Kirjailijan valinta – Pinxinmäen taidenäyttely Sysmässä

Penjami Lehto | July 15th, 2016 - 21:00

Viime kesänä henkiin herätettyyn Pinxinmäen kesänäyttelyyn – aiemmin Suvi Pinx – liittyy paljon nostalgian kultaamia muistoja. Lapsuuteni hiekkalaatikkoa ei kuitenkaan enää näy Sysmän Suopellossa, Pinxinmäellä. Ehkä se on siirretty kotiseutumuseoon diginatiivien ihmeteltäväksi. “Katsokaa, lapset! Kun isä oli pieni ei ollut muita leluja kuin laatikollinen hiekkaa pihalla.”

Taidenäyttelyn pihapiirissä lapsia ilostuttaa nyt lampaat. Pihassa kaikki lukutaitoiset voivat myös tavailla painavia sanoja. Sakari Peltolan kiviveistosinstallaatiossa on 60 punaiseen graniittiin hakattua sanaa. Kirjo on laaja: vaihtoehtoja löytyy ‘onnesta’ ‘raivoon’. Sanat reunustavat polkua suurimpaan näyttelytilaan, jossa on esillä Pinxin tämänkesäinen pääteema, “Kirjailijan valinta”.

Yksitoista kirjailijaa on valinnut nykytaiteilijasuosikkejaan. Hyvä idea – eikä pelkästään siksi, että Sysmä on profiloitunut kirjakylänä. Tunnetut kirjailijat – mm. Kari Hotakainen, Laura Lindstedt, Leena Lehtolainen ja Sirpa Kähkönen – lisäävät taiteen huomioarvoa. Kynnys madaltuu mökkikansalle, kun näyttelyn kokoonpanoon on vaikuttanut dekkarikuningattaren ja kahden Finlandia-voittajan lisäksi myös televisiosta tuttu hauska mies Tuomas Kyrö.

IMG_0279

“Ilves” – Riikka Helminen, 2012

Kyrön taiteilijavalinta on Riikka Helminen. “Lämpimästi kylmästä teräksestä syntyneet eläimet sopivat kaltaiselleni allergikolle mainiosti”, kirjoittaa Kyrö esittelytekstissä. Ilves vaikuttaa vaanivan näyttelyhuoneen toisella puolella seisovaa vasikkaa. Helmisen teräksisissä eläinveistoksissa on kiiltoa, ehkä ohut lakkakerros, joka valon osuessa elävöittää hahmoja. Eniten huomaan kuitenkin pitäväni kauniilla tavalla rosoisesta hitsausjäljestä. Ehkä takauma lapsuuteen: aikoinaan isovanhempieni kanssa Pinxissä käydessäni setä oli joskus mukana. Taideteoksia hän ei juurikaan kommentoinut – mutta veistosten hitsaussaumat Rauman telakalla nuorempana työskennellyt mies katsoi aina tarkkaan.

* * *

Myös kirjailija Leena Parkkinen on valinnut veistoksia, joissa käsityöläisyys ja materiaalisuus korostuvat. Paavo Halosen puisista joutsenista yksi on punottu kokonaan pihlajahelmistä. Kuten Parkkinen toteaa: “Kun rakentaa niin sitkeästä puusta jotain niin kevyttä kuin joutsen on pakko olla jonkun ison äärellä.” Vaikka Halosen joutsenet kaipaisivatkin enemmän tilaa ympärilleen – ja kenties huoneen ilman seinille ripustettujen teosten taustahälyä – ovat joutsen ja pihlaja aiheita, joita on helppo lähestyä ja jotka sopivat mainiosti luonnon helmaan Pinxinmäelle.

Pinxin kaltaisissa paikoissa taiteella on hyvä olla riittävästi tarttumapintaa. Suomalaisilla kesänäyttelyillä on tärkeä rooli niin taiteen vastaanoton horisontin ylläpitämiseen kuin sen laajentamiseen. Toki Pinxinmäellekin tullaan matkan päästä nauttimaan taiteesta aivan kuten mihin tahansa galleriaan, mutta sinne poiketaan myös kauppamatkalla: samalla reissulla kun haetaan makkarat ja saunaoluet – kenties on vaihdettu mökkiverkkarit kaupunkihousuihin, kenties ei.

