Kristian Blomberg | April 9th, 2012 - 23:19

KIRJALLISUUTTA ILMAN MUOTOA

 

(Kritiikin Uutiset 3–4/2011)

 

Kotimaista nykyesseistiikkaa hallitsee opettava ja itsevarma sävy. Kirjoittaja myös tietää alusta alkaen mitä mieltä hän on käsittelemistään asioista. Näin lajitraditiota määrittävä pohdiskeleva ääni on saanut uuden jäsennyksen. Se suuntautuu ylhäältä alas.

Kirjallisuutta määrittävät perinteisesti erilaiset vapaudet, esimerkiksi sanomisen ja tulkinnan. Näin se on nähty jopa demokratian tunnuspiirteenä. Se on myös mahdollisuus henkilökohtaisesti painavien merkitysten syntymiselle. Siksi esseen voisi olla luontevampaa asemoitua kaunokirjallisuuden kuin mielipidetekstien joukkoon.

Suomessa on kuitenkin julkaistu viime vuosina runsaasti esseistiikaksi luokiteltuja kolumneja ja pamfletteja. Ilmiön taustalta voidaan erottaa useampia syitä, esimerkiksi poliittisen osallistumisen ja mielipidevaikuttamisen tarve, sekä kirjoittajien ja lukijoiden halu tutkia esseen keinoin omaa suhdetta tradition, maahanmuuton, seksuaalisuuden ja eläinoikeuksien monitulkintaisiin kysymyksiin.

On myös vähemmälle huomiolle jäänyt syy, joka saattaa sittenkin olla se merkittävin. Esseillä ei ole juuri koskaan kirjoittamiseen tai lukemiseen vaikuttavaa muotoa.

En tarkoita, etteikö esseistiikka sisältäisi tyyliä, etteikö tekstin tunnelma voisi olla jopa yksi argumentoinnin muoto, kuten lajin näkyvimmän edustajan, Antti Nylénin, parhaimmat kirjoitukset osoittavat. Tarkoitan muodolla erityisesti sellaisia keinoja, jotka muokkaavat sanojen merkityspotentiaalia (runokeinot) tai mahdollistavat samanarvoisia ja samanaikaisia näkökulmia tarkasteltaviin kysymyksiin (proosan näkökulmatekniikka, romaanien rakenne).

Näin ymmärretty muoto kirjautuu suomalaisiin esseisiin vain harvakseltaan. Lisäksi niiden puheääni tuntuu olevan asiastaan häpeämättömän varma, antavan lukijalle vain vähän tilaa. Poissa on lajitraditioon kuuluva ulottuvuus, jossa kutakin aihetta tarkastellaan uteliaisuuden tilassa: kysyen, lomittamalla henkilökohtaisia kokemuksia, kielen ja kirjoituksen monihahmotteisuutta sekä näkemyksekkäitä lähteitä.

Tämän poissaolon takia suomalaista nykyesseistiikkaa lukeva ei kohtaa esimerkiksi ristiriitaisia valintatilanteita. Sellaisiin törmää lähinnä romaanikerronnassa, toisinaan myös runoudessa. Niissäkin yhä harvemmin.

Mielipiteitä esitetään, mutta ajattelua ei haasteta.

 

*

 

Haluan asettaa näkökulmieni taustaksi kaksi esseetä, sillä ne muistuttavat ettei vallitseva poetiikka ole ainoa mahdollinen. Ensimmäinen on Antti Nylénin ”Terveys vertauskuvana” (Nuori Voima 4–5/2009). Se käsittelee autoimmuunisairautta, joka aiheuttaa hiustenlähtöä hänen tyttärilleen. Kirjoitus liukuu omakohtaisten kokemusten sekä erilaisten määritelmien synnyttämien painovoimakenttien avulla kohti syvyyksiä jossa ajattelu ja havainnot risteilevät. Siellä liikkuessaan Nylén esittää häkellyttävällä tarkkuudella ulkonäköön ja sairauteen paikantuvia oletuksia, epäselviä rajoja – ja lopulta näiden oletusten ja rajojen epäolennaisuutta.

Hiustenlähtö ei ole sairaus, sitä ei tarvitse hoitaa. Mutta samalla se kuitenkin on sairaus, sillä se vaikuttaa ulkonäköön, joka puolestaan määrittää ihmistä hänen sosiaalisissa todellisuuksissaan. Sairauden, oletetun tai todellisen, merkit herättävät noiden todellisuuksien sisällä outoa levottomuutta, outoa sääliä. Susan Sontagin kuvaus tälle tuntemukselle on dis-ease. Epämukavuus, evätty mukavuus. Omiin vaivoihin ja piirteisiin on ehtinyt siinä määrin tottua, että on pitänyt itseään terveenä, kunnes nuo toisista tunnistetut merkit alkavat hapertaa myös omien tottumuksien lujuutta.

Ihminen lienee luuloterve useammin kuin luulosairas.

Oheinen parafraasi ei tee oikeutta Nylénin esseessä tapahtuviin näkökulmien ja tarkasteluetäisyyksien siirtoihin. Se kuitenkin osoittaa sellaiseen esseistiikan muotoon, jonka mekanismi rakentaa valittuun kirjoittaja-asentoon liittyvän itsevarmuuden sijaan tilaa kysymyksille, näyttää kielen välittämää ja paljastamaa epävarmuutta siinä missä piti oleman jotain varmaa. Esimerkiksi sairauden määritelmä.

Toinen esimerkki loisteliaana pitämästäni esseestä on edellistä pienimuotoisempi. Se myös kytkeytyy valikoituneempaan puhealueeseen. Näilläkin varauksilla Silja Järventaustan ”Keksitty kone” (Nuori Voima 3/2009) humisee minussa väkevinä ja edelleen sähköistävinä muistijälkinä.

”Keksitty kone” rakentaa hienomekaanisella tarkkuudella vaihtoehtoa kirjallisuuspuhetta jo aiooneja hallinneille orgaanisuuden ja hengittävyyden ihanteille. Tämä jo riittäisi. Mutta essee myös siirtää kuvaamansa koneellis-mekaanisen kielimetaforan käyttämänsä kielen osaksi siten, että lukija voi muodostaa omaa suhdetta sen ehdottaman kirjallisuuskäsityksen sekä kiehtoviin että ynseämpiin puoliin lukukokemuksensa perusteella, tilanteessa jossa tuo kokemus on tekeillä.

Järventaustan essee muistuttaa, ettei kirjoitus ole ehkä sittenkään omimmillaan välittäessään ajatuksia, vaan tuottaessaan tilaa ajattelulle. Uusi hahmotustapa ei välttämättä synny tiukasti etenevästä argumentaatiosta, vaan yksinkertaisesti siksi, että vanha avautuu jonkin muodon mahdollistaman huomion myötä.

Taustalta on aistittavissa herkkävaistoinen luottamus kirjallisen kokemuksen kelluvaan ja monihahmotteiseen perustaan. Luotetaan siihen, että kielessä tapahtuva asioiden tarkastelu tuottaa itsessään vaihtoehtoisia näkökulmia.

Näin ymmärretty monihahmotteisuus palautuu muotoon.

Muoto luo miltei kaikki kaunokirjalliset merkitykset.

 

*

 

Olemme kuitenkin tilanteessa, jossa kirjallisuuden lajikohtaiset muotopiirteet vaikuttavat aina vain vähemmän kirjoitus- tai vastaanottotilanteisiin. Onkin perusteltua kysyä, miksi ylipäätään valjastaa niitä? Miksi hioa säkeiden välisiä suhteita tai sanojen sointivärejä? Miksi kytkeä kerronnan aukkoisuutta esimerkiksi tietoisuuden tai maailmankuvien aukkoisuuteen, mikäli näihin keinoihin liitetyt merkitykset eivät tule luetuiksi tai luettaessa ymmärretyiksi?

Edellisiä vasten näkee yhden syyn, miksi niin moni kirjoittaja ja lukija on siirtynyt esseistiikan pariin: se välittää merkityksiään suoraan.

Tässä taustasäteilee huolestuttava piirre. Mikäli muotoon ei kiinnitetä huomiota, menettää kaunokirjallisuus sanan varsinaisessa mielessä merkityksensä. Kirjallinen avaruus täyttyy (niin kuin se on alkanut jo täyttyä) kolumneista ja pamfleteista, siis teksteistä jotka hävittävät suhteensa rakenteen mahdollistamiin merkityksiin. Samalla mielipiteet (o.s. sisällöt) ovat koventuneet ja kärjistyneet.

