Kirjoita hyvä kritiikki – Ihosen kolmentoista kriteerin tarkistus

Maaria Ylikangas | March 1st, 2012 - 14:04

Kirjallisuudentutkija Markku Ihonen on kirjoittanut yli 10 vuotta sitten kriteerejä hyvälle kritiikille. Kun aloitin kirjoitin ensimmäisiä kritiikkejäni ja halusin ottaa selvää tekstilajin perusasioista, hakukone ohjasi minut ensimmäisenä Ihosen tekstin ääreen.

Kriteeri #1. Ihonen sanoo, että kritiikki on rationaalista ja harkittua toimintaa. Kunpa sitä luettaisiinkin sellaisen tuloksena! Usein kriitikko saa palautetta tyhmyydestään ja hänelle puhutaan tukevasta yläkulmasta kuin edesvastuuttomalle. Tosin Ihonen ei tarkoita tätä, vaan korostaa, että kriitikko ei voi olla taiteilija eikä vetäytyä taiteilijuutensa taakse saadessaan palautetta tekstistään. Juutun tämän teesin sisältämään taidekäsitykseen. Taide ei siis ole rationaalista ja harkittua? Taiteilijanko kuuluukin vetäytyä taiteilijuutensa taakse? Samalla Ihonen väittää, että jos kritiikki ymmärretään taiteena, sitä ei voi opettaa. Mutta taidettahan kuulemma voi opettaa.

 Ihonen unohtaa kritiikin elinehdon jo ensimmäisessä teesissään. Sen pitää olla itsessään viihdyttävä ja oivaltava teksti. Kriitikon tehtävä ei ole kirjoittaa objektiivista raporttia lukemastaan teoksesta. Tästä taiteellisuusasiasta tai oman äänen rakastamisesta tuohtui taannoin runoilija Tytti Heikkinen Moulin-blogissaan haukkumalla kriitikko Roo Ketvelin ja muutamia muita maan rakoon. Heikkinen kuitenkin lainaa Ketveliltä katkelmaa, joka on peräisin ilmeisen onnistuneesta kritiikistä. Ketvel onnistuu rehellisesti nimeämään sen, mitä pitää Olli Sinivaaran runojen perusrajoitteena: ne ovat liian akateemisia ja arvattavia. Ketvelin teksti sisältää useita täysin ymmärrettäviä vaikutelmia ja väitteitä. Itse asiassa varsin paljon noin 3000 merkkiin. En kiellä etteikö Ketvelin tyyli olisi omaperäinen, mutta se ei estä sitä palautumasta teesiin #1 – harkittua toimintaa.

Kriteerissä #2 Ihonen on sitä mieltä, että kritiikki on subjektiivinen kirjoitus. Paljonhan kuulee, että kritiikki on “vain”  yhden ihmisen “mielipide”, yleensä silloin kun tuota mielipidettä ei aiotakaan ottaa varteen tai pitää perusteltuna. Kuitenkin Ihonen pönkittää tämän yhden ihmisen mielipidettä muuntamalla ihmisen asiantuntijaksi: “Ideana on lyhyesti sanottuna se, että yksi alan asiantuntija antaa lausuntonsa kohteesta sellaisena, kuin se näyttäytyy hänelle.” Eikä! Kriitikko ei ole asiantuntija, joka antaa lausunnon alansa kohteesta. Minusta kriitikko pitää yllä sekä valistunutta että rehvakasta lukijuutta ja suuntautuu pelkän kohteen sijaan kontekstiin. Parhaassa tapauksessa hän onnistuu tekemään kohteesta osan kokemusta, tekstien verkostoa, elävää kenttää ja debattia. Lausunnon antaja ei tee niin, vaan pitäytyy määritellyssä kohteessa ja näin ollen hänen perspektiivinsä on liian kapea kritiikille.

Ongelman valottamiseksi kuitenkin täytyy ottaa huomioon vielä kritiikin seuraukset. Taannoisessa Tanssi&Teatteri -lehden kolumnissaan Juha Jokela kirjoittaa: “Myös teatterikritiikistä on tapana sanoa, että se on vain yhden ihmisen mielipide. Hiekkalaatikko on vaatimattomampi, mutta mekaniikassa on paljon samaa. ”Mielipide” vapauttaa arvioitsijan vastuusta, mutta hänen valtansa voi olla todellista ja tuntuvaa.” Jokelan pohdiskelun käynnisti Suna Vuoren Helsingin Sanomiin kirjoittama arvostelu , joka lyttäsi teatteri Takomon Amerikka-näytelmän ja suisti teatterin taloudelliseen alamäkeen. Kritiikin paino tekee siitä selvästi enemmän kuin vain jonkun tyypin mielipiteen. Sillä on tavallisesti julkaisukontekstinsa, joka vaikuttaa yksittäisen tekstin lukemiseen paljon enemmän kuin tekstin laatu tai kriitikon oikeassaoleminen yhteensä. Tällöinhän katse pitäisi siirtää pois yksittäisestä kirjoittajasta ja katsoa hänen toimintakenttäänsä. Ehkä arvovaltainen julkaisupohja on kritiikille sopimaton – ellei sitten hyväksytä sitä, että julkisella sanankäytöllä on seurauksia. Vai olisiko sittenkin yleisemminkin journalististen tekstien lukemisessa tarpeellinen lähdekritiikki paikallaan? Sellaisen lukutavan turvin ei tarvitsisi jumittua inttämään asiantuntijuudesta tai “vain yhden ihmisen mielipiteestä”. Ongelma ei ole kriitikon rehellisyys, vaan konteksti, johon rehellisyys ei sovi, vai sopiiko?

Kriteeri #3 sanoo, että kritiikki on sittenkin objektiivinen, koska se keskittyy objektiin (teos) subjektin (kriitikko) asemesta. Jos olisin suomalainen keskustelupalsta internetissä, sanoisin että tämähän on nollatutkimusta. Ihosen kriteeri #3 on siis nollateesi, koska mitä ilmeisimmin kritiikki harvoja ja usein perusteltuja poikkeuksia lukuunottamatta on juuri sittenkin objektiivista koska se tosiaan keskittyy teokseen kriitikon asemesta. Suorastaan liiaksikin, koska jos tämän yhden ihmisen mielipide on jollain tapaa arvokas juuri hänen mielipiteenään, se kytkeytyy suoraan hänen kokemukseensa ja kykyynsä artikuloida sitä.

Kriteeri #4 nimeää tavoitteen kritiikin objektiivisuudelle. Kritiikin tehtävä on tehdä oikeutta teoksen ainutkertaisuudelle. Tässä on huomattava, että Ihosen taidekäsitys keskittyy teoksiin ainutkertaisina objekteina, mitä ne eivät itsestäänselvästi ole. Taide siis koostuisi uniikeista objekteista, joiden omaperäisyyden arvon kätilönä kriitikko toimii. Minusta numero 4:n noudattaminen johtaa atomisoitumiseen. Kun taidetta on hiton paljon, on kriitikon keskeinen tehtävä myös löytää suhde paljouteen, löytää syy sille, että olemme tässä, luemme näitä kirjoja, käymme näissä gallerioissa, kuuntelemme nämä loputtomat cd-vuoret ja yritämme tulla toimeen sen kanssa, että elämme kaatopaikalla. Paljoudessa teosten erot alkavat olla mahdottoman pieniä ja menettävät perusteltavuutensa kaikkien muiden paitsi asiantuntijoiden silmissä. Tässä yksi syy siihen, että kriitikon ei pidä olla asiantuntija. Kriitikon vastuu ei suuntaudu ennen kaikkea teoksen ainutkertaisuuteen, vaan laajempiin kaariin, se suuntautuu kohti taiteen yleisöä ja taidetta itseään. Tämä ei ole este yksittäisten teosten ymmärtämiselle; eikä edellä sanomani ole syy karsia teosten paljoutta.

Kriteerin #5 mukaan kritiikki sisältää aina kohteen kuvailun, tulkinnan ja arvottamisen. Tämä on siis kritiikkitekstin alun, keskikohdan ja lopun rakenne. Ohje on halvaannuttava. Ei siksi, etteikö olisi mainiota, jos kritiikki sisältäisi nuo asiat, vaan siksi, että Ihonen tulee niitanneeksi myös niiden seikkojen järjestyksen. Kritiikin tavallisin rakenne on juuri tuo. Se on tylsää. Ja mikä on tylsää lukijalle, on tappavaa kritiikille.

