Kirjallisten epäonnistumisten historia

Risto Niemi-Pynttäri | April 25th, 2015 - 11:38

Merkittävimmät kirjalliset epäonnistumiset ovat luonnollisesti teoksia, joista emme ole kuulleet mitään. Niistä liikkuu vain kaskuja. C.D. Rose: The Biographical Dictionary of Literary Failure (2014) esittelee 52 epäonnistunutta yritystä kirjallisella saralla. Varmaankin mukana on keksittyjä tarinoita, mutta surkuhupaisten epäonnistumisten ohessa on myös merkittäviä yrityksiä.

Oma kokemukseni liittyy koulussa käytyyn kisaan siitä, kuka tekee parhaiten pomppaavan kuulakärkikynän. Kuulakärjen esiin napsauttaminen perustuu jouseen, ja kun kynään lataa kaksi jousta, se pomppaa korkeammalle. Koulussa kehittelimme sellaisia. Yleensä nämä kärki ylöspäin pomppaavat kynät laukesivat käsiin, parhaat kestivät vain yhden yrityksen. Mutta tuunailu kannatti: joskus tavallisen näköinen kynä pomppasi pulpetilta korkealle ankean luokan yläpuolelle.

***

1950-luvun Beat-kirjailjoista otetuissa valokuvissa näkyy kuuluisuuksien joukossa tuntematon hahmo, Maxwell Loeb. Hänet nähdään katukuvassa Jack Kerouackin kanssa, taiteilijoiden seurassa Jackson Pollockin studiolla, tai naputtamassa kirjoituskonetta Allen Ginsbergin esiintyessä. Aikanaan Loebin kirjoitukset herättivät vain vaivautuneisuutta. Hänet tunnettiin nopeana improvisoijana, jonka teksteistä ei jäänyt mieleen muuta kuin kirjoituskoneen säksätys. Loeb oli pikakirjoittaja, jonka tuottamaa äänikudosta haluttiin usein performansseihin. Kukaan ei lukenut hänen kirjoituksiaan. Ilkeäkieliset totesivat Loebin kirjoittaneen The Timesia, ja ollen näin ensimmäinen ”Typing, not writing” -suuntauksen edustaja. Loebin itsensä toive oli, että lukekaa mitä hän kirjoittaa.

***

Kirjallisista epäonnistumisista yleisin on käsikirjoituksen hukkaaminen, siihen lienee alitajuiset syynsä. Kaskut junaan jääneistä mestariteoksista ovat levinneet aina Japanista, Yhdysvaltojen kautta Venäjälle. Siellä kerrotaan Maxim Maximovitzista, joka kirjoitti 1930-luvulla antikommunistisen Viljapeltojen Kristuksen, ja unohti sen höyrylaivaan. Tarkemmin sanoen kirjailija itse nukahti rantabaariin ja laiva jatkoi matkaansa. Stalinin aikaan Maximovitz ei edes uskaltanut kysellä käsikirjoituksensa perään, vaan alkoholisoitui Don-joen rantakaupunkeja kierrellen.

***

Traagisin käsikirjoitusten hukkaaminen lienee Casimir Adamowitz-Kostrowickin tapaus, koska siihen liittyi niin kohtalokas epäonni. Hänen taustansa oli 1910 -luvun Pariisissa. Valokuvaajana hän tutustui aikansa merkittävimpiin runoilijoihin. Perehdyttyään Bretonin, Rilken, Woolfin teoksiin, hän koki että uusi aika ei synnykään valokuvan vaan kielen myötä. Adamowitz-Kostrowickin lupaavaa työtä arvostettiin, vaikka hän kieltäytyi julkaisemasta mitään ennen kuin saisi pääteoksensa valmiiksi.
Vuonna 1914 hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi ranskalaiseen pataljoonaan ja jätti käsikirjoituksen ystävälleen. Loppu onkin sitten epäonnistumisen historiaa.
Vuoteen 1918 mennessä kirjailijasta ei ollut kuulunut mitään, ja koska käsikirjoitusten saatekirjeessä ilmoitettiin, että jos kirjailija kuolee rintamalla, keskeneräistä teosta ei saa julkaista. Se on hävitettävä polttamalla. Eric Levallois, hänen ystävänsä, totteli käskyä.
Kirjailija oli kuitenkin juuri saapunut Pariisiin heikkona ja mieleltään seonneena. Hänen kerrotaan kuolleen kadulle hevosvaljakon jalkoihin samoihin aikoihin kun ystävä hävitti käsikirjoituksen.