Voikin olla, että monelle kävijälle Pinx on niitä harvoja kontakteja taiteeseen. Ja todennäköisesti tänäkin vuonna se on myönteinen sellainen. On hyvä, että Pinxinmäen näyttelyssä kirjailijat eivät ole pyrkineet kuraattoreiksi, nostamaan esille uusia suuntauksia tai ensisijaisesti herättämään kysymyksiä nykytaiteen tehtävistä. Heidän valinnoissaan korostuu positiivisella tavalla henkilökohtaisuus: teosten saateteksteissä kukin kirjailija kertoo, mikä tekee valitusta taiteilijasta ja tämän tuotannosta merkityksellisen kirjailijalle itselleen.

* * *

Kirjailijat kertovat valinnoistaan, mutta toisaalta teoksetkin valitsijoistaan. Myönnän hieman yllättyväni, kun näen Matti Röngän näyttelyyn valitsemat Teija-Tuulia Aholan teokset. Naiivit stereotypiani saavat tervetullutta kyytiä: Viktor Kärpän hahmon luoneen dekkarikirjailijan taidesuosikissa korostuvat herkät luontoaiheet ja koristeelliset kuvat. – Tarkemmin ajateltuna siinä ei ole mitään yllättävää. Aholan töissä on harmoniaa ja kauneutta, juuri sitä minkä menettämisestä tai poissaolosta rikostarinat syntyvät.

Rönkä kirjoittaa: “Joka päivä kotona ollessani istun ja katson Teija-Tuulia Aholan vanhaa työtä “Punahilkka”. Siinä tyttö kulkee valoisassa ja varjoisassa metsässä ja kaukaa häntä tarkkailee susi, ilmeettömänä mutta sutena.” – Ajattelen dekkarikirjailijaa kotonaan kahvimuki kädessä, katsomassa taulua, lipuen mietteissään välillä saalistajan, välillä tämän uhrin osaan – rikostarinan peruselementit monenlaisine lähtökohtineen ja motiiveineen ovat vahvasti esillä.

Näyttelyssä moni kirjailija kertoo tuntevansa valitsemansa taiteilijan, mainitsee tämän jopa ystäväkseen, Rönkäkin. Pinxinmäellä näytteillä ei olekaan pelkästään taideteokset vaan myös kirjailijoiden katseet, jotka tarkastelevat teoksia yleisön rinnalla. Ja kun kierrän näyttelyä, minun on välillä vaikea erottaa kumpaa katson, teosta vai kirjailijan siihen kirjoittamaa näkökulmaa. Mitä henkilökohtaisemmin kirjailijat teoksista kirjoittavat, sitä hallitsevampana tuntuu heidän läsnäolonsa.

* * *

Jos Rönkä yllättää minut, niin tekee myös kirjailija Kimmo Oksanen. Hän on valinnut kaksi taiteilijaa. Kummankin hän on tuntenut kauan, Heli Hiltusen lapsuudestaan saakka. Hiltusen pigmenttivedokset katsovatkin ajassa taaksepäin: mustavalkoiset valokuvat saavat vedostuksessa uusia sävyjä ja tasoja – säkenöivää tähtipölyä laskeutuu ajan patinoiman kirjan aukeaman päälle, vanhassa valokuvassa valo pisaroi rannalla istuvan naisen ympärillä, utuinen mökki asettuu keskelle sinkoilevaa energiakenttää. Taide paljastaa tasot, joita emme näe tai emme osaa nähdä.

IMG_0329

“Varhain” – Urpu-Elina Korhonen, 2016

Oksasen toinen valinta on se, joka minut yllättää. Kun katsoo Urpu-Elina Korhosen maalauksia – yrittäen myötäelää Oksasen mahdollista katsetta – huomaa yhtäläisyyksiä Hiltusen teoksiin. Ensin kaikki vaikuttaa päinvastaiselta: Hiltusen mustavalkoiset vedokset ovat teknisesti huolellisesti toteutettuja, kun taas Korhosen häikäisevän värikkäissä maalauksissa ei jäljestä päätellen ole tyydytty käyttämään sivellintä ja maalausveistä, vaan väriä on levitetty muullakin tavalla, ehkä kankaanpalalla tai kämmenensyrjällä. Mutta molemmissa kuitenkin on läsnä jonkin toisen tason tuominen näkyväksi: Korhosella se on ekspressionistinen tulkinta, jossa maailman värit saavat hehkunsa taiteilijan omasta kokemuksesta.

Outoa, etten tajua sitä heti. Ehkä keltaisen ja oranssin täyttämät maalaukset vetävät niin voimakkaasti puoleensa, että en kunnolla kiinnitä huomiota taiteilijan nimeen. Ja sitten: olenhan minäkin tuntenut Urpu-Elinan!  – Vai Urpun? Joskus 90-luvun alkupuolella asuimme samassa opiskelijayhteisössä Kortesuon kartanossa, Jyväskylässä. Silloinkin hän maalasi, mutta en kyllä muista, että olisin nähnyt töitä missään näyttelyssä.