Kriteerin #6 sisältämästä seikasta olen joutunut keskustelemaan jo usein. Se määrittelee arvottamisen luonteen – teoksen sisäiset mittapuut on tunnistettava ja teoksen onnistuminen on suhteutettava sen omiin tavoitteisiin. Esimerkiksi Kiiltomato.netin päätoimittaja, kirjailija Karo Hämäläinen on ilmaissut olevansa tämän kritiikkityypin kannalla. Minusta tämä on vasta alku, eikä missään nimessä sellaisenaan riitä. Ellei siirrytä Ihosen artikuloimaan kohtaan b, eli näiden mittapuiden arvottamiseen yleisemmässä mielessä, kritiikki on pelkkä mainos. Tosin Ihonen tarkoittaa taas eri asiaa kuin minä, eli vertailumateriaalin kohtuullista mitoittamista, hänen mukaansa yleensä on kohtuutonta verrata kirjailijaa Goetheen. Olen eri mieltä. Se on paitsi kohtuullista myös tarpeellista. Meillä on täysi oikeus goetheihimme ja päättömiinkin vertailuihin.

Ihosen kriteeri #7 korostaa, että vertailumateriaali pitää valita taidokkaasti ja aloittelevan kriitikon valinnat ovat usein banaaleja. Joskus teosten sisältämät pohjatekstit tosin ovat ilmeisiä ja banaaleja, eikä kriitikon tarvitse maskeerata niitä yhtään paremmiksi kuin ne ovat. Kriteeri #8 liittyy suoraan tähän – vertailun pitää aina kytkeytyä johonkin piirteeseen, eikä näyttää vain mieleenjuolahdukselta. Ihonen antaa paljon tilaa teosten vertailulle ja kontekstoinnille. Kuitenkin  varsin kapeassa mielessä, koska hän painottaa nimenomaan tutkijan näkökulmasta muodostuvaa kapeaa relevanssia. Kyse on ensinnäkin kirjallisesta ja toiseksi teoskeskeisesti perustellusta intertekstuaalisesta yhteydestä. Tämä sulkee ulos paljon vertailu- ja kontekstointimahdollisuuksia, joiden oleellisuus saattaa kirjallisen ja asiallisen sijaan olla journalistinen.

Kriitikko on uuden taiteen ymmärtäjänä tärkeässä asemassa, sanoo kriteeri #9. Kriitikon perustava suhde taiteeseen täytyy siksi olla empaattinen ja hän ei saa liiaksi suhteuttaa uutta taidetta jo olemassaolevaan. Tästä olen pitkälti samaa mieltä, mutta arvelen suuren osan Ihosen teeseistä uhkaavan tätä potentiaalia. Toisaalta tahtoisin myös problematisoida tätä teesiä, koska kriitikolla saattaa olla myös merkittävä rooli taiteen alueella siksi, että hän pystyy tunnistamaan vakiintuneen taiteen ja viedä sen vielä vakiintumattomaan tulkintakontekstiin. Kriitikon siis täytyy pystyä tekemään merkittävää työtä silloinkin, kun taiteessa ei tapahdu mitään uutta. Tämä merkitsee aiemmin, kohdissa #3, #4 ja #6, sanotun vähintään osittaista hylkäämistä.

Kriteeri #10 koskee ilmeistä journalistista tapaa, joka vaatii kritiikiltä huolellisuutta. Toisin sanoen, kritiikki kestää virhearviointeja ja väärässäolemista, mutta asiavirheitä ei pitäisi olla. Myös mikä tahansa argumentti, näkemys tai purskahdus yleensä hyötyy huolellisuudesta. Olemme Ihosen kanssa suloisen yksimielisiä, paitsi yhdestä: taiteilijalle työn huolimaton esittely saattaa olla kuin märkä rasa naamaan, mutta tätä ei tarvitse korostaa erikseen. Etenkin kun kriitikkoa syytetään monesti huolimattomuudesta pelkästään siksi, että hänellä on eri käsitys teoksesta kuin sen tekijällä.

Tähän liittyy kriteeri #11, jossa Ihonen korostaa, että kritiikki kirjoitetaan aina teoksesta, ei teoksen tekijästä. Totta, mutta tähän teesiin täytyy tehdä äärimmäisen tärkeä lisäys: kritiikki kirjoitetaan aina taideyleisölle, ei tekijälle. Kritiikki ei ole julkisen palautteen paikka. Ihonen muotoilee tätä kriteerissään #12, jonka mukaan kritiikki palvelee taideyleisöä. Hän vielä erottaa kuluttajansuojan kritiikistä ja muistuttaa nöyryydestä: emmehän me tiedä mihin yleisö, kritiikin lukijat, käyttävät kritiikkiä ja taidetta, emmekä voi sitä määrätä.

Samalla verkkosivulla on myös Ihosen taiteilijaa ja kritiikkiä koskeva kirjoitus, jossa hän tähdentää, että taiteilijan psyyken kannalta kovasanaisella kritiikillä voi olla seurauksia, siksikin, että taiteilija lukee kritiikin tarkemmin kuin kukaan ja on usein myös koko persoonallaan kiinni arvosteltavassa teoksessa. Minusta, ja näemmä myös Ihosesta, tämä on kritiikin lajin ikävä sivutuote, joka kuitenkin kuuluu taidekentän toimintatapaan. Toisaalta voisi myös joskus miettiä mitä tämä tarkoittaa kriitikon kannalta, mitä merkitsee se, että sinä, juuri SINÄ siinä, loukkaat kirjoituksellasi tuota ihmistä, joka on tehnyt tämän teoksen. Saatat loukata jopa tahattomasti, esimerkiksi kehumalla väärin. Muunmuassa tämän takia kukaan ei pidä kriitikosta. Tytti Heikkinen väittää kirjoituksessaan, että kriitikkona toimimisesta saisi jotain sosiaalista ja kulttuurista arvovaltaa. Hän on väärässä. Enimmäkseen palaute on juuri Heikkisen kirjoituksen kaltaista tätimäistä oikomista ja määräilyä. Tai sitten tunkeutumista kriitikon ja hänen työnantajansa väliin arvioimaan sitä, pitäisikö tuostakin kirjoituksesta nyt maksaa tuolle laiskalle typerykselle yhtään mitään. Mulkaisuja ja selvää sosiaalista vieromista piisaa myös, samoin kuin täydellistä nollaamista, koska kriitikkoja ei nyt ylipäänsä tarvita oikeasti. En sano tätä katkeruuttani, vaan korostaakseni, että väärinymmärrys on todella syvällä, jos luullaan tällaisesta toimenkuvasta jotain prestiisiä heruvan.

Savon Sanomissa on käyty keskustelua pieksämäkeläisen teatteri Poleenin Puhdistus-näytelmän saamasta teilauksesta, jonka kirjoitti Vuokko Viljanen. Vastauksena Viljasen kovasanaisuuteen Henry Räsänen kysyy samassa lehdessä pitääkö amatööriteatteria kritisoida samalla tavalla kuin ammattilaisia. Hän rinnastaa amatöörien julkisen teilaamisen henkilökohtaisuuksiin menemiseen, esim. ulkonäön arvostelemiseen. Räsänen kuitenkin puhkuu itsensä ongelmalliseen tilanteeseen. Mikäli teatteri Poleeni ei saa ollenkaan huomiota näytelmälleen, kyseessä on moka. Jos harrastajista tehdään kiva juttu lehteen, jossa sanotaan että naapurin Maija ja Maukka ovat taas tehneet mukavan pikku kappaleen – heitä aliarvioidaan. Jos kritiikissä ei voi olla rehellinen, on ilmeistä että kritiikki on silloin väärä tekstilaji ko. teoksen kohdalla. Tämä taas tarkoittaisi sen myöntämistä, että taidekeskustelun ei vakavasti ottaen koskaan pitäisi suuntautua ammattilaisten kentän ulkopuolelle. Tämä taas olisi minusta suurta typeryyttä.

Oireellisesti Räsänen kysyy: “Entä miten kriitikkoja voi arvostella? Miten suhtauduttaisiin, jos kriitikolle kirjoitettu vastine ulottuisi henkilökohtaisten ominaisuuksien arvostelemiseen asti? Mentäisiinkö silloin mauttomuuden rajan tuolle puolen? Napsahtaisiko syyte kunnianloukkauksesta?“ Kriitikkojahan arvostellaan yhtenään, milloin mistäkin, usein typeryydestä, harkitsemattomuudesta, siitä ettei kriitikko x osaa ikinä mitään, keskittymiskyvyttömyydestä, virheistä ja agendan ajamisesta. Arvostelut menevät nykyään varsin harvoin henkilökohtaisuuksiin.