Edellä mainittua kolumnimaisuutta vasten on herkullista asettaa Maurice Blanchot’n ajatus lukemisesta. Sen mukaan kieli syrjäyttää tai korvaa lukijan tajunnan. Samalla minuus kaikkine ongelmineen ja epävarmuuksineen liukenee luetun kielen virtaan. Maailman hallitsemattomat piirteet eivät tuolloin häiritse, kielen virta pitää asiat aloillaan, kertoo miten jokin on. Tällainen teksti ei saa olla erityisen hankalaa, muuten tajunta pintautuu sen ongelmakohdissa.

Tästä voi johtaa erityisesti esseistiikkaan liittyvän kehitelmän, jossa esseistiikan ominaisuudet alkavat kääntyä itseään vastaan. Esseetä lukiessa vajoaa, kohoaa tai siirtyy älykkäältä vaikuttavaan tilaan. Mutta se on kuitenkin teksti, joka ajattelee – lukijan puolesta.

Oletko sinäkin himolukija?

 

Retorinen kysymys

 

Suomalaisen nykyesseen retoriikasta löytyy omia itsepintaisesti toistuvia sanoja (aviisi), lausemuotoja (essee, tuo aikamme tyyliniekkain koturni) ja lukijaoletuksia, joista tutkijat saanevat roimasti analyyttistä hupia. Esseissä on kuitenkin myös anteliaampia retorisuuden alueita. Eräs niistä kuljettaa ajattelun ja asiantuntijuuden mekanismeihin, sillä se jännitteistää kirjoittajan ja lukijan välistä pintaa, pintaa jonka molemmin puolin kirjoitus ja ymmärtäminen tulevat mahdollisiksi.

Konkreettisemmin.

Minkä hyvänsä sellaisen tekstin lukeminen ja tulkinta, joka sisältää retoriikkaa, jakaantuu kahteen hallitsevaan lukutapaan, kuten Paul de Man on osoittanut artikkelissaan ”Rhetoric of Persuasion (Nietzsche)”. Retoriikka puolestaan tuottaa kaksi keskenään yhteensopimatonta näkökulmaa tekstin ehdottamien merkitysten muotoutumiseen.

Mikäli tekstin suostuttelu eli tekstin ehdottama viesti omaksutaan sellaisenaan, sen retorisuus toimii performatiivisesti. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että tekstin sisältö tulkitaan ilman vastahankaan lukemista tai ilman ironiaa tai etäisyyttä luovia varauksia. Toisin sanoen: tekstin sisältö omaksutaan, siinä olevan suostuttelun annetaan vaikuttaa.

Mikäli tekstin sisältämä retoriikka tihkuu lukutapahtumaan, se nähdään minä se onkin: suostuttelemaan pyrkivänä vaikutuskeinojen järjestelmänä. Samalla retoriikka purkautuu tai purkaa itsensä. Tämän seurauksena lukija alkaa tulkita ja huomioida sisällön sijaan niitä keinoja, joilla suostuttelua luonnollistetaan. Tällöin sisältö miltei aina ironisoituu ja kääntyy itseään vastaan.

Kaiken esseistiikan kohdalla kysymys retorisuudesta ei ole olennainen, mutta pamfleteeraavissa rekistereissä liikkuessaan essee tuo näitä kysymyksiä näköpiiriin. Tässä kuitenkin, hämmästyttävää kyllä, se ylittää pamflettimaisuuteen liittyvät negatiiviset seikat ja onnistuu jossakin mielestäni hyvin tärkeässä. Ainoa mieleeni tuleva vertauskohta löytyy runoudesta.

 

Harry Salmenniemen virrata että suuntaa huomion lähes näkymättömään manipuloijaan: konjunktioihin. Huomaamattomat pikkusanat, jotka kuitenkin kykenevät saumaamaan väitteitä toisiinsa, muodostamaan aukottomalta vaikuttavia argumentaatioketjuja, suostuttelemaan, muuntamaan mustaa valkeaksi. Silti huomio kiinnittyy miltei aina sisältöihin, ei niiden ehtoihin. virrata etässä konjunktiot nousevat kätkeytyneisyydestään kuten luontorunouden puut ja vesi.

Paul de Manin ajatusta vasten tietynlainen esseistiikka, sellainen jonka aiemmin määrittelin puheensa puolesta ylhäältä alas suuntautuvaksi, saattaa lukijan näkökulmasta olla yllättäen myös parhaita keinoja tulla tietoiseksi ”hyvän argumentaation” sisältämistä suostuttelukeinoista. Ajatellaanpa esimerkiksi Nylénin essee-kokoelmia, joissa on toki muunkin tyyppisiä kirjoituksia. Keskityn kuitenkin tähän yhteen piirteeseen. Vaikka sitten siksi, että hänen ensimmäinen teoksensa muodostaa jo nimensä puolesta (Vihan ja katkeruuden esseet) lukuohjeen suunnata huomio varsinaisten sisältöjen lisäksi myös tyylirekisteriin.

Heti alussa lihansyöntiä verrataan raiskaukseen. Molemmissa jonkun toisen ruumis pakotetaan omien tarpeiden tyydyttäjäksi. Tästä eteenpäin teos vakiinnuttaa johdannosta saakka välähdelleen pamflettimaisuuden eikä näkemyksiä esitetä tasapuolisesti. Luulisi, että argumenttien paino haihtuisi pois.

Jostain syystä käy päinvastoin.

Kokoelma on vaikuttava. Sen kauneimpia seurauksia on viljava joukko uusia kasvissyöjiä. Tilanteessa, jossa esimerkiksi Tommi Uchanov on haastanut poliittisen taiteen puolestapuhujia nimeämään yksikin viimeaikainen teos, jolla on ollut yhteiskunnallisia vaikutuksia, täyttää Vihan ja katkeruuden essseet tuon nimeämisen ehdot.

Ehkä on niin, että vain sellainen merkitys voi muuttua syväksi, jonka omaksuu silloinkin kun on huomannut siihen sisältyviä ristiriitoja tai vaikuttamispyrkimyksiä. Tilanteessa, jossa suurin osa tietovarannosta on nopeasti liikkuvaa informaatiota, suurin osa maailmankatsomuksista päätöksenvaraisesti vaihtuvia asentoja, tämä mahdollisuus tuntuu painavalta. Toki voidaan kysyä, kuinka moni kasvissyöntiä koskeva päätös on pitänyt.

Niin tai näin, Uschanovin lisäksi myös Jacques Derrida ajatteli tämänkaltaisen vaikuttamisen olevan jokseenkin mahdotonta. Hän nimeää kirjallisuuden merkiksi toimivasta demokratiasta: se on absoluuttisen vapauden alue, jossa on vapaus sanoa kaikkea, mutta samalla myös mitä tahansa (toute-dire).

Vapaus perustuu siihen, että kirjallisuudella ei ole rajoja tai rajoituksia. Itse asiassa juuri tähän viimeaikaisissa poliittisissa ja poeettisissa provokaatioissa onkin vedottu. Teksti, josta toisissa yhteyksissä joutuisi esimerkiksi juridiseen tai moraaliseen vastuuseen, muuttuu kirjallisuudeksi nimettynä harmittomaksi tyylilajeilla leikittelyksi. Mutta samasta syystä, koska kirjallisuudella ei ole itsessään rajoja, vain sanomisen täydellinen vapaus, sillä ei myöskään ole mitään minkä ylitse se voisi vaikuttaa.

 

Kirjallisuus on siis demokratian ehto: vapaus puhua.

Hinta: kirjallisuuden puhe on harmitonta höpöttelyä.

 

Voidakseen vaikuttaa, kirjallisen tekstin on nivellyttävä johonkin toiseen lajiin, esimerkiksi historiankirjoitukseen, pääkirjoitukseen tai pamflettiin.

 

*

 

Toinen esimerkki avoimen retorisesta kirjoittamisesta on esseistiikan tietynlaiseksi häiriötaiteilijaksi julistautunut Timo Hännikäinen (Taantumuksellisen uskontunnustus, Ihmisen viheliäisyydestä).

Hänen toistaiseksi maineikkain teoksensa, Ilman, sisältää jakson, joka kaikuu edelleen kaikessa Hännikäiseltä lukemassani. Ei siksi, että siinä jokin hänen maailmankatsomuksensa ponnin tulisi jäännöksettömästi esitetyksi, vaan siksi, että se muuntaa Hännikäisen asiantuntemuksen ja hallinnan sfääreissä viihtyvän äänen ristiriitaiseksi, inhimilliseksi, haavoittuvaksi. Provosoivaan ja ylhäältä alas ryöppyävään puheeseen kaivertuu muita, hänen hallinnastaan kirvonneita liikkeensuuntia.