Olen kuvitellut näyttelyä kulkiessani tavoittavani kirjailijoiden tavan katsoa heidän valitsemiaan teoksia – ja nyt yhtäkkiä minulla on vaikeuksia löytää omaani. Taiteilijan ekspressionistinen tyylikin alkaa turhauttaa: värimassan tilalle kaipaisi yksityiskohtia, avaimia ymmärtää ja tulkita henkilöä ja tämän myöhempiä elämänvaiheita. Mutta toisaalta: nuo värit! Muistini riekaleista hahmottuu persoona, joka ei ole ristiriidassa parikymmentä vuotta myöhemmin tekemänsä maalauksen kanssa. Ja on hauskaa, että kauan sitten omasta elämänpiiristä erkaantuneisiin ihmisiin törmää yllättävissä paikoissa.

* * *

Oksasen taiteilijavalinnoissa tunne vaikuttaa ensisijaiselta, kun taas kirjailija Jari Järvelä kaipaa myös tarinaa. Taiteilijavalintansa teoksista hän kirjoittaa:“Työt pursuavat yksityiskohtia ja niissä on vahva jännärimäinen lataus. Rakkaus ja kuolema yhdistyvät, samaten elämänilo ja hengenvaara. Toista ei ole ilman toista.” Sari Bremerin grafiikoissa todellakin on tarinallista dramatiikkaa: kissapedot vaanivat, paratiisin käärme on napannut linnun leukoihinsa, kuu loimottaa oranssina pallona viidakon yllä.

Mieleen tulee etäisesti 1800–1900-lukujen vaihteessa maalanneen Henri Rousseaun viidakkoaiheet – tosin siihen assosiaatioon riittää, kun joku vain mainitseekin sanat ‘viidakko’, ‘kissapeto’, ‘taide’. Tarinan muodostumisen kannalta oleellinen ero on näkökulma: Rousseaun maalauksissa katsoja on usein sijoitettu samaan tasoon kuin viidakon eläimet, tapahtumien keskipisteeseen, kun taas Bremerin töissä viidakko kuvataan etäämmältä – hänen grafiikkansa eivät esitä pelkkiä suljettuja kohtauksia, vaan ovat osia laajemmista kokonaisuuksista, joiden draaman kaaresta kuvatut näkymät antavat viitteitä. Ja juuri siitä kirjailija löytää yhtymäkohtia omaan työhönsä.

IMG_0339

“Me ajatellaan sua jouluna” – Tuomas Korkalo ja Ninni Korkalo, 2015 (taustalla videoteos “Anonyymit onnelliset”)

Suoraa tarinankerrontaa näyttelyssä edustaa videotaide. Kirjailija Katja Kettu on valinnut Tuomas & Ninni Korkalon videoteoksen Anonyymit onnelliset. Kun näkee värikkään kommandopipon suojiin kätkeytyneen puhujan etäältä, kuulematta vielä ääntä, ei oikein tiedä mitä pitäisi odottaa. Ketun räväkän tyylin tuntien mitä tahansa: viime keväänä pari ysiluokan oppilastani järkyttyi lukiessaan Kätilöä. Ensiksikin siksi, että romaanista löytyy läjäpäin lappilaisia rivouksia. Mutta ehkä vielä enemmän heitä järkytti ajatus siitä, että “äiti lukee tällaisia kirjoja!”.

Vaan taas positiivinen yllätys: Tuomas ja Ninni Korkalon videoteos onkin ilahduttava. Huppupäät kertovat tarinoita onnellisista tapauksista, niistä kerroista, kun erilaisuuden kohtaamisessa ei ollutkaan läsnä negatiivisia ennakkoluuloja. Valitettavan yleiseksi muotoutunut anonyymiyteen verhoutuva vihapuhe jää tällä kertaa toteutumatta – tilalla on anonyymia onnellistuttavaa puhetta. Ja toisaalta videota katsellessaan on kylmäävää ajatella, että juuri tähän suuntaan nykyinen ilmapiiri on kehittymässä: sosiaalisessa mediassa suvaitsevaisuudesta puhujat alkavat pian olla pakotettuja valitsemaan anonyymiyden, niin kärkkäästi vihapuheen lietsojat ovat heidän kimpussaan.