***

Kirjallisissa epäonnistumisissa merkittävimpien luokkaan kuuluvat yritykset tehdä täydellinen aloitus, ja jatkaa sitten samalla tavalla. Roland Barthesin toteamus, että romaani on lauseen laajentuma, on antanut aiheen moniin epäonnistumisiin.
Skotlannin rannikolla asunut Edward Nash kirjoitti suurteostaan 48 -vuotiaaksi asti, kunnes luovutti. Hän oli vakuuttunut siitä, että jos yksi asia – hänelle se oli aalto – pystytään kuvaamaan täydellisesti, niin sen myötä kaikki muukin. Jos lähtö on täydellinen, sen jälkeen ei voi epäonnistua.
Nashin päivittäinen tavoite oli kirjoittaa aalto, sen syntyminen, voimistuminen, vaahtopää, sekä aallon murtuminen.
Aaltoa seuraisi kaikki: lapsen nauru, huulten sipaisu, huokaus, katseessa näkyvä luopuminen.
Nashin kerrotaan kirjottaneen teostaan lähes jokainen aamupäivä kahden kymmenen vuoden ajan, meren rannalla istuen. Nashin jälkeen jääneissä muistikirjoissa oli kuitenkin vain hajanaisia huomioita elämästä, jota rytmitti toistuva, aallon liikettä kuvaava lause. Itsemurhansa päivänä hän oli kirjoittanut, että täydellisen lauseen sijasta hän oli päätynyt aina saman, puutteellisen lauseen toistoon.

***

1970-luvulla epäonnistuneen floridalaisen Chad Sheedanin liian voimakkaille inspiraatioille kävi päinvastoin kuin Nashille. Hän kertoo työkirjassaan inspiraatiosta, joka oli järisyttävä:  ensimmäisessä lauseessa näkyi koko maailma. Mutta kun hän kirjoitti toisen lauseen, siitä avautui toinen maailma, ja niin edelleen. Jos romaani on lauseen laajentuma, niin hänelle osoittautui ylivoimaiseksi saada aikaan toinen lause, joka kuuluu tähän samaan maailmaan. Sheedan ei voinut olla näkemättä jokaista lausettaan aina erilaisen maailman fragmenttina.

***

Jo pitkään on tiedetty, että täydellinen kirja on täysin tyhjä. Osmo Jokisen Nollapiste (1964) on sellainen. Kuvataiteessa ja musiikissa sensaatiomainen tyhjä on puhuttanut 50-luvulta asti, mietiskelevä tyhjä on tunnettu vielä kauemmin,  japanilaisten paperirullien lukemisrituaalista alkaen. Mutta kun Michael Gibbs julkaisi 1972 All or Nothing, massiivisen trilogian tyhjiä teoksia, se on ehkä laskettavissa kirjalliseksi epäonnistumiseksi.

***

Pelkän anekdootin tasolle tuntuu jäävän tieto äärimmäisestä minimalistista, Virgil Haackista. Hänen kerrotaan tiivistäneen liki 500 -sivuista omaelämäkertaansa sivu sivulta lyhemmäksi. Lopulta teokseen jäi vain sana ”I”, jonka poistaminen oli mahdotonta. Traagiseksi tarina muuttuu siinä vaiheessa, kun kustannustoimittaja, joka oli odottanut häneltä laajaa omaelämäkertaa, luuli että kyseessä oli romaanin ensimmäisen luvun välisivu. Haack oli hävittänyt kaiken muun.

***

Minimalismissa, erityisesti sanojen poistamisessa, on oma perversionsa. Siitä esimerkkinä on wieniläinen 1900-luvun alussa vaikuttanut Ernst Bellmer. Hän oli hotellinpitäjän poika, taitava, mutta pakonomainen autobiografi, joka halusi kirjata kaikki olennaiset tunteensa, ajatuksensa ja tekonsa. Onnettomuudekseen hän kärsi myös bibliofagiasta niin pahasti, että wieniläiset psykoanalyytikot yrittivät auttaa häntä. Kun Bellmer tunnusti olevansa patologinen omien tekstiensä syöjä, myös Freud kiinnostui tapauksesta. Tämä kuitenkin poisti Seksuaaliteoriaa editoidessaan kirjan syöjää käsittelevän esseen, teksti löytyy kuitenkin Freudin kootuista.

***

Veronica Vass oli kielinero, joka eli II maailmansodan vakoilun ja salakirjoituksen maailmassa, salailun ja epäluulon aikana. Vass oli syntyjään puolalainen, mutta työskenteli sodan aikana Englannissa itse Alan Turingin kanssa. Vass toimi kryptografina, salakirjoitusmuotojen kehittäjänä.
Mahdollisesti hän toimi samalla vakoojana ja vastavakoojana, Vassin koko elämä rakentui monenlaisen salailun ympärille. Hän salasi myös sen, että ennen sotaa hän oli kirjailija. Vass oli julkaissut lupaavan romaanin, jossa hän oli onnistunut yhdistämään sisäisen monologin ja moniäänisen kaupunkielämän.
Kukaan ei tiennyt, että armeijan tilaamien kryptografisten ohjelmien ohessa Vass salakirjoitti myös romaania. Vassin jäämistöstä löydetyn käsikirjoituksen koodia ei ole onnistuttu purkamaan, ja näin hänen kirjallinen suurtyönsä on jäänyt salaisuudeksi.

