantekevää korvausten jakautumisen kannalta. On myös mahdollista, että lainauskorvausjärjestelmä säilyessään samanlaisena rakenteeltaan ja 6 milj euron buustauksella tuo vuodesta toiseen samoille kirjailijoille merkittävät tulot.

    -> on täysin avointa, mitä valinta (sanon valinta, koska politiikassa on aina kyse valinnoista) juuri tekijänoikeudellisen korvauksen tukemisesta tulee merkitsemään. Tekijänoikeuden vahvan painotuksen lieveilmiöistä tiedetään jo jotain, ja tekijänoikeudesta käydään keskustelua sekä Suomessa että kansainvälisesti. Tämän keskustelun täydellinen sivuuttaminen poliittisessa hankkeessa, jossa keskeistä on juuri tekijänoikeuden tukeminen verovaroin, on myös kummallista (ja saattaa olla jopa lyhytnäköistä, koska kulttuuri on muuttumassa voimakkaasti, mm. digitaalisten sisältöjen käytön lisääntymisen vuoksi).

    Jokeri:

    – Sanaston käyttämä valta ja sen suhde valtioon poikkeaa selvästi muista kirjailijoille rahaa jakavista tahoista. Sanasto käyttää valmiita kaavoja korvausten maksamiseen, ja tilittää ne säännöllisesti jokaiselle korvaukseen oikeutetulle kirjailijalle, joka on Sanaston rekisterissä . Järjestelmässä siis ei ole vähääkään harkinnallisuutta, vaan se on yksinkertaista byrokraattista valtaa. Tämä on kiinnostava seikka. Millainen poliittinen valinta on asettua juuri tämän järjestelmän taakse sellaisilla arvoihin ja oikeuksiin vetoavilla puheenvuoroilla, joita Kirja elää! -kampanjassa on käytetty.

    • Kari Levola says:

      Olet, Maaria, nähnyt kovasti vaivaa päättelyketjusi askartelemiseen, mutta sitä on kyllä pakko oikaista:

      – Jos tehdään niin, että lasketaan viisisataa euroa hyödyksi, niin korotuksen jälkeen sellaisen saajien määrä moninkertaistuisi. Nyt yli tuon summan saavia on (vrt. ylempänä viestissäni oleva tilasto) 460 kirjailijaa, jos lainauskorvausta korotettaisiin vaaditulle tasolle, tuon summan saajien määrä lisääntyisi 845 kirjailijalla, eli moninkertaistuisi. Se tarkoittaisi että valtaosa aktiivisessa työskentelyssä olevista tekijöistä yltäisi tuohon.

      – Käsitys Maarian prosenttiluvuista, jotka jäävät ihan minimiin tai alle sen, on syntynyt siitä, että ei ole otettu huomioon sitä, että lainaustilastojen hännissä on valtava määrä kirjoja vuosikymmentenkin takaa, siis tekijöiltä, jotka eivät ole julkaissseet vuosiin. Kun kirjastoissakin, ei sentään niin oikoisesti kuin nykyisillä kirjakauppamarkkinoilla, huomio ja lainaus keskittyy uudempiin, monet vähänkään vanhemmat kirjat jäävät pienelle lainauskselle, eikä niitä enää läheskään kaikissa kirjastoissa ole. Tuota lainauskorvausta saavien määrä ajateltaessa kannattaa ottaa huomioon, että esimerkiksi Kirjailijaliiton jäsenmäärä on vähän yli 600, ja kun liiton jäsenyys on elinikäinen ja keski-ikä huitelee lähellä kuuttakymppiä, iso osa heistä ei enää ole aktiivisessa työskentelyssä.

      Toki on niin, että lainauskorvauksen mahdollisen korottamisen jälkeenkin osa kirjailijoista jää vähälle tai vallan paitsi. Tällaisia ovat lyyrikot, esseistit, muut ns. vähälevikkiset tai pienkustantamojen kirjailijat, joiden teoksia ei kirjastoihin kattavasti edes hankita. Samaten uransa alussa olevat, kun yhdellä tai muutamallakaan kirjalla ei vielä juuri lainauskorvauksia saada, ja vastaavasti enemmän saavien joukko on sitä, joilla jo on kymmeniäkin teoksia. Kuten jo olen sanonut, näille ryhmille voidaan kohdentaa harkinnanvaraisia kirjastoapurahoja, niin kuin onkin jo pitkään tehty.

      – Vetoat sinäkin tuohon Käkelä-Puumalan luetteloon, jossa lainauskorvaus rinnastetaan kirjallisuuden tukimuotoihin. Siinä on sekin virheajattelu, että rinnastetaan kansalliset tukimuodot, siis joissa tuetaan suomalaisia kirjailijoita, tekijänoikeusjärjestelmään, jonka varoista huomattava osa, niin kuin sinäkin todistelet, tulee jossakin vaiheessa menemään ulkolaisille tekijöille. Tarkoitetaanko pelotella, että valtiovallan viesti suomalaisille tekijöille tulee olemaan, että sori vaan, jatkossa ei sitten kyllä kotimaisia tukimuotoja koroteta kun kerran Suomi joutuu maksamaan EU:n vaatimuksesta rahaa ulkomaille.

      – Ennakoinpa vain, että suomalaisen lainauskorvauksen taso, joutuu tarkasteluun viimeistään silloin, kun nämä ulkomaiset velvoitteet käyvät toteen. Esimerkiksi linkkaamastasi Sanaston Kirja elää -sivuston pohjoismaisesta tilastosta, käy ilmi että muualla lainauskorvauksen taso on aivan toinen, lainaa kohden Ruotsissa nelinkertainen, Norjassa ja Tanskassa kymmenkertainen Suomeen verrattuna. Eli kun Suomi neuvottelee vastavuroisuussopimuksista, se ehdottaa pohjoismaille, että ne maksavat suomalaisille kirjailijoille neljä tai kymmenen kertaa isomman lainauskorvauksen kuin mitä me vastaavasti maksamme pohjoismaisille kirjailijoille. Suomi on saanut kiitosta johtavana kirjastomaana, mutta se käsitys äkkiä murenee kun käy ilmi, että lainauskorvauksissa Suomi on Euroopan kehitysmaita.

      – Ja tuota pähkäilyäsi minä en lainkaan ymmärrä, miten lainauskorvauksen saaminen voisi olla kirjailijalle monimutkaista tai ongelmallista. Ikään kuin että kirjailijalle tulisi vaikeuksia päättää, mihin taskuun saa lainauskorvaukset mahtumaan. Samaan laarinhan ne menevät kuin muutkin tekijänoikeustulot, eli ne joita kirjailija saa tekijänpalkkiona kustantajaltaan, ja lisäksi, summat voivat olla ja usein ovat kovinkin pieniä, tekstiensä käytöstä eri kustantajien antologioissa ja oppikirjoissa, Yleisradion ohjelmissa jne. Kirjailijan leipä on aina ollut muroina maailmalla, koostunut pienistä puroista, ei lainauskorvaus lisänä voi ongelma olla.

      – Jokerissasi syytät Sanastoa siitä, että se on niin kuin muutkin tekijänoikeusjärjestöt. Ne jakavat korvauksia käytön mukaan, sinä kutsut sitä byrokraattiseksi vallaksi. Harkinnanvaraisuutta Sanasto voi käyttää lainauskorvauksien katon ja maksettavan minimin määrittelyssä. Sanastossa päätäntävaltaa käyttävät kirjailijajärjestöjen valtuuttamat kirjailijat ja kääntäjät, siis tekijöitä itsekin. He ajavat siellä samoja arvoja ja oikeuksia kuin kirjailijat muutenkin.