* * *

Myös kirjailija Laura Lindstedt on valinnut näyttelyyn videotaidetta. Mika Taanilan videoteos My Silence (2013) on koostettu Louis Mallen elokuvasta Ilta Andrén kanssa. Se on leikattu niin, että pääosin henkilöiden puheeseen perustuvasta elokuvasta on jätetty pois kaikki ne kohdat, joissa on – puhetta. Lindstedt kirjoittaa: “Viehätyn valtavasti ajatuksesta, että valmiista, kanonisoidusta taideteoksesta poistetaan se, mikä siitä on klassikon tehnyt, ja katsotaan mitä sitten tapahtuu.”

Näyttelijät ovat koko ajan sanomaisillaan jotakin – tai juuri sanoneet. Pelkistä eleistä, ilmeistä ja ennen aiottuja puheenvuoroja tehdyistä sisäänhenkäyksistä muodostuu nopeuden leikkausten sarja, jossa henkilöt on heitetty irti alkuperäisestä kehyksestä. Kuin tennisottelusta olisi poistettu pallo ja jäljellä olisi vain pelaajien liikkeet ja lyönnit. – Itselleni riittää Taanilan teoksesta pelkkä idea, mutta kun olen lähdössä pois videon vielä ollessa kesken, mukana oleva poikani haluaakin katsoa sen loppuun. Ihmettelen syytä. “Tää on hauska. Nuo sedät näyttää niin hassuilta.”

Todellakin. Etsiessäni jotakin ihmisyyteen ja taiteeseen liittyvää eksistentiaalista lähestymistapaa olen unohtanut sen ilmeisimmän, koomisuuden.

* * *

“Jyrki Siukonen on mielestäni syvästi kiinnostava, omaperäinen ja taiteen logiikkaa etevästi käyttävä taiteilija-filosofi”, kirjoittaa kirjailija Sirpa Kähkönen omasta taiteilijavalinnastaan. Pinxinmäellä Jyrki Siukoselta on näytteillä 25-osainen kokonaisuus  Me olemme tulevaiset, me olemme menneet” (1986–2016). Valokuvat ja kollaasit muodostavat yhdessä käsitetaideteoksen, joka haastaa katsojaa pohtimaan ihmisen ja luonnon suhdetta, rakenteiden tuottamaa elämää kontrolloivaa totalirismia, menneisyydestä käsin selittyvää tulevaisuutta.

IMG_0320

“Me olemme tulevaiset, me olemme menneet” (osa teoskokonaisuudesta) – Jyrki Siukonen, 1986–2016

Teoksen osista hallitsevin on suuri perhosista ja ötököistä piirtyvä teksti “WE ARE”. Sen alapuolella on valokuvia lentokenttien kuljetuskalustosta. Paikkoja, joissa valtavat määrät hyönteisiä ruhjotaan nousuissa ja laskuissa kuoliaaksi. Siukosen teoksen edessä ajattelen, kuinka ihminen estetisoisi luontoa samanaikaisesti kun aiheuttaa tuhoa. Toisaalta näyttelyssä ollessani teksti “WE ARE” tuo mieleen Brexitin – siksi, että samana aamuna luin pitkän artikkelin EU:sta eroamisen vaikutuksista Britanniassa. Ja alkaessani eilen kirjoittaa tätä juttua, jalkapallon EM-kisojen finaali tuoreessa muistissani, tuo perhosin kirjoitettu WE ARE nyrjähti oudosti muistuttamaan gammayökkösten invaasiosta Stade de Francen nurmella.

Tänään, kun on seurannut uutisia Ranskan Nizzan järkyttävästä terrori-iskusta, suhteeni tekstiin muuttuu jälleen. Se tuntuu irtoavan alkuperäisestä kontekstistaan universaalilla tavalla lohduttavaksi lauseeksi. Käsitetaide – toki taide yleensäkin – täydentyy tulkinnaksi katsojan omassa kokemuksessa. Ja kun kokemusmaailma saa uusia sävyjä, muuttuu tulkintakin.

* * *

Kähkönen kaipaa taiteelta älyllisiä haasteita. Hieman samoissa ajatuksissa on Kari Hotakainen, mutta hän etenee vielä pidemmälle ollessaan onnellinen siitä, ettei tajua valitsemansa Anna Tuorin teoksia. En tiedä tarvitseeko Tuorin maalauksia varsinaisesti ymmärtääkään, vaikka on niiden salaperäisissä kuvissa outoa tunnistettavuuttakin: esimerkiksi teoksessa “Some Remain So II” idyllinen vuoristomaisema hätkähdyttää, koska sen keskellä vaikuttaisi olevan vuoristorata. Samalla se tuntuu itsestäänselvydeltä – aivan kuin sanoja ja kuvia prosessoiva alitajunta tuhahtaisi: “Tietenkin vuoristorata sijaitsee vuoristossa!”

