Kirjabloggaamisen ääriviivoja

Maaria Ylikangas | June 20th, 2013 - 11:04
Rivien välissä_kansi.authoriso

Rivien välissä. Kirjablogikirja. Katja Jalkanen ja Hanna Pudas. Avain 2013, 168s.

Kirjablogit ovat synnyttäneet uudenlaisen lukemisen kulttuurin. Ne uutterat lukijat, jotka rakastavat kirjoja ja viettävät vapaa-aikansa niiden parissa, ovat pystyneet ottamaan itselleen äänen.  Ne lukijat(taret), jotka ovat ennenkin käännelleet, tuulettaneet, tutkailleet ja solmineet kirjojen maailmat osaksi omaa elämäänsä, ovat voineet ottaa kielen ja median ajatuksilleen ja tunteilleen. He ovat pystyneet muodostamaan lukijoiden tekstuaalisen yhteisön – kenties ensimmäistä kertaa kirjallisuuden historiassa.

 

Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjablogikirja Rivien välissä mainitsee toistuvasti yhden asian: vaikka kirjabloggareilla on eroavaisuuksia, heitä yhdistää rakkaus kirjallisuuteen, kirjoihin ja lukemiseen. Pääasiallisena tietolähteenä toimivat bloggaajat. Tekijät saivat vastauksia kysymyksiinsä kaikkiaan 61 kirjablogin pitäjältä (kysymykset lähetettiin 97 vastaanottajalle).

 

Ei ihmekään, että vanha kirjallinen instituutio on kahden vaiheilla. Onko tämä uusi ilmiö nyt täyttä humpuukia, kuten Tuula-Liina Varis taannoin arveli verratessaan kirjabloggaajien ”mutuhuttua” ammattikritiikkiin? Vai onko se kirjallisen kentän uusi voimavara, joka voisi olla hyvinkin hyödynnettävissä kirjamyynnissä, kuten kustantamoiden markkinointiosastoilla arvellaan? Kirjailijat eivät yleensä kirjabloggaajista pahaa sanottavaa keksi, ellei sitten joku hoksaa keveydestä vähäsen soimata.

 

Mutta kevyttähän sen pitää ollakin! Kirjablogit ovat nimenomaan internetin valoisalla puolella, siellä missä sananvapautta käytetään vastuullisesti, pyritään keskustelemaan ymmärtävästi ja kannustavasti, ja jaetaan mieluummin iloa ja viisautta kuin katkeruutta. On syytä uskoa, että kirjabloggaajien enemmistö kirjoittaa vilpittömästi lukukokemuksistaan. Lähes kaikki kirjan tekijöiden haastattelemat bloggaajat pitävät blogia ennen kaikkea henkilökohtaisista syistä. Osa heistä ei ota edes arvostelukappaleita vastaan, ja yleisenä käytäntönä on luetun kirjan alkuperän ilmoittaminen.

 

 

Kritiikin ja kirjabloggaamisen ero

 

Kaikkein tiukin paikka Pudakselle ja Jalkaselle on kritiikin ja kirjabloggaamisen yhtäläisyyksien, erojen ja tehtävän pohdinta. Asiaa ei kuitenkaan auta Joonas Konstigin omituisten kritiikkikäsitysten siteeraaminen. Konstigia ovat ehkä kriitikot kohdelleet ymmärtämättömämmin kuin kirjabloggaajat, eikä hänellä siksi ole kaunista sanottavaa kriitikoista.

 

On terveen kirjailijan merkki, jos ei kriitikoista tykkää. Väärä tieto pitää silti oikaista. Varmaan kummallisin Konstigin käsityksistä on se, että kriitikot lukevat vain rahasta. Jos jotain tekee rahasta, kannattaa varmistaa, että sitä rahaa sitten myös saa riittävästi. Kritiikistä sitä ei mainittavasti saa. Paremmin voisi sanoa kirjailijasta, että hän kirjoittaa vain rahasta.

 

Kriitikoiden työn perustava motiivi on usein rakkaus alaa kohtaan – siinä missä kirjabloggaajienkin – eikä se työkään juuri harrastuksesta eroa. Asiaa olisivat Jalkanen ja Pudas voineet kysyä kriitikoiltakin. On valitettavan yleistä kysellä kaikilta muilta kriitikoista paitsi heiltä itseltään, ja siksi koko kriitikontyö hahmottuu julkisuudessa yleensä aivan omituisella tavalla.

 

Niinkutsutun ammattikritiikin ja kirjablogaamisen eron hahmottaminen ei helposti onnistu, vaikka motivaatio erojen tekemiseen on olemassa. Suurin ero on siinä, että kirjabloggaajista pidetään mutta kriitikoita lähinnä siedetään.