***

Lysva Vilikhe kirjoitti Neuvostoliitossa salaista elämäkertaansa suhteellisen helpolla koodilla. Kirjaa on jopa myyty paljon, mutta silti se on peruuttamattomasti kadonnut. Vilikhe kirjoitti matkaoppaan The Quide for the Curious Traveller (1959), jossa kaupungin nähtävyyksien, hotellien ja kaupungin esittely kertoo kätketysti hänen omasta elämästään.
Hänen isänsä outo katoaminen, ehkä pidätys, ja hänen äitinsä sairastuminen, huono hoito ja turha kuolema synkistivät hänen lapsuutensa. Nuoruusvuotensa hän vietti adoptoituna tätiensä luona. Hän kapinoi tätejään vastaan ja kokeili rajojaan nimettömässä kaupungissa, joka on ilmeisesti Leningrad. Tämä antoi pohjan matkaoppaan laatimiselle.
Poikkeuksellista on, että opas on englanninkielinen aikana, jolloin Leningradiin ei montaakaan ulkomaalaista päässyt. Kerrotaan, että Vilikhellä oli romanssi amerikkalaisen miehen kanssa, ja näin opas olisi englanninkielinen viesti hänelle.
Ulkopuolinen lukija voi löytää oppaasta tavallisia romanssiin viittaavia merkkejä. Puistot -osassa kerrotaan, kuinka Jevazev -puistossa on miellyttävä näkymä joen yli, sekä tapaamisiin sopivia paikkoja. Toisaalta Harms -puistossa on vilskettä ja sirkuksen hälinää, niin että seuralaisen voi kadottaa tungoksessa. Hotellit -osassa suositellaan erityisesti hotelli Viinimarjapensasta: se on loistava paikka intiimiä viikonvaihdetta varten. Matkaajan kannattaa kysyä erityisesti huonetta 22.
Salaisuudeksi jää, millaisia tietylle rakastetulle tarkoitettuja vihjeitä oppaaseen sisältyy.
Ulkomaista matkaajaa kehotetaan välttämään kaikkea erikoista toimintaa, se kiinnittää miliisin huomion. Kuvauksessa on merkkejä siitä, että Vilikhe puhuisi tässä kohtaa kuitenkin isästään. Samoin kehotus välttää julkisia terveyspalveluja on kirjoitettu siihen tapaan, että Vilikhe kertookin äidistään, joka kuoli puutteellisen hoidon seurauksena.
Lysva Vilikhe itse eli huomaamatonta elämää, ja vasta hänen jäämistöstään löytyi vihje, jonka perusteella matkaopas paljastui elämäkerraksi. Teos oli suosittu liennytyksen aikaan, mutta ainuttakaan kappaletta ei ole löytynyt.

***
1960-luvun vallankumousliikkeen aktiivi Jürgen Kittler oli ensimmäisiä, joka rinnasti kielen virukseen. Hän yritti kehitellä sellaista uuden kielen kantaa, joka leviäisi viruksen tavoin ja kumoaisi epäaidot, vieraantuneet kielet. Hänen epäonnistumisensa lähti siis yrityksestä luoda täysin uusi ja leviämisvoimainen kieli.
Kittler julkaisi koko kirjallisen tuotantonsa pienlehdissä, joita on nykyään lähes mahdotonta jäljittää. Tunnetuimmaksi tekstiksi on jäänyt hänen 1957 julkaisemansa poliittinen pamfletti, jolla oli suuri vaikutus 60-luvun opiskelijaliikkeessä. Siinä vastustettiin yksityisomaisuutta. Uusi kielellinen avaus, jota mm. Sartre häneltä odotti, ei koskaan valmistunut, vaikka Kittler tiettävästi hahmotteli sitä katoamiseensa asti. Hän asui Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Etelä-Amerikassa ja julkaisi runojaan eri nimillä. Monet identiteetit ja kielet kuuluivat hänen kirjalliseen ohjelmaansa, valitettavasti kokonaisuus oli vain hänen hallussaan. Sen jälkeen, kun Kittler sai pidätysmääräyksen Yhdysvalloissa 1987, hänestä ei tiedetä mitään.

 

4 kommenttia

  1. Ripsa says:

    Harmittaa näin jälkikäteen etten tullut ostaneeksi Jokisen Nollapistettä. Siitä olisi tullut hyvä muistikirja, se olisi kestänyt kymmeniä vuosia.

    Kun vielä ajattelee sitä, että paperi oli noihin aikoihin parempaa, säilyi valkoisena eikä ruvennut rypistymään laidoistaan.

    • Seppo Järvinen says:

      Ripsalle vinkki tyhjästä kirjasta. Mene Tampereella Tulenkantajien Kirjakauppaan. Sieltä saat ilmaiseksi Tulenkantajien logolla varustetun muistivihon, joka kätevästi sujahtaa taskuun tai laukkuun.
      Paikka on muutenkin ainutlaatuinen. Löydät sieltä harvinaisuuksia, joiden pitäisi olla ajat sitten kadonneita, loppuunmyytyjä tai makuloituja. Pyhäinjäännöksistä mainittakoon Eeva-Liisa Mannerin kirjoituskone, Mirkka Rekolan lätsä. Todellinen runouden ystävien paratiisi. Paikka Hämmenpuisto, vastapäätä Metsoa.

  2. Oberst Enzian says:

    I’m real!

  3. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Jotkut tämän tietosanakirjan hahmoista tosin tuntuvat keksityiltä.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.