Kirje nuorelle runoilijalle

Penjami Lehto | October 5th, 2013 - 16:02

Jyväskylässä 5.10.2013

Avoin lukijakirje Erkka Filanderille

 

Kevät on kaksin verroin kaukana. Takana, edessä. Enkä minä tiedä kumpaa pahoittelisin enemmän: sitä, että kirjoitan sinulle näin julkisesti – vai sitä, että kirjoitan vasta nyt. Illuusio kirjeen henkilökohtaisuudesta ja aitoudesta tuntuu kuitenkin luontevalta, välttämättömältä. Mutta myöhässä olen, ainakin siihen nähden, että luin runokirjasi Heräämisen valkea myrsky jo huhtikuussa.

Olin taiteillut viisivuotiaan poikani kanssa kuvaa kotipihasta. Minä piirsin, hän väritti– kevätloitsuja liiduilla, puiden oksat täyteen vihreitä lehvästöjä. Kesän odotusta. Samalla kun vahvistin kerrostalon nurkkia, kerroin, että viivan voi tehdä kahdella tavalla: joko erottamaan tiloja toisistaan, niin kuin ääriviivoissa tai horisontissa, tai sitten itsenäiseksi, vapaaksi viivaksi, kuten puuhun piirretyissä pienissä oksissa.

“Monet taiteilijat haluavat tehdä viivan aina jälkimmäisellä tavalla, eläväksi ja merkitykselliseksi, silloinkin kun he rajaavat tilaa, piirtävät vaikka ihmisen ääriviivat tai neliöitä taloon ikkunoiksi”, selitin. – En tiedä, menikö ajatus perille. Mutta kun luin pari päivää myöhemmin runojasi, huomasin pohtivani sitä itse:

Riennän ylösvapautuvan partaalle.
Allani väri juhlii itseään pintaan,
ympäristö puhkeaa ja korvat ammottavat.
Aava kohoaa silmänkehrän verran,
suutelee minua kuin rantaveden lumpeet.


Heräämisen valkeassa myrskyssä
runo on kokemuksellisen viivan juhlaa. Lyhyt katkelma antaa tästä vain viitteitä, mutta muutaman sivun luettuaan hengästyy. Aistihavaintojen kyllästämät lauseet seuraavat toisiaan vuolaina: runokieli ei niinkään tuota yksityiskohtaisia kuvia vaan koostuu niistä. Lukija syöksyy eteenpäin myrskyn mukana ja nauttii läsnäolon tunteesta, vapaalla kädellä piirretystä aistien hurmasta.

Vaikka joku kriitikko kirjoitti “kokoelmasta”, en itse osaa lukea teostasi sellaisena. Minulle se avautuu pitkänä runona tai runoelmana, jossa vimmaisesti silmukoidaan yhä uudelleen ja uudelleen samoihin heräämisen, syntymisen, aistimisen, kokemisen ja läsnäolon ehdottomiin kohtaamisiin. Jonkinlaisena näyttämönä tai lavastuksena runossa on kesäpäivä, mutta tässä odysseiassa se ei rajaa matkan ajallista pituutta, vaan on pikemminkin kiintopiste, jota kohti säkeet kurkottelevat. Eikä mikään yksittäinen, aikaan sidottu kesäpäivä, sillä toisteisuus luo kokemuksen kesäpäivien sarjasta, tai oikeastaan ideaalista, joka runon kasvaessa muotoutuu laajemmaksi kukoistuksen metaforaksi.

* * *

Kokoelman mittainen pitkä runo on paljastava. Yksittäistä, sivun keskelle sommiteltua säkeiden sarjaa voi hallita ja kontrolloida: mitä lyhyempi runo, sitä helpompi sen taakse on piiloutua. Voi kiinnittää lukijan huomion vahvaan metaforaan, kielelliseen leikkiin, käänteeseen, merkitysten tihentymiseen. Voi kirjoittaa roolirunon. Voi hioa rivinsä teräskuoriseksi suorakaiteeksi. Voi valehdella.

Minulla ei ole kokemusta runoilijuudesta, mutta silti uskallan väittää, että Heräämisen valkean myrskyn kaltainen teos on väistämättäkin henkilökohtainen ruumiinavaus, jossa kirjoittaja uhraa silmänsä, korvansa, suunsa, ihonsa, sydämensä, palan sieluakin. Tekstilleen – ja lukijalleen. Muutaman säkeen mittainen runokin kykenee suuruuteen, avaamaan hetkestä kumpuavan mielenmaiseman, kuvaamaan kokonaista elämänfilosofiaa, mutta silti se on kirjoittajalleen täsmäase, niukasta materiaalista muotoiltu nuoli, joka jättää ampujansa lymyämään varjoihin. – Vaatii myös rohkeutta kirjoittaa teos, joka tyyliltään kuljettaa lukijan kaksisataa vuotta ajassa taaksepäin.

