Kirjailija, älä ole ahkera

Maaria Ylikangas | August 18th, 2014 - 11:01

Liian ahkerat ja teossarjoja laativat kirjailijat hillitkööt itsensä, kehottaa Taiteen edistämiskeskuksen kirjallisuustoimikunta.

Taiteen edistämiskeskuksen kirjallisuustoimikunta on ottanut kantaa kirjallisuuden apurahoihin. Kesäkuussa julkaistiin ensi vuoden kirjallisuuden taiteilija-apurahojen saajat. Samassa tiedotteessa kirjallisuustoimikunta linjaa kirjallisuutta seuraavasti:

Kirjailijat julkaisevat teoksia entistä tiheämpään tahtiin. Kirjallisuustoimikunta ei halua kannustaa kirjailijoita nopean kirjoittamisen kulttuuriin, sillä se saattaa johtaa siihen, että teokset julkaistaan keskeneräisinä.

Vaikka monet lukijat suosivat sarjakirjallisuutta, kirjallisuustoimikunta haluaa suunnata tukea ennen muuta yksittäisten teosten kirjoittamiseen.”

Kirjallisuustoimikunta kantaa tällä tavalla huolta kirjan kulttuurista kokonaisuudessaan. Yleisen käsityksen mukaan liian nopea julkaiseminen heikentää kirjallista laatua. Keskeneräisyydestä puhumisella on useita erilaisia hahmoja: joko valitetaan kustannustoimittamisen puutetta tai julkaisemisen helppoutta.

Kuka julkaisee liian usein: Henriikka Tavi sai kolmivuotisen apurahan, vaikka 12-projektin runokirjatusina runsaassa vuodessa on epäilemättä ennätystahti. Tietysti esimerkki on huono, koska kyse on käsitetaiteellisesta teosta.

Julkaisutahti ei suoraan tarkoita edes kirjan nopeaa työstämistä. Usein on käynyt niin, että monta tekijän pitkäänkin työstämää käsikirjoitusta, jotka on mahdollisesti vielä luettu, kommentoitu ja toimitettu monta kertaa, on vaan julkaistu muutaman kuukauden tai vuoden väliä toisistaan.

Suurin yksittäinen asia, joka vaikuttaa teoksen keskeneräisyyteen – tai sellaisesta puhumiseen – on teoksen estetiikka. Olen kuullut huudeltavan kustannustoimittajaa teokselle, joka ei ole keskeneräinen, vaan voinut käydä kommentoitavana useita kertoja, ja jota on saatettu työstää vuosikausia. Teoksen estetiikka ei ole vaan valjennut moitiskelijalle. Huonosti tehtyjä kirjoja toki ilmestyy, mutta tästä keskeneräisyyskysymyksestäkin olisi varmaan syytä puhua jollain muulla kuin vihjailujen tasolla. Jos edes keskeneräisyydestä moittiva kriitikko joskus selvittäisi mistä vaikutelma syntyy ja miten se kirjassa ilmenee.

Mutta mitä sitten merkitsee se, että taidetta aletaan rajata etukäteen? Tietysti se ohjaa työskentelyä. Yleensä taiteenalan tilanteesta huomauttelu on meillä jäänyt erilaisten kilpailuraatien harteille, mutta apurahoja myöntävät tahot ovat antaneet päätöstensä puhua.

Lausumallaan kirjallisuustoimikunta rajaa kirjallisuuden kenttää juuri sieltä, missä se on alkanut etsiä kohtaamispintoja muiden taiteiden kanssa.

Muissa taiteissa paljon tutkittu performatiivisuus ja väliaikaisuus eivät ole tervetulleita kirjallisuuden kentälle. Jokainen kirjoittaja tietää, että vikkelyydellä ja hitaudella on erilaisia funktioita, ja molemmilla tavoilla voi saada aikaan hyvää jälkeä. Julkaisunopeudellakin voi olla etunsa: niin kirjallisuuden jänteessä, sen kyvyssä osallistua aikaansa ja marginaalisemmin kovan luokan konseptualismissa, aseemisessa kirjoituksessa tai visuaalisessa runoudessa tai esiintyvässä runoudessa (tai jopa proosassa). Käsitetaiteellinen työ usein ja väistämättä perustuu erilaisille teoille tai periaatteille, jotka eivät välttämättä tuota ns. hyvää teosta.