Ihosen kriteeri #13 muistuttaa vielä lehtikirjoittamisen perusasioista, selkeydestä ja johdonmukaisuudesta. Näin Ihonen rajaa kritiikkiä journalismin lajiksi. Tämä painotus tulisi huomioida paremmin, jotta kritiikki lajina ylipäänsä hahmottuisi. Ei palautteena, ei tutkimuksena, ei esittelynä, vaan nimenomaan lehdistön- ja sananvapauden alueella liikkuvana kirjoittamisen lajina.

Vielä on syytä miettiä tämänkin tekstin funktiota. Ihosen “teesien” pohtimista pidän tarpeellisena, koska ne muokkaavat tapaa, jolla kritiikkejä kirjoitetaan tänäkin päivänä. Samalla ne määrittävät kritiikin koko tekstilajia nimenomaan normatiivisesta näkökulmasta. Niin on epäilemättä tarkoituskin. Mutta tarkoitus tuskin on, että koko tekstilaji pitäisi nähdä pelkästään normatiiviselta pohjalta. Näin on kuitenkin käynyt. Meillä on kirkkaita ja kovia teesejä sen suhteen, miten kritiikki tehdään korrektisti, mutta vain vaisu haisu siitä, miksi sitä tehdään ja mitä kaikkea sillä voi tehdä.

Kuva: “The Critic”, 1817, Allen Robert Branston (1778–1827). Kuvitusta James Pucklen (1667–1724) teokseen The Club.

54 kommenttia

  1. Vautsi pautsi, on suuri ilo ja kunnia, että viittasit kirjoituksessasi Moulin-blogiin!

    Omaperäisyydestä tuli mieleeni vielä ns. taidearvostelun paradoksi (Stolnizilta alun perin ja löytyy ainakin Kirjallisuudentutkimuksen menetelmiä -tenttikirjasta, siinä Kinnusen artikkeli Kuka puhuu).

    Taidearvostelun paradoksin mukaan arvostelussa päästään käsiksi arvosteltavaan teokseen (kokonaisuuteen) vain analysoimalla teoksen osia tyyliin teos on hyvä, koska sen juoni on x, sanasto on y. Kritiikki ei siis voi kritisoida teosta pomppaamalla suoraan ylätasolle puhumaan teoksesta teoksena, muutoin perustelut jäävät hatariksi tyyliin teos on hyvä, koska teos on hyvä. Käsitys kokonaisuudesta syntyy siis vain osien tarkastelun kautta.

    Tavin Henriikalle joskus pohdiskelin, kun oli niitä kokeellisia arvosteluita Tuli&Savussa, että kokeelliset kritiikit lyövät päänsä juuri tähän paradoksiin: ne pyrkivät samaan kuin teoskin, ts. yritetään hypätä saman tien ylätasolle, jonkinlaiseen kokonaisvaltaiseen elämykseen tekstistä. Niinpä ei oikeastaan ole tehty kritiikkiä vaan vain rinnakkaisteksti kritisoitavan tekstin oheen. Tämä on minun mielestäni kaiken omintakeisen kritiikin ongelman ytimessä. Mutta kuten Roo Ketvelille sanoinkin, niin nämä ovat makuasioita: joku tykkää, joku ei.

    Mun on vaikea käsittää, miksi sinua ärsyttää se, että sanoin, että kriitikko saa mainepääomaa. Eikö ole aivan itsestään selvää, että näin on? Tekstisi puhuu saman asian puolesta: et voi puhua Sunin tekstistä ja siitä, että se pilasi näytöksen myyntituotot ja sitten toisaalla sanoa, ettei valtaa ole. Mutta ehkä se on sellaista pakotettua vaatimattomuutta, jolla henkilön pitää kieltää itsensä? Menisikö vähän samaan kuin se, että rikkaat sanovat, että itse asiassa he ovat kaikkein köyhimpiä ja näyttelijät sanovat, että nöyryys on heidän työssään kaikkein parasta : D

    Ja vielä yksi juttu: sanoin kritiikissäni, että teos ei muutu teräväksi yhteiskuntakritiikiksi vain sillä, että niin sanotaan. Mä näen sellaisessa hypetyksessä rippusen maagista ajattelua: koitetaan loitsia joku joksikin. Sama koskee haukkumista: ei minun tekstini ole tätimäinen eikä se siksi sillä muutu, että niin sanot. Haloo, sehän rokkaa kuin nuori hirvi, on poppivideot ja manga-nuket ja kaikki : D! Itse asiateksti siinä oli niin suorasanainen että itseäkin hirvitti. Ilkeä se saattoi olla ja loukkaava, mutta ei tätimäinen, se on vähän eri asia. Tämä mua ärsyttää kritiikeissäkin: asioita vääristellään, kun tosiasiat eivät oikein sovi siihen, mitä halutaan sanoa.

    Musta on sekin kauheaa, että juuri nainen haluaa tukkia toisen naisen suun mitätöimällä eli haukkumalla tätimäiseksi, kun nainen artikuloi kerrankin mielipiteensä selväsanaisesti ääneen. Ei hyvä. Älä tee tuollaista, et anna hyvää kuvaa itsestäsi.

    No, tuo nyt oli pienoinen sivuseikka. Ymmärrän kyllä, että tekstini ärsytti ja ymmärrän reaktiosi sitä vasten. Tämä sinun kritiikkitekstisi oli todella antoisa ja sain sen lukemisesta paljon, kuten aina tekstiesi lukemisesta. Kiitos taasen!

  2. yks Kake says:

    Tä-dää, tädit!

    Kuka on tämä mystinen toinen nainen? Se ei voi olla täti, koska täti on täti ja nainen on nainen, olkoonkin toinen sellainen. Auttakaa, meitsi ei tajuu!

    Respect my respect,

    nm. yks Kaken puolesta, Kake yhden puolesta.

  3. Maaria Pääjärvi says:

    Kiitos kommentista, Tytti.

    Tuo pointti T&S:n kokeilevasta kritiikistä on totta. Ne tekstit on tosiaan antoisimmillaan rinnakkaisteoksina. Tosin en ole ollenkaan varma siitä, etteikö kritiikkikokeilu ole aiheellinen kysymys kritiikin genren kannalta. Sen kokeilun ongelmaksi jäi kritiikkien suuntautuminen teoksiin ja dialogiin teosten kanssa sen sijaan, että ajatus yleisöstä olisi ollut päällimmäinen. Jos ottaa lukijan haasteekseen, päätyy varmasti aivan erilaiseen kokeilevuuteen. Ehkä yksi esimerkki tällaisesta on postauksessasi siteeraama Helena Rintalan arvostelu Teemu Mannisen Turistina täällä -kirjasta.

    Viittaat taidearvostelun paradoksiin. Unohdat ehkä kaiken sen näkymättömän työn, jonka kriitikko tekee teosta lukiessaan. Monesti kritiikin pituus rajoittaa oleellisesti teosanalyysin performointia, vaikka jonkinlainen osien ja kokonaisuuden luenta on tekstissä käytännössä aina takana. Mitään pysyvää ideaalia kritiikille tuskin voi löytää, koska sen muotoa ei ratkaise ainoastaan pakollinen suhde teokseen. Ota huomioon sekin vaihtoehto, että joskus teoksen hyvyyden kriteerit löytyvät sen ulkopuolella. Tää teos on hyvä, koska se on just nyt meille hyvä. Kontekstilähtöinen perustelu. Meillä on tutkijoita ja esseistejä ja kirjallisuudenopiskelijoita tekemässä tätä teoksen osien suhteuttamista kokonaisuuteen, varmaan jotain muutakin tarvitaan.