Olet kustantajasi kirjailijaesittelyssä nimennyt esikuviksesi romantiikan kauden englantilaiset runoilijat, Percy Bysshe Shelleyn ja John Keatsin. Shelleyn tuntemus on omalla kohdallani ohutta, mutta Keatsin tuotantoa olen lukenut paljonkin. Puutarha, luontomystiikka, vahva kokemuksellisuus, aamu – kyllä, aiheet ja teemat Heräämisen valkeassa myrskyssä tuntuvat tutulta. Ja kun keskittyy lukiessaan runon kuvastoon, alkaa yksityiskohdistakin löytyä samoja elementtejä: tulee mieleen Keatsin runojen omenapuut, suihkulähteet, joutsenet, linnun laulu, perhoset jne.

Mutta toisaalta jo pelkästään modernin suomen kielen käyttäminen ja runosi asettuminen 2000-luvun kontekstiin tekevät tekstistä ratkaisevan erilaista. Voiko enää puhua samasta traditiosta? Jatkumo puuttuu, ketju on katkennut.

* * *

On kiinnostavaa lukea Heräämisen valkeaa myrskyä romantikkojen tekstien rinnalla. Tematiikan kannalta ilmeinen kiinnekohta omassa luennassani on melko tunnettu Sleep and Poetry. Runo ei ole rytmillisesti ja soinnillisesti Keatsin parhaimpia tekstejä, mutta siihen viitataan usein, kun halutaan selventää, mitä Keats ajatteli runoudesta ja luovuudesta, mielikuvituksen ja inspiraation voimasta.

Henkilökohtaisen runousopin selvittely rikkoo runon rakennetta ja tekee siitä jotenkin epätäydellisen, viimeistelemättömän, mutta samalla se kiinnostavalla tavalla lisää runon kompleksisuutta. Sleep and Poetry (1816) alkaa kysymyksillä: Mikä on kesätuulta lempeämpi? Mikä satakielten pesää salaisempi? – Tietenkin uni, mielikuvituksen rajaton maailma, joka on todellisuuden tuolla puolen ja silti maailmassa läsnä. Mutta on olemassa vielä suurempikin mahti:

More strange, more beautiful, more smooth, more regal,
Than wings of swans, than doves, than dim-seen eagle?
What is it? And to what shall I compare it?
It has a glory, and nought else can share it:
The thought thereof is awful, sweet, and holy,
Chacing away all worldliness and folly;
Coming sometimes like fearful claps of thunder,
Or the low rumblings earth’s regions under;

Riittävästi huippukohtia haettuaan runon puhuja vihdoin tavoittaa maaliinsa:

O Poesy!

Runous, voima, joka vallatessaan runoilijan antaa mahdollisuuden kuvata maailmaa todellisempana, kuin mitä se meille näyttäytyy. – Keatsin runo on haasteellinen tulkittava, enkä joskus sanakirja kourassa sitä lähilukiessani päässyt varmuuteen kuin päälinjoista. Mutta hauskaa on, että tutustuttuani sinun teokseesi tajusin uni/runous-asetelman selvemmin.

Uni edustaa mielikuvituksen passiivista puolta, kaiketi alitajunta tai tiedostamaton olisivat modernimpeja termejä. Runous taas on aktiivista toimintaa, inspiraatiossa taiteilijaromantikolle lankeava lahja, jonka avulla maailma avautuu kokonaisvaltaisemmin. Ja herääminen: innoittumisen tila, jossa uni kaikkine mahdollisuuksineen on vielä hetken läsnä, ruokkimassa mielikuvitusta, näkyjä. Näkemisen kupoli vielä puolillaan unta.

Kun lukee Keatsin ja sinun tekstejä rinnakkain, huomaa, kuinka kokemuksen rajapintoja kolutessasi etenet vielä esikuvaasi pidemmälle:

Puhaltelit suihkulähteitä ilmaan, kiipesit
omenapuuta valon ja oksan solmuun.
Iho luuli sukeltavansa, naurunpaisteen
paljaat jalat seisoivat syvällä ikkunassa.
Äkkiä huone kaappasi silmäsi
ja näki ihmeellisiä asioita.