Kyseisessä jaksossa Timo Hännikäinen kertoo miltä tuntui olla neljä vuotta ilman seksiä, läheisyyttä, ja miten tuo poissaolo alkoi muuntua kysymykseksi omasta ihmisarvosta. Kerrontaan kirjautuu tarkkanäköisesti myös se, kuinka hänen suhteensa naissukupuoleen vähä vähältä vääristyi, kuinka tilanteen kestämiseksi tarkoitettu huumori ja itseironia mustuivat hapettomaan katkeruuteen ja naisvihaan.

Tietämäni mukaan tilanne ei ollut peruuttamaton. Onneksi.

Mutta silloinkin, kun Hännikäinen ylimielisesti pystyttää olkinuken toisensa perään, pakottaa maailmankatsomukselliset opponenttinsa näyttämään taktisesti valittujen sitaattien myötä kretiineiltä, silloinkin tuo katkeroitumisen kuvaus värjää hänen käyttämäänsä kieltä. Inhimillisen kokemuksen sokeat pisteet leviävät tekstiin, suovat mahdollisuuden kytkeä tekijästä poikkeavia lukuasentoja.

Tästä hänen kaksijakoisen esseistiikkansa henkilökohtaisesta puolesta tulee ärsyttävän sijaan erinomaisen ärsyttävää, aktivoivaa. Jokin todellinen alkaa elää lukukokemuksen sivutuotteena. Samalla esimerkiksi ”oikeassa olijoiden” muodostamaa konsensusta käsittelevien tai natsismin estetiikkaa pohtivan kirjoituksen sisältämät jännitteet tarkkuuden ja tarkoitushakuisuuden välillä tulevat maadoitetuksi.

Kenties tämä lukeutuukin esseistiikan moniin mahdollisuuksiin valjastaa kirjallisuudellisuus mukaan: olla niin henkilökohtainen, sallia happaman sanaston ruostuttaa neutraalin asiatyylin pultit siinä määrin pohjiinsa, että syy-seuraussuhteiden kantavat rakenteet alkavat huojua. Tällöin lukija saa mahdollisuuden huomioida, etteivät asiat liity toisiinsa siksi että, vaan kirjoittajan halun, tarpeen, inhon, näkemyksen tai muun kyllin väkevän ja kirjoitukseksi muotoutuvan yllykkeen vuoksi.

 

Kolmas esimerkki tyylistä, joka huokuu näkyviin niin ilmeisenä, että lukiessa alkaa vääjäämättä seurata ja lopulta purkaa sen keinoja, tarkkailla esseiden vaikuttamispyrkimyksiä, on Ville-Juhani Sutisen Taikuri joka sai yleisönsä katoamaan.

Sutisen esseetyyli tuottaa viljalti hyviä kielellisiä oivalluksia (erityisesti runoyleisön huonoa makua deklamoiva: ”te ostatte sikaa säkeissä”). Parhaimmillaan sutkauksia ja kielen pintaa lukee niinkin kernaasti, että esimerkiksi Taikurin sisällöt katoavat pitkiksi ajoiksi näkyvistä.

Leikillisesti tässä voisi kai ajatella tmeesejä, tekstin sellaisia jaksoja, joihin Roland Barthesin mukaan ei tarvitse perehtyä. Esimerkiksi romaanikerronnassa tällaisia on osa kuvauksista, joita kursorisesti lukiessa mieli ehtii sulatella toiminnan, sisäisen monologin tai dialogin tekemiä varsinaisia sisällöllisiä avauksia. Esseessä tmeesejä olisivat kaikki tiedolliset taustat, jotka antavat kimmokkeita tai mahdollistavat tekijä-äänen kielellisen toiminnan.

Tuntuu nimittäin, että Sutisen harjoittama tyylillisten piirteiden performointi kääntyy sittenkin teoksen ehdottamia sisältöjä vastaan (viihteellistynyt kulttuuri, tyhjänpäiväistyminen, konsensus, erikoistehosteet). Se on sääli, sillä Sutisen taito tehdä spektrianalyysiä kulttuuriteollisuusvehnäjauhoilla jatketun todellisuusmakkaran mahdollisesti pelastettavista olevista ja sielullisesti edelleen ravitsevista osatekijöistä on hetkittäin jopa sankarillista. Lepakkomiehekästä.

Väkevää.

Queeriä.

Edellistä vasten toivon, että Sutinen palaisi myös runouteen. Esseen, ”tuon aikamme kokonaistaideteoksen”, ei tarvitsisi ylimääräytyä eri ilmaisurekisterien paljoudesta. Tällä en tarkoita, että lajien väliset tilat olisivat läpäisemättömiä, tai että olisi joitain lajikohtaisia hygienioita joiden askelmerkkien mukaan tepsutella, vaan että erilaiset ideat saisivat erilaisissa ympäristöissä sävykkäämpää ja tarkemmin motivoitua tunnelmaa ympärilleen.

Esimerkiksi Paul Valéry kirjoitti metodisesti useampaa samanaikaista käsikirjoitusta, koska ne houkuttelivat erilaisia ideoita ja tyylillisiä ratkaisuja. Kukin tietysti kirjoittaa ja lukee omista lähtökohdistaan, mutta koen Valéryn toiminnassa jotain pysäyttävää. Esseistiikkaa, runoutta, kritiikkejä, proosaa, aforismeja.

Kirjallisuuden lajeja ei pitäisi korostaa toisiaan vasten. Siitä ei hyödy kirjallinen keskustelu eikä yhdenkään tekijän henkilökohtainen tuotanto. Sosiaalisesti tilanne on toisin, siksi kai korostuksia tehdään. Mutta niiden ilkeä seuraus tuntuu olevan, että päädytään kovin kerkeästi poseeraamaan kirjoittajuutta jossakin tietyssä asennossa, liittyivät ne sitten lajeihin tai siihen ”etten koskaan lue proosaa, kokeellisia runoja, blogeja tai niiden kommentteja”.

Tämä asentojen ottaminen ja niissä pitäytyminen synnyttää erikoisia tilanteita. Etenkin, kun miltei jokainen kirjoittaja kuvaa työskentelynsä motiiveja sellaisin termein kuin paljastaminen, purkaminen tai näyttäminen. Teon kohteena on puolestaan sellaisia sanoja kuin totuus tai sosiaalisiin todellisuuksiin ja minuuksiin liittyvät sokeat pisteet.

On kiusaannuttavaa, että samat tyypit eivät tuon asentonsa itsepintaisen puolustamisen vuoksi näe aihetta muuttua itse, tulla paljastetuksi.

Oma asentoni löytyy niin kutsutun uuden, formalistisen tai kokeellisen runouden piireistä. Asento tuntuu minusta hyvältä ja uskon viihtyväni siinä pitkään. Toivon kuitenkin, ettei se jumita ymmärrystäni tai käyttäytymistäni liian automaattiseksi. Toivon myös, ettei se jähmetä muiden oletuksia siitä minkälaisia mahdollisuuksia eri kirjallisuuksiin minun nähdäkseni liittyy.

Muutama vuosi sitten ajattelin latautuneemmin. Tuolloin tietynlaisella runoudella ei ollut mahdollisuuksia tulla julkaistuksi. Tiesin kuitenkin, että sitä kirjoitetaan, silmieni alle kun tuli viljalti samizdat-käsikirjoituksia ja yksittäisiä runoja. Tätä vasten tuntui, että julkaistut teokset, silloinkin kun niissä oli kiistämättömät ansionsa, tukkivat kiinnostavien käsikirjoitusten mahdollisuuksia ja estivät kirjallista diversiteettiä toteutumasta.

Nyt kun kaikenlaisilla runouksilla on väyliä, tuntuu hyvältä vapautua sapestaan. Tuntuu hyvältä, että voi taas nauttia runouden viuhkan koko laajuudesta. Myös tuolloin ilmestyneiden teosten suhteen. Onneksi kirjallisuudella on myös hitautensa.

Historia.

Mehiläismetaforat.

Kirjailijain työteliäisyys.

Näkymättömän hunaja.

Mutta toisinaan tulisi myös havahtua kennostojen vääjäämättömään likaantumiseen, lähettää ajatustensa parvia uusiin ilmastoihin.

 

 

Vetoomus kirjallisuuden puolesta

 

Palaan alkuun.