  32. Teemu Helle says:

    En osaa sanoa, olenko rivikirjailija tai junttirunoilija, vai mikähän olisin, mutta silti lyhyesti täältä periferiasta (hei nyt mä keksin: palkkatyöläiskirjailija!) muutama kommentti tähän keskusteluun, johon en millään pysty paneutumaan kunnolla sen laajuudesta ja sekavuudesta johtuen:

    Lainaus Tiina Käkelä-Puumalan selvityksestä: “Kirjailijaliiton tekemän tuoreen selvityksen mukaan alle 45-vuotiaista kirjailijoista 71 % tekee muuta työtä tehdäkseen kirjailijan työtä. Tätä suhteellisen korkeaa prosenttiosuutta voi osaltaan selittää taiteilija-ammatteihin yleisesti liittyvä moniammatillisuus (Rensujeff 2003), mutta taustalla voivat olla myös käytännössä heikommat mahdollisuudet saada apurahoja.”

    Tätä joukkoa (johon itse mitä ilmiselvimmin kuulun), tätä taustaa vasten, on helppo vetää johtopäätös, että niin tämä keskustelu kuin Käkelä-Puumalan selvityskin on ihan okei, joskin absurdia ja jokseenkin turhaa pyörittelyä, sillä Euro sinne, toinen tänne -keskustelu ei johda minkäänlaiseen muuhun tulokseen kuin samankaltaiseen, josta keskustelu alkoi.

    Niin selvittelyjen kuin keskustelujenkin lähtökohdat ovat liiaksi molekyylitasolla. Mielelläni olisin Käkelä-Puumalan sinänsä oivallisesta selvityksestä lukenut myös laajempia kaaria; keskustelut esim. kirjastoapurahasta, lainauskorvauksista, sosiaalisin perustein myönnettävistä avustuksista jne. saisivat paljon rikkaamman keskustelupohjan, jos alettaisiin oikeasti pohtimaan perustuloa tulevaksi yhteiskuntaan. Jokaiselle kansalaiselle kuuluva perustulo toisi tasa-arvoa myös koko apuraha-ajatteluun, apurahojen keskimääräinen osuus kuukausittaisesta toimeentulosta olisi pienempi kuin nyt, mutta silti sen funktio oli suuri. Apurahasta tulisi oikeasti järkevä tukimuoto: jos kirjailija saisi perustulon (esim. 700€ käteen) ja hakisi apurahoitusta siihen päälle, ja lisäksi ne pienet myyntitulot ja lainauskorvaukset ym., voitaisiin jakaa paljon pienempiä apurahamääriä mutta samalla niiden vaikutus olisi suurempi. Myöskään lainauskorvausta ei tarvitsisi puskea niin korkealle, ja muutenkn rahaa voisi ohjata tasapuolisemmin eri taiteenlajien välillä. Nykyisellään, jos kirjailija lähes yksinomaan elää pelkällä apurahalla (harva täällä kirjamyynnillä elää), on hänen saatava melkoinen summa elääkseen. Nykyisellään satunnaisuuksiin ja kummallisiin ristiriitaisiin jakoperusteisiin perustuva apurahoitus on lähinnä vitsi, jonka varassa silti moni tärkeä opus syntyy.

    Mitä lainauskorvaukseen tulee, mielestäni kirjailijalla on oikeus tulla toimeen kirjoittamisella, miksei tulla paremminkin toimeen, eikä lainauskorvausta todella tulisi sekoittaa esim. apurahoihin tms. Suomessahan yhteiskunta rinnastaa kirjailijan yrittäjään: siihen kuuluu olennaisena osana menestymisen mahdollisuus. Mutta niin kuuluu epäonnistumisenkin mahdollisuus. Tässä kirjailijaa ympäröivässä apu-, tuki- ja korvausjorpakossa lainauskorvaus on ehkä yksinkertaisin ja samalla johdonmukaisin asia. Puhe jonkin ammattiliiton tekemästä lobbauksesta lainauskorvaussummien noston puolesta on tottakai järkevää. Puhutaan loppujen lopuksi niin pienistä summista, että jos yhteiskunnallisella tasolla halutaan keskustelussa pysytellä, olisi hedelmällisempää aloittaa puiminen ja keskustelu joidenkin muiden työsektoreiden ammattiliitoista. Jos taas halutaan väen väkisin keskustella siitä, onko (moraalisesti) oikein tai väärin kun kirjailija/ko. ammattiin liittyvä ammattiliitto tai edunvalvojajärjestö penää ajamiaan asioita paremmiksi, voidaan kai todeta että tottakai on, se on niiden yksi tehtävä. Jokainen haluaa omat asiansa paremmiksi. Tosin myönnettäköön, että Käkelä-Puumalan selvityksen mukaan aika huonosti on asioita ajettu, jos 71 % alle 45-vuotiaista tekee muita hommia ohella. Samalla voidaan myös todeta, että nämä kirjailijat kirjoittamisiensa lisäksi maksavat veroeuroja valtiolle ja ovat siinä mielessä “maksaneet” apurahaeurojaan, jos niitä sattuvat saamaan.

    Silti: vaikka jaankin käsityksen siitä, että niin rivikirjailijalle kuin muillekin vähätuloisille muutama kymppi on iso fyrkka, ei niistä keskusteleminen näytä järin järkevälle toiminnalle. Aivan kuin keskusteltaisiin kiivaasti siitä, mikä laastari on paras lääke jalan murtumakohtaan. Systeemi ensin kuntoon, sitten vasta nappulaliigakeskustelua.

    Lopuksi: viittaus lainamaani tekstiin Käkelä-Puumalan selvityksestä: tuota suhteellisen korkeaa työssäkäyvien kirjailijoiden prosenttiosuutta selittää ainoastaan se, ettei tänäpäivänä kirjailijuudella ja kirjallisuudella elä. Pelkillä rahoilla ei elä nyt, eikä tulevaisuudessa. Eikä pidäkään – kyseessä on apuraha. Pääasiallisen toimeentulon tulisi tulla jostakin muualta. Perustulo olisi siihen hyvä ratkaisu. Siinä voittaisivat niin kirjailijat, lukijat, kuin muutkin.

    Pahoittelen jos meni liiaksi politiikan suuntaan. Ja vastauksen sekavuutta.

  33. Maaria Pääjärvi says:

    Levola nyt huolehtii ihan turhaan minun vaivoistani, kyllä täällä pärjätään ihan hyvin.

    Mutta yhdestä asiasta hämmennyin. Nytkö ei sitten olekaan kyse suomalaisen kirjailijantyön tukemisesta! Levola sanoo, että tätä korvausta menee ulkomaalaisille kirjailijoille. Kyse on siis kansainvälisestä korvauksesta (kuten tässä ketjussa on kyllä tiedostettukin, mutta nyt vasta saatiin tähän konkretiaa). Minä kun siitä Kirja elää! -kampanjan vetoomustekstistäkin luin, että pitäisi välittää suomalaisesta kirjailijasta! Tuon kampanjan suhteen voi siis jo harvinaisen hyvällä syyllä kysyä, mitenkä valheellisesti sitä onkaan tehty, ja minkähän takia. (btw, kyllä tuossa vetoomuksessakin sanotaan aivan selvästi, että lähes sata miljoonaa kirjalainaa tehdään Suomen kirjastoista: “lainaamme vuosittain kirjastoista lähes 100 miljoonaa kirjaa, selvästi enemmän kuin missään muussa Pohjoismaassa”, ja minusta vähän yli 70 miljoonaa ei ole ”lähes 100 miljoonaa” [edit: sekosin jo itsekin näitten kanssa, ja puhuin kymmenestä miljoonasta, korjasin jälkeenpäin sadaksi], ja siksi se on puppupuhetta.)

    Otin kyllä huomioon sen, että kaikkien summat nousevat, ja oleellisimpana seurauksena sen, että enemmän kirjailijoita tulee korvauksen piiriin, kun ylittävät tuon 15 euron rajan. Mutta tämä on sivuseikka. Kyse on nyt korvaussummien keskinäisistä suhteista, jotka eivät sinänsä kauheasti muutu, kun sama korotus koskee myös kärjen pitäjiä.

    Jos huomasit, niin ihmettelin onko otettu huomioon sellaista riskiä, että korotus toteutuessaan veisi pois muita rahoja, koska kuten Tiinan luvuista ilmenee, korotus on suhteessa iso. Tähän voi vastata joko kyllä tai ei. Ja perustella. En väittänyt, että se vaikuttaisi, koska minä en tiedä.