Nopealla työskentelyllä ja julkaisuvauhdilla ja kaikenlaisella sarjallisuudella kuitenkin tulee olla tilaa sillä taiteellisen vapauden alueella, joka myös kirjallisuudelle, taiteena, kuuluu. En pysty kuvittelemaan niitä tapoja, joilla kirjallisuus voi vielä käyttää nopean ja sarjallisen työskentelyn keinoja. Paska on aina paskaa, mutta sitäkään ei tarvitse torpata ennakolta.

Länsimaisen modernismin lunastaman taiteen vapauden olennainen periaate on antaa sonnan tapahtua. Rahoittajat voivat aina jättää tuetta sellaisen kirjallisuuden ja kirjailijan, jonka tekotavat ja työ eivät heitä miellytä. Päätökset tehdään tapauskohtaisesti. Mutta on aivan eri asia ohjata taiteen tekemistä. Viesti kentälle kuuluu: toimeentuloa ei ole luvassa, jos julkaisutahti on liian nopea tai jos on omistautunut kirjoittamaan sarjaromaaneja, joita kirjallisuustoimikunta pitää lukijoiden kosiskeluna.

Vielä suuremmalla syyllä kuin näen kritiikin viime kädessä taiteen mahdollistajana ja yhteistyökumppanina, en sen tyrmääjänä, näen apurahatoimikunnat taiteen mahdollistajina. Siksi on hyvin vaikea ymmärtää mitä ihmettä kirjallisuustoimikunnan mielessä on liikkunut, kun se on alkanut rajata tietynlaisia työskentelytapoja epäsuotaviksi apurahojen hakemisessa. Teko kaventaa taiteen mahdollisuuksia marginaaleissa, ei suinkaan avaa niitä.

16 kommenttia

  1. Lassi Kämäri says:

    “Kirjailijat julkaisevat teoksia entistä tiheämpään tahtiin. Kirjallisuustoimikunta ei halua kannustaa kirjailijoita nopean kirjoittamisen kulttuuriin, sillä se saattaa johtaa siihen, että teokset julkaistaan keskeneräisinä.”

    Ilmeisesti kirjallisuustoimikunta ei tunne myöskään ajan trendejä kritiikissä: juuri keskeneräinen on nyt hyvää ellei parasta.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Kun vielä joku tosiaan muotoilisi, mitä se “keskeneräinen” tarkoittaa 1) yleisesti, 2) erityisesti.

      • New Ton says:

        Yleinen keskeneräisyysteoria käsittelee vetovoimaa; täydellisen mielikuvavastaavuuden käsitettä. Keskeneräisyysteorian mukaan valmiit teokset näyttävät samanlaisilta paikoillaan pysyvän ja tasapäisen havaitsijan mielestä. Tai sir ei joo. Olkoon kappaleen paikka asemalaiturilla.

  2. Onneksi suomalaiset eivät päässeet “kieltämään” tai “ehkäisemään” Georges Simenonin kirjoitustapaa. Olisivat jääneet Maigretit syntymättä, jos meikäläinen kirjallisuustoimikunta olisi pistetty asialle hyvää taidetta metsästämään. Simenon kun kirjoitteli romaanin parissa viikossa parhaimmillaan – ja tuliko edes “paskaa”?

    • Maaria Pääjärvi says:

      Ymmärrän kyllä sinänsä tuon kysymyksen hankaluuden. Jos kerran kirjailija pystyy kirjoittamaan myyvän kirjan kerran viikossa, hän tuskin tarvitsee minkään toimikunnan suosiota.

  3. Saattuuhan se kohdalleen, kun on julkaissut kolmena viime vuonna peräkkäin “Sivullisia”, “Kesäpäivän” ja “New Yorkin Lentävän suomalaisen”. Ymmärrän täysin, että ahkeruudesta pitää sakottaa, joten kun jätän runokokoelman “Se mikä jäi sanomatta. Sanomalehtirunoja” julkaisematta, puolivuotinen kolahtaa tilille – miinus pakolliset eläkemaksut tietysti.

    Omat laatukriteerinsäkin kaksivuotinen kirjallisuustoimikunta on jonkun ymmärrettäväksi kehitellyt, mutta todellisia lukuja toimikuntakaan ei voine jättää käsittelemättä, vaikka sitten kiistääkseen ne. Nämä luvut on lähetetty myös kirjallisuustoimikunnan tiedoksi, mutta minkäänlaista palautetta tai kommenttia ei ole tullut: http://jounitossavainen.blogspot.fi/2014/08/se-mika-jaa-sanomatta-savon-sanomat.html

    • Maaria Pääjärvi says:

      Kyllä, Jouni, muistan nuo keskustelut parin vuoden takaa ja näyttää tosiaan käyneen ennakoidulla tavalla. Toivotaan, että tässä näkyy korjausliikettä, eihän se ole ensi vuonnakaan kuin päätöksistä kiinni.