    “Mun on vaikea käsittää, miksi sinua ärsyttää se, että sanoin, että kriitikko saa mainepääomaa. Eikö ole aivan itsestään selvää, että näin on? Tekstisi puhuu saman asian puolesta: et voi puhua Sunin tekstistä ja siitä, että se pilasi näytöksen myyntituotot ja sitten toisaalla sanoa, ettei valtaa ole.” Mun mahdollisen ärsyyntymisen pohtimisen sijasta voitas katsoa tarkemmin mistä mä oon eri mieltä sun kanssa. Kirjoitat alkuperäisessä postauksessasi: “Kriitikko saa kuitenkin sitä kulttuurimaailman tärkeintä (ja kohta ainoaa!) pääomaa, mainepääomaa. Kritiikkien kirjoittaminen näyttää hyvältä ansioluetteloissa ja saa lähipiirin katsomaan kriitikkoa ihailevaisesti. Joten tehkää hommanne sen mukaisesti, teille on kyllä maksettu, vaikkakaan ei rahalla.” Sen sijaan sä et minusta puhu tuossa katkelmassa vallasta, vaan arvostuksesta. Jos mä otan tuon sun kirjoittaman tekstin kirjaimellisesti, sanon että ei helvetissä, kritiikkien kirjoittaminen ei näytä miltään ansioluettelossa, älkää nuoriso lähtekö sille tielle ansioluettelo mielessänne. Mun ystävät, lapset ja sukulaiset suhtautuu siihen välinpitämättömästi. Ne on ylpeämpiä siitä kun teen hyviä keksejä, koska keksien leipomisen voi perustella ja se ilahduttaa ihmisiä aina.

    Sanonko mä vielä jossain, että valtaa ei ole? Arvovalta (sanavalintani: “Tytti Heikkinen väittää kirjoituksessaan, että kriitikkona toimimisesta saisi jotain sosiaalista ja kulttuurista arvovaltaa.“) ja silloin tällöin jostain oikusta realisoituva valta on eri asiat. Yritin huomioida julkaisukontekstin tuomaa voimistusta suhteessa siihen mitä kriitikko sanoo. Jos huomaat, liitän vallan tekstissäni julkaisukontekstiin, jos jotain painetaan Hesariin, totta helvetissä sillä ja sen tekijällä on valtaa. Yksittäisen kriitikon maine realisoituu äärimmäisen harvoin. Me voidaan myös kuvitella, että siirretään tuo Suna Vuoren teksti pois Hesarista, pannaan se ilmestymään Kansan Uutisissa, Helsingin Uutisissa tai Mustekala.infossa, niin luultavasti ei jää montaakaan lippua sen takia myymättä. Samalla me ollaan tosi varmoja siitä, että kriitikko Vuori on pirullinen vallankäyttäjä ja jotkut saattavat jopa halveksia häntä. Kritiikin vaikutukset ei typisty siihen, mitä just siinä kritiikissä kirjottaa. Kuitenkin olennaisinta vallankäyttöä on aina se, mistä päätetään kirjoittaa ja mistä ei missäkin julkaisussa. Ja kriitikot on harvoin niitä, jotka tekee lehtiin julkaisupäätöksiä, kaikki valta pitää lunastaa tekstissä.

    Mitä taas tätimäisyyksiin tulee, mulle tuo sana tarkoittaa samaa kuin “kukkahattutäti”, joka ei oo enää tässä käyttövaiheessa kovinkaan sukupuolisidonnainen. Tätimäisen sijaan olisi tietysti voinut sanoa asennettasi myös setämäiseksi. Mun mielestä me eletään jo sellaista historian vaihetta, että naisten erimielisyyksiä tai verbaalista kalistelua ei tartte leimata sanomalla, että näyttää rumalta kuin naiset tappelee ja että pitää olla sukupuolisolidaarinen. Mä oon ollu tässä samassa tilanteessa lukemattomien ihmisten kanssa aikaisemminkin enkä ole erikseen ryhtynyt ajattelemaan sukupuolista korrektiutta.

  4. Tsau ja tattis vastauksesta!

    Mä en kyllä edelleenkään tätiä, puhumattakaan kukkahattutätiä löydä tekstistäni kirveelläkään mut mä en ookkaan kriitikko, joille sanojen merkitykset ovatkin enemmän tilannekohtaisia ja ne venyy ihan niin paljon kuin niihin kulloinkin haluaa kaataa sisältöä. Siksi mä puhunkin aina täsmällisen ilmaisun puolesta, jotta moisesta päästäis eroon.

    Mä oletan kylläkin edelleen, että sä käytit tätiä vain ja ainoastaan siksi, koska vaistoisit, että juuri sillä lohkaisulla saattaisit satuttaa mua kaikkein eniten, ja siinä onnistuitkin. Toi muu sukupuolivapaa ym. seli-seli on ihan just sitä eli seli-seliä : D. Mut se siitä!

    Toi kontekstin merkitys on tosi hyvä pointti, tosin voi olla vaikeaa tuoda esiin lyhyissä arvosteluissa.

    Itsellä on tuntuma, että aika usein konteksti määrittää teoksen arvon täysin, myös siinä mielessä, että meillä on tapana arvostaa sitä, mitä käsketään arvostamaan, tosin käsky on piilevä, paremminkin yleinen arvostuksen kehikko, joka vaan kasvaa meihin opiskellessa ja muuten. Tää on toki ihan toinen tapa ajatella kontekstia, mitä sä tarkoitit omassa vastauksessasi, mutta mua kiinnostaa just tää puoli.

    KOntekstin määräävyys siinä, mitä pidetään hyvänä, selittää sitäkin, miksi niin usein juuri ne teokset, joita aikalaisyleisö + kritiikki ei arvosta, on niitä, jotka jäävät elämään. Veikkaan esim. että Puhdistus ei ole ihan niin täpö hitti enää 30 vuoden päästä kuin mitä nyt luullaan.

    Puhdistuksen vetovoima pohjaa paljon siihen, että me olemme oppineet katsomaan proosaa Väinö Linna-sapluunan läpi, eli “tiedämme”, että hyvä proosa sisältää historiallisesti laajakaarisen tarinan, yhteiskunnallisesti tärkeän aiheen, mielellään viittauksen sota-aikaan jne. Puhdistus on moitteeton sovellus tästä. Se on “oikein”. Miksiköhän nyt on ollut niin paljon naisten kirjoittamia sotaromaaneja, by the way : ). Ja miksiköhän niitä on niin kovin kiitelty : D.

    Mä luulen, että toi LInna-sapluunalla tehty setti on sitä, joka jää historian saatossa epäkiinnostavaksi, sillä mitä pidemmälle tulevaisuudessa mennään, sen kauemmaksi etäännymme Linna-mallista ja jotain muuta tulee tilalle. Sitten vertaamme kaikkea proosaa siihen ja tän uuden sapluunan avulla historiasta löydetään taannehtivasti taas ne hyvät romaanit, joita aikalaiset ei tajunneet ja ihmetellään et miten voi olla noin tyhmiä aikalaisia. Näinhän se menee.

    Ykskakelle: Moikkelis K!
    Ihmettelit tätä naisten ja tätien sekamelskaa. Niin ihmettelin minäkin, mutta ok, sovitaan nyt niin, että mä voin suosiolla olla se täti, mihinkäs täti karvoistaan pääsee. Maaria tuskin haluaa olla toinen nainen, semmosesta voi meinaan tulla kotona sanomista. Sovitaan, että se on First Lady : D. Ihan jo siksikin, että se on ihan parhaita kirjoittaa Suomen terävintä kirjallisuuskolumnistiikkaa. Mut ei kerrota sille, ettei se ylpisty!

  5. Maaria Pääjärvi says:

    Kontekstin määräävyydellä en tarkoita sitä, että kriitikon pitäisi pystyä haistamaan mitä yleisö arvostaa tai mitä tässä ajassa pitäisi arvostaa. Vaan yksinkertaista kysymystä siitä, mitä teos ajassaan merkitsee. Mulle kritiikki ei ole mikään tykkään-entykkää tai arvostakaa-halveksikaa -laji, vaan merkityksen pohtimisen ja antamisen laji. Mikä “jää elämään” on kritiikin kannalta sivuseikka, koska se ei ole mikään klassikkotehdas tai oikein ennustamisen paikka. Tilapäälaji, hei!

    Mulla ei ole pienintäkään halua tai motivaatiota loukata sua, Tytti, eikä mulle tullut mieleenkään että ilmaisu “tätimäinen” voisi niin kääntyä. Etenkään sekä henkilökohtaiseksi että harkituksi loukkaukseksi, mistä ei todellakaan ole kyse – enhän mä edes tunne sua. Jos myös luet täsmällisesti, käytin äskeisessä kommentissani sanaa kukkahattutäti valaisemaan tätispeakin sukupuolista vapautuneisuutta, en tarkoittamaan sinua. Pyydän anteeksi sanavalintaani.