 

Kritiikin ja kirjabloggaamisen erolle on Rivien välissä varannut sen verran tilaa, että lukija voi huomata kysymyksen tärkeäksi. Kirjabloggaaja ei halua tulla luetuksi ammattikriitikkona. Ymmärrän tunteen, minäkin tulisin mieluummin luetuksi jonain muuna kuin ammattikriitikkona, koska mielikuva ammattikriitikosta on täysin absurdi. Kummassa roolissa minä tätä tekstiä kirjoitan, kun en saa palkkiotakaan tästä?

 

Vaikka kirjan tieto onkin aivan tuoretta, ei kuitenkaan kirjabloggaajien laatima täydennys Asiakkuusmarkkinointiliiton (ASML) blogimainontaa koskevaan ohjeistusluonnokseen ole siihen ehtinyt. Se antaa hyvän käsityksen kirjablogien ja kritiikin eroista – tai paremminkin yhtäläisyyksistä.

 

Noin kolmekymmentä kirjabloggaajaa on aivan näinä päivinä laatinut ASML:oa varten täydennyksen ohjeistukseen lähinnä erottaakseen monien muiden blogien harrastamat tuotearviot kirja-arvioista. Kirja-arviot ja muut kirjallisuuteen liittyvät tekstit ovat bloggaajien mukaan osa taidearvostelmadiskurssia, jolloin ne ovat eri asia kuin tuotearvostelut. Tämä tarkoittaa sitä, että mainontaa katsotaan kirjablogeissa hieman eri tavalla kuin vaikka muotiblogeissa, joiden maskaravertailut ovat tuotearviointia. Myös suhtautuminen arvostelukappaleisiin on sama kuin kriitikoilla. Taidearvostelmadiskurssin perinne ja lait (Kuluttajansuojalaki ja Tekijänoikeuslaki) samastavat kirjabloggaajat suoraan kriitikoihin.

 

Toivottavasti kriitikot eivät enää halua erottautua kirjabloggaajista nimittelemällä heitä ”valekriitikoiksi”. Termin valinnan huonous piilee siinä, että kriitikoille ei ole mitään sertifiointijärjestelmää, vaan kritiikot ovat olleet aina sekalainen sakki, jota yhdistää ainoastaan kritiikin kirjoittaminen.

 

Taidearvostelmadiskurssi on taikasana, joka tekee kirjablogit osaksi kritiikin instituutiota. Laajasti ymmärrettynä kritiikki tarkoittaa taiteen julkista vastaanottoa (jotkut liittävät siihen yksityisenkin vastaanoton). Suomessa sanalla kritiikki viitataan yleensä pelkkiin lehtiarvosteluihin, ja tätä kapeaa käsitystä nyreksi aikoinaan jo Tuomas Anhava. Myös Taidekritiikin perusteet -teos käyttää laajaa määritelmää kritiikistä, muunmuassa siksi, että se paremmin rinnastuisi muiden kielten tapaan käyttää termiä ja siten myös tapaan mieltää taidekenttää. Näihin puitteisiin kirjabloggaaminen mahtuu.

 

Kirjabloggaajien muotoilemat tavoitteet kuulostavat tutuilta: ”Kirjablogien tavoitteena on jakaa lukukokemuksia ja herättää avointa keskustelua lukemisesta, kirjallisuudesta ja muusta kirjoihin tai kulttuuriin liittyvästä toiminnasta”. Tästähän kritiikissäkin on suurin piirtein kysymys, vaikka kirjailijat yrittävätkin joskus väittää harhaisesti, että kritiikki on ammattimaista palautetta heidän työstään.

 

Kirjabloggaamisessa on ohjeistusten ja lakien edessä kyse siis täsmälleen samasta asiasta kuin kritiikissä: teosarvostelmista, jotka ovat osa taiteen diskurssia. Näin ollen kirjabloggaajien ja kriitikoiden eroina ovat enää julkaisutavat ja näennäinen status. Mutta kun se kriitikkokaan ei seiso enää tuomitsemassa eläviä ja kuolleita makunsa saarnastuolissa kuuliaisen kansan päiden yllä, niin ainakin minä toivotan kirjablogit kritiikiksi kritiikin joukkoon.

 

 

Tyypillisen kirjabloggarin hahmo?

 

Tämän hankalan kysymyksen lisäksi Rivien välissä sisältää muutaman mielenkiintoisen seikan kirjabloggaajista. Kuten kaikki blogeja seuranneet ovat huomanneet, suurin osa niiden kirjoittajista on naisia, yleensä keskiluokkaisia ja kuolutettuja. Romaani on totta vie edelleen porvarillinen, ja naisten viihdettä. Naiset ovat tunnetusti kirjallisuuden tärkein kohderyhmä, ja siksi myös avainasemassa lukemiskulttuurin jatkumisen kannalta. Kirjablogeja seuraava saa tämän tästä todistaa miten ja mitä äidit lukevat lapsilleen ja kenties ensimmäistä kertaa historiassa hän saa myös tietää, mitä äidit ajattelevat siitä mitä he lukevat lapsilleen.