Keats pyrki käyttämään kuvauksissan kaikkia viittä eri aistia, kokemaan ja tuntemaan luonnon värit, äänet, tuoksut, maut, liikkeet jne. Mutta vaikka hänen runoissaan puhuja rynnistää tuntosarvet töröllä sinne tänne kaiken rekisteröiden, on kerronnan näkökulma rajatumpi kuin Heräämisen valkeassa myrskyssä. Runousilmasto nykyään on kovin erilainen: katse voi muuttua kohteekseen tai katseen kohde katsojaksi.

* * *

Olet valinnut kustantajaksesi Poesian. Keatsin hengenheimolaiselle se tuskin on sattumaa? O Poesy! – Moni Poesiassa vaikuttava asuu Jyväskylässä, ja koska tässä kaupungissa kirjallisuuspiirit ovat pienet, ihmiset tuntevat toisensa. Yhteisten tuttavien ansiosta istuimme viime keväänä Jyväskylässä käydessäsi saman pöydän ääressä. Silloin kirjasi ei ollut vielä ilmestynyt, mutta muuten keskustelimme runoudesta. Taisin silloin mainita ohimennen toisen Keatsista ja Shelleysta innostuneen nuoren runoilijan nimen: William Faulknerin, joka tosin muistetaan aivan muista kirjallisista ansioista kuin varhaisista runoistaan.

“On oltava tietyn ikäinen kirjoittaakseen tällaisia runoja.”

Sitaatti on Phil Stonen kirjoittamasta esipuheesta William Faulknerin esikoisrunokokoelmaan The Marble Faun (1924). Luontoa ihannoivassa pastoraalissa marmorista veistetty faunipatsas kuulee, kuinka kutsuvasti Pan soittelee huiluaan. Fauni ei voi rikkoa “kahleitaan”, mutta hän kykenee tuntemaan luonnon ympärillään ja kokemaan sen ihanuuden kuvitelmissaan:

Why am I sad? I?
Why am I not content? The sky
Warms me and yet I cannot break
My marble bonds. That quick keen snake
Is free to come and go, while I
Am prisoner to dream and sigh
for things I know, yet cannot know.

Monikymmensivuisen runoelman edetessä fauni kuljettaa lukijaa Panin jalanjäljillä ja kuvailee yksityiskohtaisesti näkemäänsä. Hän tekee sen niin tarkasti, että lukija alkaa luulla faunin todellakin murtautuneen ulos marmorikuorestaan. Mutta kaikki onkin faunin kuvitelmaa. Aivan lopussa fauni toteaa, että vaikka vuodenajat vaihtuvat, sydämessään hän tuntee vain talven kylmyyden.

Stonen mukaan Faulknerin runot syntyvät nuoruudesta, epävarmuuden ja illuusioiden aikakaudesta. “Ne ovat yhtä nuorekkaita kuin tuore keväinen ruoho.” Stonen ajatusta ei pidä ymmärtää negatiivisesti, vähättelynä. Sellaiseksi Faulknerin ateljeekriitikko ja ystävä ei sitä tarkoittanut, päinvastoin.

Voin silti kuvitella turhautumisesi, kun nuoruuden leima paistaa otsassasi liiankin kirkkaana. Nuoruuden ylistys, otsikoi Esa Mäkijärvi kritiikkinsä Kiiltomato-verkkolehdessä. Röyhkeänä rönsyävää kauneuden ja nuoruuden palvontaa, kirjoittaa Miikka Laihinen Parnassossa. Ja samaan huomaan syyllistyneeni itsekin: Kirje nuorelle runoilijalle.

Silti Phil Stonen esipuheesta poimitussa sitaatissa on totuutensa. Miikka Laihinen muotoilee ajatuksen kritiikissään vielä suorasanaisemmin:

Häpeilemättömän keskeisromanttinen kokonaisuus on kolmekymppiselle näennäiskyynikolle kova pala: kuinka joku kehtaa kirjoittaa tällaista tekstiä?

Toki minunkaltaiseni nelikymppinen kyynikko joskus Laihisen kritiikkejä lukiessaan pohtii, että kovinpa kevyen tuntuisesti nuori herra pudottelee suuria sanoja arvostelujensa joukkoon … – Sinäkin kirjoitat nuoruudesta, lapsuudesta, syntymästä. Mutta Heräämisen valkea myrsky on teos, joka ei erityisesti julista nuoruutta. Se voi herättää vanhemmassa lukijassa ajatuksen “Näin voi kirjoittaa vain nuori!” mutta ei välttämättä ajatusta “Näin voi kokea vain nuori!” Tai ainakin niin minä koin lukiessani.

