Kirja on pieni ydinsukellusvene

Maaria Ylikangas | November 13th, 2014 - 00:01

 

Runoilija Raisa Marjamäki on viettänyt lähes koko syksyn painamassa kirjaansa. Haluan häneltä vastauksen yhteen kysymykseen: miksi kirja?

 

raisa_luutii_aksunkuva

Kuva: Aleksis Salusjärvi

 

 

Posti toi minulle erikoisen kirjan muutamaa päivää ennen kuin tapasin Marjamäen. Se koostuu kahdesta kansipahvista, joiden välissä on irrallaan kymmenen pientä nipullista sivuja. Ei kenenkään laituri on ohut ja niukka kirja. Sen fonttikin on niin pientä, että sävähdän hetken ajatusta siitä, että joku on asettanut nämä kirjakkeet paikalleen painokoneen ladontahakaan yksi kerrallaan. Joka ainoan merkin, joka kirjan sivuille on painunut. Ja teksti todella on painunut, kohopainokone jättää kosketettavan jäljen paperiin.

 

Marjamäki istuu vastapäätä ja kaivaa kuminauhapussin repustaan. ”Meillä on näitä kuminauhoja kirjan kiinnittämiseen, ollaan ajateltu laittaa ne tietyllä tavalla siihen kirjan ympärille, mutta ihmiset tekee niistä omat virityksensä.” Marjamäki ojentaa minulle kaksi leveää kuminauhaa. ”Näiden pitäisi kestää, mutta jos aikaa myöten alkavat murentua, niin kustantajalta saa uudet tilalle.

 

 

Kirja koskettaa maailmaa

 

Ei kenenkään laituri ei ole vain käsinpainettu kirja, vaan se myös tehty täysin ilman tietokoneita. ”En aluksi suunnitellut, että teenpäs kirjan ilman tietokoneita, siinä vaan kävi niin”, kertoo Marjamäki. Käsinkirjoitetut muistiinpanot vaan kehittyivät kirjaksi digitaalisen todellisuuden ulkopuolella.

 

Marjamäki alkaa nopeasti puhua ympäristöstä, materiaalisen maailman yltäkylläisyydestä ja omasta viihtymättömyydestään nykymaailmassa. Kirjan idea ja tämä pieni pahvikantinen Ei kenenkään laituri on lopulta kokonaisen inhimillisen tilanteen metafora Marjamäen ajattelussa. ”Länsimaisessa urbaanissa todellisuudessa on vaikea olla kosketuksissa siihen, mikä luonto on ja siihen, miten sen resursseja käytetään. Maata puristetaan kuiviin. Elämme suhteessa omaan lajiimme ja maapalloon ristiriitaisessa tilanteessa, ja minulle aineellisen todellisuuden, kirjojen, kanssa tekemisissä oleminen on yritys ymmärtää tätä ristiriitaa.

 

Kirja on Marjamäelle kuin pieni kahva, josta ottaa kiinni. Sen kouriintuntuvuus auttaa koskettamaan maailmaa. ”Kun on ollut kädetön ja avuton ja eri mieltä maailman kanssa, niin pienenkin konkreettisen asian tekemisessä on suurta riemua. Se riemu antaa energiaa kaikkeen muuhun.

 

Kirjan tarkoitus on ylittää maantieteellisiä ja ajallisia etäisyyksiä”, Marjamäki lainaa runoilija Olli-Pekka Tennilän ajatusta, ja jatkaa: ”kirja on pakattua energiaa, jolla on uskomaton käyttöpotentiaali. Kirja on kuin pieni ydinsukellusvene.” Mahdollisuus kuljettaa kirjan mukana tiiviisti pakattua kieltä on Marjamäelle tärkeä syy siihen, että hänestä tuli runoilija.

 

Marjamäen tapa tehdä kirjoja, vuonna 2010 ilmestyneestä esikoisesta lähtien, on kehollinen. Hän oli mukana Katoamisilmoitus-kirjan painotyössä J.K.Ihalaisen painossa. ”Jotkut kirjoittajat pystyy työskentelemään 95-prosenttisesti tästä ylöspäin”, toteaa Marjamäki viittelöiden samalla hartialinjaansa. ”Runoutta ja kulttuuria on helppo ajatella kuplana, joka nousee tästä”, ja nyt hänen kätensä piirtävät avaruuskypärän lasikuplaa pään ympärille. ”Mulle on supertärkeää se konkreettisuus, joka läpäisee kaiken: vaikka yhteyttäminen tai kehon aineenvaihdunta. Kaikki toiminta perustuu niihin.” Kirjan teossa fyysinen ja älyllinen tekotapa yhdistyivät, Marjamäki ”sai nysvätä pikkutarkkaan tekstiä ja sitten painaa sitä sormet verillä ja selkä jumissa.

