Teatteria kirjastoon!

Penjami Lehto | March 11th, 2016 - 17:20

 

Kirjastonhoitaja Raimo (Juuso Kunelius) seuraa Lönnrotin (Waldemar Suurkari) ja Väinämöisen (Ville Kiljunen) patikointia.

Julkisiin tiloihin liittyvät säännöt iskostuvat selkäytimeen jo lapsena. Virastoissa ja terveyskeskuksissa ei saa tuijottaa muita asiakkaita. Ei vaikka keskussairaalan päivystyksessä tädillä olisi musta silmälappu tai työvoimatoimiston aulassa setä pureskelisi vuoronumeroaan. Eikä ole sopivaa istua kenenkään viereen jos vapaita paikkoja on kauempana. Ei varsinkaan jos se haisee alkoholilta tai pissalta tai puhuu itsekseen tai näyttää oudolta. Ja kaupassa tavaroihin ei saa koskea – mitä pienempiä ja paremmin taskuun mahtuvia, sitä ehdottomammin sääntöä pitää noudattaa. Muuten voi tulla poliisi ja luulla varkaaksi vaikkei olisi mitään ottanutkaan. Ainoastaan mummot saa hypistellä ja hiplata ja puristella kaikkea, koska ne on vanhoja ja näkee huonosti.

Ja kirjastossa pitää olla hiljaa: H I L J A A !

Mutta pitääkö aina? – Vaikka Jyväskylän pääkirjastossa tunnelma on yleensäkin avoin ja mutkaton, helmikuussa edettiin astetta pidemmälle. Kolmen viikon ajan Jyväskylän kristillisen opiston Teatterikoulutuksen näyttelijäryhmä seikkailutti yleisöä ympäri kirjastoa etsimässä kadonnutta koodia. Ville Kiljusen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa, ensisijaisesti koululaisryhmille suunnatussa teatteriesityksessä “Koiviston kadonnut koodi – kirjastomysteeri” dekkariosuus ei ollut kovin haasteellinen, mutta kaltaiselleni kirjaston hiljaisuutta kunnioittamaan oppineelle jäärälle tunnin mittainen “väärän kuninkaan päivä” oli hauska ja terveellinenkin kokemus. Opiskelijat olivat paneutuneet rooleihinsa ja joukossa oli muutamia todellisia helmiä – ehkä interaktiivisuus yleisön suhteen ontui paikoitellen hieman, mutta se lienee melko varovaisesti osallistuvan yleisön itsensä ongelma. Marssiessani 25 muun katsojan letkassa osastolta toiselle ja nähdessäni esityksiä, joissa puhuttiin kovaa (!), huudettiin, laulettiin, tanssittiin, juostiin, hypittiin, syötiin ja juotiin, paljastui kuinka voimakkaita ja syvälle juurtuneita omat kirjastotilaan liittyvät asenteeni ovat.

009-1

Tuomas Kyrö (Juuso Kunelius) ja karvalakki.

Vaikka oli kyse kirjaston järjestämästä esityksestä – josta oli näkyvästi esillä informaatiota – ja vaikka olin mukana vain katsojana, tuli minulle silti parissa kohdassa lähes syyllinen olo siitä, että aiheutamme liikaa häiriötä.

Emme tietenkään aiheuttaneet.

Positiivisella tavalla esitys haastoi yleisöä puntaroimaan näkemystä kirjastotilasta Minervan pöllölle pyhitettynä mausoleumina, jossa ainoa toimintaperiaate on “hyllyjen välissä hiljaa”. Tieto ei tällä kertaa malttanut pysytellä luokitusjärjestelmän kätköihin hautautuneena, vaan kirjallisuudesta tutut hahmot astuivat esiin antamaan vihjeitä ratkaistavaan koodiin: Aale Tynni lausui runon, Matti Nykänen aforismejaan, Tuomas Kyrö kertoi puuron oikeasta koostumuksesta, Risto Räppääjä heitti riimiä jne.