Ja mitä se paljon puhuttu nuoruus on? Eivät nuoret piehtaroi “nuoruudessaan”, he ajattelevat elämää, tulevaisuutta, eivät “nuoruutta”. Nuoruus on keski-ikäisten haavekuva, vanhenevan lihan luoma nostalginen rekonstruktio ajasta, joka luultavasti muistetaan ja myös halutaan muistaa väärin. Nuoruuteen ei tarrata siksi, että pelättäisiin kuolemaa. Syy on kauheampi: ei uskalleta, ei jakseta, ei haluta elää tässä ja nyt. On liian monta surkastunutta, tehtävänsä unohtanutta, henkisesti kuollutta solua. Liian vähän liikettä, tuntumaa. Liian vähän tahtoa toteuttaa hupenevia mahdollisuuksia. Ja jokaisesta elämättömästä hetkestä, jokaisesta kaavamaisesta triangelista työn, ostoskeskuksen ja television välillä syntyy uusi kadotettu silmukka, mitätön eilinen, joka saa entistä enemmän kaipaamaan nuoruuteen.

* * *

Nostalgiaan taipuvaisille nuoruus on pysähtynyt kuva. Mutta nuorille itselleen elämä on liikettä, muutosta. Jostain muistan lukeneeni, että John Keatsin runoja kritisoitiin aikoinaan siitä, että hän ei pysähtynyt muovaamaan ajatusta valmiiksi vaan siirtyi nopeasti seuraavaan kuvaan. Kuin ketjupolttaja: edellisen säkeen hehkulla syttyi seuraava. – Toisaalta onhan Keatsilla paljon klassikoiksi muodostuneita säkeitä, kuten ehkä se kuuluisin runosta Oodi kreikkalaiselle uurnalle (suom. Aale Tynni):

“On totta kaunis, kaunista on tosi.”
Vain sen me tiedämme; se riittääkin.

Kauniit, todet lauseet ovat tietysti – no, kauniita ja tosia, mutta niin on virtaamisen estetiikkakin. Se tuottaa lukemisen nautintoa, jossa nopeasti vaihtuvat mielikuvat pöllyttävät hiuksia, liimaavat paidan ihoa vasten ja saavat posket punoittamaan. Ja samanaikaisesti se myös jäljittelee ajatusta, jonka sekunnin murto-osissa tekemät loikat ovat mittaamattomia.

Sinun runoasi lukiessani vaikutelma korostui. Olet kirjoittanut säkeet liikettä ja siirtymiä tavoitellen: tempo koukuttaa, täytyy oikein pysähtyä katsomaan, mitä riveiltä löytyy. Ja löytyyhän kauneutta sieltäkin, mutta se jää luennassa harmillisen piiloon. Jotenkin runosi vaatii sellaisen lukutavan, ettei saa pysähtyä – tai niin koen, moni varmaan lukee toisin.

Heräämisen valkean myrskyn
kauneus ei synny yksittäisistä riveistä vaan kokonaisuudesta, liikkeestä ja maisemasta, jossa runon puhuja sinkoaa puiden lehvästöön kuin leikkisä dryadi, tai makaa raukeana nurmikolla kuin Pan tai unestaan heräilevä fauni, tai tarkastelee luonnon yksityikohtia kuin pieni lapsi, tai muuttuu yksityiskohdaksi itse. Kauneus ei ole suomalaisessa nykyrunoudessa mikään tärkein arvo – eikä sen tarvitsekaan olla. Juuri siksi sille ei ole tällä hetkellä mitään trendikkäitä standardeja, vaan se ilmenee yhtä monimuotoisena kuin runotkin.

Omaa runokielen ytimeen pureutuvaa kauneutta on Olli-Pekka Tennilän fragmenteissa, kielen siruissa, jotka saavat ajattelemaan kärpäsen hitautta tai sitä, kuinka kieli koostuu vilheistä. Marko Niemi ja Miia Toivio ovat kirjoittaneet rakastunutta puhetta, joka kaksiäänisesti esitettynä muodostaa soinnillisen, aistikkaan lemmentilan. Ja jos kielellisten kokeilujen sijaan kaipaa kaunista sisältöä, niin ainakin omassa luennassani vaikutuin toisen nuoren runoilijan, Miki Liukkosen, tekstistä.