    Enkä tosiaankaan ole väittänyt, että lainauskorvauksen saaminen olisi kirjailijalle sen monimutkaisempaa kuin monien muidenkaan, vaan että kirjailijan tulonmuodostus on perhanan monimutkaista, ja isommassa kuviossa siihen liittyvien ongelmien poliittinen ratkaiseminen olisi tärkeää. Tässä taas korostuu se, että Levola katselee asiaa sisältäpäin ja minä ulkoapäin. Ja kuten monesti sanottu, lainauskorvausjärjestelmä on niin täynnä sekalaisia yksityiskohtia ja sääntöjä, että kyllä se itsessään on monimutkainen.

    Jokerissani avaan uuden kysymyksen: mitä merkitsee poliittisena valintana tekijänoikeuden vahva tukeminen, ja sen vallitsevan rakenteen tukeminen. Tämä on vallan eri asia kuin sanoa Sanastoa samanlaiseksi kuin muutkin tekijänoikeusjärjestöt. Kysymys on silti kiinnostava, ja siksi laitankin tähän vielä uudelleen Reijon eilen linkittämän tekstin, jossa Janos Honkonen esittää Sanaston toiminnalle kritiikkiä: https://plus.google.com/114738379646354596570/posts/6HZYRzh5HAy
    Oli sitten samaa mieltä Honkosen kanssa tai ei, käy ainakin selväksi, että tekijänoikeusjärjestöt ovat myös poliittisia toimijoita eivätkä pelkkiä tilitoimistoja. Ja sehän toki käy ilmi myös Sanaston poliittisesta kampanjasta, josta olemme koko ajan puhuneet.

    Byrokraattista valtaa taas käyttävät kaikki sellaiset virastot ja virastonkaltaiset toimijat (kuten Sanasto, ja ihmetellä sopiikin miksi valtio ei hoida sen tehtäviä, kun kyse on varsin yksinkertaisesta ja vielä valtion rahoittamasta tehtävästä), jotka toteuttavat niille annettua tehtävää. Se, että toteutetaan ohjeita, ei tee vallasta olematonta.

    Teemu Helle on tuossa kommentissaan erittäin oikeassa yhdestä asiasta. Olen tosin sitä mieltä, että keskustelu on ollut hyödyllinen, kun sitä ko. asiasta ei ole käyty julkisuudessa aiemmin, mutta Teemulla on perspektiivi vähän korkeammalla, kuten pitääkin. Eikä tekisi pahaa monelle muullekaan tarkistaa sitä välillä. Kun vaikka miten pyörittelemme näitä lainauskorvauslukuja, niillä on tosiaan yhtä vähän tekemistä suomalaisen kirjallisuuden kannalta kuin kurkkudirektiivillä ravitsemuksen kannalta. Ja näkisinpä sen tuottajajärjestön, joka olisi yhtä palavasti kurkkudirektiivin asialla.

    Äläkä Teemu pahoittele, että meni liikaa politiikan suuntaan, tämä keskustelu on politiikkaa, eikä mitään muuta.

    • kirjastotyöläinen says:

      Ongelmallisinta minusta (näkökulmasta josta asiaa katselen) Sanaston kampanjassa on asenne: syntyy (tai synnytetään tietoisesti?) mielikuva ettei kirjan lainaaminen ole reilu teko. Lukijalle, kirjastojen käyttäjälle, kirjaston käytöstä tehdään ei-reilu teko. Omistaminen ja omistusoikeudet kulttuurisiin sisältöihin ovat tekijänoikeuden haltijoiden ja edunvalvojien mielestä puhtaasti reiluja ja rehtejä tekoja. Oikeudenomistajia ei kirjastojen kohtalo paljon huoleta.

      Kampanja on nostattanut esille myös vaatimuksia siitä, että kirjastojen lainaustoiminta tulisi tehdä maksulliseksi. Myös osa kirjailijoista on esittänyt tämänsuuntaisia vaatimuksia. Se ei ole Kirjailijaliiton tai muiden kirjailijoiden etuja valvovien järjestöjen virallinen kanta, mutta ko. kampanja on voimistanut näitä ”reiluja” äänenpainoja. Sanaston kampanja kääntää asian kirjastoja vastaan, niiden lainmukaista toimintaa ja toimijoita ja asiakaskuntaa kohtaan. Se on syyllistävää politiikkaa. Kirjastolaitos on yhteiskunnan ylläpitämä yhteiskunnallinen kulttuurilaitos. Kansalaisoikeus.

      EU-direktiivi-lainauskorvausasiaan näyttäisi liittyvän paljon muutakin, sen perusteella mitä kommenteissa on tullut esille.

      Kuten jo aiemmin kirjoitin, kirjastot eivät ole vastuullinen toimijataho kirjailijoiden toimeentuloasioissa. Teemu Helle nosti esille perustulon. Johon energia kannattaisi suunnata. Perustulon vaikutukset olisivat mittavia itsenäistä tieteellistä, taiteellista tai määräaikaistyösuhteissa tai muilla tilapäistöillä kulttuurialoilta ansiotuloja saaville. Heitä on myös kirjastoalan ammattilaisissa, koska vakinaisen työpaikan saaminen on vaikeata ja yhä vaikeammaksi muuttuu. Lomautusten ja yt-neuvottelujen keskellä tämä (kirjallisuudelle tärkeä) ammattikunta elää monien uhkien keskellä.

      Lahdentauti (joissa kirjastoista tehdään pelkkiä kirjavarastoja) on leviämässä ja kunta- sekä palvelurakenteen muutokset tulevat järsimään myös kirjastopalveluja, kuten muitakin sivistys- ja kulttuuripalveluja. Se, jos mikä, uhkaa sivistyksellistä perintöämme ja kulttuuristen sisältöjen monipuolista jakamista.

      • Kari Levola says:

        Nyt arvon kirjastotyöläinen kyllä lukee Sanaston viestiä kuin piru puhelinluetteloa. “Lainaa reilusti” so. lainaa paljon. Ei yksittäinen kirjastonkäyttäjä voi vaikuttaa lainauskorvaukseen muuten kuin lainaamalla, osoittamalla, että kirjastoa tarvitaan.

        Eivätkä kirjailijat ole missään vaatineet kirjastojen maksullisuutta, päinvastoin he ovat kampanjoineet kirjastojen puolesta, myös niiden maksuttomuuden, ja kirjastopalvelujen säilyttämisen puolesta, siis esimerkiksi sivukirjastojen lakkattamisvimmaa vastaan. Maksuttomuuden puolustamisella tarkoitan sitä älähdystä, joka syntyi vuosituhannen vaihteessa, kun silloinen poliitikko Niinistö tuli harkitsemattomasti ääneen pohdiskelleeksi mahdollisuutta kirjastopalvelujen ylläptämiseksi muuttaa niitä maksullisiksi. Siitä syntyi niin iso polemiikki, kirjailijat etunenässä, että sen jäljiltä eivät muut poliitikot maksullisuuskuoroon uskaltautuneet ja Niinistökin veti sanojaan takaisin.

      • kirjastotyöläinen says:

        Tämä EU-lainauskorvaus on ilmeisen tärkeätä kirjailijoille ja sitä markkinoidaan tällä Sanaston kampanjalla.

        Tekijänoikeudet ovat omistusoikeuteen liittyviä oikeuksia ja ne ajavat nyt kirjastotoiminnan ohi, edelle, yläpuolelle – kuinka vain. Näiden, useimmiten yksityisten oikeuksien (kustantajat, teosten tekijät ja muut kirja-alan toimijat) ja niistä saatava taloudellinen tuotto/voitto nähdään nyt tärkeämmäksi oikeudeksi kuin esimerkiksi kirjaston oikeus omiin teoskappaleisiinsa ja niiden lainaamiseen sillä erivapaudella joka niillä on ollut.

        Kirjastokeskustelua voi seurata (ja osallistuakin mikäli haluaa) kirjastot.fi –sivuilla.