Olen kirjaston asiakkaana konservatiivinen: riittää, että löytyy paljon kirjoja ja rauhallinen paikka niiden lukemiseen. En halua lainata polkupyörää tai keppejä sauvakävelyä varten. Eikä minulla ole intoa osallistua taukojumppatuokioon tai lautapeliporukan keskiviikkoiseen tapaamiseen – jos kirjastossa sellaisia innostuttaisiin järjestämään. Mutta Kirjastomysteerin kaltainen kevyesti interaktiivinen esitys tuntui hyvältä tavalta kokea kirjastossa yhteyttä muiden ihmisten kanssa.

007

Seitsemän veljestä saa alkunsa (Waldemar Suurkari)

Kuljin esityksen läpi poikani kanssa, ja mielenkiintoista oli myös seurata, miten ekaluokkalaisen silmin kirjastotilaan syntyi uusia muistijälkiä – hän kun on viettänyt aikaa lähinnä lastenosastolla. Esimerkiksi kolmannen kerroksen maakuntakokoelman puoleinen pääty ei enää koodiseikkailun jälkeen ole pelkästään yksitotisen mykkä nurkkaus – vaan paikka, jossa kohdattiin yleisöltä neuvoja kehitteillä olevaan romaaniinsa vastaanottanut Aleksis Kivi .

Varsinkin nuorempien sukupolvien näkökulmasta on luontevaa, että moderni kirjasto saa yhä enemmän sosiaalisia merkityksiä ja järjestää myös yleisötapahtumia. Internet ja sosiaalinen media ovat muuttaneet ihmisten suhdetta informaatioon. Enää tietoa ei kerrytetä pelkästään omaksi henkiseksi pääomaksi, vaan se jaetaan muiden kanssa: samoin kulttuuriin ja viihteeseen liittyvät kokemukset.

Tai ehkä kyse ei ole niinkään uudesta tavasta käsittää tiedon merkityksellisyys vaan paluusta vanhaan. Aikaan, jolloin matkamiehelle ei tarjottu yöpaikkaa pelkästään vieraanvaraisuudesta vaan myös siksi, että kaukaa saapuneilla oli aina jotakin tuoretta kerrottavaa.

Jumissa … (Essi Pylväläinen)

Nyt kun teknokratiausko ja taloudellista hyötyä korostava ajattelu valtaavat alaa klassisen sivistyksen ihanteelta, Kirjastomysteerin voi nähdä eräänlaisena kannanottona. “Kadonnut koodi” on salasana, jota ilman kaupungin kaatunutta tietojärjestelmää ei saada kuntoon. Käytännössä koko teknologiaan nojautuva infrastruktuuri on romahtanut: mikään ei toimi, kun tieto ei kulje. Ei sähköpostit, ei sähkönjakelu, ei liikenne, ei työnteko. Eikä mitkään verkkoon kytköksissä olevat laitteet: kadonneen salasanan hukannut kaupunginjohtaja Timo Koivisto on jumittunut sähkölukoin varustettuun toimistoonsa – ja Sofi Oksanen kirjaston palautusautomaattiin (missä toki voi nähdä halutessaan muunkinlaista symboliikkaa – ehkä Oksanen alkaa vain yksinkertaisesti olla liian iso kirjailijanimi vanhan kotikaupunkinsa kirjastoon).

Kirjaston kirjakokoelma on kuitenkin käyttökelpoinen myös silloin, kun tekniikka osoittaa haavoittuvuutensa. Ja sen syvyys, laajuus ja marginaaleihin saakka ulottuva monimuotoisuus ovat tärkeitä juuri sen takia, että koskaan ei voi tietää, mitä tarvitsee.

Siksi sivistysvaltion tukipilari, laadukas kirjastoverkosto pitää säilyttää mahdollisimman kattavana. Siksi Kansalliskirjaston määrärahoja ei pidä leikata. Eikä tieteellistä perustutkimusta rampauttaa. Tai opiskelun edellytyksiä. – Valitettavasti julkisen sektorin hutkintatalkoissa nämä kaikki ovat leikkauslistalla.