Äidin muistolle kirjoitettu runo Elisabeth (ilmestynyt viime vuonna samannimisessä kokoelmassa) on eräänlainen nekropastoraali, jossa arkadiana ei olekaan elämää tulviva haavemaa, vaan se muodostuu menetyksen ja surun tiloista: sairaalan käytävistä, hautausmaasta, sairasvuoteesta – ja ennen kaikkea valtavasta tyhjyyden ja poissaolon kokemuksesta. Koko kalmanlöyhkäinen miljöö on lavastettu kuolemaa varten, ja lomassa lipuvat muistot hyvistä hetkistä vain korostavat varjoja.

Minulla ei ole Elisabeth-runon välittämään kokemukseen mitään oikeutta: isovanhempieni tai tätini kuolema ei riitä vertaiskokemukseksi sille, että menettää äitinsä nuorena. Siksi tuntuukin pahalta tunnustaa, että olen lukenut runon monta, monta kertaa. Vain sen kauneuden tähden.

* * *

Heräämisen valkea myrsky ei ole tosi samassa mielessä kuin Miki Liukkosen runon sairauskertomus. Mutta se on tosi tavoitellessaan kuvittelun ja innoituksen ohjaamana romantikkojen todellisuutta, visioiden maailmaa.

Heräämistä uuteen päivään, aamuun, syntymään – luovuuteen. Ehkä olet lukenutkin blogistani, että runosi innoittamana kirjoitin kesällä puheen isoäitini 90-vuotissyntymäpäiville. Ihailen häntä suuresti: korkeasta iästään huolimatta – ja osittain tietenkin myös sen takia  – hän on niitä, jotka aina jaksavat iloita tästä hetkestä, huomisesta. Hänelle annoin lahjaksi jotakin runosi kauniin alun:

Heräämisen valkean myrskyn annoin kulkea ylitseni.
Otsan hetkittäin läikkyvä aurinkokello
on puhdas varjosta
ja nyt kaikki raunioni riisuutuvat,
sängyn kupoli vielä puolillaan unta.
Verhojen avoimen pihan annoin kulkea ylitseni.
Äkkiä talo pullollaan minua.

On kesäaamu

Uuteen päivään heräämisen ihme jää usein huomioimatta. Valitettavasti moni kulkee loppupäivänkin silmät ummessa. Sinun runossasi elämän kukoistus ja uuden äärellä olemiseen herääminen syntyy kesästä, lapsuuden ja nuoruuden äänistä – mutta kyllä sanoma kantaa jokaiselle lukijalle (ja todella, kaikki viisikymppiset kyynikot: minä olen vielä sen ikäinen, että kehtaan puhua sanomasta).

Antaa heräämisen valkean myrskyn tulla, edes pienissä tuokioissa, välittöminä kokemisen tiloina! – Rantaraitilla tuuli ottaa keuhkoni ja hengittää niillä, poimin leipäkiven vedestä, sormeni valuvat vettä, ovat vettä, heitän, tunnen kuinka järvi kantaa minua – yksi, kaksi, kolme, neljä, viisikuusiseitsemän pomppua – ja laajenen renkaina pitkin veden pintaa, kunnes rantahietikko koskettaa jalkojani, ja silloin, vaikka en ole runoilija, luulen edes hetken verran ymmärtäväni, mitä poesia tarkoittaa.

Kiitos hienosta kirjastasi!

Olen vaikuttunut.

t. Penjami, lukija

10 kommenttia

  1. anonymo says:

    Toi alku kyllä jotenkin avaa koko runoelma-termiä aika hyvin. Ja vielä tietenkin tähän teokseen liittyen. Hienoa!

  2. Penjami Lehto says:

    Kiitos anonymo ensimmäisestä kommentista Luutii-“urallani”! – Nämä termit ovat aina hieman hankalia. Kun runoilija julkaisee teoksensa, on siitä ikään kuin tapana puhua “kokoelmana” kritiikeissä ym. Vaikka se ei olisikaan mikään kokoelma.

    Mutta pitkä runo vai runoelma? Periaatteessa runoelma määrittyy enemmän eeppiseksi, kertovaksi runoksi – Filanderin Heräämisen valkea myrsky ei ehkä niinkään edusta sitä perinnettä: kertomus puuttuu. Mutta toisaalta lukija alkaa pitkää runoa lukiessaan hahmottaa siinä väistämättäkin kerronnallisia aineksia, puhujahahmon tai ainakin puhujuuden, etenemistä, motiiveja jne.