      • Sama neuvottelukunta, joka nimittää seuraavat kaksivuotiset toimikunnat, istuu kuitenkin vuoteen 2016 Taiteen edistämiskeskuksessa. En tiedä, onko tämänkään keskustelun viesti mennyt perille Vuorikadulla, ainakaan jäätävä hiljaisuus ei viittaa siihen. Sellaista juttua kuitenkin liikkuu, että seuraavaan kirjallisuustoimikuntaan tulee 10. jäsen siksi, että eivät esimerkiksi muut kuin suomenkieliset – eli/tai itäsuomalaiset -, vaan ruotsinkieliset tarvitsevat toisen edustajan.

  4. Joona says:

    Tuli mieleen, että jonkun keskeislyriikattoman gogeellisen kirjan meininki voi tuntua toki tyhjänpäiväsemmältä ja sitä kautta keskeneräiseltä jonkun asiaan vihkiytymättömän brutaalin mielessä.

  5. Sami Liuhto says:

    Arvostelija sanoi Parnassossa, ettei Teoksen julkaiseman Leena Parkkisen toista romaania voinut oikein arvostella, kun se oli niin keskeneräinen, joten ainakin Teos-kustantamolla kustantannustoimittaminen tarvitsisi lisäpuhtia, ettei pääsisi raakileita ulos.

    Teoksen lisäksi WSOY:ltä tulee huonosti kustannustoimitettua kirjallisuutta. Sofi Oksasen Puhdistus oli raakile ja kuulemma, en ole lukenut, tämä uusin se vasta raakile onkin.

    Eli ongelmia tosiaan on, ainakin Teoksella ja WSOY:llä, ja kyllä sitä raakaa tulee joltain Otavaltakin myös aikana Hannu Mäkelän työpäiväkirjojen jälkeen.

    • Maaria Pääjärvi says:

      On mahdollista, että olet oikeassa, Sami. Saatat olla oikeassa jopa kirjallisuustoimikunnan mielestä. Ei ne isojen-keskisuurtenkaan kustantamoiden romaanit välttämättä mitään hääviä kamaa ole ja nopeasti tehtyjä. Munkaltaista konservatiivia tietysti sapettaa kun on semmoset paukut, että parempaakin voisi tehdä.

      Myös käännöksissä (ihan noilta isoilta kustantamoilta) olisi jopa keskisuuren huolittelukierroksen varaa, ellei ne sitten ole niin huonoja alunperinkin, että kääntäjä ei kehtaa korjailla niitä enempää.

  6. Phaas says:

    Kun yritin ymmärtää mitä toimikunnan mielessä on liikkunut, tuli mieleen lähinnä huonosti muotoiltu yritys kumota oletus siitä, että toimikunta palkitsisi tiuhasta julkaisutahdista. Sarjat ja keskeneräisyys eivät tosin siihen liity varsinaisesti.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Ehkä kyse on juuri tuosta. Asia on huonosti muotoiltu ja lisäksi tosi kummallisessa paikassa. Toimikunta ei välttämättä ajatellut loppuun asti miten nuo pari pikku virkettä voi tässä kontekstissa ymmärtää, mutta olisi varmaan pitänyt.

  7. Putte Wilhelmsson says:

    Höpö höpö. Tuula Kallioniemi, Eppu Nuotio. Siis miten Taiteen edistämiskeskuksen ulostulo jonkin jäsenen ajatuksin näkyy näissä päätöksissä? Itse kiinnitin enemmän huomiota ysärisukupolven hesalaisiin runoilijoihin, jotka näyttävät juuttuneen tukirahojen imureiksi, vaikka ahkerampaa, kunninahimoisenpaa ja kiinnkistavampaakin kirjallisuutta voisi ehklä tukea.

  8. Dora E. says:

    Jospa kyse ei olekaan muodon keskeneräisyydestä vaan sisällön tyhjyydestä? Joitakin nuoria kirjoittajia vaivaa minusta se, että lahjoja on muttei oikein sitä lähdettä, josta ammentaa joka vuosi kiinnostavia aiheita. Tulee tyhjästä nyhjäisyn maku. Ehkäpä toimikunnalla on ollut mielessä, että joidenkuiden tuotanto hyötyisi siitä, että välillä on pakko poistua leivän perässä tutkimaan muutakin maailmaa kuin päänsisäistä.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.