Runebergin pariskunta (Pietari Pentikäinen ja Ansa Kauppinen)

Pidin Kirjastomysteeri-esityksessä siitä, että se ei hyvästä tilaisuudesta huolimatta saarnannut näkökulmista, jotka ovat ilmeisiä. Kirjastoa tiedon tai sivistyksen tyyssijana julistavia tulisieluisia puheita ei kuultu. Päinvastoin: klassikkohahmot esitettiin koomisessa sävyssä – herra Runeberg runoili niitä näitä lämpimikseen (syntyi Oi Maamme) ja tuntui keskittävän huomiotaan omia tuotoksiaan enemmän rouvansa leipomaan torttuun. Hauskasti rakennettu kohtaus ei silti mitätöinyt kirjailijaparin merkitystä, päinvastoin: olemme tottuneet koomisesti sävytettyihin tulkintoihin historiallisista merkkihenkilöistämme ja oppineet rakastamaan heihin liitettyjä kaskuja ja anekdootteja.

Sitä paitsi hieman hassu Runeberg sopii loistavasti juuri kirjastoon: hänen ei tarvitse yrittää esittää arvokasta, sillä ympärillä olevien kirjahyllyjen täyteys todistaa muutenkin hänen kulttuurista arvoaan. Toisin kuin puistossa olevan ylvään patsaan konteksti – pulunkakkakuorrutus päälaella ja kintuille kuseskeleva puliukko.

Vaikka kaiken aineiston voisi teoriassa muuttaa sähköiseen muotoon, on kirjakokoelma tärkeä osoittaessaan konkreettisesti, millä tavalla tieto kerrostuu. Liikkuessaan Internetin klikkauskulttuurissa ei edes tajua, mitä kaikkea tulee ohittaneeksi – asiat tai tietueet tuntuvat leijuvan abstraktissa tilassa ilman tiedolle ominaista painoa ja massaa ympärillään.

Kun italialainen kirjailija ja semiootikko Umberto Eco muutama viikko sitten kuoli, sosiaalisessa mediassa kiersi vaikuttava  video hänen kotikirjastostaan. Kävelymatkaan oman kirjastonsa päästä päähän kuluu Ecolta minuutin verran aikaa. Tuhansia, tuhansia niteitä ohitettuaan hän viimein saapuu oikealle hyllylle ja löytää etsimänsä. Videossa ei näy, mikä teos on kyseessä. Se ei ole oleellista: merkityksellisempää on matka ja sen aikana syntyvä kokemus kerrostuneen informaation luonteesta.

013

Kaksi olympiavoittajaa (Outi Hautanen ja Pietari Pentikäinen)

Kirjastomysteeri-esityksen aikana käveltiin tiedon ja kirjallisen kulttuurin kerrostumia ohittaen ja etsittiin oikeita sanoja kuin muinainen sankari Antero Vipusen vatsassa. Kirjaston luokitusjärjestelmä ja aakkosjärjestys tuottavat mielivaltaisuudessaan (!) omituisia rinnastuksia. Runo-osastolta löytyikin yllättävä pari: kaksi olympiavoittajaa. Aale Tynni  voitti Lontoon olympialaisten (1948) taidelajeissa kultaa runollaan Hellaan laakeri ja Matti Nykänen mäkihypyssä sekä Sarajevossa (1984) että Galgaryssa (1988).  – Erilaisuudestaan huolimatta roolihahmot kykenevät jonkinlaiseen vuorovaikutukseen ottamalla kontaktia yleisöön, käyttämällä sen kiinnostusta ja reaktioita keskustelunsa välittäjäaineina.  Niinhän kirjallisuus toimii: yksittäiset, täysin erilaiset teokset kohtaavat lukijan kokemuksessa. Ja fyysisesti kirjastossa.