 

Toinen kiinnostava seikka on yhteisöllisyys. Se on vierasta lähes koko muulle kirjallisuuskentälle, jossa ollaan mustasukkaisia ideoista ja omasta asemasta. Kilpaillaan niukkuudesta, halutaan nostaa omaa häntää ja rajata tarkalleen omat ajatukset. Kirjabloggaajat keksivät kollektiivisesti. Ehkä yksi rajaava tekijä on ammatillisuus. Muulla kirjallisuuskentällä ammattimaisuus on ohutta, mutta mustasukkaisesti varjeltua. Kirjabloggaajat taas ovat rehdisti amatöörejä, ja tämä vapauttaa valtavasti voimavaroja – ei tarvitse tuijotella keskittyneesti omaa uraa.

 

Blogipalkinnot ja muutamat meemit ovat osoitus tästä. Ihastelin joskus ideaa siitä, että bloggaaja tekee jonkun kirjan kannen uudelleen Copycat-haasteessa. Niin ikään loistava idea oli kirjoittaa väärennettyjä juonireferaatteja blogistanian plagioinnin vastaisessa flashmobissa. Paitsi että niitä on hauska lukea, on myös hykerryttävää tietää, että niitä ovat jotkut reppanat käyttäneetkin esitelmissään. Eikä näiden hyvien ideoiden päällä kuljeksi henkseleitään paukutellen yksikään kukko tai kana muistuttamassa muita siitä, että kuka nämä jutut keksi alunperin. Yhteisöllisyys ja vuorovaikutteisuus leimaavat kirjabloggaajien toimintaa hyvin paljon. Rivien välissä puhuukin jaetusta ilosta.

 

Jalkasen ja Pudaksen teksti on hieman liiankin ymmärrettävää, toistoa on paljon. En osaa täysin arvata, miten täysin blogien ulkopuolinen lukija ilmiön ymmärtää, koska Rivien välissä esittää viime vuosien keskusteluja, tapahtumia ja tempauksia ikäänkuin muistoina, jotka kirjan lukija jakaa. Minulla on niitä muistoja, koska olen seurannut kirjablogeja hyvin pitkään.

 

Rivien välissä mainitsee tämän Luutiinkin pariin kertaan sellaisena paikkana, jossa bloggaajat seuraavat kirjallisuuskeskustelua. Osa kirjabloggaajien yhteisöä tämä blogi ei kuitenkaan ole. Siihen on varmasti monta syytä: emme useinkaan käytä niitä juttutyyppejä, jotka ovat kirjablogeille tyypillisiä, emme käy säännöllisesti kommentoimassa kirjablogeja, profiloidumme vakiintuneen kirjallisuuskentän toimijoina, emme “viattomina” lukijoina. Olisikin ollut kiinnostavaa jos Jalkanen ja Pudas olisivat hahmotelleet myös kirjailijablogien ja muiden lukemiseen tai kirjallisuuteen liittyvien sivustojen asemaa suhteessa kirjablogeihin edes parilla lauseella.

 

Kolmas seikka, jonka käsittelyä olisin tekijöiltä toivonut enemmänkin, on kirjabloggaajien maku. Myydyimmät kirjat eivät ole oikeastaan kovinkaan usein olleet bloggareiden mielestä kiinnostavimpia kirjoja, vaan Pudas ja Jalkanen analysoivat kirjabloggaajien makua yleisesti kuvaavaksi termiksi laadukkaamman lukuromaanin. Kovaksikeitetty taidekirjallisuus ei kiinnosta, eivätkä kaikkein viihteellisimmät genret. Romantiikkaa ja maneerista dekkaria on vaikea löytää kirjablogeista. Vanhempi kirjallisuus on esillä oikeastaan enemmän kuin uutuudet. Näillä suuntaviivoilla ja hieman syventyen pystyisi luomaan kirjabloggaajan tyyppimuotokuvan.

 

 

Julkisen lukemisen tulevaisuus?

 

Mikä on kirjablogien asema kirjallisuuden vastaanoton tulevaisuudessa? Rivien välissä uumoilee varovasti, että kirjablogien merkitys kasvaa. Sanomalehtiarvostelut edustivat kaikelle lukijakunnalle vielä muutama vuosikymmen taaksepäin kirjallisuuden kaikkea julkista vastaanottoa. Nyt on syntymässä sellainen lukijayleisö, joka käyttää kirjablogeja samaan tarkoitukseen, vaikka lehdissä ilmestyneitä arvosteluja luettaisiin edelleen. Veikkaan myös, että piankin lehdet tulevat käyttämään kirjabloggaajia kirja-arvostelujen tai -esittelyiden kirjoittajina, koska muutamillaheistä on valtavan tärkeitä taitoja: rutiini ja kyky kirjoittaa lähestyttävällä tavalla, puhutellen lukijaa vertaisena.