 

 

 

Kirja on vastuun ottamista

 

Kun on jotain, mihin tarttua, ei tarvitse olla tuuliajolla. ”Sukupolveni on kasvanut niin pieleen menneeseen maailmaan, että on lähes mahdotonta olla vastuussa mistään”, sanoo Marjamäki, ja nimeää kirjan mahdollisuudeksi ottaa vastuu omiin käsiin.

 

Me ollaan tehty neljän erikoistuneen ammattilaisen hommat , ja se näkyy varmasti jäljessä. Halusin ottaa vastuun vaikka vain yhden esineen kokonaisuuden hahmottamisessa. Se alkaa konkretisoida omaa elämäntapaa ja omaa suhdetta maailmaan ja planeettaan”. Vaikka Marjamäki puhuu jatkuvasti ihmisen suhteesta planeettaan, ympäristötietoisen taiteilijan leima hermostuttaa häntä. Hän ei ole etukäteen ajatellut esimerkiksi ympäristötietoisuutta kirjaansa määrittäväksi asiaksi. ”Mun tekeminen on sellaista sokkokäsikopeloa, en mieti ensin otsikkoa ja sitten ala toteuttaa sitä. Kun aloitin tämän teoksen, en ajatellut näitä eettisiä asioita, mutta ne alkoivat vuotaa siihen.

 

Pelkkä ajatus siitä, että joku on tehnyt tämän kirjan omin käsin, on vaikuttava. Yhtä mieltä tästä on ollut joka ainoa ihminen, jolle olen muutaman päivän aikana antanut Ei kenenkään laiturin nähtäväksi. Käsityö on ihme sinänsä.

 

Kuulin ohimennen kun joku lapsi kommentoi taideteosta sanoen ‘se näyttää ihan itse tehdyltä’. Taide on poikkeus tehdastekoisessa maailmassa. Muistan kun lapsena itsetehty oli aina huonompi kuin kaupan tavara”, pohtii Marjamäki käsityön syrjäytymistä. Ja ovathan tietokoneet kätevinä kirjoitusvälineinä vähentäneet käsinkirjoittamistakin. ”Käsinkirjoittaminen on ihan kuin kävelemistä”, hän toteaa. ”Auto tarkoittaa riippumattomuutta ja tietokoneella kirjoittaminen nopeutta. Silti ne ovat riippuvaisia monimutkaisista infrastruktuureista. Paikasta toiseen liikkumiseen kävely on mutkatonta, ja vastaavasti käsinkirjoittaminen.

 

Ympäristön ja inhimillisen kulttuurin monimuotoisuuden ylläpitäminen kietoutuvat toisiinsa Marjamäen puheessa: ”Digipaino on ihan jees, mutta en halua maailmaa, jossa on vain yksi tapa tehdä kirjoja.” Marjamäki lainaa Georg Henrik von Wrightin teknologisen imperatiivin käsitettä. Maailma on muuttunut niin, että haaveiden teknologioista, tietokoneista ja kännyköistä, on tullut välttämättömiä, jos haluaa elää kuten muutkin. Toiveesta on tullut tarve. Marjamäen mielestä samalla kärsii valinnanvapaus ja elämäntapojen moneus: ”Ollaan valmiita luopumaan hyödyllisistä taidoista ja teknologioista ja jättämään kaikki yhden kortin varaan. Uuden teknologian sisäänajo jättää uhanalaiseksi muita ympärillä olevia.