Näkemykseni mukaan muoto ja rakenne ovat keinoja pitää ajatuksia muotoutumisensa tilassa. Esseistiikan itseymmärryksessä painottuu yhtä lailla ajattelu kuin jotakin mieltä oleminen. Esseet saisivat entisestään syvyyttä, jos ne kiinnittäisivät nykyistä uteliaammin huomiota myös tuohon muotoutumiseen.

Sen luomassa avoimuudessa lukija voidaan asettaa tilanteeseen, jossa on mahdollista hahmottaa kulloisiinkin merkityksiin vaikuttavia tekijöitä, kuten valintatilanteisiin liittyviä jännitteitä ja ristiriitoja sekä useimpiin ratkaisuihin liittyviä itsepetoksen muotoja.

Merkityksen näkökulmasta tuo muotoutumisen tila on juuri se jokin, jonka käsitykseni mukaan vain kirjallisuus voi luoda. Samalla se on maailmaa koskevien käsitysten kannalta tärkeintä mitä on. Ratkaisu ja mielipiteeseen päätyminen kun ovat usein vain keino kiirehtiä epävarmuuden yli, ratkaista sietämättömältä vaikuttava tilanne yksinkertaistamalla se johonkin metelöimällä luotuun pakopaikkaan. Seurauksena on ajatusten polarisoituminen. Keskustelun.

Esseistiikan.

Muodon luoma avoimuus on tärkeä, sillä ollessaan keskellä merkityksen kehkeytymistä lukija voi huomioida kuinka jotain ymmärretään aina sen kustannuksella että jotain muuta jää pimentoon. Näin kirjallisuus kykenee muistuttamaan erityisen painavien sisältöjen kohdalla tällaisesta tulkitsijan aktiivisesta roolista.

Edellinen ei kuitenkaan johda suhteellisuuteen. Nimittäin Paul de Manin teoriaa laajentamalla voidaan tekstien retorisuudesta johtaa myös kolmas ulottuvuus, jota lyhyesti väläyttelin. Sen mukaan merkitys, jonka jakaa silloinkin kun on tullut tietoiseksi sen rakentumisen ja vaikuttamisen tavoista, muuttuu ihmisessä syväksi. Näin ollen aikana, jossa suuri osa merkityksistä uhkaa ohentua nopeaksi informaatioksi tai kiehtoviksi faktatiedoiksi, kirjallisuus voi muuttaa informaatiota takaisin merkityksiksi.

Kirjallisuus, esseistiikka mukaan lukien, osallistuu taisteluun merkityksen merkityksestä.

Tätä vasten ajatus niin kirjallisuuden, kirjallisuuskäsitysten kuin minkä hyvänsä muunkin ajattelun valmiiksi tulemisesta ja keskustelullisesta hallittavuudesta on kaikin puolin huolestuttava ilmiö. Toistan toiveeni, että erilaiset monihahmotteisuutta luovat välineet löytäisivät tiensä suomalaiseen esseistiikkaan. Toivoisin, että ylhäältä alas pamfleteeraava puhe – vaikka tällä hetkellä sisältääkin nykymuotoisen esseistiikan parhaat hetket – ei vakiintuisi ainoaksi puhetavaksi.

 

 

17 kommenttia

  1. Kristian Blomberg says:

    Olen edelleen hämmentynyt siitä pahantahtoisuudesta, jolla tätä tekstiä on luettu. Ja kyllä, ironia ei ole jäänyt minulta, uuden runon puolustajalta, kriitikolta ja tekijältä, huomaamatta. Silti ihmettelen sitä tarmoa, jolla eri yhteyksissä on puolustauduttu (hyökätty) kirjoitukseni esittämiä huomioita ja ehdotuksia vastaan – tismalleen samoin argumentein joilla itsekin haltioidun esseestä.

  2. En ole “haastanut poliittisen taiteen puolestapuhujia nimeämään y[hden]kin viimeaikai[s]en teo[k]s[en], jolla on ollut yhteiskunnallisia vaikutuksia”. Sen sijaan olen haastanut heitä nimeämään yhdenkin nykytaiteen tai nykykirjallisuuden teoksen, jonka vaikutus maailmankulttuuriin olisi paisuttelematta rinnastettavissa Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tupaan tai Pablo Picasson Guernicaan (“Tuula-Anneli Rantanen ja Guernica”, Kritiikin Uutiset 2/2011). Mitä tahansa muuta hänestä sitten voidaankin sanoa, Antti Nylén ei nyt kuitenkaan taida ihan täyttää tätä vaatimusta.

    Italo Calvinon esseetä Usi politici giusti e sbagliati della letteratura ei ole kai vieläkään suomennettu? Minusta se on eräs ytimekkäimmistä muotoiluista sellaiselle käsitykselle kirjallisuuden ja politiikan suhteesta, joka on esimerkiksi tälle blogikirjoitukselle vastakkainen. Niinpä pidättäydyn itse sanomasta asiasta tämän enempää ja pelkästään linkitän sen englanninnokseen.

    • Kristian Blomberg says:

      Yhteisöä painottava abstraktiotaso, jolla ansiokkaassa kirjoituksessasi liikut, oikeutti mielestäni näkemään paralleeleja Nylénin esikoisen vaikutukselle. Se synnytti yksityistä ja julkista keskustelua, sekä keskustelua näiden välissä esimerkiksi satunnaisissa baaripöydissä ja mielipidesivuilla. Keskustelun lisäksi se synnytti myös henkilökohtaisia ruokailutottumuksia koskevia päätöksiä. Tietenkään tätä ei voi verrata vaikkapa Setä Tuomon tupaan tai – vaikutuksen väkevyyttä liudentaen – siihen miten esimerkiksi beat-kirjallisuus levisi samalta mantereelta ja määritti kokonaisen elämäntavan, mutta vaikutuksena itsenään se on minusta joka tapauksessa huomionarvoinen.

      Guernican kohdalla kyse alkaakin jo olla tulkintaeroista. Käsitykseni mukaan sen arvo on poliittisen konkretian (mitä se on saanut aikaan tekoina) sijaan symbolinen (mitä se on saanut aikaan mielikuvina ja keskusteluna, jopa eräänlaisena Francon ajan Espanjaa välttelevänä pakolaisena). Tosin symbolina sillä on edelleen painoarvoa. Esimeriksi Afganistanin pommitusten aikoihin se peitettiin YK:n yleiskokouksessa… Joka tapaukausessa:

      anteeksi, jos koit että käytin nimeäsi tai ajatuksiasi epäasiallisesti, se ei ollut millään muotoa tarkoitukseni. Kirjoitushetkellä koin tehneeni hyökkäyksen sijaan nyökkäyksen tekstiisi, jonka soisin useampienkin lukevan. Tämä siksi, että se, samoin kuin linkkaamasi Calvinon essee, muistuttaa kuinka poliitisen taiteen askelmat nousevat yksityisestä yhteisöjen kautta yleiseen, josta puolestaan voi siirtyä näitä ympäröiviä lain, moraalin ja etiikan kaksoiskierreportaita takaisin omaan elämänpiiriinsä. Mielestäni (poliittisenkaan) taiteen merkitystä ei voi pysäyttää yhteenkään näistä, vaan näkökulmia jokaiseen, siirtoja jokaisessa ja jokaisen välillä, tarvitaan.

  3. Penjami says:

    Kirjoituksesi on turhan jyrkästi tulkittu hyökkäykseksi. Mielestäni peräänkuulutat esseistiikkaan monipuolisuutta: toivot, että nykytrendeistä ei tulisi hallitseva mittapuu. Aika paljon viime aikoina julkaistuja suomalaisia esseekokoelmia lukeneena olen samaa mieltä tuosta “ylhäältä alas”-näkökulmastasi. Kyllä sellainen on havaittavissa – mutta en tajua, miksi sen toteamisesta pitää ruveta ärisemään?

    Luulen kuitenkin, että huolesi esseistiikan kangistumisesta nyt oleviin trendeihin on aiheeton. Esseebuumi ja lukijoiden kiinnostus esseisiin ei nimittäin ole syntynyt tyhjästä. Uskallan veikata, että lähiaikoina essee tulee nostamaan profiiliaan kovasti harrastajakirjoittajien piireissä – nythän runo ja proosa ovat olleet täysin dominoivia.

    2000-luvun aikana blogikulttuuri on kasvanut ja monipuolistunut valtavasti. On syntynyt proosallista asiakirjoittamista, jollaista ei ole ollut ennen – ja johon lisäksi sisältyy parhaimmissa tapauksissa välitöntä lukijapalautetta sekä blogikirjoittajien välistä yhteisöllisyyttä.