Tai oikeastaan: meidän kirjastossamme. Esityksen hahmojen suunnittelussa oli huomioitu paikallisuus. Se ei pelkästään viesti kaupungista, jossa ollaan, vaan rakentaa myös yhteisöllisyyden tunnettu. Yleisö voi kokea olevansa me – eikä pelkästään toistensa kanssa. Kirjaston hyllyjen teoksista putkahtelevat henkilöt eivät kaikki olekaan kaukaisia vieraita, vaan muutamilla on jonkinlainen side Jyväskylään. Sofi Oksasella. Minna Canthilla ja Timo Parvelalla.  Matti Nykäsellä. He ovat kulkeneet jossain elämänsä vaiheessa samoja teitä, tuijotelleet Jyväsjärvelle ja kenties käyneet samoja kouluja.

Esityksessä paikallisuus väritti myös – hyvin epäoletuksenmukaista – kirjaston asiakasta ja lukijaa. JYPin pelaajaksi pukeutunut roolihahmo tuo palautuksena Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen, jossa “jännite hieman lopahti keskivaiheilla”. Suomen Ateenassa sivistys ei voi olla tarttumatta lätkäpelaajiinkin.

Tai niin ainakin tahtoisin uskoa.

– Huomattavasti vakuuttuneempi olen Teatterikouluksen opiskelijoiden esityksen nähtyäni siitä, että teatteri sopii hyvin kirjastotilaan. Kuten muutkin, sosiaaliset ja vuorovaikutteiset tapahtumat. Järkevästi mitoitettuna toiminta ei uhkaa kirjaston käyttäjien lukurauhaa tai muuta sen luonnetta pinnalliseksi viihdekeskukseksi. Päinvastoin: positiiviset, tavanomaista pysähtyneisyyden tunnelmaa aktiivisemmat kokemukset luovat dynaamisuuden tuntua. Ainakin itse olen parilla viime kirjastokäynnilläni kulkenut hyllyjen välissä hymyillen, kohtaamisiani muistellen. Muistijäljet esityksistä säilyvät ja vaikuttavat pitkään. (Ai niin: kyllä, koodi löytyi ja kaupunki saatiin jaloilleen!)

      

(valokuvat: Katri Niskanen)

4 kommenttia

  1. “Nyt kun teknokratiausko ja taloudellista hyötyä korostava ajattelu valtaavat alaa klassisen sivistyksen ihanteelta…”, sanot mutta kenen toimesta, jää pääteltäväksi. Tietysti sen hemmetin hallituksen (jonka tosin äänestäjät ovat valtaan äänestäneet), ja näinhän klisee nyt menee.

    Olen yrittänyt saada kirjoja, jotka haluan poistaa hyllystäni, myyntiin hinnalla millä hyvänsä. Ja vanhempieni kirjoja vuosi sitten kun äitini kuoli melkein 96 vuotiaana. Eivät kelpaa mihinkään, eivät edes 1930-luvulla ilmestyneet klassikot.

    Kannattaa toki syyttää hallitusta, mutta kun ihmiset eivät osta divareista kirjoja niin mistä se johtuu? Ei ainakaan Sipilästä eikä opetusministeristä. Divareilla kelpaa alle neljä kuukautta uudemmat kirjat – piste.

    Tarkoitan että mitä vanhemmaksi tässä elää, sinä kyynisemmin suhtautuu “kansan” sivistystahtoon. Toki on ana helpompi syyttää teknokraatteja ja hallitusta ja jättää tavalliset ihmiset kritiikin ulkopuolelle. Mutta jos ollaan ihan rehellisiä, tavallinen kansa tämän sivistyksen tilan päättää omalla toiminnallaan.

    Katsokaapa uusien kerrotaloasuntojen pohjapiirroksia. Ei siellä ole enää seinäpinta-alaa kirjahyllyille. Ne eivät ole muotia eikä siitäkään pidä syyttää hallitusta. Saa toki jos ei muuta keksi.