Kirjailijoita tuntuu kiehtovan alitajunta ja mysteerit. Kirjailija Pia Pesonen kirjoittaa taiteilijavalinnastaan: “Makkosen visuaalisuus on hänen omansa. Hänen värinsä, vetonsa ja ennenkaikkea omalaatuinen ohut viivansa, joka viimeistelee ja sulkee tarinan, ei voi jättää katsojaa muuhun kuin hirveään epävarmuuden tilaan: ymmärrän, mutta en ymmärrä. Se on merkittävän taiteen ja taiteilijan tunnusmerkki.”

Itse en innostu Petri Makkosen töistä yhtä paljon kuin Pesonen, vaikkakin niissä on herkullisia yksityiskohtia – esimerkiksi “Exact Infinity”-nimisen maalauksen kylpyammeessa majailevat mitkä lie Pokemon-hirviöt ovat mainioita. Pesosen näkökulma taiteeseen ja sen ymmärtämiseen on kuitenkin osuva: tärkein askel haasteellisempien teosten äärellä on juuri oman epävarmuutensa hyväksyminen. Ja vähitellen tuosta epävarmuuden tilasta oppii nauttimaan.

* * *

Jos olisin ostamassa Pinxinmäeltä taidetta, saattaisin hyvinkin päätyä Leena Lehtolaisen taiteilijavalinnan Viggo Wallensköldin maalauksiin. “Keittiöni ilo on puolestaan teos  Anatolij D. Mbdrinov – sienitieteilijä, kuvitettu elämäkerta salaperäisestä siententuntijanerosta. Sen reseptejä en noudata. Sen sijaan avaan satunnaisen aukeaman, luen pätkän, katson kuvaa ja hihittelen itsekseni. Hyvä huijaus on aina parempi kuin tylsä totuus”, kirjoittaa Lehtolainen.

IMG_0292

Viggo Wallensköldin maalauksia ja kuvitettu teos sienitieteilijä Anatolij D. Mbdrinovista

Samaa olen tehnyt minäkin. Herkkutattien metsästyskausi on taas alkanut Sysmässä, ja opus omituisesta sienitieteilijästä on ollut minulla mökkilukemisena. Valitettavasti kirjassa on vain pieniä katkelmia Mbdrinovin teoksista, joista erityisesti 800-sivuista suurtyötä Aikuistuvien sienten kehitys pienestä somasta pallosta kammottavaksi repaleiseksi olioksi, jota saattaa pelästyä mikäli kohtaa sen metsässä tai mikä pahinta – mikäli astuu sen päälle (1949) voi jo pelkän nimenkin perusteella arvioida mykologian proosalliseksi huipuksi.

Tietenkin Mbdrinov on fiktiota – kuten hänen teoksensakin. Wallensköld ei ole tyytynyt tekemään teossarjaa sienistä vaan on luonut kokonaisen maailman. Kuvataiteilijasta on tullut tarinankertoja.

* * *

Kokonaisuutena Kirjailijan valinta -näyttely jättää hyvän jäljen: valitsijoiden tekstit kasvattavat taidekokemusta, sillä kun yleensä käy näyttelyissä käydessään eräänlaista dialogia teosten kanssa niin nyt siihen osallistuu aina joku kolmaskin osapuoli. Silti vaikutelma ei ole meluisa tai muuten häiritsevä. Kirjailijat eivät ole kirjoittaneet teoksiin mitään ehdottomia tulkintoja, useimmiten paljastavan ainoastaan jotakin omasta mieltymyksestään valitsemansa taiteilijan kädenjälkeen ja ajatteluun.

* * *

Pinxinmäellä on esillä muutakin taidetta kuin Kirjailijan valinta -näyttely ja Sakari Peltolan graniittiveistokset. Kuvataiteilijoiden Jaana Rannikon ja Jarkko Rantasen teoksia on esillä piha-aitoissa, ja myös Turun taidegraafikot esittäytyvät kesänäyttelyllään.

Kesänäyttely on avoinna 14.8.2016 saakka, joka päivä klo 12–18. Tarkemmat tiedot löytyvät Pinxinmäen kotisivuilta ja lisää kuvia teoksista näyttelyn Facebook-sivuilta.