  3. liisu says:

    Ymmärrän, että on uskallettua tarttua näin herkkään aiheeseen joka toteutuu Heräämisen valkean myrskyn ja Penjamin kirjoituksen lähes ihmeitä tekevästä vaikuttuneisuudesta, sen ilmituonnista. Lisätä siihen omat tunteensa kirjan ja siitä kirjoitetun tekstin yhteensulautuvasta vaikutelmasta, voi olla tarpeetonta. Jopa typerää.

    Mutta koska Penjamin kirje on avoin, tarkoitettu kaikkien luettavaksi, ja koska olen pyörryksiin asti lukenut mainittua Erkka Filanderin Heräämisen valkeaa myrskyä, tuli kuin sisäinen pakko sanoa, että tuo kirja ja Penjamin kirjoitus siitä, ilahduttavat, kun ajattelee yleistä koko yhteiskunnan, myös taiteiden kohdalla tapahtuvaa suuntausta, joka enteilee monen mielestä rappeutumista. (Ilmenee myös runouden kohdalla sisällön köyhtymisenä ja erikoisuuden tavoitteluna).

    Ja kun tähän kokonaisuuteen lisää vielä Penjamin mainitseman Miki Liukkosen Elisabetin, sekä muutaman muun (Poesiasta) tutun runoteoksen (vaikkapa tuon Tennilän Yksinkeltainen on kaksinkeltaista) vaikuttaa siltä kuin kaikki ei olisi vielä menetetty. Lukija voi uumoilla, että uusi runous alkaa jo nousta auringon tavoin taivaanrannalta, ei arvoituksena, vaan lupauksena paremmasta, lukijaa hellivästä ja mieltä rikastuttavasta runoudesta.

    [Lievästi sanoen olen alkanut kyllästyä lukemaan runoutta, jota, siltä tuntuu, ei runoilija itsekään aina edes ymmärrä, eikä pysty seisomaan sanojensa takana. Ne ovat kuin kysymyksiä vailla vastauksia. Sanarakennelmia, jotka saattavat kilkattaa kivasti korvissa (matkivatko ne uutta musiikkia?). Lukija ei niiden merkitystä tavoita. Uusi musiikki voi olla sisältörikasta, soivaa. Mutta runo musiikiksi muutettuna jää usein pelkäksi sanarakennelmaksi, sisältä tyhjäksi. Vaikka toisaalta, niiden puolustukseksi voi sanoa, että ne saattavat olla tarkkoja kuvauksia nykyisestä elämänmuodosta, jossa ulkokohtaisuus ja sisäinen tyhjyys yhdistyvät.]

    Penjami on kirjoittanut mielestäni osuvasti Filanderin teoksesta. Hän näkee sen syvällisenä nuoruuden ylistyksenä. Sitä se varmaan onkin. Mutta hän näkee myös paljon muuta siinä. Mielenkiintoista minusta on lukea hänen esimerkkinsä, joita hän tuo esille Erkka Filanderin mainitsemien itseensä vaikuttaneiden “vanhojen runoilijoiden” runoista. Niistä paljastuu selvää hengenheimolaisuutta. Lisäksi Penjami on oivaltanut paljon muuta sellaista, jota en ainakaan minä osannut ajatella teosta lukiessani. Esimerkkinä:

    “Jonkinlaisena näyttämönä tai lavastuksena runossa on kesäpäivä, mutta tässä odysseiassa se ei rajaa matkan ajallista pituutta, vaan on pikemminkin kiintopiste, jota kohti säkeet kurkottelevat.”

    Tuo kohta sai aikaisemmin mainitsemani “nousevan auringon” loistavan jo korkeammalla kirkkaalla taivaalla ja säteilevän sieltä lämpöä ihmisille. Tosin Penjamin mielestä säkeet kurkottelevat kohti kiintopistettä. Mutta niin tai näin. Molemmat, sekä kiintopiste että aurinko, ovat ihmiselle tärkeitä. Ilman minkäänlaista päämäärää ihmisen puheet ja sanat ovat tyhjiä ja usein täysin tarpeettomia.

    Yhden julkisen arvostelun k.o. teoksesta olen aikaisemmin lukenut. Siinä oltiin sitä mieltä, että hyvät kohdat, kun ne toistuvat peräjälkeen jatkuvasti yhtä hyvinä, syövät toisiaan, vievät voimaa toisiltaan (tårtta på tårtan- ilmiö). Siitä voi olla halutessaan samaa mieltä. Mutta luettuani kirjan Penjamin tavoin jo kauan sitten, ja kesän mentyä ohi, olen alkanut arvostaa sitä uudella tavalla. Sen voi avata mistä kohtaa tahansa, aina tulee kesä vastaan. Lämpö on minusta aina ollut parempi kuin kylmyys. Mitä kylmempää, sitä enemmän kaipaa lämpöä.