    En väitä, että kaikista blogikirjoittajista voisi kehittyä esseistejä. Mutta väitän, että Suomessa on tällä hetkellä sadoittain blogikirjoittajia, joiden postauksissa (monilta eri aloilta) on parhaimmillaan paljon aineksia esseistiikkaan. Tuore “Mitä essee tarkoittaa?”-opus olisi yhden esseen verran painavampi, jos joku olisi kirjoittanut siihen jutun tästä näkökulmasta. Tilanne on aivan toinen kuin parikymmentä vuotta sitten: pinnan alla muhii melkoinen esseepotentiaali, enkä tarkoita pelkästään kirjoittajia vaan myö lukijoita. Blogien ja verkkotekstien lukemisesta on tullut monelle harrastus, joka madaltaa huomattavasti kynnystä tarttua painettuunkin esseekirjaan.

    Toki tähän voi nyt joku kommentoija ryöpyttää kaikki esimerkit pinnallisista blogeista yms. Mutta sitä tosiasiaa ei voi kiistää, etteikö joukossa olisi huomattavasti tavoitteellisempaakin kirjoittamista. Ja kun sitä alkaa olla riittävän laajalla rintamalla, kyllä esseistiikkaankin saadaan vähitellen uusia tekijöitä, lisää moniäänisyyttä.

    Suomalaisen uuden vuosituhannen esseistiikan tulemisessa on nähty vasta ensiaskelet.

    • Kristian Blomberg says:

      On hämmentävää huomata kuinka aika työskentelee ensin silmäkulmissa, sitten jo äkisti keskellä mykiöitä, silmien täydeltä. Teksti on viime syksyltä, jolloin kaikki lajia koskeviin mielikuviin nyt vaikuttavat puheenvuorot ja teokset eivät olleet vielä ilmestyneet tai ehtineet kulkeutua käsiini (esim. Jaana Seppäsen “Carmenin silmät” ja Savukeitaan antologia “Mitä essee tarkoittaa?”). Mutta vaikka näin ei olisikaan, olisin joka tapauksessa sinun laillasi toiveikas esseen monipuolistumisesta. Tosin samoin kuin kaikessa kirjallisuudessa se kaipailee partnerikseen myös lukemisen itsensä monipuolistumista ja tarkentumista.

      Tässä ei ole aasinsiltaa.

      Kysymys blogi-kulttuurin hitaasta mutta yhä painokkaammasta juurtumisesta asiaproosan maisemaan on kyllä mielenkiintoinen. Ja aina välillä ”ajatus, miltä Suomi näyttäisi / jos ihmiset lukisivat enemmän Risto Niemi-Pynttärin väitöskirjaa ‘Verkkoproosa’ / häiritsee untani”. Hyppään silti sen tosiseikan yli, että periaatteesahan useammastakin blogista voisi toimittaa essee-kokoelman, sillä lopulta tämä ei kertoisi mitään mitään esseekirjojen tai näiden blogien heikkouksista tai vahvuuksista. Sen sijaan monipuolisuuden näkökulmasta pidän sellaisista esseistisistä blogeista, joissa tekstien mahdollisuus kellua ajankohtaisuuden ja asiaproosan välissä aivan selvästi innoittaa tekijää erilaisiin näistä mahdollisuuksista kumpuaviin merkintöihin kuin mitä kirjaan kirjoittaminen olisi. En siis tarkoita, että ne olisivat parempia tai huonompia, vaan erilaisia.

      Esimerkiksi kirjallisuus-esseistiikan kannalta pidän tervetulleena mahdollisuutena tarkastella teoskohtaisen ymmärryksen henkilökohtaista muotoutumista tai teoksen syvenevää vastaanottoa (oman blogisi Mari Koski ja Henriikka Tavi -jatkokertomusten lisäksi mm. Karri Kokon Neljäs seinä on ansioitunut tässä) tai kommentoida esimerkiksi lähinnä paikallisesti merkittäviä iltamia, esiintymisiä, keskustelutilaisuuksia, kirjamessuja jne.

      Pohdittaessa esseen monipuolisuutta ja monipuolistumista suuntaisin huomion keskustelua nyt hallitsevista kirjoista myös ihan klassisesti kirjallisuuslehtiin. Moniko esimerkiksi tietää, että Kerberoksessa on ilmestynyt kiinnostavia ja tyyleiltään vaihtelevia käännösesseitä jo useamman vuoden ajan.

      • Kristian Blomberg says:

        Erityisesti haluaisin nostaa Vesa Haapalan & graafikko Markus Pyörälän juuri ilmestyneen runokokoelman “Kuka ampui Ötzin?” kunniaksi John Dolanin esseen “Kuka haluaa jäämiehen?” (suom. Jussi Sivenius, Kerberos 2/2010). Dolan tarkastelee siinä napakasti Ötziin liitettyjä symbolisia arvoja. Samalla hän valaisee erilaisten intressiryhmien toimintaa: miksi jäämies halutaan oman maailmankatsomuksen tai kansallisuuden symboliksi. Ja kun yhä enemmän selviää, haluaako häntä enää kukaan. Niin.. kuka ampui Ötzin, ja miksi?

  4. Tommi Melender says:

    Hyvä, että laitoit tuon tekstin tänne. Nyt minäkin pääsen sen ensi kertaa lukemaan ajatuksella.

    Tästä tekstistä on liikkunut paljon toisen käden tietoa (blogikommentointia, kapakkapuheita ym.) että luulisin sen osaltaan vaikuttaneen ja värittäneen tapaan, jolla ajatuksiisi on otettu kantaa.

    Moni on ehkä lukenut myös vain tuon ingressin ja silmäillyt pikaisesti loput. Tällaisella valikoivalla katseella tuosta tekstistä muodostuu helposti kuva, että se on jotenkin hyökkäävä.

  5. Kristianin teksti ei todellakaan ole hyökkäys, sen kai nyt kuka tahansa lukutaitoinen ymmärtää. Olin kuulemassa Tampereella Elävän Kirjallisuuden Festivaalin esseepaneelia, jossa tyrmistyin siitä miten väärin tätä nykyesseetä pikemminkin ylistävää kuin halveksivaa kirjoitusta oltiin luettu jälkimmäisen oletuksen mukaisesti.

    Tätä tekstiä vasten mun on tosi vaikea ymmärtää, mistä tässä tapellaan. Mielikuvista varmaan?

  6. Jani says:

    Minä olen jokseenkin samoilla linjoilla Kristianin kanssa. Essee ei ole ehkä omimmillaan pamflettimaisena mielipideryöpytyksenä. Tuollaista on toki monesti hauskaa ja viihdyttävää lukea, mutta silti jää usein tunne, että essee ei antanut juuri muuta kuin vahvistuksen ennakkokäsityksille.

    Esseen vahvuus on minusta sen joustavuus ja kyky sopeutua käsittelemänsä aiheen vaatimiin lähestymistapoihin. Siksi sen luonnostelevuus ei ole itsetarkoituksellista, tyylikeino, vaan se on lähinnä merkki siihen sisäänrakennetusta sensitiivisyydestä. Ja tällaista sensitiivisyyttä kyllä näkisin mielelläni paljon enemmänkin.

  7. Linkittäjä says:

    Putte Wilhelmsson osallistuu tähän “suureen esseekeskusteluu” ja kommentoi Blombergin tekstiä blogissaan:

    http://turmiojaperikato.blogspot.com/2012/04/essee-synti-vai-hapea.html

  8. Maaria Pääjärvi says:

    Wilhelmssonin tekstin ydin menee nyt osittain ohi. Hän asettaa subjektiivisen/yksityisen julkista (ja kenties jaettua) vastaan, ja pitää sekä tätä KB:n artikkelia että Tommi Melenderin blogimerkintöjä subjektiivisen piiriin kuuluvina. Osittain hän on oikeassa, tietysti lukukokemuksen erilaiset artikulaatiot molemmissa tapauksissa ovat subjektiivisia. Wilhelmsson ei kuitenkaan sano, että niiden pitäisi olla objektiivisia, joten tältä osin en aivan ymmärrä.

    Toinen vastakkainasettelu Wilhelmssonin tekstissä koskee transsendentaalista ja rationaalista. KB:n artikkeli on siis transsendentaalisen kokemuksen piirissä, koska se vetoaa tekstin “avoimuuteen”. Avoimuuden käsitteen Wilhelmsson tipauttaa sellaisenaan modernismin transsendentaalisuuden roskakoriin. Esseen argumentti ei siis laajene tai avaudu, vaan etenee. Argumentin etenemisen Wilhelmsson saa taas kuulostamaan jotenkin luonnolliselta argumentin käyttäytymistavalta, ja palauttaa näin esseen ytimekkäästi argumenttia edistäväksi lajiksi. (Okei, oikaisen!)