5 kommenttia

  1. Liisu says:

    Luin tämän Penjamin kirjoituksen Pinxin kesänäyttelystä. Voi sanoa, että hänellä on painava lasti, jossa on hänen oma kokemuksensa ja teoksen valinneen kirjailijan kokemus yhdistettyinä tietämykseen kirjailijasta ja hänen tuotannostaan. Lisänä tutkimus näiden välisistä yhteyksistä ja vaikutuksesta teosten valintaan.Itse en moisesta tehtävästä suoriutuisi. Mutta Penjami on suoriutunut loistavasti. Kunnioitukseni.

    Sinänsä tuo idea tuoda kaksi eri alojen taiteilijaa esille yhtä aikaa näyttelyn katsojien iloksi ja pohdittavaksi, on hyvä ja rikastuttava tekijä. Katsojan toimiessa kolmantena osapuolena saadaan aikaan kolme näkökulmaa kuhunkin teokseen. Mutta miten ne vaikuttavat toisiinsa? Ehkä siitä syntyy moniulotteisempi näkemys teoksesta kuin jos jokainen katsoja muodostaisi vain oman näkemyksensä siitä. Lukijakin tässä saa tavallaan kolminkertaisen annoksen taiteen tulkintaa. Ja Penjami on ottanut asiakseen selvittää, miten esillä olevan teoksen ja sen valinneen kirjailijan omat teokset korreloivat keskenään. Vaikuttaa siltä, että kukin kirjailija on valinnut teoksensa omiin teoksiinsa jollain tavoin kytköksissä olevien vaikutteiden pohjalta.

    Näinhän se menee, jokaisella on oma näkemys ja tulkinta omien kokemusten ja mieltymysten pohjalta.

    Kommentissaan Aleksiksen Tyhmiä ideoita– kirjoitukseen Penjami puhuu taiteen ymmärtämisestä mm. näin:”Toki maailmaa ja elämääkään on vaikea ymmärtää, mutta niissä kuitenkin on koko ajan läsnä jonkinlainen selittämistaakka. Pitäisi ymmärtää. Siksi tuollainen taidekokemus, jossa voi turvallisin mielin laskeutua ymmärtämättömyyden tilaan kokematta itseään mitenkään vaillinaiseksi, on aika tervehdyttävä.”

    Tuo on totta. Ihmisellä on kai sisään rakennettu tarve ymmärtää. Mutta mielestäni taiteen kohdalla ymmärtämisen voi heittää nurkkaan. Se on turhaa. Taide ei halua puhua järjen kautta. Mieluummin se vetoaa tunteisiin. Omia tunteitaankaan ei aina ymmärrä. Saati toisen ihmisen. Taide ei kaipaa ymmärrystä, sillä on vain toiveena, että se herättäisi edes pientä liikahdusta ihmisen tunne-elämässä. Lisäksi se haluaisi jollain tavoin laajentaa katsojan tai kuuntelijan kokemuspiiriä. Ei järjen, vaan tunteen puolella. (Vanha vitsi: kuuntelet satakielen laulua, jähmetyt paikallesi sitä ihailemaan. Se on sinusta kaunista. Ymmärrätkö sinä sitä laulua? Et kaipaa ymmärrystä, sinulle riittää se kuuntelu.)

    Joskus kuulee jonkun sanovan: minä en ymmärrä taiteista mitään, pidän sitä täytenä humpuukina!

    Ok. Hänelle se pysyy humpuukina niin kauan, kunnes hän jonain päivänä pysähtyy ja keskittyy katsomaan jotain teosta. Unohtaa asenteensa. Vain katsoo vaikka tuijottamalla. Keskittyy. Silloin voi tapahtua ihme, hän näkee yhtäkkiä teoksessa jotain tuttua. Ilahtuu. Ajattelee, tuossahan on selvästi hevosenpää. Riemastuu. Minähän ymmärrän! Siitä se alkaa. Kerta kerralta, kun teos tulee tutuksi hän näkee siinä enemmän ja enemmän. JOKU portti on raollaan nyt hänelle taiteen maailmaan. Ja jossain vaiheessa, paljon taidetta nähtyään, portit taiteen maailmaan voivat lennähtää selälleen. Ja hän näkee muutakin, kuin sen hevosenpään. Jonain päivänä hänelle jopa täysin abstrakti teos alkaa puhua ja hän huomaa ymmärtävänsä taiteen kieltä. Se rikastuttaa hänen elämäänsä huomattavasti. Näin se kai tapahtuu.