        Esimerkiksi tässä keskusteluketjussa pohdittiin viime syksynä muun muassa omistusoikeuteen liittyviä asioita ja miten ne vaikuttavat kirjastojen toimintaan:

        http://www.kirjastot.fi/fi-fi/foorumit/thread.aspx?threadId=26603030-3bc9-4ec4-b5a3-288dbbf1ac88&so=1&p=1

      • Kari Levola says:

        Aika erikoista, tai sitten vain kuvaavaa, että nimimerkki “kirjastotyöläinen”, jos siis on sellainen, niin kuin antaa ymmärtää katsoo asiakseen nonseleerata toisen ammattikunnan pyrkimyksiä. Kirjailijoille ei tulisi mieleenkään suhtautua niin esimerkiksi kirjastolaisten toimeentulopyrkimyksiin, tai heristellä, että nythän te uhkaatte koko kirjastotoimintaa vaatimuksillanne, ja vetää vielä esiin kortti, että lukijathan semmoisesta kärsivät. “kirjastotyöläiseltä” semmoinen luonnistuu, ja nyt kirjailijoiden kuuden miljoonan euron vaateet – jotka eivät todellakaan ole kirjastojen ihan toisen luokan määrärahoista pois –
        ajavat nyt “kirjastotoiminnan ohi, edelle, yläpuolelle”. Vähän suhteellisuudentajua, kiitos.

  34. Kari Levola says:

    Maaria, jatkat edelleen puhetta kampanjan “valheellisuudesta”. Ei näytä menevän tieto jakeluun, vaikka jo kerran sen välitin ja mokasi tunnjustit. Joten täytynee vääntää rautalangasta ja lainata uudelleen Sanaston kampanjasivuilta tuon lähes 100 miljoonan erittelyn:

    “Suomen vuosittainen lainamäärä koostuu yleisten kirjastojen kirjalainoista (n. 73 miljoonaa), musiikin lainoista (n. 10 miljoonaa) sekä korvauksen ulkopuolella olevien opetus- ja tutkimuskirjastojen lainoista (n. 20 miljoonaa)…”

    Siis, kirjalainojen määrä lainoista on 93 miljoonaa. Valtio rajasi pyrkiessään, silloin EU:n asiaa vaadittua, lähtemään lainauskorvaukseen mahdollisimman pienellä koskemaan sen vain yleisiä kirjastoja.

    Lainauskorvaus koskee kaikkia kirjastoista lainattavia kirjoja. Niistä valtaosa on kotimaisia, mutta on toki paljon myös käännöskirjoja, joiden lainauskorvauksesta puolet siis menee niiden kotimaisille kääntäjille, toinen puoli on jäädytetty odottamaan ulkomaisia tilityksiä. Minä sanoin, että on virheellistä senkin takia luetteloida ja verrata lainauskorvaussummaa kokonaan kotimaisen kirjallisuuden tukimuotojen kanssa.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Joo, etusivulla se alaviite tosiaan on. Mutta ei esim. vetoomuksen sivupalkissa, ja itse vetoomustekstissä puhutaan sadasta miljoonasta ( https://sanasto-fi.directo.fi/kirje/ ). Mutta tästä, kirjastojen omista tiedoista, ilmenee, että vuonna 2011 on kirjastoista lainattu 71,5 miljoonaa kirjaa: http://tilastot.kirjastot.fi/fi-fi/perustilastot.aspx?AreaKey=Y2011T1N1#group7

      Missä on 20 miljoonaa?

      Ja tämähän on pikkuasia – suomalaisuuden nimissä kampanjoiminen kansainvälisen korvauksen ollessa kyseessä on ihan toinen asia. Kampanjoiden alaviitteitä ei lueta, visuaaliset täkyt ja itse vetoomuskirje ovat sikäli olennaisempia. Sen tietää mikä mainostaja tahansa. Minulta on moka väittää, että Sanasto ei ole maininnut lukua, mutta vetoomuskirjeen tekstissä on virhe ilman alaviitteitä.

      Enkä suoraan sanottuna usko, että suomalaisten maine lukukansana kärsii ihan hirveästi siitä, että kirjastokorvaus ei ole pohjoismaisella tasolla. Joissakin piireissä saattaa toki kärsiä.

      Kaikki mainitsemasi asiat olen ymmärtänyt, ja olen edelleen juuri samassa pisteessä, mistä aloitin tämän keskustelun. Paitsi vielä hieman vakuuttuneempi siitä, että tein viisaasti kun jätin puumerkkini pois Sanaston paperista. Kun ei ihan tajua mitä allekirjoittaa, on parempi olla allekirjoittamatta.

      Lisäksi isot kysymykset tässä taustalla (joita olen nostanut esiin niin itse merkinnässä kuin myöhemmissä kommenteissani) tuntuvat menevän kuin lapset pesuveden mukana, koska siitä pesuvedestähän tässä nyt jankataan.

  35. Kari Levola says:

    Ehkä on tosiaan viisaampi lopettaa aiheesta: sinä haikailet esittämiesi mielestäsi isojen kysymysten perään, vaikka et ymmärrä pienempiänkään päälle, et vaikka edellisessä viestissä sanon että opetus- ja tutkimuskirjastojen lainaus on 20 miljoonaa. Etkös sinä jo seuraavassa viestissä huudahda “Missä on 20 miljoonaa?”

    Perustelukseksesi esität yleisten kirjastojemme tilastoja. Mieleesi ei sitten tule, että niissä on tilastoitu yleisten kirjastojen lainat. Opetus- ja tutkimuskirjastojen lainat sinä olisit löytänyt niitten vuositilastoista.

    Tällä neropatin logiikalla sinä päädyt taas esittämään että Sanaston kampanja on virheellinen. Että kun alaviitteitä ei joka paikassa ole. Haloo, ei alaviite ole mikään esitetyn oikaisu, vaan siinä annetaan lisätietoa ja mahdollisesti eritellään sanottua.

    Suomalaisten kirjastojen lainaus on siis edelleen ja yhä Sanaston esittämä lähes 100 miljoonaa, alaviitteillä tai ilman.

  36. Maaria Pääjärvi says:

    Noniin! Kiitos kärsivällisyydestä paksun kalloni kanssa, nyt sai hidaskin viestin: siis Sanasto ei kampanjoinut vain niiden lainamäärien perusteella, jotka nyt kuuluvat korvauksen piiriin, vaan myös opetus- ja tutkimuskirjastojen lainamäärä huomioon ottaen.

    Toivottavasti tärkeämmät kysymykset eivät kuitenkaan kaadu pelkästään minun tyhmyyteeni. Edelleen pidän tekijänoikeuden vahvistamista poliittisen kampanjan keinoin poliittisena valintana, joka ei ole merkityksetön.

    Olen tehnyt samankaltaisen tulkinnan kampanjoista kuin nimim. kirjastotyöläinen. Myös Myytti lukukansasta? -kampanja jo otsikollaan kyseenalaistaa myyttiä, nimenomaan siitä lukevasta kansasta, joka syystä tai toisesta toimii väärin. Minäkin tiedän, että kirjailijat yleensä tukevat kirjastoja mielellään, niin teoissa kuin sanoissakin, mutta tekijänoikeuskorvauksen marssiminen kirjallisuuspolitiikan välineeksi väkisinkin muuttaa tätä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kampanjat onnistuisivat tämän viestin läpi viemisessä. Kirjailijat tai kirjailijoiden mielipiteet yleensä eivät kuitenkaan ole sama asia kuin poliittinen kampanja.

    Kenties megalomaaninen virheeni esitti sellaisen seitsemän hunnun tanssin edellisessä kommentissani, ettei kukaan pystynyt muuta näkemäänkään, mutta nyt kun se on lopullisesti hoideltu päiviltä (luulisin, saatanhan edelleen olla väärässä), väitän että taustatanssijoiden joukossa on monta sellaista seikkaa, joiden kuuluisi päästä esiin.

  37. kirjastotyöläinen says:

    Hyvä Kari Levola, ymmärsit ihan väärin sen mistä kirjoitin. Ja kyllä, olen informaatikko ja seurannut kiinnostuneena tätä keskustelua. Sivusta. Se on ollut aika sekavaa.