    Eli “Turmion ja perikadon” isännän mukaan keskustelua hallitsee nyt synti, syyllisyys ja häpeä. Kaunokirjallis-emotionaalinen terä on näppärä, mutta ovathan nämä kovin pitkäperjantaisia tunnelmia näin pääsiäispyhien jälkeen. Sanoin tuossa alussa, että pointti menee osittain ohi, joten osittain se osuukin: taideteoksista voidaan tosiaan sanoa jotain merkityksellistä. KB:n artikkeli kyllä tekeekin niin.

    Wilhelmsson lainaa Bourdieuta: “I would simply ask why so many critics, so many writers, so many philosophers take such satisfaction in professing that the experience of a work of art is ineffable, that it escapes by definition all rational understanding” – kysymys on hyvä, minkä takia monet tutkijat ja kirjoittajat ajattelevat, että taideteos pakenee määrittelyä ja kaikkea rationalismia. Se menee kuitenkin tämän ko artikkelin ohi, koska KB teksti paremminkin rakentuu määrittelylle ja rationalistiselle lähestymistavalle kuin teoksen jakamatonta haipuvuutta ylistävälle epämäärittelylle.

    Mutta ymmärrän myös mistä yhteys syntyy: avoimuuden retoriikka ei ole tiukan objektiivista taidepuhetta – mutta mistä siihen puheeseen sitten ylipäänsä voi syntyä tiukkaa objektiivisuutta (tai mihinkään puheeseen sinänsä).

  9. Putte Wilhelmsson says:

    Terve, Maaria

    Kirjoitat aluksi: ”Wilhelmssonin tekstin ydin menee nyt osittain ohi. Hän asettaa subjektiivisen/yksityisen julkista (ja kenties jaettua) vastaan, ja pitää [Kristian Blombergin artikkelia] subjektiivisen piiriin kuuluvana.” Ja lopuksi: ”Se [Bourdieun kysymys] menee kuitenkin tämän ko. artikkelin ohi, koska Blombergin teksti paremminkin rakentuu määrittelylle ja rationalistiselle lähestymistavalle kuin teoksen jakamatonta haipuvuutta ylistävälle epämäärittelylle.”

    Ei aivan, ei edes näin ymmärrettynä. Esitän kaksi huomautusta.

    Ensimmäinen huomautus

    Ajatus Blombergin tekstistä ”rationaalisena” saattaa ”mennä ohi”, mikäli lasket miten monta kertaa ja millaisiin älyllisiin umpikujiin ajautuneena Blomberg turvautuu ”syvän” metaforan erilaisiin versioihin.

    En tarkoita, että metaforat ovat irrationaalisia, sillä ilman metaforia ajanvietteeksi lukemani fyysikot ja biologit eivät kykenisi järkevästi selittämään minulle fysiikkaa ja biologiaa. Tarkoitan, että Blombergin metafora on irrationaalinen. Tai jos haluamme olla mahtipontisia, ja miksi emme haluaisi, metafyysinen.

    Tietosanakirjassa metafysiikka on asioiden perimmäisen olemuksen tulkintaa, joka jää fysiikan ulkopuolelle. Käytännössä se yleensä tarkoittaa, että joku paikkaa puutteellisen tiedon keksimällä juttuja omasta päästään. Tieteenhistorian kuuluisin keksitty juttu on ”eetteri”, ominaisuuksiltaan poikkeuksellinen aineen tapainen substanssi, joka täyttää avaruuden sekä aineen sisäiset tyhjät tilat. Mitään eetteriä ei tietenkään ole olemassa, mutta ilman sitä menneisyyden tiedemies ei olisi pystynyt selittämään esimerkiksi valon liikettä uskottavasti, vaikka tosin virheellisesti.

    Toinen huomautus.

    Blomberg (B) kirjoittaa: ”Edellä mainittua kolumnimaisuutta vasten on herkullista asettaa Maurice Blanchot’n ajatus lukemisesta. Sen mukaan kieli syrjäyttää tai korvaa lukijan tajunnan. Samalla minuus kaikkine ongelmineen ja epävarmuuksineen liukenee luetun kielen virtaan. Maailman hallitsemattomat piirteet eivät tuolloin häiritse, kielen virta pitää asiat aloillaan, kertoo miten jokin on.”
    .
    Otan äärimmäisen pienen riskin, ja otaksun, että B viittaa Blanchot’n kirjaan Kirjallinen avaruus. Otan suuremman riskin, ja otaksun, ettei tätä parafraasia mielekkäästi vastaavaa kohtaa kirjassa ole (luin juuri luvun ”Lukeminen”).

    B kirjoittaa: ”Minkä hyvänsä sellaisen tekstin lukeminen ja tulkinta, joka sisältää retoriikkaa, jakaantuu kahteen hallitsevaan lukutapaan, kuten Paul de Man on osoittanut artikkelissaan ”Rhetoric of Persuasion (Nietzsche)”. Retoriikka puolestaan tuottaa kaksi keskenään yhteensopimatonta näkökulmaa tekstin ehdottamien merkitysten muotoutumiseen. Mikäli tekstin suostuttelu eli tekstin ehdottama viesti omaksutaan sellaisenaan, sen retorisuus toimii performatiivisesti. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että tekstin sisältö tulkitaan ilman vastahankaan lukemista tai ilman ironiaa tai etäisyyttä luovia varauksia.”

    Ja niin edelleen. Lähde on nyt mainittu, artikkeli löytyy de Manin kirjasta Allegories of Reading. En ota minkäänlaista riskiä kun otaksun, ettei parafraasilla ole juuri minkäänlaista tekemistä nimetyn lähteen kanssa.

    Ja vielä tämänkin B kirjoittaa: ”Jacques Derrida ajatteli tämänkaltaisen vaikuttamisen olevan jokseenkin mahdotonta. Hän nimeää kirjallisuuden merkiksi toimivasta demokratiasta: se on absoluuttisen vapauden alue, jossa on vapaus sanoa kaikkea, mutta samalla myös mitä tahansa (toute-dire).” Ja B jatkaa: ”Kirjallisuus on siis demokratian ehto – vapaus puhua. Hinta – kirjallisuuden puhe on harmitonta höpöttelyä.”

    Selkeyden vuoksi lainaan B:n kirjoitusta toisaalta blogi-avaruudesta: ”Derrida kirjoittaa romaanista ja sen vapaudesta kaiken sanomisen tilana (toute-dire), minkä vuoksi se voi sanoa myös mitä tahansa (toute-dire), eikä tämän liiallisen vapauden vuoksi tuota vaikutuksia ulkoupuolelleen. Eli toisin kuin vaikkapa poliittinen teksi, jossa ei voi sanoa ihan mitä tahansa, mutta juuri tämä rajoitus synnyttää vakuuttavuutta, sitoutumista ja vaikutuksia omalle rajatulle vaikutusalueelleen.”

    B viittaa teokseen Passion de la literature, jossa Derrida viittaa Blanchot’iin, joka viittaa de Sadeen. Tällä kertaa parafraasi ole edes väärin. Se on fiktiota.Tai kuten sinä sanot, Maarit: “Epämäärittelyä”.

    B:n selitys varmaankin on se, että nämä ovat (vain) hänen omia (subjektiivisia) näkökulmiaan näihin asioihin, näihin kulttuuripersooniin. Mutta: mistä alkaen tietämättömyys on ollut näkökulma?

    Lopuksi mainos. Tämä blogi-merkintä ei liity kirjallisuudentutkija Blombergiin (FT) eikä essee-keskusteluun, mutta kenties tietämättömyyteen uutena transsendenssina. Joten tässä:
    http://turmiojaperikato.blogspot.com/2012/04/milloin-tietamattomyydesta-tuli.html

    • Kristian Blomberg says:

      Maurice Blanchot’n idea löytyy teokesta L’Entretien infini, jossa se muodostaa bassolinjan sellaisten kieleltään haastavien ja/tai fragmentaaristen tekstien käsittelylle, jotka rikkovat tuota mainitut asiat aloillaan säilyttävää “päättymätöntä höpötystä”.