    Yleensä ihmiset etsivät taiteesta jotain tukikohtaa, joka on tuttua. Eräs nainen, muuan taiteilija kertoi, näki täysin abstarktissa työssä, ei hevosenpäätä, vaan kokonaisen kissan. Hän ilahtui niin, että osti tuon työn seinälleen.
    Kun joku sitten sanoi hänelle, ei siinä mitään kissaa ole, hän hermostui ja otti maalauksen tekijään yhteyttä ja kysyi, onko siinä kissa, vai eikö ole ja kuultuaan kielteisen vastauksen hän hermostui täysin ja vaati taiteilijaa maalaamaan siihen kissan. Niin tapahtui. Ja nainen oli tyytyväinen. (Tämä on tosi juttu).

    Joillekin, jopa jollekin taiteilijalle, voi taiteen portit pysyä kiinni. Voisi sanoa, hänelle ei ole tapahtunut taiteen kohdalla eräänlaista synbolifunktion heräämistä. Taiteilijan kohdalla se tarkoittaa sitä, että hän pysähtyy työssään asteelle, jossa pyrkii matkimaan luontoa mahdollisimman tarkasti. Ei mitään tulkintaa. Puu on puu. Järvi on järvi. Se riittää. Käden jälki voi olla taitavaa. Mutta, sanoi yksi taiteilija joka on ollut Suomen edustajana Venetsian Biennalessa, hän on käsityöläisen tasoa. Oma ilmaisu puuttuu. Oma ilmaisu on tärkeä.

    Mikä taiteen kokemisessa on oleellista, on se, että se vaatii katsekontaktia, tai riippuen taiteen lajista, joskus kuuntelemista ja pelkkää keskittymistä. Joskus kaikkia niitä yhdessä.

    Yleensä ottaen taide on elävä asia. Sillä on oma elinkaarensa. Se syntyy ja kuolee, niin kuin kaikki elollinen. Se saa elinaikanaan kokea kaikkia mahdollisia tunteita. Sitä ihaillaan, sitä vihataan, sen päälle syljetään, sitä rakastetaan. Taide, kaikki taiteenlajit, voivat aiheuttaa suuria tunteita, mutta ne voidaan myös sivuuttaa ilman mitään huomiota. Se on taiteelle sama kuin kuolema, Mutta joskus, oikeastaan aika usein, joku taide voi vuosien, vuosikymmenten, vuosisatojenkin jälkeen yntäkkiä nousta kuolleista.

    (Tällaisia ajatuksia sai Penjami Lehto heräämään mielessäni kirjoituksellaan Pinxin kesänäyttelystä. Pahoillani jos meni vikaan. Saa korjata ja olla eri mieltä. Toivottavasti tästä seuraa enemmänkin keskustelua.) Taide on yleensä ottaen tärkeä asia.)

    • Liisu says:

      Kirjoitin ylläolevan kiireessä ja “häirinnän” eli vieraiden läsnäollessa, en ennättänyt tarkistaa. Tulin juuri asioilta ja luin mitä virheitä siinä on. Huomasin, että puhun yksikössä silloin kun pitäisi puhua monikossa. Ja päinvastoin. Ja kirjoittaa nyt puolen kilometrin kommentti, onhan siinä jotain outoa!

      • Liisu says:

        Henkilökohtaisesti pidin valitsemistasi kuvista eniten siitä kelta-oranssisesta työstä (“Varhain” – Urpu-Elina Korhonen, 2016). Katse lepäsi siinä pitkään. Käynpä vielä sitä katsomassa.

  2. Liisu says:

    Korjaus:

    Kardinaalivirheen tein tuossa ensimmäisessä kommentistani siinä, että heti aluksi siitä lukija jos sitä nyt yleensä kukaan lukee) saa käsityksen, että näyttelyssä olisi vain kaksi kuvataiteilijaa ja kaksi kirjailijaa, vaikka siellä on tietystä osanottajia paljon, niin kuvataiteilijoita kuin kirjailijoita, jotka ovat saaneet tällä kertaa valita suurimman osan tekijöistä. Lauseet olisi pitänyt muovailla toisin. Syynä tähän 2×2 ilmiöön on, että käsittelin kommentissani koko kommentin ajan taidetta yhtenä kokonaisuutena, en eritellyt sitä yksittäisiksi teoksiksi.

    Pyydän anteeksi etten tarkentanut asiaa. Tämän enempää en aio puheitani oikoa.
    (Tuntuu nololta keskustella täällä vain itsensä kanssa. Olisi mukava kuulla toistenkin mielipiteitä mistä tahansa taiteisiin liittyvistä asioista, mikä niissä suututtaa, mikä ilahduttaa, mikä on taiteen tehtävä, tms.)

    Penjamille suuret kiitokset aiheen valinnasta ja hienosta kirjoituksesta! Sitä oli tosi mielenkiintoista lukea.