    Sukupuolivapaa ei mulle ole mitään seliseliä, vaan todellakin tarkoitan mitä kirjoitan.

    Valitsin sanan “tätimäinen”, koska sun teksti rakentuu seuraavasti: kerrot kriitikoille tapaus kerrallaan, kuinka typerästi he kirjoittavat ja ajattelevat ja miten heidän pitäisi kirjoittaa, lukea ja ajatella. Ajat konformistista kritiikkimuotoa, jossa keskeisintä on se, että kriitikko kiltisti ymmärtää teoksen ja vielä muistaa ottaa huomioon runoilijan tai jonkun muun taiteilijan vaivannäön teoksen eteen. Mä en tiedä oonko mä vähän omituinen, mutta minusta nuo sun esimerkeiksi ottamat kritiikit on ihan hyviä, pari niistä jopa erinomaista, etenkin kun ottaa huomioon sen seikan, että kirjoittavat ihmiset aika usein kirjoittaa ihan tosissaan eikä ihan vaan vittuillakseen. Niin minäkin tässä koko ajan yritän tehdä, mulla voi olla jotain sanottavaa, kuten Roo Ketvel sulle jo kommentoikin, eikä pelkkää vittuiltavaa.

  6. Mä taas diggaan sitä, että kriitikko nimenomaan koittaa pitää monta mahdollisimman monta palloa ilmassa, eli todellakin pitää mielessä yleisön, jolle kirjoittaa, kirjailijan jolle kirjoittaa, itsensä, historian jne. Mä luulen, että useimmat kriitikot niin tekeekin mut ei tiedosta sitä. Mut voin olla väärässä. Peilaan itseeni: kyllä mä huomaan funtsaavani vastaanottajia, kontekstia ym., kun kirjoitan. Ne vaan vilahtaa päähän, vaikka ei edes haluaisi.

    Sä et ole omituinen lainkaan, kun diggaat niitä kritiikkejä, joista mä en pitänyt. Sä olet vaan erilainen. Sä olet myös kriitikko, joten sä luet kritiikkejä aivan eri tavalla jo siksi. Mä oon tavallaan kritiikkien mainstream-lukija, sä ekspertti, siksikään sama setti ei tehoa suhun ja muhun.

    Mutta tämä on just parasta: jos joku ei tykkää, se on aina varma merkki siitä, että joku toinen tykkää. Ja kun joku kehtaa sanoa ääneen, ettei tykkää, joku toinen sanoo että tykkää. Näin se tykkääminenkin lisääntyy, ylipäänsä puhe lisääntyy, informaatio lisääntyy. Siksi musta on hyvä, että annetaan kritiikin kritiikkiäkin. On tyhmää sun moittia siitä, että tein näin. Juuri nytkin olisi paljon hiljaisempaa ilman sitä.

    Ja miten mä voin antaa kritiikkiä, jos en kerro, mistä en pidä? Vaatimalla kritiikkiä ilman tätä sä asetat tehtävän, joka on täysin mahdoton.

    Vai olisiko se kritiikki pitänyt antaa sillä perinteisellä naisten tavalla kommunikoida?

    Eli ei konkretiaa, ei esimerkkejä, ei selkeitä mielipiteitä, vaan vittuillaan rivien välistä piiloviesteillä ja joka kerta, kun sanotaan jotain vähänkin kritiikkiin viittaavaa ääneen, niin pehmennetään sitä laittamalla 20 puolipistehymiöö perään. Tätä viimeksi mainittua kirjabloggarit harrastaa, ja se on kauheeta.

    Ja huom. tolla en tarkoittanut sun kritiikkejä tai ketään muutakaan vaan ylipäänsä sitä tapaa, millä me naiset opimme käsittelemään negatiivisen palautteen antamista. Mutta että sitäkö sä oisit multa halunnut? Vai mitä sitten?

    Mut joo. Mä en voi antaa kritiikin kritiikkiä, jos mä en sano, mikä mua kritiikissä ärsyttää. Sä taas et voi antaa mulle vastakritiikkiä saamatta samalla aikaan tuki kukkahattutätisetä suusi -efektiä. Tää on pattitilanne. Kaikkiin asioihin ei ole tyylikästä ratkaisua, joten ei auta muu kuin että mä otan tilani antamalla kritiikkiä ja sä sit vastavuoroisesti mätkit takaisin. Ja näinhän tässä tehtiin!

    Mutta kuten sanottu, on ihanaa, että se kritiikki myös tuo positiivisuutta ulos, on tosi hienoa, oikeasti, että sä olet niistä kritiikeistä tykännyt. Vilpittömästi en tajua, että MIKSI, mutta vilpittömästi uskon, että näin on ja toivon, että ne kriitikot löytävät sun tykkäämisen ja saavat siitä hyvää energiaa itseensä. Pääasia, että kaikki jaksavat jatkaa kirjallisuuden ja kritiikin puolesta!

    Ps. Olisi kyllä mahtavaa kuulla, mitä sulle ihan oikeasti antoi se runobussi-kritiikki? Mä en vilpittömästi tavis-lukijana saanut kuin tosi hämmästyneen ilmeen naamalleni.

    • Maaria Pääjärvi says:

      “Mä taas diggaan sitä, että kriitikko nimenomaan koittaa pitää monta mahdollisimman monta palloa ilmassa, eli todellakin pitää mielessä yleisön, jolle kirjoittaa, kirjailijan jolle kirjoittaa, itsensä, historian jne. “ no siis tietysti. Tosin minusta kirjailijaLLE ei edelleenkään yleensä kirjoiteta kritiikkiä, vaikka Aleksis sanois mitä (jatkan vastauksena suoraan siihen). Jokaisella tekstillä on asemat yleisössä, kirjoittajassa itsessään ja historiassa ja kriitikillä vielä siinä teoksessa ja sen tekijässä, jota kritiikki käsittelee.

      En oo vaatinut kritiikkiä ilman tykkää-entykkää -akselia. Sanoin, etten itse kirjoita noin eikä se myöskään ole kritiikin välttämätön ehto. Samalla musta tuntuu, että on epäreilua lukea monia kritiikkejä sellaselta no tykkääkse vai eikö -tasolta, ja jos yksiselitteistä vastausta ei löydy niin sitten koko teksti on epäonnistunut. Ikäänkuin siinä olis villakoiran ydin. Mun puhe merkityksen ensisijaistamisesta ei tarkoita tykkäämismerkitysten poissulkemista vaan sellasta ajatusta, että niiden ohella tai niiden sijaan voi olla hiton paljon muitakin merkityksiä.

      Sä et muuten ole tavislukija, vaan runoilija ja sulla on vielä kaiken lisäksi akateemisia opintoja. Oot institutionaalisesti niin lähellä, ettet varmaan siksi ymmärrä Rintalan runobussia. Se on sun erikoisalaa, ja runobussi on ilmeisen palikkamainen ja brutaali esitys aiheesta, jonka sä tunnet hyvin ja joka sua kiinnostaa. Eli sä oot spesialistilukija. En pysty samastumaan Rintalan lukijapositioon, mutta mä tiedän että juuri tuollainen lukijuus on ensinnäkin olemassa ja toiseksi Rintala osaa esittää sen hyvin. Tosin tän saman tyylilajin kanssa Rintala kyllä lyö välillä kirveensä kiveen, mutta sen tekstit on vähän niinku neuvottelua ymmärtämisen kanssa ja ne viestii aivan selvästi ulospäin, eikä pyri opettamaan runoilijaa. Tuo nimenomainen on hauska teksti, siinä on kerronta ja se on tehty katse tiukasti Pihtiputaan sivistyneessä mummossa (jollainen se mummo on). Huumori on monesti paras tapa esittää sellaisia asioita, joita pitää uusina yleisölle ja itselleeenkin: Rintala esittää myös omaa lukijuuttaan tuossa, hän kirjoittaa myös omat varauksensa esille mielekkäissä mittasuhteissa. Hän ei esittele kirjaa asiantuntijan rintaäänellä ehkä siksi, että hänellä ei ole sellaista rekisteriä, hän ei pysty pätemään ton kirjan kanssa eikä edes yritä. Rintalan vahvuus kritiikeissä ylipäätään on kyky puhua lukevalle yleisölle silmästä silmään, vähän semmosella “hei mä oon täällä, tule sinäkin, täällä on kivaa paitsi tuo ikkuna aukee väärään suuntaan mut täällä on silti kivaa” -asenteella. Mä ymmärrän kyllä, että se ei ole yhdenkään runoilijan mielestä hyvä, koska he katsovat ansaitsevansa vakavaa esittelyä osakseen ja kaikki muu on rienausta, halveksintaa ja piruilua. Tuo Rintalan teksti nyt vaan vaatii lukijalta luottamusta siihen, että se on vilpitön. Luottamus taas taitaa olla ylettömän vaikeeta, jos haluaakin pitää kriitikkoja ryökäleinä, joiden on jollain ylimaallisen osuvalla ekspertiisillä todistettava olevansa oikeasti kärryillä. Ne on eri kärryt, joissa tekijät, tutkijat ja kriitikot menee.