 

Tämä ei merkitse kritiikin kuolemaa vaan paremminkin sen laajenemista. Tekstityyppinä kirjablogin ”kirja-arvio” (blogaajien itse käyttämä nimitys) ei eroa lehden kirja-arvostelusta (eli ”kritiikistä”). Tekstityypitkin voivat vielä muotoutua, onhan kyseessä nuori ilmiö.

 

Jalkanen ja Pudas huomaavat myös, että kirjabloggaajat ovat tärkeitä uusien lukutapojen esittelyssä. “Monet kirjabloggaajat ovat sähkökirjarintaman etulinjassa”, sanovat kirjoittajat. Esimerkiksi Elisa Kirjan kanssa solmittuja yhteistyösopimuksiakin parilla bloggaajalla on. Kirjan monet muodot pääsevät esille kirjablogeissa, ja samaan aikaan perinteinen kirja-arvostelutoiminta ei ole äänikirjoista tai sähköisistä kirjoista tietävinäänkään.

 

Parhaassa tapauksessa julkinen lukeminen demokratisoituu. Halukkaat harrastajat ottavat suvereenisti haltuun kritiikin peruskauran, eli ajankohtaisten arvostelutekstien tuottamisen eri nimekkeistä. Tässä toteutuu luontevasti ja ehdottomasti montakin etua, mukaanlukien kustannusmaailman edut, etenkin jos keksivät miten kirjablogeja voi hyödyntää markkinoinnissa. Tällä hetkellä kirjablogistanian suhtautuminen asiaan on varauksellinen ja jopa negatiivinen, mutta mikään ei estä tulevia bloggaajia tarttumaan näihin mahdollisuuksiin.

 

*

Kirjablogikirjan kirjoittajien blogit:

 

Katja Jalkasen Lumiomena http://luminenomena.blogspot.fi/

 

Hanna Pudaksen Kirjainten virrassa http://kirjaintenvirrassa.blogspot.fi/

 

 

Muutamia kirjablogeja. Listassa lähinnä ne, joita seuraan enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Seikkailemaan pääsee parhaiten blogien omien linkitysten kautta.

 

Amman lukuhetki (Aino-Maria Savolainen) http://ammankirjablogi.blogspot.fi/

 

Haikuarviot (Haiku Haikio) http://haikuarviot.blogspot.fi/

 

Jäljen ääni (Penjami Lehto) http://penjami.wordpress.com/

 

Kirjasfääri (Taika Dahlbom) http://kirjasfaari.fi/

 

Kirjava kammari (Karoliina Timonen) http://www.anna.fi/kirjavakammari/

 

Kujerruksia (Linnea) http://pigeonnaire.blogspot.fi/

 

Morren maailma (Hanna Matilainen) http://morrenmaailma.blogspot.fi/

 

Nipvet (Juha Makkonen) http://nipvet.blogspot.fi/

 

Opuscolo (Valkoinen kirahvi) http://opuscolo-kirjastakirjaan.blogspot.fi/

 

Sallan lukupäiväkirja (Salla Brunou) http://sbrunou.blogspot.fi/

 

Tea with Anna Karenina (Noora Vaakanainen) http://teawithannakarenina.blogspot.fi/

 

Valopolku (Juha Haataja) http://valopolku.blogspot.fi/

 

22 kommenttia

  1. Teemu Hoo says:

    “Kirjabloggaajien muotoilemat tavoitteet kuulostavat tutuilta: ”Kirjablogien tavoitteena on jakaa lukukokemuksia ja herättää avointa keskustelua lukemisesta, kirjallisuudesta ja muusta kirjoihin tai kulttuuriin liittyvästä toiminnasta”. Tästähän kritiikissäkin on suurin piirtein kysymys, vaikka kirjailijat yrittävätkin joskus väittää harhaisesti, että kritiikki on ammattimaista palautetta heidän työstään.”

    Minusta asia ei ole noin mustavalkoinen. Kritiikki on toki paljon enemmän kuin pelkästään sanomalehtikritiikkiä, mutta jos ajattelen pelkästään sanomalehtikritiikkiä (johon väite kirjailijoiden harhaisuudesta eittämättä pääosin perustuu), niin niinhän se nimenomaan on, kirjailijan silmin katsottuna: enemmän tai vähemmän ammattimaista palautetta yleensä paljon lukeneelta ihmiseltä. Ei siinä ole mitään harhaa tai harhaisuutta, vaan näkökulmaeroja. Jos asiaa ajatellaan jonkun muun kuin kirjailijan näkökulmasta, niin heille se on lukukokemuksen jakamista jne.