    Sinun purskautuksesi oli aika maalattu ja dramatisoitu versio siitä mitä olen tänne kirjoittanut, eikä kerro siitä mitä ajattelen. Tosin oma kommenttini oli turhan lyhyeen puristettu, asiavirheitä ei viestissä sinänsä ollut. Kirjastojen näkövinkkelistä jotkut asiat vain näyttävät vähän toisenlaisilta. Enkä aio avata niitä tämän enempää.

    Kirjailijoiden toimeentuloasioihin en ole ottanut kantaa, koska se ei ole kirjastojen harteilla. Se on valtiovallan asia ja maamme ylemmän poliittisen johdon ratkaistava. Oletan ettei se ratkea lainauskorvauksilla, mutta saatan olla väärässä. Perustulomallin puolesta liputan kyllä.

    Kannattaa vilkaista kirjasto.fi sivustoja, ja siellä käytyjä keskusteluja. Siksi laitoin linkin, että jos jotakuta kiinnostaa. Pääsee vähän kiinni siitä minkälaisten kysymysten parissa kirjastoissa pyöritään.

    Mutta Maarian varsinainen kirjoitus oli hyvä, siitä kiitos vielä kerran.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Kirjastotyöläinen taitaa puhua tästä aiemmasta kirjoituksesta, joka kosketteli samaa aihepiiriä kuin tämä postaus:

      http://www.luutii.ma-pe.net/helmiin-sonnustautuneet-vapaamatkustajat-sun-muut-piraatit-teidan-syyta-kun-kirjallisuus-loppuu/

      Minustakin eräs vahvan tekijänoikeuspolitiikan ulottuvuus on tekijän ja käyttäjien etujen asettuminen ristiriitaan. Kirjastotyöläisen kysymys on hyvä – kumpi on vahvempi perusoikeus, oikeus kulttuuriin vai oikeus nauttia teostensa hedelmistä, kumpi oikeus kenenkin retorisissa valinnoissa korostuu. Nämä kysymykset eivät ole turhia, eikä niitä kysymällä pyritä tekemään kirjailijoille vahinkoa.

      Levola näyttää suhtautuvan koko kysymykseen ammattiryhmien vastakkainasetteluna tai mahdollisina eturistiriitoina (mikä on jokseenkin käsittämätöntä, eihän lainauskorvauksen korotus ole kirjastoilta pois). Asenne on omiaan tappamaan kaiken järjellisen keskustelun asioista, ja etenkin niiden merkityksen pohtimisen kulttuurin kannalta.

  38. Kari Levola says:

    Minun ajatusmaailmaani ei kuulu ammattiryhmien vastakkainasettelu. Viheliäinen on se kuva, jossa köyhät tappelevat kadulle heitetystä luusta.

    Tässä Maarian postauksessa syytettynä ja moitittuna on ollut tasan yksi ammattiryhmä, kirjailijat, ja heidän perustamansa tekijänoikeusjärjestö Sanasto. Sormi sojotteli ensin tunnetuimpiin kirjailijoihimme ja heidän oletettuun ahneuteensa, ja Tuukka sandström väkersi laskelmiaan, joissa päätyi vihjailemaan absurdisti, että jo nykyisellään joku saa sata tuhatta.

    Tässä ketjussa on kaiken aikaa yritetty todistella Sanaston toiminnassa jotain virheellistä, tai “mätää” niin kuin Maaria yhdessä viestissään sanoi. Tuukka Sandströmkin oli löytänyt Sanaston ilmoituksen neljästä vuotuisesta tiliyksestä, mutta sitten tiedotteet vain kahdesta lainauskorvaustilityksestä, ja siinäkin oli olevinaan jotain mätää. Sandström viittasi Sanaston viime tammikuun ilmoitukseen, nyt tammikuussa tuli tekijöille uusi vastaava: “Sanasto tilittää vuonna 2013 tekijänoikeuskorvauksia neljä kertaa: helmikuussa, toukokuussa, syyskuussa ja marraskuussa. Tilityksissä maksetaan korvauksia teosten lainaamisesta kirjastoista (lainauskorvaus), erikoiskirjasto Celian omakirjalainauksista, teosten käytöstä esimerkiksi oppikirjoissa, radiossa, televiossa sekä muusta kirjallisuuden jälkitilityksestä kuten julkisista esiyksistä ja pienpainatteista”.
    Eli Sandström ei lukenut kunnolla tai ei ymmärtänyt, että Sanasto välittää tekijöille muitakin korvauksia kuin lainauskorvauksia, mutta koska ne ovat määrältää pieniä verrattuna lainauskorvaukseen, ei niistä erillisiä tiedotteita julkaista.

    Mätää oltiin näkevinään siinäkin, että alle 15 euron lainauskorvauksia ei tilitetä, ikään kuin ne katoaisivat Sanaston ahneeseen kitaan. Todellisuudessa näitä tekijän korvauksia kerrytetään, niin että jos hänelle kertyy saatavia esimerkiksi 6 euroa vuodessa, niin kolmantena vuonna hänelle tilitetään 18 euroa.

    Tähän väitettyyn ammattirymien vastakkaisasetteluun minä en lähtenyt, vaan jouduin vastaamaan, kun Aleksis Saulusjärvis mutuili väitteellä että “kirjallisuus kahmii kulttuurirahoista leijonanosan jo ennestään” (siis muka toisten taiteenlajien ksutannuksella). Siihen jouduin kommentoimaan kertomalla valtion taitelija-apurahojen määrästä eri taiteenaloille. Siihenkin Aleksis vielä kuittasi, että mutta nykytanssi, vaikka olisi voinut tsekata esimerkiksi, että valtion taiteilija-apurahoissa tanssin prosenttiluku hakijat/saajat on isompi kuin kirjallisuuden.

    “kirjastotyöläiselle” vastasin kun hän äityi vihjailemaan, että kirjailijat ajavatkin kirjastojen maksullisuutta, ja ovat kirjastoa vastaan, vaikka esimerkiksi kirjailijoiden puheenvuorot Kirja elää -kampanjasivustolla todistavat ihan toista. Ja että kirjailijoiden vaatimukset ajavat nyt kaiken kirjastotoiminnan yläpuolelle. Kyllä me kirjailijat tiedämme, että myös kirjastotyöläiset kuuluvat alipalkattuun ryhmään, eikä meidän tulisi mieleenkään kyseenalaista teidän pyrkimyksiänne parantaa toimentuloanne. Ei tulisi mieleenkään nostella etusormea, että kuulkaas nyt, jo nykyisellään kirjastojen toimintakuluista on 54 prosenttia henkilöstömenoja, että älkää nyt ihmeessä vaatiko parempaa palkkaa, että sehän on lainaajilta, siis kirjahankinnoista pois.

    Ammattiryhmiä koskien tämä keskusteluketju pitää sisällään erikoisen, tai sanon taas, sitten vain kuvaavan piirteen. Kun mikä tahansa muu ammattiryhmä kampanjoi toimeentulonsa puolesta, me ainakin hiljaa mielessämme tuemme sitä, emmekä heristele että lopettakaa nyt moinen, että teidän lisäliksanne vaatimushan äkkiä nostaa elinkustannusindeksiä ja ties mitä aiheuttaakaan. Mutta näin voidaan näköjään suhtautua kirjailijoiden kampanjoihin.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Kulttuurin julkinen rahoitus masinoidaan poliittisesti ja lakki kourassa osuuttaan odottavia kulttuurijärjestöjä on jonoksi pihalle asti. Ja siis olennaista on lähinnä se, että valtion kulttuurikönttiä jaetaan nollasummapelinä ja siksi tuo kuuden millin siivu ei ilmiinny tyhjästä.

      Kirjallisuus on ainoita taidelajeja tässä maassa, jossa liikkuu rahaa sen verran, että osa tekijöistä jopa rikastuu. Ja saakin rikastua, sehän on aivan oikein. Pointtini oli kuitenkin se, että Sanaston kampanjan uskottavuus on Berlusconi-luokassa, kun se väittää lainakorvauskorotuksilla olevan mitään tekemistä kirjailijoiden toimeentulon kanssa ammattikuntana. Ne hirvisaaret jotka jo tulevat toimeen, eivät ole riippuvaisia korotuksista – ne taas jotka eivät tule kirjallisuudellaan toimeen, eivät myöskään korotusten jälkeen tule. Parhailla vain menee vähän vielä paremmin.