    Sitten tämä ajatus että kierrätetään kirjat “ilmaiseksi”. Mistä ne kirjat tulevat jos niitä ei ensin kukaan osta?

    Sitten kun perustetaan kierrätyksen vastainen kansanliike, minä ilmoittaudun jäseneksi. Heti!

  2. Penjami Lehto says:

    Kiitos kommentista! Olet oikeassa: ilmiö on laajempi. Ja jupina kliseistä.

    Kirjat ovat menettäneet arvostusta. Ne ovat painavia muutoissa, keräävät pölyä ja pilaavat sisäilmaa, vievät seinäpinta-alaa kivoilta tapeteilta ja sisustustauluilta, hallitsevat jo muutamankin kirjahyllymetrin voimin koko huonetta ja tekevät kulttuurisella massallaan tunnelmasta raskaan. Ja kun mummo tai pappa kuolee, jäämistön kirjakasat ovat ongelmajätettä. – Jotenkin ymmärrän hyvin, miksi ihmiset eivät niitä kotiinsa haali. Varsinkin kun niillä ei enää ole vastaavaa kulttuurista statusta kuin joskus ennen – kuten kommentissasi toteat.

    Juuri oli pari pojan leikkikaveria kylässä – molemmat ihmettelivät, miksi meillä on niin paljon kirjoja. Antamani vastaus – “meillä luetaan paljon kirjoja” – oli kovin pinnallinen kysymyksen laajempiin merkityksiin nähden ja ilmeisen epätyydyttäväkin. Se vaikutti johtavan hetken hiljaisuutena sisäisiin jatkomietelmiin, joita ei kuitenkaan puettu sanoiksi. Niinpä: “Miksi?”

    Menetettyään mielenkiintonsa kirjahyllyn laajuuteen liittyvään ongelmaan pojat alkoivat seuraavaksi ihmetellä sitä, miksi meillä on niin pieni televisio.

    Kuulostaa joltakin kolumniin keksityltä stereotyyppiseltä vastakkainasettelulta – mutta tällä kertaa en lukenut HS:n lauantaikolumnistia vaan kuuntelin keskustelua omassa olohuoneessani. – Jätin sanomatta selitykseksi pojille vakiofraasini: “Sivistyksen määrä ei niinkään ole suoraan verrannollinen kirjahyllyn laajuuteen vaan kääntäen verrannollinen television kokoon.”

    Kansa on tällä hetkellä takuulla sivistyneempää kuin 30-luvulla. Tai 50-luvulla. 70-luvulla. Maailmankuva on avartunut. Koulutustaso noussut. Informaation saatavuus helpompaa. Se että kirjaa ei arvosteta yhtä paljon kuin ennen, johtuu vaihtoehtoisten käyttöliittymien runsaudesta ja houkuttavuudesta.

    Isossa mittakaavassa “kansasta” ei ehkä tarvitsekaan olla niin huolissaan. Vaan siitä politiikan, talousvaikuttajien, tieteen ja taiteen toimijoiden eliitistä, joka kehittää ja siirtää sukupolvelta toiselle kulttuuria. Jos se kadottaa ihanteen tiedosta arvona sinänsä, rapautuu esimerkiksi yliopistolaitos: perustutkimusta tehdään laajasti siksi, että etukäteen ei voi täysin tietää eikä suunnitella, mistä innovaatiot syntyvät. Ja vaikka esimerkiksi moniin humanistisiin tieteisiin on vaikea kiinnittää taloudellisia intressejä, niiden vaikutusta koko kulttuuriin on mahdotonta arvioida.

    Itselleni kirjasto on jotenkin konkreettinen symboli tuollaisesta uinuvasta, valtavasta tiedon potentiaalista. Todennäköisesti kirjahyllymetreissä on paljon turhaa – mutta toisaalta myös teoksia, jotka saattavat herättää lukijansa ja vaikuttaa tähän arvaamattomalla tavalla.