    Jos sitten ajattelee kritiikkiä tekstilajina, niin kaikessa yksinkertaisessa toteavuudessaan se ei minusta ennen ole juurikaan pyrkinyt herättämään “avointa keskustelua lukemisesta, kirjallisuudesta ja muusta kirjoihin tai kulttuuriin liittyvästä toiminnasta” – jos joskus on keskustelua herännyt, niin avoimeksi en siltikään sitä kutsuisi. Oikeastaan kirjablogien myötä, ja osin kritiikin (sellaisena kuin ihmiset nyt kritiikin yleensä ymmärtävät) viihteellistymisen myötä, on osa kritiikistä muuttunut – nimenomaan jakamisen suhteen – inhimillisemmäksi, keskustelevammaksi ja täten avoimemmaksi.

    Mielenkiintoiselta vaikuttava kirja kaikkinensa. Täytyypä lukea.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Ongelma vaan syntyy silloin, kun kritiikkitekstiä ei todellakaan ole tarkoitettu palautteeksi kirjailijalle, mutta hän lukee sen sillä tavalla. Ihan oma asiansa tietenkin, mutta sellaisesta lukemistavasta tulee usein paha mieli.

      Kritiikki on valtavan usein historiansa aikana nimenomaan pyrkinyt herättämään keskustelua ja onnistunut siinä. Esimerkiksi modernismien historiassa tämä näkyy varsin selvästi. Jos meillä nyt onkin viimeiset muutama vuosi vaadittu erityisesti asiantuntijakritiikkiä, joka ei tosiaan ole omiaan herättämään keskustelua, se nyt on vain nykyinen tendenssi. Ja sinänsä aika huono.

      • Teemu Hoo says:

        No mun mielestä kyse ei ole ongelmasta, vaan yksittäisen vastaanottajan omasta näkökulmasta, eli kirjailijan ollessa kyseessä edellä mainitun lainen.

        Kyllä, ilman muuta kritiikki on herättänyt keskustelua, mutta en sitä kovin avoimeksi osaa ymmärtää.

        • Maaria Pääjärvi says:

          Kritiikistä & keskustelusta: lehdistö, nopeudestaan huolimatta, on hitaampi foorumi keskustelulle kuin netti, eikä yhtä avoin kuin netti. Kritiikkitekstit on silti yleisesti suunnattu keskusteluksi toisista arvosteluista, vastaanotosta, mausta jne. Jos kritiikki on suunnannut keskustelevuuteen jo vanhassa mediassa, tämä piirre voi korostua uudessa mediassa – edellyttäen tietenkin että keskustelukumppaneita on. Ja hyvinhän tämä näyttää ainakin tässä postauksessa sujuvan!

          Kirjailijoiden asennoitumisesta: sanoisin asennetta ongelmaksi silloin, kun se aiheuttaa loukkaantumista, katkeruutta ja inhoa kritiikkiä ja kriitikoita kohtaan yleensä. Mulla on kuitenkin aika vahva kokemus siitä, että kritiikin lajin täydellinen väärinymmärtäminen ja kriitikoiden inhoaminen ovat paljon suurempia ongelmia kuin vaikka se, että kriitikot olisivat ilkeitä ja tyhmiä (mitä he toki joskus ovat, mutta aina kun asioita selvittää, paljastuu taustalta yleensä toisen sanojen ja intentioiden väärinymmärtäminen).

  2. Oikein hyvä arvio, jolle vain nyökyttelin. Luin kirjan tänään loppuun, enkä taatusti kykene arvioimaan sitä subjektiivisesti kuten sinä pystyit :)
    Kiitän myös linkityksistä!

  3. Maaria Pääjärvi says:

    Ei vitsi, en ole ikinä ennen saanut oikoluentaa feedin kautta: http://nanonen.blogspot.fi/2013/06/blog-post_7793.html

    Enkä muuten korjaa tuota typoa. Kiitti vaan Reijo Valta!

    • Calendula says:

      Minäkin hörähdin sille. Meinasin lainata, mutta kah, ehtivät ensin.

    • Reijo Valta says:

      Ei pahaa ajatusta. Riston edellinen kirjoitus saattoi nappaamaan.

      Nanonen niukassa ilmaisussaan ei anna mahdollisuutta selvittää motiiveja tai sävyjä.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Minähän olin suorastaan imarreltu ja retostelinkin jo, että eipä kaikkien typot pääse tuoreeltaan lyhyen nykyrunouden parnassolle. En siis ole ollenkaan loukattu, tämähän pidensi ikää.

  4. hdcanis says:

    Hyviä huomioita. Kirja on vielä lukematta mutta aiheeseen liittyviä keskusteluja on toki tullut seurattua ja käytyä (ja vastattua myös kyselyyn).
    Laajempi kritiikkikeskustelu on varmaan tarkoituksellakin rajattu pois tästä kirjasta, vaikka muuten onkin tarpeellista monenkin toimijan pureskella että mitä se on se kritiikki (jos taidearvostelmadiskurssi = kritiikki, blogit tosiaan kuuluvat sen piiriin vaikka painotus verrattuna päivälehtikritiikin ihanteisiin onkin mutuhuttuisempi). Toisaalta kuten olet todennut, ala on muutostilassa ja tämäkin kirja enemmän avaus kuin lopullinen sana.