      J. K. Rowling ja Stieg Larssonin perikunta sen sijaan kiittävät Sanastoa varmaan ihan omakätisellä kortilla, ja heidän toimeentulonsa onkin suomalaisen kirjallisuuden ykkösprojektina kuvaava.

      Keisarille mikä keisarille kuuluu, selvä se. Mutta jos tämä kuvio myydään minulle kirjastonkäyttäjänä jonkinlaisena kurjaliston oikeudenmukaisuuden voittona, en suostu nielemään tarinaa. Ergo: Sanaston kampanja on rakennettu epäuskottaville väittämille.

  39. […] ollut hiukan hämmentynyt siitä keskustelusta, joka on vellonut lainauskorvausten ympärillä. Maaria Pääjärven pitkä ja polveileva kannanotto oli analyyttinen, tosin jotkut päätelmät olivat minusta hiukan […]

    [WORDPRESS HASHCASH] The comment’s server IP (216.151.210.31) doesn’t match the comment’s URL host IP (76.74.254.120) and so is spam.

  40. Miksiköhän Kari Levola väittää, että syytettynä on ollut kirjailijoiden ammattiryhmä, vaikka kritiikki on koskenut ensisijaisesti Sanaston kampanjaa ja toissijaisesti sitä, että lainauskorvausjärjestelmä ei juurikaan hyödytä kirjailijoiden enemmistöä vaan isot tulot valuvat kirjailijoiden eliitille?

    Tuskin kukaan tähän keskusteluun osallistuneista on sitä mieltä, että kirjailijoita pitäisi tukea vähemmän. Tältä osin kyse on vain siitä, että niitä vähäisiä julkisia rahoja pitäisi jakaa tolkullisella tavalla.

    Tekijänoikeuslain teksti lainauskorvauksista mahdollistaa leikkurit tai alenevan tulonjaon, jolloin pienemmät korvaukset nousisivat suurempien laskiessa. Voi olla, että kirjailijat eivät tätä halua, mutta kirjailijoiltahan ei ole kysytty. Kari Levolahan ei ole Suomen kaikki kirjailijat.

    Kuten jo aiemmin ihmettelin: Miksi Sanaston edustamat kirjailijat eivät voi vaikuttaa siihen, millaisia poliittisia muutoksia Sanasto ajaa? Sanaston sähköisen järjestelmän kautta olisi varmasti helppo järjestää äänestys siitä, millainen tulonjakomalli olisi kirjailijoiden mielestä hyvä.

  41. Maaria Pääjärvi says:

    Aleksis ja Tuukka vastasivatkin jo tähän täsmällisesti ja tyhjentävästi.

    Sanon nyt silti omasta puolestani, että jonkun tietyn kampanjan pitäminen argumentaatioltaan huonona ja lainauskorvauksen hyödyllisyyden epäileminen kirjailijakuntaa laajalti hyödyttävänä toimeentulona ovat kyllä aika kaukana kirjailijoiden syyttämisestä ammattikuntana. Sanon tämän vielä kerran: kaikin mokomin kirjailijoille sekä määrällisesti korkeampaa toimeentuloa että laadullisesti paremmin järjestettyä toimeentuloa. Järjestelyistä keskusteleminen onkin sitten aivan eri asia.

    Kirjailijat eivät ole sama asia kuin Sanasto (ja muut järjestöt) eikä Sanasto (tai muut järjestöt) ole sama asia kuin kirjailijat.

    Minä, kuten kuka tahansa, olen täysin vapaa keskustelemaan julkisesti verovarojen käytöstä ja julkisista kampanjoista silloinkin kun ne eivät koske juuri minun toimeentuloani – ja jos se loukkaa jonkun etuja niinkin kovasti kuin Levola antaa ymmärtää, ehkä asia ei sitten kestä julkista keskustelua. Toivon, ja todella syvästi toivonkin, että asian laita ei ole näin.

  42. Kari Levola says:

    Joudun taas palaamaan tässä venyneessä ketjussa jo sanomaani, kun nyt näyttää Tuukka Sandströmiltä menneen ohi tai jääneen ymmärtämättä.

    Ensinnäkin kirjailijoiden ammattiryhmä on perustanut Sanaston ja edelleen vastaa sen päätöksenteosta. Olen myös esittänyt, että kun nyt esimerkiksi yli 500 euron lainauskorvaukseen pääsee 460 tekijää, heitä korotuksen jälkeen olisi 845 lisää, eli hyvinkin kolminkertainen määrä, iso osa tekijöistämme. Aleksis Saulusjärvi, joka ei kirjailijatyön arjesta näytä ymmärtävän, vähättelee tuossa edellisessä viestissä pienempiä korvauksia. Olen muistuttanut myös, että kirjailijan tulot koostuvat pienistä puroista: kun joku kustantaja pyytää maksatustietoja välittääkseen vaikka 50 euron antologiapalkkion, ei kirjailija sinnekään ilmoita, että antaa olla, ei se minun ahdinkoani kuitenkaan poistaisi.

    Sandström esittää nyt myös kuin uutena löytönään lainauskorvausleikkurin, vaikka siitä jo kerroin, että Sanastossa sen mahdollisuutta pohdittiin, siis lainauskorvauskattoa, mutta että se ei ole tullut ajankohtaiseksi, koska ne suurimmatkaan maksetut lainauskorvaukset eivät ole kattoa raapineet, vaikka Sandström kuinka muuta spekuloisi. Jos nyt vaadittu lainauskorvaussumman korotus toteutuisi, se varmaan tulisi ajankohtaiseksi, ja siis: korotuksen myötä lainauskorvausten erot kaventuisivat.

    “Kari Levolahan ei ole Suomen kaikki kirjailijat”, ei ole ei, mutta koska toimin Kirjailijaaton puheenjohtajana vuosina 2003-2008 eli juuri silloin kun lainauskorvaus teki tuloaan ja lopulta saatiin käyttöön, luulen että minulla on jonkinlainen tuntuma ja käsitys siitä mitä kirjailijakunta asiasta ajattelee. Lainauskorvauksesta, sen tasosta ja yksityiskohdista on puhuttu lukemattomissa Kirjalijaliiton yleiskokouksissa ja johtokunnassa. Ja sama pätee muihin kirjallisuuden tekijäjärjestöihin. Eli kirjailijoilta on kyllä kysytty, ja kysytään edelleen, sillä Sanastossakin päätäntävaltaa käyttävät tekijäjäsenet

  43. Kari Levola says:

    En tarkkaan muista pohdittua leikkuria. Se oli 20 000 tai 25.000 euroa. Joka tapauksessa suosittelen vähän suhteellisuutta spekuloitaessa tämmöisesta leikkurista ikään kuin tasa-arvon toteuttajana. Otan esimerkin; kun nyt selvityksen mukaan 10 tekijää sai lainauskorvauksia yli 10.000, ja jos oltaisiin sitä mieltä, että he ovat hyväosaisia verrattuna niihin, jotka eivät saa juuri mitään, että leikkuri pitää kyllä olla tuossa, niin leikkaamalla nyt suurimpia lainauskorvauksia, palautusi joitakin kymmeniä tuhansia euroja, joka tapauksessa alle sata tuhatta jaettavaksi.Siis satatuhatta jaettavaksi reilun 70 miljoonan lainan kesken. Sinä kun olet laskumiehiä, voit äkkiä laskea kuinka monta senttiä tai pikemminkin sentin kymmenesosaa se korttaisi korvausta per laina. Vai olisiko lainauskorvaus pitänyt toteuttaa heiluttamalla semmoista tasa-arvon lippua, että kun eivät kerran kaikki saa riittävästi, niin ei sitten perkele kukaan.