    Ja kyllä, vaikka olet tietenkin oikeassa siinä että kulttuurin arvostuksen väheneminen on laajempi ilmiö kuin yksittäisen hallituksen toilailut, niin voi edustuksellisessa demokratiassa senkin toimia arvostella. Ihan jo senkin takia, että se on huomattavasti loogisempi valinta arvostelun kohteeksi kuin “kansa” – kansan kritisoiminen ei johda mihinkään. Ei kenties polittisen johdonkaan, mutta se kuitenkin määrittelee sen, mihin määrärahoja suunnataan.

  3. Joo, ei kansaa kannata parjata eikä ainakaan sitä voi vaihtaa. Valmentajan ja johdon voi vaihtaa, ja niin tehdään alituisesti, varsinkin jalkapallokentillä.

    Kansaa voisi pakottaa – vaikka sivistymään, mutta ei siitäkään mitään tule. Totalitaarisessa järjestelmissä kansa on yritetty pakottaa kaikenlaiseen, ja heti kun paine hellittää kansa alkaa tehdä mitä haluaa ja mikä huvittaa.

    Surkeaa on jos ei kansalaisia kirjat kiinnosta, mutta sekin on vain minun (ja tietysti myös monen muun) mielipide, ja saa myös kysyä, miksi kaikkien pitäisi lukea kaunokirjallisuutta tai runoja. Ihminen on kummallinen olio, ei se käskemällä lue eikä laula.Pikaluin tänään Toivo Pekkasen kotkalaisromaanin Tehtaan varjo. Kun olin Kotkan lyseon lukiossa 1960-luvun alussa melkein kieltäydyin lukemasta tuota kirjaa, koska oli pakko lukea. Niinpä sitten kirjoitin aineen, jossa kuvittelin, että me seitsemäsluokkalaiset heitämme opettajat ikkunasta Toivo Pekkasen haudan viereen. Sain siitä nelosen. Ei opettaja tykännyt.

    Pekkasen hauta näkyi koulun ikkunoista.

  4. Penjami Lehto says:

    Mainio anekdootti!

    Usein opettajien rakkaus oman kotiseudun ikoneita kohtaan on pyhää, ja tabun rikkominen hirvittävä häväistys. Tai ainakin ennen oli: käänteisesti voisi ajatella huolestuttavana ilmiönä sitä, että edes opettajat eivät nykyisin palvo kirjallisuuden merkkihenkilöitä.

    Tämän kuun alussa ilmestyneessä Kirjastolehdessä on haastateltu opetus- ja kulttuuriministeriä kirjaston tulevaisuudesta. Kysymykset ovat hyviä – Sanni Grahn-Laasosen vastaukset osittain poliitikkomaisen ylimalkaisia, mutta kyllä noista kuitenkin kuultaa läpi ihan hyvä tahto kirjastolaitosta kohtaan.

    http://kirjastolehti.fi/artikkelit/artikkeli/652/kirjaston-on-uudistuttava/

    Mutta mikä on toteutus, se jää nähtäväksi. Kirjaston vastuulle on helppo säätää lisää tehtäviä – esim. digiloikan opettamista kansalaisille ja turvapaikanhakijoiden kotouttamista – mutta ne vaativat lisäresursseja. Jo nyt monissa kirjastoissa olisi enemmän työtä kuin on työn tekijöitä.

    Siitä esimerkki tuossa Perhekirjojen isotekstisiä teoksia kritisoivassa jutussani. Sen kommenteissa nimimerkki “Kirjastonhoitaja” (oletan nyt uskaliaasti, että hän on sitä myös oikeasti) kertoo, että “valitettavasti säästöjen vuoksi ainakin meidän kunnassa kirjaston määrärahoja on leikattu niin, että valinnat tehdään kiireessä muiden töiden ohessa ja sivussa.”

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.