    Samoin arvelen että varsinaista “tyyppimuotokuvaa” ei olla edes haluttu muodostaa, tyyppiarvoja voidaan varmasti määrittää mutta eri asia sitten muistuttaako niiden perusteella laadittu kuva oikeasti ketään saati sitten satunnaisesti valittua bloggaajaa…

    • Maaria Pääjärvi says:

      Jonkinlainen sosiologinen yleissilmäys on kyllä täysin mahdollinen, onhan erilaisten ryhmien jäsenillä paljon merkittäviä, yhdistäviä piirteitä ja siitä huolimatta he ovat kaikki yksilöitä.

      Tuo maun kysymys minua kutkuttaa kyllä edelleen, sen analyysi kyllä olisi älyttömän monimutkaista, koska se edellyttäisi sekä bloggaajien lukutottumusten listaamista että lukemisen kohteena olevien kirjojen luokittelua jollain makua ilmentävällä järjestelmällä. Huh.

  5. Calendula says:

    “Toinen kiinnostava seikka on yhteisöllisyys. Se on vierasta lähes koko muulle kirjallisuuskentälle, jossa ollaan mustasukkaisia ideoista ja omasta asemasta. Kilpaillaan niukkuudesta, halutaan nostaa omaa häntää ja rajata tarkalleen omat ajatukset. Kirjabloggaajat keksivät kollektiivisesti. Ehkä yksi rajaava tekijä on ammatillisuus. Muulla kirjallisuuskentällä ammattimaisuus on ohutta, mutta mustasukkaisesti varjeltua. Kirjabloggaajat taas ovat rehdisti amatöörejä, ja tämä vapauttaa valtavasti voimavaroja – ei tarvitse tuijotella keskittyneesti omaa uraa.”

    Tartuin tähän, vähän aiheen sivusta, ja kummastelin kommenttia ääneen Facebookissa. En tietenkään voi väittää, että tuntisin kirjallisia piirejä kovin laajalti, mutta niitä jotka tunnen, leimaa mielestäni voimakkaasti juuri yhteisöllisyys. Se oli alun alkaen kiehtovaa. Mietteitäni kommentoineet olivat samaa mieltä. Seassa on niin amatööriä kuin ammattilaistakin.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Toki kirjailijoiden parissa on myös hyvin paljon ystävyyttä, toverillisuutta, yhteisöllisyyttä ja erilaisten yhteistyömuotojen kehittämistä – esimerkiksi osuuskuntamallin löytäminen kulttuurialoilla on hyvä esimerkki yhteisöllisyydestä.

      Kuitenkin noita muitakin ilmiöitä on aivan yllin kyllin. Joku selittäisi, että se kuuluu taiteilijuuden psykologiaan – että ajatellaan omien juttujen jääneen epäoikeudenmukaisesti liian vähälle huomiolle tai kadehditaan kollegaa, joka tällä kertaa nappasi Taiteen edistämiskeskuksen apurahan. Syytellään muissa järjestöissä tai ryhmissä toimivia ties mistä ja halutaan tehdä eroja muiden huonouteen. Minusta kyse ei ole kuitenkaan mistään taiteilijuuteen liittyvästä piirteestä, vaan siitä että etenkin taloudellis-mentaalisessa mielessä kentällä toimiminen voi olla totaalisen paskamaista.

      Esim. apurahat, jotka ovat pieniä, mutta jotka merkitsevät sekä laihaa elantoa että kentän näyttämää arvostusta. Ne nostavat kirjailijan statusta. Tai Kirjailijaliiton jäsenyys. Kirjailijoiden epävarma asema suhteessa kustantamoihin. Tätä listaa voi jatkaa vaikka kuinka, ja minusta on täysin luonnollista, että uraan, elämäntehtävään, ammattilaistumiseen, persoonaan ja taiteeseen menevä tasapainottelu ei tuota pelkästään hyvää yhteisöllisyyttä.

      Ammattilaisuuden keskeinen rooli kaikessa puheessa on yksi hankala juttu, kun se ammattimaisuuden määrittyminen on todella ohutta. Siksi rinnastin siihen kirjabloggaajien amatööristatuksen, joka näyttää olevan kaikin puolin hedelmällinen.

      Muistaakseni Antti Nylén on myös jossain yhteydessä kirjoittanut jossain emotionaalisessa tai filosofisessa mielessä ammattilaisuudesta ja harrastamisesta, mutta en nyt löydä kirjoitusta. Se on hyvä.

  6. Kun minä noin vuosi sitten aloin kirjoittaa blogia ja tutustuin olemassaoleviin kirjablogeihin niin kyllä pisti silmään Maariankin noteeraama bloggaajien “kummallinen” yhteisöllisyys.