      Jacques Derridan demokratian ja kirjallisuuden väliseen yhteyteen palautuva näkemys löytyy ainakin käännöksistä Acts of Literature (1992, 36) ja On the Name (1995, 28-29). Tout dire – sanoa mitä tahansa / mitä hyvänsä.

      Paul de Manin esittämä ajatus retoriikan kaksoisluonteesta löytyy esim. mainitun artikkelin sivulta 131. Käsittääkseni sivunumerointi ei ole muuttunut sitten 1979 painoksen.

  10. Putte Wilhelmsson says:

    Kristian,

    Kiitos oikaisusta. Luin väärää Blanchot’a. Valitettavasti itse ongelma ei muutu miksikään.

    Nyt mainitsemasi kirjoituskokoelma Ääretön keskustelu (1969) ei sisällä tarkoittamaasi ”ideaa”, vaikka viidestä sadasta sivusta takana on jo yli kolme sataa. Eikä ”idean” kryptinen lisäkuvaus ainakaan auta sen löytämisessä.

    Ääretön keskustelu ei ylipäänsä esitä mitään yleistä lukemisen teoriaa, mutta sen sijaan useita viittauksia vaikkapa lukemisen ”angstiin”, mikä ei kuulosta samalta kuin sinun mainitsemastasi lukeminen, jossa maailman tuomat ”häiriöt” liukenevat. Viittauksia on myös siihen millaista on lukea Gaston Bachelard’n esseistiikkaa tai René Char’n avantgarde-runoutta. Nämäkin viittaukset eroavat jyrkästi sinun ”ideastasi”, jossa kieli syrjäyttää lukijan, minuus ongelmineen liukenee ja sen semmoista rentouttavaa.

    Jacques Derridan demokratian ja kirjallisuuden väliseen yhteyteen palautuva näkemys todellakin on kirjassa Acts of Literature (1992) julkaistussa haastattelussa, kuten kerrot (ja kirjoissa Passions – An Oblique Offering, On The Name ja Derrida Reader). Mutta sitä sinä et kertonut, että Derridan näkemys demokratian ja kirjallisuuden välisestä suhteesta ei ole likimainkaan se, minkä sinä sepität sen olevan .

    Paul de Man todellakin jakaa retoriikan historian ensin spekulatiiviseen ja oratoriseen (s. 130) ja sitten performatiiviin ja trooppien järjestelmään (s. 131). Mutta tästä ei vielä seuraa, että ”minkä hyvänsä sellaisen tekstin lukeminen ja tulkinta, joka sisältää retoriikkaa, jakaantuu kahteen hallitsevaan lukutapaan”.

    Eikä siitä myöskään seuraa, että vaihtoehtoisten lukutapojen välillä tehdään ikään kuin valinta: ”Tekstin ehdottama viesti omaksutaan sellaisenaan” tai ”lukija alkaa tulkita ja huomioida sisällön sijaan niitä keinoja, joilla suostuttelua luonnollistetaan”.

    Tämä kuvitelma kahdesta vaihtoehdosta on juuri se ”reassuring conviction”, jonka tyrmääminen on de Manin artikkelin pointti.

    Voin myöhemmin palata jokaiseen kolmeen kohtaan erikseen ja yksityiskohtaisesti. Mutta yli kahden vuosikymmenen freelancer-toimittajan kokemuksen jälkeen minua suoraan sanoen tympii toimia piikana, joka joutuu korjaamaan laiskojen, huolimattomien ja kuukausipalkkaisten yliopistotutkijoiden jäljet.

    Eli viitsisitkö tehdä työn itse, etkä vain viitata kolmella kirjan nimellä ja yhdellä sivunumerolla, että missä päin se sinun kesken jättämäsi työmaa on? Ja muista, että erehdyksiä sallitaan kirjoittajilta vain rajallinen määrä, sen jälkeen ne muuttuvat petoksiksi.

    • Kristian Blomberg says:

      Putte,

      kiitos tarkoista huomioistasi. Vaikka viimeisten kuukausien aikana on käynyt täysin selväksi etteivät näkemykseni kiinnosta juuri ketään, ja että ne herättävät vain harvakseltaan muita reaktiota kuin hämmentävän moninaista ja monisanaista vihamielisyyttä, yritän kunnioittaa kirjoituksesi kysymyksiä.

      Maurice Blanchot’n teos – ja laajemmassa katsannossa koko tuotanto – käsittelee kielellisen (lukeminen ja kirjoittaminen mukaan lukien) hallinan ja hallitsemattoman kysymystä. ”Taukoamaton höpötys” on keino kuvata kielellisen tietoisuuden kykyä ratkoa ja tietää suhteessa oman itsensä jo hallussa oleviin ominaisuuksiin. Hyvänä esimerkkinä pidän sitä, etenkin dialogia arvostavassa kulttuurissamme, miten Blanchot käsittelee oletettua tai näyteltyä ja toisaalta varsinaista kysymistä (la question la plus profonde). Jälkimmäisiin ei vielä ole vastauksia, ainoastaan niiden hakeutumista kieleen, aavisteltua työskentelyä kielessä joka on vasta muotoutumassa (avantgarde-poetiikat ja fragmentti) ja joka ei sen vuoksi ole vielä hallinnan eli ”taukoamattoman höpötyksen” piirissä. Käytännössä ainoastaan tuo varsinainen kysymys on jotain sellaista, joka kykenee keskeyttämään kielen jossa asiat jo tiedetään ja joka siksi sulauttaa ne muuttumattomaan itseensä. Todelliset kysymykset ja katkokset herättävät levottomutta, sillä kaikki se jolta ihminen suojautuu ”taukoamattoman höpötyksen” avulla pääsee nyt vuotamaan esiin.

      Mielestäni Blanchot’n idea soveltuu varsin etevästi kuvaamaan dialogin ja ajattelun vaikutelmaa tilanteessa, jossa ajattelu ja dialogi saattavat toisinaan olla nimenomaan vaikutelmaa.

      Mitä Paul de Maniin tulee, en koe että näkisin hänen artikkelinsa mitenkään dramaattisesti eri tavalla kuin yllä esitit. Ajattelen sitä tosin suhteessa hänen kirjoituksiinsa, joissa kielen retorinen ja grammaattinen taso toistuvat mielenkiinnon kohteina. Sikäli kuin osaan kiteyttää kuvion oikein, kielen grammaattinen taso on de Manin mukaan altis erilaisille tulkinnoille, kielen toimintaan perustuvalle avoimuudelle, päättämättömyydelle, hallitsemattomalle. Retorinen aspekti suitsii tuota monihahmotteisuutta muodostamalla vakautta esimerkiksi puhetapojen (figuurien) avulla. Näin retorisen luonteeseen kuuluisi, että erilaiset figuurit pysäyttävät sen avulla kielen grammaattista ja hallitsematonta ulottuvuutta erilaisiin tunnistettaviin asentoihin. Kiinnittämällä huomiota retorisen toimintaan – myös omissa lukutottumuksissa – voi hahmotta tuon toiminnan syitä ja seuraksia, niiden osuutta omassa ymmäryksessä, sekä tekstien omilta lukutottumuksilta piiloon jääviä mahdollisuuksia. Oivallus ja sokaistuminen. Jotakin koskeva oivaltaminen on mahdollista sillä ehdoin että sokaistuu sen joillekin toisille piirteille. Kokonaisuus itse on monimielisyydessään mahdoton ottaa haltuun.

      Tämä on, jälleen sikälin kuin ymmärrän, Paul de Manille verrattain tärkeä lähtökohta. Hänhän itse tuli aikanaan poliittisen retoriikan tenhoamaksi. Myöhemmin hän toivoi, että ihmiset oppisivat lukemaan niin että he voivat olla tietoisia heihin suuntautuvista vaikuttamispyrkimyksistä.

      Jacques Derridan kohdalla olen hieman hämilläni. En suinkaan ole Derrida-asiantuntija, mutta kukaan sellainen ei ole kertaakaan antanut ymmärtää että hahmottaisin demokratian ja kirjallisuuden suhteen noin vääristyneenä kuin kirjoitat. Otanpa siis mainitut tekstit vielä kerran pöydälle korjatakseni ymmärrystäni mitä kernaimmin mikäli siihen vaikuttaa olevan aihetta. Vähintäänkin saan syyn palata mielenkiintoisiin teksteihin.