      Sitä mä en taas tiedä miten “me naiset” käsittelemme negatiivista palautetta eikä mulla oo odotuksia sen suhteen kenenkään naiseuksista huolimatta.

  7. Aleksis Salusjärvi says:

    Aidat ja aidan seipäät.

    Keskustelut kritiikistä sinänsä ajautuvat helposti triviaaleihin seikkoihin, koska kritiikki on tapauskohtainen tekstilaji. Ambivalenssin tunnistaminen on lähtökohta sille, että mitään olennaista jäisi määrittelyistä jäljelle.

    Maaria kirjoittaa: “kritiikki kirjoitetaan aina teoksesta, ei teoksen tekijästä. Totta, mutta tähän teesiin täytyy tehdä äärimmäisen tärkeä lisäys: kritiikki kirjoitetaan aina taideyleisölle, ei tekijälle.”

    Ja heti tulee vastavänkäesimerkkejä mieleen:
    Jouko Turkan Selvitys oikeuskanslerille: miten ihmeessä tästä kirjasta voi kirjoittaa kritiikin puuttumatta kirjan päähenkilö Jouko Turkkaan, joka on samaisen teoksen kirjoittaja ja käy kirjassaan läpi omaa toimintaansa?

    Hannu Helinin Maailman sivu: teoksen julkaisun jälkeen tekijä kirjoitti julkisesti, että kieltäisi teokselta kritiikit jos voisi. En edes yrittänyt olla ottamatta tätä huomioon kritikoidessani kirjaa ja siksi suuntasin osan teksistä tekijälle perustellakseni sitä, että toimin vastoin hänen toivomustaan.

    Kriitikon rooli asiantuntijana: Otso Kantokorven WAM:in venäläisavantgarde-kritiikki. Ei varmaan tarvi perustella.

    jne.

    Taide ei ole mikään yksi asia, eikä sitä ruotiva kritiikkikään voi siksi sitä olla. Kun kritiikin lakeja aletaan junttaamaan, se on ennemmin kulttuuripolitiikkaa kuin tekstilajin ominaisuuksien määrittelyä. Kritiikin ongelmat ovat muodostuneet viime vuosina siitä, että se on ohjelmallisuudessaan jättänyt huomaamatta esim. runouden muutokset kirjallisuudenlajina – se on ollut liian lainkuuliaista. Siksi aina nousee karvat pystyyn, kun KAIKELTA kritiikiltä vaaditaan jotain yhtä kriteeriä.

    edit. asiavirheettömyys on KAIKELTA kritiikiltä vaadittava kriteeri, ehkä niitä on lisääkin. Tavallaan vesitin oman pointin. no.

    edit2. Kake sä oot raivostuttava (tää ei ollu kritiikkiä).

    • Maaria Pääjärvi says:

      Aleksis, minusta se tekijä, jonka kritiikkiin voi kirjoittaa mukaan, eroaa vahvasti siitä, että kritiikkiä kirjoitetaan tekijäLLE tai tekijäSTÄ. Edellinen lukuoletus on suht yleinen, jälkimmäinen lähestymistapa on harvinaistunut. Siis jos lähdet etsimään kritiikkejä, joissa pohditaan nuoren runoiljan kasvukipuja kiinnittäen ne henkilöön, et löydä niitä kovinkaan helposti.

      Kun tekijä liitetään kritikkiin, eräänä täysin mahdollisena perspektiivinä, lähtökohtanahan on kuitenkin tietty teos. Esim. Hannu Helinin Maailman sivussa munkin yks näkökulma on ihan auttamatta tekijä, vaikka oon kirjoittanut sen omaan kritiikkiini sua vaimeammin. Helinin kirja on omakustanne ja takakansitekstin väite josta lähden liikkeelle, on viime kädessä juuri Helinin tekemä väite.

      Kriitikon rooli asiantuntijana on mahdollinen rooli. Mutta ei lähtökohta kritiikin tekemiselle. Kun mä kuulen sellaisia sääntöjä, joiden mukaan kriitikon täytyy olla asiantuntija, mä sanon vastaan, koska se ei voi olla sääntö. Saa olla asiantuntija. Mut se ei ole doktriini.

      Jos vielä huomioit, että koitan omassa tekstissäni keskustella Ihosen teesistön kanssa, en luoda uutta kriteeristöä vanhan päälle, ja päädyn kysymykseen siitä, miksi kritiikkipuhe on normatiivista. Halusin totta kai kirjoittaa näkyviin sen keskustelun, jota kävin Ihosen muotoilujen kanssa ja lisäksi halusin säilyttää niiden rakenteen, koska minusta systemaattiset asiat on kuiteski aika siistejä. Että siis jos joku on väsännyt kivan numeroidun listan niin se on vähän kuin kokous esityslistoineen.

      Mutta mun viimeinen kappale on tarkoitettu silti painavimmaksi kappaleeksi ja se sisältää jo itsessään sun moitteet.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Aihe on hirmu iso, mutta yritän tuoda siihen vielä yhden näkökulman, joka liittyy tekijyyteen, yleisöön, taiteeseen ja kriitikkoon. Eli tapauskohtaisuudesta 2.

        Mä olin vuosituhannen alussa nelisen vuotta tiiviisti hommissa Kuvataideakatemiassa. Sitä kautta kävin sitten parissa ykköskoulussa Euroopassa ja tutustuin ns. eliittiin. Jonkin aikaa olin tekijäpuolen kansainvälisen etujoukon kyydissä, jossa mm. Kuvataideakatemian opetus näyttäytyi kaikessa lapsellisuudessaan “meillä on tää kalevalainen perinne” yms bulsshit.

        Kun sitten kirjoittelin kuvataidekritiikkiä Keski-Suomessa, jouduin muodostamaan suhteen tekijöihin ja lukijoihin eri parametreilla verrattuna nyt vaikka Lontooseen tai edes Helsinkiin. Mitä mieltä on murskata jonkun harrastelijaseuran kesänäyttely? Toisaalta alentuminenkaan ei käy laatuun. Tässä on dilemma, joka on tossa pieksämäkeläistapauksessakin pinnalla.

        Kun gäppiä on näin paljon, voi kriitikko teosanalyysien tai kokemuksiensa sijaan kirjoittaa myös suoraan kontekstille. Tässä ei ole mitään ylimielistä, ainakaan siltä osin, jos tavoite on muodostaa dialogisuutta.

        Pointti on siinä, että noi teesistöt on hirveen triviaaleja jokaisessa sellaisessa tapauksessa, jossa kriitikko yrittää saada otteen omasta alueestaan jossakin maailman hetkessä jossakin mediassa. Tilanteet vaihtelee niin paljon, että käytännön kritiikki ja kritiikin kultaisten keskiteiden sääntökirjat eivät useinkaan ole missään tekemisissä toistensa kanssa.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Nimenomaan, tapauskohtaistahan sen täytyy olla. Sillä nojalla vois jopa palata kriteeriin #1, jonka mukaan kritiikki on rationaalista ja harkittua toimintaa. Tosin tapauskohtaisuus syntyy joskus täysin intuitiivisesti ilman minkäänmoista suunnittelua.

        Mun inttäminen tosta ei-kirjoiteta-tekijälle perustuu oikeastaan siihen, että mä näen sellaisen lukuoletuksen kritiikille ihan liian usein. Se mielletään palautteena.