    Pisti silmään sillä kun itse kirjoittelin aktiivisesti satoja kirja-arvosteluja sanomalehtiin (toki “oikean” palkkatyön ohessa) 1970 ja -80 luvuilla, niin ei arvostelijoiden kesken vallinnut mitään yhteisöllisyyttä, ei ainakaan minun ja muiden välillä, puhumattakaan kriitikon ja kirjailijoiden välillä.

    Tuntui todella oudolta kun kirjabloggaajat suosittelivat toisilleen mitä lukea (tai mitä ei lukea); sanomalehtimaailmassa silloin ennen kukaan ei olisi tehnyt moista. Luulen, vaan en tiedä.

    Sekin Maarian huomio pitää vahvistaa, että kyllä jokainen kriitikko luki “huvikseen” kirjoja.

    Olen jossain kertonutkin että kun noin vuonna 1978 kirjoitin hakusanaartikkelin (10 liuskaa) “Yhdyvaltojen kirjallisuus” (tms) Spectrum tietosanakirjaan, niin sain koko kesän työstä jopa 800 markan palkkiota. Samana vuonna muuan puolituttu graafikko teki kannen Henrik Tikkasen romaanin ja kehui saaneensa 2 tunnin työstä 8000 mk!

    Ei bloggaajan ja pienen sanomalehden kriitikon kirjoittelussa tässä suhteessa ole juuri mitään eroa. Ja mitä olen lukenut Putte Wilhemssonin blogia, niin eipä isompaakaan lehteen kirjoittamalla juuri leveämmin elä.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Joo, sama kokemus on minullakin kriitikoista edelleen. Ei ole mitään mainittavaa yhteisöllisyyttä. Järjestö on, mutta se nyt ei mitään takaa. Enkä nyt sitä tarkoita, että yhteisöllisyys olisi mikään autuaaksitekevä asia, mutta ihan huomiona vaan.

      Palkkiotaso ja ansaintalogiikan hankaluus kyllä takaa sen, että lukemista inhoavat kriittiset ihmiset löytävät kyllä paremmat paikat puoluepolitiikasta tai taksikuskeina.

      Minäkin olen todennut sen, että kovin suurta eroa ei synny siitä kirjoittaako blogiin vai pieneen lehteen, ja pidän tietysti kovasti blogista, koska se on täysin itsenäinen alusta. Se on myös turva. Aikana ennen nettiä saattoi vielä sellainen pelko kalvaa, että entä jos käy niin ettei saakaan juttuja enää julki. Nyt ei tarvitse sitä pelätä. Saa ihan varmasti.

  7. Juha Haataja says:

    Tämähän oli vallan oivaltavaa pohdintaa ja kommentit mitä mielenkiintoisimpia. Ehkä tuo yhteisöllisyyden käsite omalta osaltani sietää kommentin, sillä toki tunnen olevani osa kirjojen lukijoiden yhteisöä, niitä ihmisiä jotka kirjan herättävät henkiin sen avatessaan, ja samalla myös osa kirjan olemassaoloa, sillä onko kirjaa olemassa jos sitä ei kukaan lue?

    Minulle netin sosiaalisen median toimintakäytännöt tykkäämisineen ja ihasteluineen ovat kovin vierasta puuhaa enkä koe olevani “yhteisöllinen” siinä mielessä kuin olettaisin (ainakin joltakin osin) termiä tässä käytettävän. En siis juurikaan kommentoi kirjablogien merkintöjä tyyliin “Olen esittänyt sinulle tunnustuksen blogissani” tai “Voi kuinka kiinnostavaa!”

    Mutta siinä mielessä yhteisöllisyys on hyvinkin totta, että lukiessani kirjablogeista löytyviä kirjojen esittelyjä, kirja-arvioita, kritiikkiä ja niihin liittyvää bloggaajan omaelämänkerrallistakin pohdintaa tulee usein saman tien laitettua kirja muistiin. Usein käyn sen saman tien Helmetistä varaamassa.

    Tästä kylläkin on seurauksena se, että kun kirjan sitten lopulta saan käsiini – ja vielä paljon myöhemmin luettua – en yleensä muista mistä sain vinkin kyseisestä kirjasta.

    Eli yhteisöllisyyttä kyllä, mutta pitkällä viiveellä, sillä kirjan hankkiminen ja lukeminen ei hetkessä tapahdu, ja tällä välin unohtuu se lähde mistä ajatus kirjan lukemisesta sai alkunsa. Kiitänpä siis kollektiivisesti – sanoisiko “yhteisöllisesti” – kaikkia niitä kirjablogeja jotka näitä vinkkejä vuosien varrella ovat tarjoilleet.