    Noitten “tekijäjäsenten” kyselyä en ihan ymmärrä, siis että mitä olet ajavinasi takaa. Kaikki lainauskorvauksen saajat ovat tekijöitä. Sanaston jäseniä ovat sen jäsenjärjestöt. Tekijät ovat sen asiakkata, ja tekijän ei tarvitse olla Sanaston jäsenjärjestön jäsen liittyäkseen sen asiakkaaksi.

    Käytin termiä “tekijäjäsen” kun puhuin Sanaston päättävän elimen, siis hallituksen jäsenistä. Heidät on valittu Sanaston vuosikokouksessa jäsenjärjestöjen ehdotuksesta. Pääsääntöisesti nämä ovat olleet tekijöitä, siis kirjailijoita, tietokirjaloita ja kääntäjiä, mutta myös liittojen valtuuttamina niiden toiminnanjohtajia tai lakimiehiä.

    • Tuo “tekijäjäsen” oli hieman hämäävä termi, sillä se toi mieleen Teoston systeemin. Teostollahan on asiakkaita ja tekijäjäseniä, ja jälkimmäisiä on vain muutama prosentti kaikista korvausten saajista. Vain tekijäjäsenet voivat osallistua Teoston päätöksentekoon. Olin siis “ajavinani takaa” sitä, onko Sanastolla joku vastaava systeemi.

      Mutta jos tekijäjäsen tarkoittikin Sanaston hallituksen jäsentä, niin sitten asiassa ei ole mitään epäselvää. Näiden kuuden henkilön nimethän löytyvät Sanaston sivuilta.

      Lainauskorvausten saajat eli tekijäasiakkaat sen sijaan eivät ilmeisesti voi Sanaston toimintaan vaikuttaa kuin jäsenjärjestöjen kautta tai lobbaamalla Sanaston hallitusta. Monella menestyskirjailijallakin on mahdollisuus vain jälkimmäiseen, mikäli ei kuulu tai ei tule hyväksytyksi Kirjailijaliittoon.

      Leikkurista. Juuri siksi, että leikkuri on minusta kovin kömpelö ja tehoton tasa-arvoistaja verrattuna lainauskorvausten porrastamiseen alenevasti, en edes ottanut sitä esille aiemmassa, 11.1. kirjoittamassani kommentissa. Kiinnostunut olin tuosta leikkurin rajasummasta lähinnä siksi, että tuntuu olevan mahdotonta saada suoraa vastausta kysymykseen, kuinka suuria ovat suurimmat vuotuiset lainauskorvaukset. Koko ajan summa kyllä tuntuisi tarkentuvan alaspäin.

      “Vai olisiko lainauskorvaus pitänyt toteuttaa heiluttamalla semmoista tasa-arvon lippua, että kun eivät kerran kaikki saa riittävästi, niin ei sitten perkele kukaan.”

      Tätä en ymmärrä. Päinvastoin, eikö aleneva, tasa-arvoisempi korvaus todennäköisesti herättäisi paljon enemmän sympatiaa sekä päättäjissä että ns. suuressa yleisössä, jolloin myös lainauskorvausmäärärahan korotus olisi helpompi saada läpi?

      Nythän vaikutelma edelleen on se, että systeemi tukee tehottomasti kirjallisuutta ja kirjallista toimintaa, kun iso osa summasta menee jo entuudestaan hyvätuloisille. Ammattilaisuuden ja puoliammattilaisuuden välimailla kamppailevat eivät korvauksesta paljoa hyödy. Ilmeisesti moni muuten kirjailijoita sympatisoiva ja jokunen Sanaston tekijäasiakaskin jätti vetoomuksen allekirjoittamatta nimenomaan tästä syystä.

  44. Kristian says:

    En tiedä saanko tästä asemasodasta mitään tolkkua saati yhtään uutta näkökulmaa keskusteluun, mutta yritetään.

    Ensin täytyy sanoa noista kirjastojen määristä: Mikäli luvut pitävät paikkansa (tilastoidaanko muissa pohjoismaissa sivukirjastot jne. yhteen pääyksikön kanssa?) niin Suomen kirjastolaitoksesta voi olla todella ylpeä. Sopii toivoa että kansalaiset taistelevat jatkossakin kirjastojensa puolesta, kirjastojen joiden sekä henkinen että käytännön merkitys käyttäjilleen on paljon suurempi kuin pelkkä kustannuspaikan menoerä budjeitissa.

    Huomionarvoinen seikka on myös – riippumatta lainauskorvausmäärärahan lopullisesta tasosta – tietokirjailijoiden, kääntäjien sekä lasten- ja nuorisokirjailijoiden (suhteellisesti) paraneva asema. Toisaalta uusien ja ns. vähälevikkisen kirjallisuuden kirjailijoiden suhteen tällaisella järjestelmällä ei vaikuttaisi olevan vaikutusta – ellei sitten uran ehtoopuolella viikatemiehen kolkuttaessa ovea. Mitä itse yksittäisiin summiin tulee niin muutamien kymppien tilitykset toimittavat lähinnä pilkanteon virkaa.

    Ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, että Sanastolla on mitä ilmeisemmin ollut suhteellisen vapaat kädet yksikköhintojen ja näin ollen myös pienimpien korvausten tason määrittelyssä. Jo aiemmin esitetty jonkinlainen degressiivinen malli tuntuisi paljon reilummalta kokonaisuutta (kirjailijoiden isoja tuloeroja) ajatellen, ainakin jos halutaan käyttää sanaa reilu – kuten Kirja elää-kampanja tekee. Erityisen mielenkiintoista on vertailu esim. Ranskan tyystin erilaiseen malliin, jossa lukemat tuntuvat kovin erilaisilta. Tuo Ranskan malli selittänee myös Kari Levolan mainitseman kustantamoiden taannoisen härskiltä kuulostavan painostuskampanjan.
    http://stazzy.net/index.php/2013/kirjastot-ranskassa

    Jos taasen tarkastelee Sanaston lainauskorvausmäärärahan nostamisen vaatimusta verotuksen kannalta niin asiassa ei pitäisi olla ongelmaa. Kaiken järjen mukaan leijonanosa nykyisin maksettavista korvauksista palautuu lisäveroprosentin myötä takaisin valtion kirstuun, joten korotuksen todellinen vaikutus budjettiin jää melko pieneksi. Tästä näkökulmasta korotuksen toteutumisella ei pitäisi olla kummoista vaikutusta esim. kirjastojen rahoitukseen tai apurahoihin. Paino kohdassa ei pitäisi – poliitikkojen järjenjuoksussa ja lehmänkauppojen luvatussa maassa kaikki on mahdollista, varsinkin kun yhteiskuntaa kurjistetaan veropohjan rapauttamisella ja miljardien pankkituella.

    Lainausmäärien otantaan perustuva laskenta on kieltämättä ongelmallinen ja kirjailijoiden oikeusturvaa uhkaava. Jos kyseessä yhden ohjelmistotoimittajan monopoli ja määräävän markkina-aseman väärinkäyttö, pitäisi siihen voida puuttua markkinaoikeudella ja/tai lainsäädännöllä. Suomessa luulisi olevan riittävästi tietotekniikan asiantuntemusta kilpailevan tai huokeamman järjestelmän rakentamiseksi.

    Kirja elää-kampanjasta muutama huomio: ottaen huomioon että kysymys on tekijänoikeuskorvauksesta (ei siis tuesta) ja että kirjastolaitos on verovaroista maksettava kaikille kuuluva perusoikeus, niin kampanjan sloganin muotoilu ei olisi voinut pahemmin epäonnistua, kuten täällä on jo todettukin. Sanankäytön ammattilaisten luulisi pystyvän parempaan. Kyseisen sivuston Tekijän ääni-osasto taasen on rakennettu puhtaasti kattavan, monipuolisen ja mahdollisimman edustavan (ellei peräti kiiltävän) kuvakavalkadin varaan, jossa kirjailijoiden kommentit (tuossa laajuudessaan) ovat toissijaisia. Ja toissijaisia tai ei, kiire tai ei, kirjailijoiden jos keiden luulisi harkitsevan mitä näppäimistöstään julki päästävät. Julkilausumassa ei soisi olevan varaa väärintulkinnoille tai –ymmärryksille.