 

Kirjoja voi toki tehdä helpomminkin kuin käsin painamalla, mutta Marjamäki pitää vastuunottoa ja vaihtoehtojen etsimistä itsessään arvokkaana. ”Monimuotoisten toimintamallien ylläpitäminen kiinnostaa mua. Ei mulla ole uskoa siihen, että tämänkaltainen elämäntapa olisi niin pitkäaikainen kuin ymmärrämme. Painokoneet kyllä kestää, haluaisin varjella ihmisten ja niiden taitojen monipuolisuutta”. Jos tiedostot lakkaavat kulkemasta digipainoihin, on kustannusosuuskunta Poesialla edelleen toimiva painokone. ”Onhan se läppä, mutta se nousee jostain oikeasta. Kone toimii sähköllä. Sen hihna pitää saada pyörimään sopivalla vauhdilla, mutta sen saa vaikka pyörällä toimimaan.

 

 

 

Kirja on fyysistä ja henkistä työtä

 

Marjamäki sanoo viihtyvänsä toisenlaisessa maailmassa. Viitteitä tähän löytyy myös hänen kirjoittamistaan säkeistä. Marjamäki risteyttää runoissaan luostarin ja majakan: ”Valamo ja Konevitsa ovat Laatokan majakkasaaria”, lukee eräässä runossa. Luostarin ajatus on kiinnostava, koska nimenomaan luostarilaitos tarjosi historiallisesti vetäytymistä maailmasta ja samalla se piti yllä inhimillisten taitojen monimuotoisuutta, kehitti niitä ja sitoi asukkaansa henkisiin ja fyysisiin tehtäviin.

 

On mulla ollut aina haaveita ottaa hatkat yhteiskunnasta. Ajattelin joskus, että kirjalliset ihmiset olisivat vähemmän opportunisteja, koska taiteessa ollaan tekemisissä perusasioiden kanssa. Oli pettymys, kun se sosiaalinen todellisuus oli aivan samanlainen kuin kaikki muutkin.” Luostari liittyy kuitenkin läheisesti Marjamäen yhteiskunnalliseen ajatteluun. Hän alkaa puhua näkymättömästä luostarista, mielikuvasta, jonka turvin hän pystyy toimimaan ja elämään yhteiskunnassa. ”Halusin vetäytyä tekemään asioita itsekseni tai pienemmällä porukalla. Luostariajatuksessa on läsnä sekä taitojen vaaliminen että kehittäminen. Ei ole pakko vetäytyä vuorelle, vaan näkymättömän luostarin voi rakentaa tänne maailmaan.

 

Marjamäki antaa majakalle luostarin sanakirjamääritelmän runossaan:

Majakkalaitoksen tehtävänä on tarjota tilaisuus

erityisten sääntöjen alaiseen elämään irrallaan maailmasta.

 

Entä sitten majakat? Nykyaikainen merenkulku tutkineen ei enää tarvitse niitä. ”Majakka on ihana, niin olin aina ajatellut. On instituutio, joka valon avulla välittää tietoa. Joku huomautti, että majakkahan on luotaantyöntävä: ‘älkää helvetissä tulko tänne’ on sen viesti.

 

Luostari ei ole vain ajatusleikki, vaan Marjamäki näkee luostarilaitoksen suhteen työhön poliittisesti tärkeänä. Luostari voi olla monipuolinen paikka, jossa tehdään hengellistä, älyllistä ja konkreettista työtä yhtä aikaa. Mun ihanneyhteisössä saa tehdä ulko- ja sisätyötä, sekä fyysistä että henkistä työtä. Se liittyy luostariin poliittisena ideana.

 

 

Kirja on merkitystä ja teko

 

Ei kenenkään laituri sisältää paljon löydettyjä runoja, kuten edellinen luostarilaitokselta majakalle lainattu sanakirjakatkelma. ”Sanakirjoissa on kielen viehätystä. Kun asia selostetaan yleispätevästi, se alkaa tuntua maagiselta”, selittää Marjamäki.

 

Usein kollaasia ja löydettyä runoutta sisältävät kirjat ovat massiivisia. Ei kenenkään laituri on poikkeus tähän sääntöön pienimuotoisuudessaan. Runot on lyhyitä ja tekstiä on hyvin vähän. Sen poliittinen sanoma tuntuu jatkuvasti liittyvän harkittuun niukkuuteen, kielen ja tekotapojen omavaraisuuteen.