      Kirjoitukseni alkuperäinen tarkoitus oli huomioida esseen erilaisia luennallisia mahdollisuuksia ja tiloja, ei tehdä käsitteenmäärittelyä mainitun kolmen henkilön ajatuksista. Jokainen heistä on myös ainakin meille tavallisille kuolevaisille monilta osin kiistanalainen. Heillä kaikilla on kuitenkin hienoja ja heuristisia huomioita lukemisesta, jotka halusin valjastaa sellaisessa kielellisessä ympääristössä jonka seuraaminen ei edellytä lukijoilta teorioiden laajempaa tuntemista.

      Pidän hyödyntämästäni tila-metaforasta, syyvyyden ohella tai jopa sijaankin sen vuoksi, että tila antaa esimerkiksi mahdollisuuksia katsoa nurkan taakse, toisesta näkökulmasta tai toisilta etäisyyksiltä. Tiedän, ettei tuota mahdollisuutta kaikissa yhteyksissä arvosteta. Minulle se on kuitenkin tärkeä lukemiseen liittyvä ”ulottuvuus”.

      btw: En ole kuukausipalkkainen yliopistotutkija enkä yleensäkään enää kirjallisuudentutkija. Älköön kaikki se, missä minä olen epätarkka, laiska tai silkka kretiini, suotta mustatko monien ahkerien ja tarkkojen kirjalllisuuden parissa intohimoisesti työskentelevien mahdollisuuksia tulla kunnioitetuksi keskustelukumppanina. En myöskään koskaan itse etualaista FT:n titteliä, sillä olen huomannut sen synnyttävän runomaailmassa yksinomaan negatiivista auraa. Ikään kuin uteliaisuuteni tai kokemani tunteet eivät voisi olla aitoja.

      • Putte Wilhelmsson says:

        Kristian,

        Kiitos kommentistasi. Mutta se valottaa lähinnä miten sinä viet ajatuksiasi eteenpäin. Ei sitä oletko valmis palaamaan takaisin – ja harjoitamaan itsekritiikkiä. Minusta huomatukseni de Manista oli tyhjentävä. Toute-dire. Voin silti palata siihen omassa blogissani.

        Derridan kohdalla et yksinkertaisesti ymmärrä miksi filosofia “hämmentää”, kuten Derrida sanoo haastattelussa, kirjalliseen instituuttiin liitetty “kriittinen funktio”. Et ole myöskään huomannut miten selkeästi (ja parafraasistasi poikkeavalla tavalla) Derrida toistaa arkipäiväistä huomiota, että radikaaleinkin teos voi historian myötä muuttua konservatiiviseksi. Missään Derrida ei sanoa mitään niin älytöntä, että yhteiskuntaan vaikuttamisen kannalta konservatiivisuus olisi impotenttia ja “harmitonta”, vaikka sinä sanot: ”Kirjallisuus on siis demokratian ehto – vapaus puhua. Hinta – kirjallisuuden puhe on harmitonta höpöttelyä.”

        Derrida kirjoittaa edelleen hyvin selkeästi, että demokratian ehdot ja kirjallisuuden ehdot ovat institutionaalisia ehtoja, mukaan lukien lainsäädäntö. Ja Derrida kirjoittaa hyvin konkreettisesti sensuurista ja kirjailijoiden vankilatuomioista. Tekijä linnassa on itsestän selvä kirjallisuuden vaikutuksesta itsensä ulkopuolla. Tämä on Derridalle kiistaton asia, kuten se on kenelle tahansa, ja sinä annat ymmärtää, että Derida kiistää sen. Siten sinulta jä kokonaan huomaamatta, mitä Derrida oikeasti argumentoi. Tai, kuten Iso-Dee, sanoisi, “ylittää käsitteet”, joihin sinä olet juuttunut.

        Ei tämän nyt vaikeaa pitäisi olla. Mutta, kuten sanottu, palaan tähänkin myöhemmin. Myös Blanchotin osalta. Et vieläkään auttanut löytämään alkuperää “lukemiselle”, joka on ristiriidassa kaiken kanssa, jota olen lukenut Blanchotilta “lukemisesta”. Juuri nyt olisi ansaittava palkkaa.

  11. Tiina Käkelä-Puumala says:

    Yritän taas palata tämän keskustelun alkuun, koska Kristianin esiin nostama kysymys esseen kirjoittamiseen ja lukemiseen vaikuttavasta muodosta, tai paremminkin sen vähäisyydestä suomalaisen esseistiikan perinteessä on mielestäni nyt sivuutettu kokonaan. Helppo se onkin sivuuttaa, koska koko kysymys on erittäin vaativa ja johtaa heti jatkokysymyksiin. Mitä on ajattelu (tai rationaalisuus yleensä) julkilausuttujen mielipiteiden ja täsmällisten väitelauseiden ulkopuolella? Ja kun kysymys on esseestä, jolla on historialliset ja sisällölliset kytkentänsä journalismiin, poliittisiin pamfletteihin ja historiankirjoitukseen: jos teksti korostaa omaa materiaalisuuttaan kirjoituksena, voiko se enää väittää mitään maailmasta?

    Minulla ei ole mitään selkeää ja täsmällistä lauserakennetta, selkeitä väitelauseita ja kohtuullisen yksinkertaista puhujapositiota käyttävää kieltä vastaan. Käytän sellaista itsekin. Itse asiassa valtaosa kaikesta maailman julkaistusta tekstistä on sen muotoista. Kuitenkin jokaisen joka käyttää sellaista kieltä, ja varsinkin työkseen, tulisi olla tietoinen siitä, että se on vallan kieltä. Siinä tekstiin rakennettu puhujapositio on tekstiin rakennettua lukijapositiota ylempänä, ja sitä luetaan ja kirjoitetaan useimmiten nämä asemat hyväksyen. Mutta selkeän väitelauseen retoriikalla ei itsessään ole moraalia: samoja suostuttelun tekniikoita voidaan käyttää minkä tahansa asian puolustamiseen tai vastustamiseen. Kun argumentin rakentumista seuraa retoriikan näkökulmasta, selkeä väitelause ei edusta niinkään ajattelua kuin ajattelun simulaatiota, sellaista, jossa ”ratkaisu ja mielipiteeseen päätyminen ovat usein vain keino kiirehtiä epävarmuuden yli”. Ajatteluprosessi on pysähtynyt, mielipide syntyy. Joka haluaa tätä logiikkaa lähteä haastamaan tai horjuttamaan tai tekemään toisin, päätyy väistämättä kirjallisuuden alueelle.

    Konkreettiset lukijat voivat tietysti olla hyväksymättä heihin kohdistettuja suostuttelun tekniikoita ja ryhtyä lukemaan vastakarvaan, mutta se on useimmiten vaihtoehto joka syntyy lukijan päätöksellä, ei tekstin avaamien mahdollisuuksien kautta. Tai sitten lukijalla pitää olla poikkeuksellisia kykyjä demanilaiseen väärinlukemiseen, kuten Kristianin tapauksessa on. Tarkoittaa kykyä löytää tekstistä sellaista merkityspotentiaalia, jota seuraamalla tekstin pintatason ilmeiset asetelmat kääntyvät ympäri tai muuttuvat lopulta joksikin ihan muuksi.

    Eräs toinenkin asia tuli mieleeni kun pohdin tuota vaikuttavan muodon kysymystä: satiirin perinne (jostain syystä sekin on meillä pohjimmiltaan aika vakava, ohut ja vähäverinen). Tämä menee vähän aiheesta ohi, mutta en katso sitä kovin suureksi virheeksi tässä keskustelussa. Eräs tyypillinen satiirin piirre on aina ollut erilaisten kielenkäytön tapojen saattaminen naurunalaiseksi. Ironia, parodia, kielen väännökset ja käännökset, glossolalia, jne. ovat korostetun kirjallisia, tai paremminkin poeettisia tapoja sabotoida satiirin kohteena olevan kielenkäytön merkityksiä ja estää kieltä toimimasta. Poikkeuksetta tämä satiirinen hyökkäys on kohdistunut aina johonkin vallitsevaan ja vakiintuneeseen puhetapaan. Eli kyseessä oli joukko kielellisiä keinoja, joiden päämäärä oli viime kädessä poliittinen: tyhjentää jokin vallitseva puhetapa sen omista merkityksistä tai ainakin nauraa sille. Kuten esseenkin kohdalla, yllyke satiirin kirjoittamiseen myös puhkeaa usein jostain ajankohtaisesta aiheesta. Minulle satiirin tapa ympärikääntää sanojen merkityksiä ja tehdä tyhjäksi puhumisen tapoja (sekä parhaiden satiirien dialogisuus ylipäänsä) edustaa juuri muotoa joka pystyy olemaan poliittista ilman että se muuttuu valmiiksi väitteiksi maailmasta.

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.