    Elisabet – Heräämisen valkea myrsky – Yksinkeltainen on kaksinkeltaista.
    Siinä kolmisoitu, joka soi mielessä. Teokset täydentävät toisiaan.

    Ja tämä Penjamin avoin kirje on mieluisa loppusointu. Sen puhtaus tekee iloiseksi.

    Vielä sananvuoro kirjan kirjoittajalle. Erkka Filander:

    “Olet antanut kokemasi puhua sinussa.
    Vapaasti ovat siivet räpytelleet lihastesi lomassa
    muuttaneet valkoisiksi kahvin kovettamat iltapäivät.
    Kasvot puoliksi vedessä huulet
    muodostavat
    haltioitumisen.”

  4. Aleksis Salusjärvi says:

    Tää kirjoitus kulkee rilkeläistä polkuaan mitä tiheimpään kokemukselliseen teoskuvaukseen. Sain joitain samastumismuistikuvia omaan luentaani ja myös Filanderin henkilöhahmoon – jonka epäkirjallisesti ja teokselle epäoikeutta jakavasti liitän Heräämisen valkean myrskyn lukukokemukseen. Kirjallisuuskritiikkiä pitäisi alkaa kirjoitta tällä tavalla, yksikön toisessa. Kirjoituksen ja lukemisen välimatkan meta ei mahdu tähän rakoon. 1800-luvun romantiikka voi olla näin lähellä meitä.

    Penjami, on suuri kunnia saada sinut joukkoomme!

  5. Tiina Käkelä-Puumala says:

    Hei Penjami, hieno essee! Ja hyvä muistutus siitä, että kirjallisuudessa vaikutteet eivät tosiaan etene aina sukupolvien mukaan vaan kaaret voivat olla paljon laajempia. Otsikkosi Rilke-viittaus sai minut miettimään vielä yhtä mahdollista intertekstiä Filanderin kokoelmalle eli Rilken Duino-elegioita, jossa siinäkin on paljon nuoruuskuvastoa. Lisäksi Filanderin runoissa toistuva jatkuva haltioituminen ja objektien valta subjektien yli on tyypillistä myös Rilkelle.

  6. Penjami Lehto says:

    Liisu:

    Kiitos oman lukukokemuksesi jakamisesta! Filanderin runokirjan haltioituneessa kielessä on voimaa, joka ikään kuin antaa luvan haltioitua itsekin. Aleksis osuu kommentissaan oikeaan: ajattelin ensin kirjoittaa Heräämisen valkeasta myrskystä kritiikin – mutta en osannutkaan. Kriittisen etäisyyden ottaminen olisi vaatinut väkivaltaista riuhdontaa, ja samalla jotain olennaista lukukokemuksesta ei olisi enää välittynyt. Yksilön toinen persoona synnyttää ainakin kirjoittajalle illuusion läheisyydestä – silloin alkuperäinen lukemisaktin välittömyys on helpompi saavuttaa, ja toivottavasti myös siirtää lukijalle.

    Toki tällaisesta “kritiikistä” tulee vain kritiikinomainen, sillä väistämättäkin tyyli johdattaa myötäsukaiseen lukemiseen. Filanderin kirjan kohdalla se ei haittaa: mielenkiintoinen teos niin tässä ajassa kuin traditioonsakin palautettuna. Yksittäisten puutteiden – jos sellaisia löytää – nimeäminen olisi tässä tapauksessa mieletöntä. Kun lukija vaikuttuu kokonaisuutena teoksesta, jota objektiivisestikin arvioituna voi pitää erittäin onnistuneena, miksipä ei antaisi sen näkyä?

    Liisu, sinua on ihastuttanut sama lämmin ja positiivinen tunnelma kuin minuakin. Filanderin Heräämisen valkeassa myrskyssä ei ole viittauksia katoavaisuuteen tai sivullisuuden synnyttämään alakuloon, kuten monissa vastaavissa romantiikan ajan runoilijoiden teoksissa. (Toki huomattakoon, että nyt en puhu asiantuntijana, vaan vain näppituntumalta, perustaen siihen mitä itse olen lukenut.) Joku voi pitää tällaista optimismia ja valoon katsomista naiivina – ehkä, mutta nyt tyyli joka tapauksessa toimii loistavasti.