    Aikoinaan kirjoitin (ammattikirjallisuudesta) kirja-arvioita lehtiin, mutta silloin oli vähän toinen lähtökohta kuin nyt kun kirjoitan arvioita vain itseäni varten. Oikeastaan kyse ei ole enää kirja-arvioista sinällään, vaan muistiinpanoista ja satunnaisista ajatuksista joita kirja herätti. Ja sitten voin myöhemmin tarkistaa, olenko jonkin kirjan jo lukenut, ja mitä siitä silloin ajattelin, jos mitään. Kun arviot ovat netissä, voin tämän tehdä missä sitten olenkin. Jos joku muu arvioita sattuu lukemaan, ei se hirveästi harmita, varsinkin jos tätä kautta kyseinen teos löytää uuden lukijan itselleen.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Kirjallisuuden filosofiassa tuo näkymätön lukijoiden yhteisö alkoi olla jonkinlaisena aiheenakin. Kiinnostava paradoksi mannermaisessa ajattelussa kuitenkin on jatkuvasti ollut se kirjoitukseen pohjautuva tapa tarkastella tuota yhteisöä. Jos ajatellaan, että tuo nimetön ja kasvoton yhteisö nyt ainakin osin tulee pois yksityisyyden varjoista, syntyy erilaisia kohtaamisia kuin aikaisemmin. Kirja paljastaa lukijansa, kuten Penjami Lehdon Jäljen ääni -blogin mottona lukee. Samalla kun tuo yhteisö saa todella ääniä ja kasvoja (en pysty sanomaan noita sanoja yksikössä), paljon romantiikkaa rapisee myös pois.

      Yhteisöllisyys tietysti toteutuu kommunikaatiossa, jo siinä, että ihmiset jättävät julkisia viestejä toisilleen, vaikka niiden sisältö olisi “vaikuttaapa ihanalta kirjalta”. Tai tunne siitä, että kuuluu johonkin porukkaan. Jalkanen ja Pudas sanovat kirjabloggaajien suhtautuvan yhteisöllisyyteen eri tavoin – haastatteluaineistosta ilmenee, että toiset mieltävät itsensä tiiviistikin yhteisön jäseninä, toiset eivät oikeastaan.

      Kirjablogi lukupäiväkirjana ja muistiinpanoalustana on ilmeisen käytännöllinen. Minä en ole koskaan ollut niin fiksu, että tekisin säännöllisesti muistiinpanoja lukemistani kirjoista.

  8. Maaria Pääjärvi says:

    Ja tämäkin juttu, ei tosin kirjablogista, vaan Tommi Melenderiltä:

    http://antiaikalainen.blogspot.fi/2013/06/mita-ajatella-kirjablogeista.html

  9. Ripsa says:

    Maaria,

    mietin kommenttiani siitä ajatuksesta että blogi on julkinen ja yksityinen kirje jostain kirjasta. Siis kun on kyse kirjablogista.

    Nyt on enää vain kysymys siitä, kehittyykö nettiin kritiikkisaitteja, joissa olisi kritiikkejä. Jos ne korvautuvat blogeilla, niin on mahdollista että vapaus kasvaa. Vapaus merkkirajoista ja vapaus aiheen käsittelyssä.

    Sen lisäksi pitää vaatia ja vaalia tasoa.

    Periaatteessa kaikkien kukkien pitäisi kukkia. Mutta jos ajattelen että kyse on kirjallisuuden edistämisestä, niin kaikki kukat eivät tykkää toisistaan ja jotkut tuhoavat semmoiset, jotka eivät jaksa torjua tunkeilijoita, olivat ne sitten hyönteisiä tai toisia kasveja.

    Ehkä Melender ajatteli että kirjablogi on sen verran kirjava alue, että hän ei käsittänyt, miksi sinä aloitit niiden miettimisen? Mutta toisaalta: jos joku olisi selvää ja yksinkertaista, miten sitä sitten miettisi?

    • Maaria Pääjärvi says:

      Taso tapahtuu itsestään. Tietysti hyviä juttuja ilmestyy paljon, ja niitä jää jatkuvasti huomiotta, mutta hyvät jutut myös saavat ansaitsemansa huomion ja lukijat. Huonon ilmestymisestä ei sikäli tarvitse olla huolissaan.

      Tuo kritiikkisaittihan on aika todennäköinen, luultavasti joku pähkäilee sellaisen mahdollisuuksia ja ansainta- ja rahoituslogiikkoja jossain. Se en kylläkään ole minä, tykkään nykyisestä vapaudestani aivan liikaa.

      Kiiltomatohan periaatteessa on sellainen, mutta aivan liian jäykkä, turhantärkeä, autoritaarinen ja ei-keskusteleva. Kiiltomato tuhosi omat mahdollisuutensa tuhoamalla keskustelupalstan. Siinä ei auta, että kritiikin perässä on lomake, jolla voi laittaa kommentin, ja jonka viesti on ynseä (heti pitää muistaa muka käyttäytyä hyvin! pyh).

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.