        Nuo teesistöt on triviaaleja tekemisen kannalta. Mutta väitän silti, että ton listan olemassaolo vuodesta 1999 internetissä sellaisena “näin kirjoitat kritiikin” -tyyppisenä evästyksenä on vaikuttanut paljonkin käsityksiin siitä, mitä kritiikki on. Siksi niitä voi ja pitää käydä läpi. Sen verran krediittiä vois antaa Ihosellekin, ettei se varmaan oo tätä listaa miksikään laintauluksi hakannut, hyväähän tossa on nimenomaan pyrkimys artikuloida positiivisesti, että mistä on kyse. Vaikka mun mielestä ei oliskaan siitä kyse.

        Näillä kultaisilla säännöillä tullaan yleensä myös lyömään kriitikoita päähän silloin kun ei oo oltu analyyttisia tai täytetty muutoin odotuksia.

        Edelleen – miksi kritiikkipuhe on niin normatiivista? Mua mietityttää tää lajinkin kannalta, koska esimerkiksi tuo oikean tulkinnan tai “oikeuden tekemisen” tai teoslähtöisyyden doktriini on vahva ja olemassaoleva myös kritiikissä, ja vielä vahvempi kritiikin vastaanotossa. (Normatiivisuudesta pois kääntyminen ei tarkoita kuitenkaan sitä etteikö säännöstöistä voisi olla kiinnostunut, miettiä niiden spesifien muotojen vaikutusta)

        Oikeastaan aloit jo ennakoida sitä, miten mä aattelin tän jutun jatkuvan.

  8. yks Kake says:

    Aksu kirjoitti: “edit2. Kake sä oot raivostuttava (tää ei ollu kritiikkiä).”

    Ei niin, se oli fiktiota.

  9. Tarja Pulli says:

    Minä en ymmärrä Heikkisen kielikuvia. Esimerkiksi en ymmärrä sitä, miten kriitikko koettaa “pitää monta mahdollisimman monta palloa ilmassa, eli todellakin pitää mielessä yleisön, jolle kirjoittaa, kirjailijan jolle kirjoittaa, itsensä, historian jne.”

    Ei, en halua kuulla selitettävän toisin sanoin, mitä tuolla tarkoitetaan. Haluan vain sanoa, että kaikki teksti, kritiikkikin, lepää paljolti sillä, osuvatko kielikuvat. Edes lukijaan. En usko osuviin ajatuksiin. Uskon kuviin.

    Ja uskon kokonaisvaltaisiin elämyksiin kaunokirjallisuutta luettaessa. Kannatankin niitä. Eläköön hehkuva huudahtelu! Elämyksen analysointi on jotenkin penseää aina eikä kuitenkaan kykene tunnetta selittämään. Siksi tunteen välittäminen on kriitiikissä oleellisempaa kuin objektiivisuutta tavoitteleva erittely. No, kiinnostavampaa ainakin, lukijalle, jolla tarkoitan itseäni.

    “Toi Linna-sapluunalla tehty setti” on pökerryttävän rumasti sanottu. Jään haaveilemaan, että kykenen jonakin päivänä latistamaan yhtä täydellisesti kotimaisen kaunokirjallisuuden ja mieluusti vähän ulkomaistakin.

    Tuo kaikki edellinen Heikkiselle. Pääjärvelle sanoisin, että en jaa tätikäsitystäsi. Minusta Heikkisen teksti on peräti nuorekasta.

    • Maaria Pääjärvi says:

      “Tätikäsitys”. Musta tuntuu, että me ollaan jonkun suuren äärellä. Mun täti on ehkä häijympi kuin sun?

      Analyysin suhteen oon periaatteessa samoilla linjoilla – sitä ei tosiaankaan tartte harjoittaa siksi, että tekee hommat niinsanotusti oikein, vaan oleellisempaa on keskittyä siihen mitä itse pitää tärkeänä. Kuten nyt tunteita. Tosin en väheksyisi analyysiinkaan sisältyvää tunnelatausta, mutta se taas tuppaa tulemaan analysoijasta itsestään eikä ulkoakäsin komennellen.

      Tästä “Linna-sapluunalla tehdystä setistä” vois puhua enemmänkin. Tuleeko Puhdistus vaikuttamaan historiankirjoituksen samalla tavalla kuin “Linna-setti”? Liittyykö se, että meillä on nyt sotakirjoja kirjoittavia naisia johonkin tärkeeseen juttuun meidän kulttuurissa vai pitäskö ne tyypit nyt vaan nauraa pihalle, koska ne on naisia, jotka haluu värittää värityskirjaa verenvärisillä Linna-värikynillä? Tää ei oo mun erikoisaluetta, tahtosin nyt lausunnon joltakulta!

    • Hei Tarja Pulli ja pakko vielä sanoa, että olet oikeassa, Linna-sapluunalla tehty setti on todella rumasti sanottu. Hyvä kun sanoit ja anteeksi ilmaus. Ehkä sun ei kannata tavoitella samanlaista ilkeyden astetta, sit kuitenkaan! Mäkin koitan luopua siitä.

      Taustalla mulla oli se kirjallisuusopinnoissa hankittu tieto, että on olemassa tiettyjä arkkityyppisiä teoksia, jotka päätyvät esikuvan = sapluunan asemaan. Tällainen on ollut esimerkiksi Madame Bovary. Myös Sivullinen on tuottanut paljon jälkeläisiä. Itse näen Sivullisen takana vielä tuhdimman arkkityypin, joka on Dostojevskin Rikos ja Rangaistus: musta Sivullisen päähenkilö on eräänlainen Raskolnikovin modernisoitu sovellus.

      Sapluuna kuulostaa pahalta, mutta esikuvailmiö on sinänsä neutraali ja todellinen. Jos oikein muistan, sillä on joku nimityskin kirjallisuudentutkimuksessa mutta en muista sitä.

      Sinänsä on kiinnostavaa, että naiset ovat sota-aiheiden kimpussa nyt. Onko Puhdistus rohkaissut tällaisten aiheiden kimppuun, vai mikä mahtaa olla taustalla? Kiinnostavaa on myös, että nyt on ollut tämä ensimmäinen sotaa ja homoseksuaalisuutta yhdistävä esikoisromaani. Näen tässä jotain symbolista: näitä viimeisiä patriarkaalisuuden linnakeita, väinölinnakkeita : ), ollaan murtamassa.

      Silti musta tuntuu, että tosiaan tällä myöhään tapahtuvalla sota-aiheen käsittelyllä ei ehkä ole myöhemmin niin suurta kiinnostavuutta kuin nyt. Mutta se ei vähennä näiden romaanien merkitystä millään tavalla. Ja kuten Maariakin totesi, niin todellakin tarkoitus on niin kriitikon kuin kirjailijan kirjoittaa aikalaisille. Tai no, onhan niitäkin jotka kirjoittavat tuleville polville. Yleistyksiä on mahdotonta tehdä.

      Joka tapauksessa, kiitos kun annoit palautetta!

  10. liisu says:

    Tämä kirjoitus kaikkine kommentteineen riipoo siinä määrin aivoja, että on pakko jopa tulostaa tämä ja tutkia sitä sitten kaikessa rauhassa lepoasennossa jossain mukvassa tuolissa.

    Tämän sulattaminen vie aikaa, mutta se kiinnostaa minua siinä määrin, että tahdon lukea sen munaskuita myöten. Hm. (outo ilmaisu, ei taida olla sopiva, koskee ehkä vain miehiä :).

    Yleensä en ole itse koskaan kirjoittanut mistään kritiikkiä, ainakaan tietoisesti. (Kommentteja kyllä.) Tunnen siinä kohti osaamattomuuteni. Luen niitä kuitenkin mielelläni. Ja olen aina kokenut, että kritiikki on oma taiteenlajinsa.
    Ja että se on taiteenlajeista ehkä kaikkein vaikuttavin. Totisesti. Se voi saada polvet lysähtämään pelkästä säikähdyksestä, oli se positiivinen tai negatiivinen. Sillä on aina yllätysvoima.

    Tunnen erään lausujan (se on kyllä jo vanhentunut nimitys, kai, tuo lausuja, esittäjä lienee parempi, tai tulkitsija). Mutta tuo lausuja uskoi todella olevansa lausuja, ennen lausuntaensi-iltaansa. Mutta se jälkeen, olen kuullut, kun hän luki pari päivää myöhemmin sanomista kritiikin, jossa kaiken muun ohessa mainittiin “hänen housunlahkeensakin vipattivat hermostuttavalla tavalla” hänestä tuli entinen lausuja. Hän lopetti lausujanuransa siihen paikkaan.
    Emme voi siis mitään sille, että Suomessa on nyt yksi lausuja vähemmän. (Vai onko heitä enää ollenkaan?)