 

Ei kenenkään laituri on pakatussa ja silmille aukeavassa merkityksessään juuri kuin se pieni ydinsukellusvene, jollaiseen Marjamäki vertaa kirjaa. ”Niukkuus on meidän elämänmuodossa harvinaista. Olen huono lukemaan pitkää vuolasta runoutta, mua viehättää niukka muoto. Kollaasirunoutta määrittää moniäänisyyden korostaminen runsaan materiaalin avulla, lukijan asema vaatii aktiivisuutta.

 

Niukkuus on kuitenkin aikaa vaativa poetiikka, ja nimenomaan tekijän pitää Marjamäen mielestä käyttää aikaansa: ”Olis lohdullista, jos joku ois hionut muotoa niin pitkälle, helmiäistänyt sitä niin pitkään, että mulle lukijana tarjotaan jokin äärimmäinen keveys. Mua kiinnostaa teksti, jonka parissa tekijä hikoilee, ja tekee sen lukijalle. Mua ei innosta sellainen runo, jossa joutuu kohtaamaan jatkuvasti paljon informaatiota.

 

Marjamäen suhtautuminen runojen valmistamiseen tarkoittaa myös tiukkoja vaatimuksia painotyölle. ”Mua kiinnostaa keveys ja kirkkaus ja sitten se materiaalinen puoli on kaikkea muuta kuin kirkasta tai kevyttä. Kirjoittajana en halua uhrata tekstiä sille, että käsityöläis-Raisa haluaa vähän kokeilla.” Painaminen oli opettelua, taidon testaamista, ja samalla valmista kirjaa tehtiin.”Opin latomaan käsin. Nyt mulla on se taito. Mua on kiinnostanut omavaraisuus, ja on hirveen tyydyttävää kun paljastuu, minkä konkreettisten asioiden varassa kirja on, minkä lankojen varassa se riippuu.” Myös Ei kenenkään laiturin runot viittaavat taajaan omavaraisuuteen, mahdottomallakin tavalla, kuten pieni runo: ”haluan tuottaa happea”.

 

Ei kenenkään laituri tutkii vaivihkaa tämän, tällaisen, maailman mahdollisuuksia muuttua toisenlaiseksi. Kirja elää Marjamäen puheessa tekoina ja valintoina, vastuuna sekä materiaalisesta maailmasta että kielestä. ”Kirjallisuus on ristiriitaista, se on sekä aineetonta että materiaalista. Nyt jännittää kehitellä näitä ajatuksia, kun ei niitä ymmärrä artikuloida siinä tehdessä, se lanka on niin ohut. Mietityttää, että tuleeko kirja luetuksi vain kuriositeettina vai ymmärretäänkö se tekona.

 

Niin, miksi kirja? Marjamäki vastasi kysymykseen niin laajasti kuin siihen ylipäätään voi vastata. Hän on tehnyt maailmaan esineen, joka sisältää kieltä. Pieni ydinsukellusvene leviää kansiensa välistä irtosivuina kun sen vapauttaa kuminauhojen otteesta. Luen: ”kuljemme jotain kohti joka ei vielä näytä siltä”. Kirja on valmis ja silti aina vasta matkalla. Kirja on kirkastuva ja sumentuva. Kirja on ”pieniä ja hauraita vastaiskuja / toistuvasti päin näköä kukkiminen”.

 

– – –

Raisa Marjamäki (s. 1987) on jyväskyläläinen runoilija, jonka esikoisteos Katoamisilmoitus ilmestyi Palladium kirjoilta vuonna 2010. Ei kenenkään laituri ilmestyi Poesialta marraskuun alussa. Marjamäki on latonut sen irtokirjakkeista ja painanut sen yhdessä Olli-Pekka Tennilän kanssa Heidelbergin kohopainokoneella Kuopiossa.

2 kommenttia

  1. Neandertal Chic says:

    “Kirjan idea ja tämä pieni pahvikantinen Ei kenenkään laituri on lopulta kokonaisen inhimillisen tilanteen metafora Marjamäen ajattelussa” and so on, and on and on…

    Täytyy nyt sanoa, Maaria, senaattori Clay Davisin sanoin: “Sheee-it!”. Parodioitko nyt jo itseäsi, tai kenties jotakuta muuta?

    • Maaria Ylikangas says:

      Parodia, kauneus ja kaikki muut lisälaitteet on lukijan silmässä. Eli en oikein vielä tällä puheella ymmärtänyt sun kysymystä, neandertaali.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.