    Hieman huolestuttavaa on myös rivikirjailijoiden tiedostamisen taso: jammaillaanko vain ns. hyvän asian puolesta tajuamatta että lainastokorvaus todellisuudessa hyödyttää (?) vain kymmeniä tai satakunta kirjailijaa (keskusteluketjun tietojen perusteella). Ja miksi Sanaston edustajalta ei heru tänne (missä kuitenkin käydään todellista ja asiallista keskustelua) minkäänlaista kommenttia, mutta tuonneTalouselämän populistiseen muutamaan lauseeseen on reagoitu? Täällä sentään käydään jotakuinkin asiallista ja asiantuntevaa keskustelua myös asianomaisten kesken, toisin kuin netissä keskimäärin.

  45. JP Koskinen says:

    Tämä keskustelu on ollut oivaa viihdettä. Tässä keskustelussa suurin murhe on, että rikkaat kirjailijat rikastuvat entisestään. Itse en ole pitänyt kovin pahana sitä, että työnteolla rikastuu. Jos kirjailija kirjoittaa kirjoja, joita lukijat haluvat lukea, siitä ei kai pitäisi mitenkään rangaista.

    Kannattaa nyt muistaa:
    (1) Lainauskorvaus perustuu lakiin. Tätä lakia kirjailijat eivät keksineet. Määrärahat eivät ole sillä tasolla, mikä muissa Pohjoismaissa on katsottu kohtuulliseksi. Jos Suomen valtion mielestä nyt ollaan kohtuullisella tasolla, asia on loppuunkäsitelty. Tosin kulttuuriministeri Arhinmäki on itse todennut, ettei näin ole.

    (2) Kaikki yleiskorotukset hyödyttävät rahallisesti aina enemmän suurempituloisia. Jos tässä keskustelussa viljeltyä logiikkaa levittää vapaille markkinoille, ei työmarkkinajärjestöjen neuvottelemat palkankorotukset menisi koskaan läpi. 2% on 1000 eurosta 20 euroa, kymppitonnista 200 euroa.

    Itseäni ei mitenkään häiritse se, että hypoteettisen korotuksen myötä saisin lainauskorvauksia “vain” 2000-3000 euroa enemmän, vaikka kärkikirjailijat saisivat huomattavasti suuremman korotuspotin. Kun kaikkien korvaukset nousevat, kaikki hyötyvät.

    Olen yhä sitä mieltä, että jos vähälevikkisiä kirjailijoita halutaan tukea kulttuurisin tai sosiaalisin perustein, se tapahtuu apurahojen muodossa. Lainauskorvaus ei ole apuraha.

    • Reijo Valta says:

      Työmarkkinajärjestöjen neuvottelemat palkankorotukset ovat olleet tyyliä “50 senttiä tunti tai kaksi prosenttia”, ainakin silloin kun on tehty tulopoliittisia kokonaisratkaisuja. Näin on huolehdittu, että vähiten ansaitsevat ovat saaneet suhteessa suuremmat korotukset. Ammatti- ja toimialaliittojen välisissä työehtosopimuksissa on useimmiten nostettu pienintä mahdollista maksettavaa palkkaa yleistä prosenttikorotusta enemmän.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Selvä se. Kun tekee enemmän töitä, pitää saada enemmän korvausta kuin sellainen, joka tekee vähemmän. Lainauskorvausjärjestelmällä ei vaan ole mitään tekemistä työnteon määrän kanssa. Kirjaston käyttäjäthän sen työn tekee, varaamalla ja lainaamalla kirjoja; ja kirjasto itse – hankkimalla kirjoja ja takaamalla esim. bestsellerien saatavuuden. Meidänkin lähikirjastossa on oven vieressä hylly, jossa lukee “Bestseller” ja siitä saa lyhytlainoja. Kierto nopea, enemmän lainauskertoja.

  46. Jorma Etto says:

    Omasta ja ikätoverieni puolesta (82v) valitan yhä, että ns korvausta maksetaan vain ISBN-numeroiden perusteella. Vanhojen vanhat numeroimattomat teokset joita juuri kirjastoista etsitään luettaviksi,on jätetty järjestelmän ulkopuolelle.Se on vanhojen syrjintää, ellei peräti rasismia. Kiinnostusta sen poistamiseen ei nykynuorilla ole, tietenkään.

    • Teemu Helle says:

      Tuskin sellaista kiinnostusta on ollut nuorilla missään ajassa.

      Oikeastaan, jos haluaisi vääntää peistä voisi helposti todeta, että vuosikymmeniä on “nykynuoria” velvoitettu huolehtimaan milloin mistäkin; tämän ajan hokema on hyvinvointipalvelut ja veroeurot, jotta nykyajan eläkeikäisille pystytään maksamaan ansaittuja eläkkeitä.

      Näin nykynuorena (onko kolkytvee nykynuori?) sitä tulee ajatelleeksi, että kukas mun perusturvani luo tulevaisuudessa kun väestö ikääntyy vauhdilla ja yhä aiemmin jäädään eläkkeelle, tai: kukas mun eläkkeeni tulevaisuudessa maksaa, jos koko eläkejärjestelmää ei ole olemassakaan.

      Notta ihan samassa jatkumossa tässä ollaan, siinä jossa vanhemmatkin sukupolvet ovat vuorollaan olleet. Mutta ei ole nykyvanhoilla ollut kiinnostusta kierteen katkaisuun, tietenkään. Ei se silti syrjintää, saati rasismia ole. Se on ymmärrettävää toimintaa. Yhä useammalla nykyajan nuorella on nyt perustuloviritys meneillään. Se on kunnioitettavaa.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Jorma Etto tuo esille jälleen yhden epäkohdan. Tajuan kyllä, että sujuvuus on myös olennaista järjestelmän kannalta katsottuna. Varmaan tuo ISBN-asia liittyy rekisteröintiin, ne kirjastojen viivakooditarrat ei taida olla samanlaisia valtakunnan kaikissa kirjastoissa?

      Yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden vuoksi pitäisi silti ottaa huomioon kaikki tällaiset yksityiskohdat, tai järjestelmää ei voi nimittää reiluksi. Ja tajuan kyllä, että edelleen puhutaan pienistä rahasummista, joilla ei ole suurta merkitystä kenenkään kannalta. Mutta koska järjestelmä rakentuu tekijänoikeudelle, rahalla ei olekaan merkitystä vaan oikeuden toteutumisella.

      Konkreettinen esimerkki: on leipä, ja kaikki saavat leivästä ansionsa mukaan siten, että kaikkein vähiten ansioitunutkin saa pienen murun, koska se kuuluu hänelle. Todetaan kuitenkin, että leivänmurun irrottaminen vähiten ansioituneelle on kauhean vaivalloista suhteessa hyötyyn. Joten enemmän ansioituneet päättävät syödä pienempien tekijöiden leivänmurut itse. Tadaa, siinä lainauskorvausjärjestelmän oikeudenmukaisuus.

      Voi siis olla epäkäytännöllistä ottaa huomioon ISBN-numeroimattomat, vanhat mutta tekijänoikeuden piirissä olevat ELÄVIEN KIRJAILIJOIDEN teokset; ja voi olla epäkäytännöllistä ottaa huomioon esikoisrunoilijan oikeus lainauskorvaukseen, koska hänen kirjaansa lainataan vain viisikymmentä kertaa vuodessa maan kirjastoista, mutta silloin ei pidä paukutella henkseleitä oikeudenmukaisuudella ja reiluudella.

      Kuten olen jo sanonut, en vastusta tekijänoikeutta, enkä _välttämättä_ vastusta sen toteuttamista lainauskorvauksen muodossa, mutta on se nyt vaan perhana jos järjestelmä toimii noin huonosti, eikä tällaisia ilmeisiä vikoja korjata.

  47. […] vahingollisempi kuin jokin vitun kurkkudirektiiivi… tästä on jo aiemmin puhuttu Luutii-blogissa… en tiedä kuka idiootti eu:ssa on tämän lainauskorvausdirektiivin sienipäissään […]

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.