    En nyt jaksa lähteä etsimään hyllystä sitaattia, mutta Keats toteaa runossaan Oodi satakielelle, että satakieli ei syntynyt kuolemaan – laulunsa kauneus tekee siitä kuolemattoman. Runon puhuja miettii satakielen laulua kuunnellessaan, että samaa laulua on kuunneltu jo antiikissa. Se on ehkäpä lohduttanut Ruthia tämän surussa (se Vanhan Testamentin Ruth, joka menetti miehensä)i. Satakielen laulun kauneudessa on jotakin ikuista.

    Satakieli ei syntynyt tänne vain kuollakseen jonakin päivänä. Filanderin Heräämisen valkeassa myrskyssä on positiivista elämänvoimaa, joka saa ajattelemaan: emme mekään.

  7. Penjami Lehto says:

    Aleksis, Tiina:

    Kiitos että sain tulla! – Ja Tiina: Rilke-viittaus ei ole täysin tahaton, vaikka otsikko muutenkin tuntui luontevalta. Rilken kirjeet nuorelle runoilijalle ovat hienoja dokumentteja, mutta kyllä niissä hieman ärsyttävä “ylhäältä alas”-sävy on. Toisaalta en tiedä, millaisia tekeleitä Rilke sai luettavakseen. Nuoret runoilijanalut eivät välttämättä aina edes kaipaakaan vertaispuhetta.

    Mutta Rilken kirjeistä löytyy hyviä ohjeita, esimerkiksi ajatus kirjoittamisen ehdottomuudesta: romanttinen käsitys siitä, että tullakseen runoilijaksi on oltava valmis mieluummin kuolemaan kuin luopumaan kirjoittamisesta. Radikaali näkemys, mutta tavallaan tosi: päämäärätietoisessa luovuudessa ei oikein voi edetä puolitehoilla.

    Aina kun joku mainitsee Duinon elegiat, suosittelen vierailua Duinon linnaan. Upea paikka – oma kappaleeni Rilken teosta matkasi autossa eräänä kesänä sinne ja takaisin, imemään itseensä paikan henkeä. Jonkin kerran olen ottanut sen hyllystä – en edes lukeakseni – puristanut sitä kädessäni, sulkenut silmäni ja kuunnellut, kuuluuko ääni enkelten.

  8. Vau! says:

    Tämä on todella hieno! Ihanan paneutunutta!

  9. Nyt vasta ehdin lukea kirjeesi ajatuksella, päivällä kävin täällä vain pikaisesti kurkkaamassa omaan blogiini linkityksen yhteydessä.

    Ja nyt on pakko sanoa: voi miten hieno teksti! Luin sitä samanlaisella nautinnolla kuin Heräämisen valkeaa myrskyä, liikutuinkin vähän.

    Tunsin myös piston omassa, liki nelikymppisessä sydämessäni, sillä minäkin takerruin omassa kirjoituksessani runoilijan nuoruuteen. Ja takerrun ajatuksissani vieläkin, sillä on melkein mahdotonta käsittää, miten noin nuori mies voi olla noin kypsä, hänen ilmaisunsa noin voimallista ja oivaltavaa. Moista lahjakkuutta ei voi kuin nöyrästi ihailla.

  10. Penjami Lehto says:

    Sara, on kiinnostavaa ja innostavaakin, että tuot esille tuon lukemiseen liittyvän nautinnon. Heräämisen valkea myrsky lukukokemuksena todellakin tuottaa mielihyvää: väitän, että jos olisi jotkin anturit, joilla voisi reaktioita mitata, niin endorfiinitasoissa tms. näkyisi selvää kohoamista. Voima ja vahvuus on rakennettu keveyden ja virtaavuuden varaan, lopputulos on liikettä, valoa, iloa, elämää. Sellaista tekstiä on nautinto lukea – ja siitä on myös nautinnollista kirjoittaa.

    Olen ollut tänään iloinen Erkka Filanderin saatua tunnustuksensa. Palkintotilaisuudet saattavat joskus olla hieman keinotekoisia luonteeltaan, mutta mielestäni tänään (tai siis eilen …) runouden sisääntulo oli tyylikäs. Filander puhui kiitospuheessaan oivaltavasti runoudesta, runon voimasta.

    http://www.hs.fi/videot/Kuuntele+nuoren+runoilijan+koskettava+kiitospuhe/v1305746993643

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.