  3. Penjami Lehto says:

    Kiitos Liisu kommenteista, avauksesta, taidepuheesta!

    Tunne on tärkeää taiteessa, totta – ehkä tärkeintä, aivan kuten toteat. Toisaalta tuon tunnekokemuksen synnyssä on laaja kirjo erilaisia polkuja. Joku voi vaikuttua välittömästi teoksen väreistä, aiheesta, materiaalista tai vaikka koosta. Toinen tuo teoksen ääreen jonkin oman vahvan kokemuksen, jonka teos herättää henkiin – muiston, surun, rakkauden, ikävän, ilon. Mutta kyllä vaikuttumisen kokemus voi syntyä nimenomaan ajattelun ja ymmärtämisenkin kautta. Esimerkiksi jokin minimalistinen teos tai vaikka tuo postauksessakin mainittu käsitetaide: emootiota ei välttämättä synny ilman pientä pohdiskelua, vajoamista ymmärryksen/ymmärtämättömyyden tilaan.

    Mutta kyllä silloinkin taide tuottaa tunnekokemuksen. Vai olisiko turvallisinta sanoa vain ‘kokemuksen’? Varsinkin silloin kun viipyilee pitkään jonkin teoksen äärellä, palaa sen luo uudelleen, käy läpi mielessään melkoisen laajasti asioita. – Tuolla Pinxinmäen näyttelyssä välittömiä tunnekokemuksia syntyi esimerkiksi Urpu-Elina Korhosen ja Anna Tuorin teoksista. Toisaalta joidenkin kirjailijoiden esittelytekstit olivat – lyhyinäkin – tuntemuksia herättäviä. Esimerkiksi Matti Röngän muutamalla lauseella “maalaama” kuva Teija-Tuulia Aholan Punahilkka-maalauksesta kirjailijan kotona on sellainen, mitä olen miettinyt nyt jälkenpäin omassa kodissani.

    Työhuoneen tai makuuhuoneen seinällä olevat taulut varsinkin tulevat osaksi omaa tarinaa. Olohuone on julkisempi tila, päivänäyttämö – mutta makuuhuoneen taiteessa on jokin erityisempi leima: siellä olevan teoksen näkee ensimmäiseksi uuteen päivään herätessään, ja illalla sama kun nukahtaa. Ei ihme, että aikoinaan suojelusenkelitaulut tai -julisteet ovat olleet niin suosittuja. – Työhuoneessa tauluun katsahtaa kun paperin (kuulostaa paremmalta kuin ‘läppärin näytön’) valkea tyhjyys on kammottavana edessä ja mielessä. Tällä hetkellä kun minulla ei ole varsinaista työhuonetta tai edes työpistettä, en ehkä niinkään kaipaa omaa työpöytää vaan soppea, johon voisin ripustaa omat motivaatiokuvani.

    – Esimerkkisi abstraktista maalauksesta ja kissasta on hieno, osuva. Ehkä taiteilijoilta ei liikaa pitäisi udella, mitä he yksittäisillä teoksilla ovat ajaneet takaa. Mutta sitä vastoin kiinnostavaa on kuulla, kun taiteilija jossakin haastattelussa kertoo taidekäsityksestään, mitä hän ylipäätään ajattelee taiteesta ja sen merkityksestä. Se on huomattavasti innostavampi tapa kertoa myös itsestään kuin se, että näyttäisi toimittajalle millaisia kenkiä taiteilijan garderoobissa on.

    Pinxinmäen näyttelyssä tosiaan on läsnä niin taiteilijan, hänet valinneen kirjailijan ja taidenäyttelyssä kävijän katseet rinnakkain jokaisen teoksen kohdalla. Se lisäsi kiinnostavuutta. Toki jos oikein kriittisesti pohtii, niin on mahdollista, että se myös saattoi vähentää ainakin jossain määrin teosten kykyä puhutella suoraan katsojaa – ei voinut olla miettimättä samalla, mitä kirjailija on mahdollisesti nähnyt, kokenut. Esimerkiksi Laura Lindstedtin valitsema Taanilan videoteos: vaikka en ajatusta postaukseen kirjoittanutkaan, mietin sen kohdalla myös Lindstedtin romaania Oneiron ja sitä, kuinka molemmissa henkilöt on kytketty irti todellisuudesta – Oneironissa heidät on repäisty irti elämästä tyhjään välitilaan, Taanilan teoksessa taas irti keskustelun ympärille rakentuvasta todellisuudesta viemällä heiltä ääni.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.