    Taiteilijat eivät yleensä kritisoi toisia taitelijoita ainakaan julkisesti. (Jossain pimeässä nurkassa he voivat toisen korvaan suihkaista: Täysin mätä tyyppi. Eihän se ymmärrä taiteesta hevonpaskaa!).

    Mutta kriitikkotaiteilijaa, sellaista värikästä persoonaa, joka menee asian ytimeen ja kertoo monivärisen määrityksen kokemuksistaan sen tai sen taiteenalan tuotteen kohdalla, ja jonka kritiikin sivusta katsojatkin lukevat hurmioituneena, oli se negatiivista tai positiivista, kunhan se on tarpeeksi runsaskuituista ja siinä on ripaus sitä, mikä saa lukijan uskomaan olevansa elävän lähteen äärellä, sitä pitää nöyrästi kunnioittaa. Se on jo jotain. Siitä voi sanoa, että se ilahduttaa muitakin kuin k.o. taiteilijaa, joka on luomuksen tehnyt ja jättänyt sen suurin toivein kriitikon huomaan (aina vähän väpättävin sydämin, vaikkei sitä tunnustaisikaan). Joskus on tietenkin paikallaan suora ja reilu puhe. Sillä on sama voima, kuin nyrkkeilijällä hanskassa. Oikea suora, täystyrmäys.

    Yleensä -olen huomannut – kritiikkiä niin kuin kommenttejakin, toivovat kaikki elävät ihmiset, jotka ovat jotain sisältä itsestään toisille luovuttaneet. Kaikki haluaisivat saada tietää, miten hänen sanansa tai tekonsa ovat saavuttaneet maalinsa, vai ovatko ollenkaan, onko tullut tehtyä huti. Juttu tai muu teos on mennyt ohi, kadonnut tuntemattomaan.

    Tiedän miten tuhotaan parhaiten ihmisten henkistä tuotantoa, oli se mitä lajia tahansa. Se tapetaan hiljaisuudella. Sitä ei olla huomaavinaan. Näinhän se on. Ei kovin innostavaa, vai mitä? Huonokin kritiikki on parempi kuin ei mitään kritiikkiä. Tämä usein kuultu sanonta on oikeassa. Vai onko joku toista mieltä?

    (Täällä blogimaailmassa ihmettelen usein sitä, miten monet blogistit suojaavat blogejaan monenlaisilla risuaidoilla. Sellaisilla, joihin joku yritteliäs tulija kompastuu tai ei uskalla edes yrittää sisään. Kääntyy ja menee pois. Joissakin kysytään, onko sisäänpyrkijä täysissä sielunvoimissa tai muuten pahoissa aikomuksissa, silloin viimeistään alkaa epäillä itseään.)

    • Maaria Pääjärvi says:

      Pahoittelen, Liisu, jos riipominen yltyy stressiksi asti! Olemme kyllä jo tehneet hirveästi tekstiä tulostettavaksi asti, mahtaakohan olla painokelpoistakaan.

      Ajattelet ihanan tasapuolisesti tätä kysymystä kriitikoista ja taiteilijoista. Tuppaavat nimittäin polarisoitumaan, vaikka näissä tehtävissä on enemmän yhteistä kuin eroa. Siksi minua ehkä niin ärsyttääkin, jos näen jonkun kriitikon koko työn täysin dumattuna. Tietysti taiteilijoilla on odotuksensa kritiikin suhteen eivätkä ne kai useinkaan täyty, joskus ne jopa petetään täysin. Mutta suhteellisuudentajua pitää olla sielläkin, kritiikin kiittävyydestä tai moittivuudesta ei teoksen asema välttämättä riipu ollenkaan. Ehkä tympein kritiikki on sellaista väsynyttä korrektia kiittelyä, joka ei merkitse oikeastaan mitään. Mutta siitä ei kukaan suutu, se on vähimmän mahdollisen energian toimintaa.

      Kokonaan kriitikittä jääminen on minustakin ikävin mahdollinen tapaus. Kai sekin voi joskus toimia palautteena – teos ei ole sen arvoinen, että pitäisi vaivautua, mutta järjestelmä ei toimi niin hyvin, että hiljaisuutta voisi tulkita noin. Saavathan mitä turhanaikaisimmat tusinaromaanitkin huomionsa, kun ne vaan on julkaistu suurelta kustantamolta.

      (eläkööt kommentoijien hyvät aikomukset ja valtavat sielunvoimat!)

      • liisu says:

        Pitääpä oikaista yks juttu:

        se, että tämä aihe olisi “riiponut aivoja” on väärä tilannearvio. Kysymyksessä oli yksinkerraisesti väsymys. Aivoillakin on rajansa, ainakin minun aivoilla. Ja jos olen väsynyt, niin nekin ovat väsyneet ja päinvastoin. Ne kieltäytyvät ymmärtämästä itsestäänselvyyksiäkin.

        Aihehan on suorastaan harvinaista herkkua. Sen osoittaa jo kommenttien määrä. Nyt kun luin tämän uudelleen levänneenä, ei ollut minkäänlaista hätää. Silti ainakin kopsaan tämän jutun ja kaikki sen kommentit koneelleni (en kuitenkaan tulosta) vain sen takia, että saan jälkeenpäinkin nauttia tästä herkusta. Aihe kiinnostaa nimittäin. Ja on mukava tutustua erilaisiin näkemyksiin samasta asiasta. Luen tätä sitten suurella hartaudella. Ja laajennan siten aivojeni kapasiteettia. :)

        Kysyin kerran yhdeltä lehden kuvataidekriitikolta kuinka ihmeessä hän osaa kirjoittaa niin loistavan hyviä ja monipuolisia arvosteluja mistä tahansa näyttelystä. Hän hymyili ja vilkutti silmää, kuule, hän sanoi, olen niin monta vuotta tehnyt tätä hommaa, että se menee jo rutiinilla!

        • Maaria Pääjärvi says:

          Tuo “rutinoituminen” on aika hauskaa kritiikissä. En tarkoita nyt leipiintymistä, vaan sitä, että uudet asiat ja teokset kirvoittavat aika nopeasti ajatuksia – ei siis tarvitse erikseen huokailla ja keksiä. Kirjan lukeminen tietysti ottaa aikansa ja se kaikki tarkistelu, kun pitää suhteuttaa omia väitteitään tekstiin ja valita lainauksia. Kuvataidekriitikolle jotkut asiat ovat erilaisia. Ja musiikkikriitikolle, ja elokuva- jne. Ja erilaista sekin mihin kirjoittaa, lyhyehkö juttu sanomalehteen vaatii eri lihaksia kuin pitkä juttu aikakauslehteen.

          Mutta hienoa, jos tämä käy aivojen laajennuksesta!

  11. Maaria Pääjärvi says:

    Tässä vielä parahiksi Jarmo Papinniemen tuore merkintä kritiikistä: http://www.parnasso.fi/2012/03/tolkullinen-yhteys/?utm_source=feedburner&utm_medium=feed&utm_campaign=Feed%3A+parnasso+%28Parnasso.fi%29

    Lainaan siitä palasen: “Jos minulta kysyttäisiin, mitkä ovat hyvän kirjalisuuskriitikon ominaisuuksia, vastaisin että hyvä lukutaito, hyvä kirjoitustaito ja mahdollisimman laaja lukeneisuus.”

    • Spiritus Sanctus says:

      “Jos minulta kysyttäisiin, mitkä ovat hyvän kirjalisuuskriitikon ominaisuuksia, vastaisin että hyvä lukutaito, hyvä kirjoitustaito ja mahdollisimman laaja lukeneisuus.”

      No, tartutaan täkyyn:

      Where would we be without Papinniemi!

  12. Teemu H says:

    Nimenomaan toi “kirjalisuuskriitikon” versus “hyvä kirjoitustaito”.

  13. Maaria Pääjärvi says:

    No mutta, jopas siellä ollaan ritarillisina.

    Minä puolestani ajattelin, että tää siirtäis painopistettä kivasti kriitikkoon kritiikin asemesta, ja että me voitas näistä, öh, perustavista kvaliteeteista löytää jotain lystikästä. Kun minä vähän paheksuin tuota Ihosen tapaa korostaa vertailuaineiston valintaa, Papinniemi taas pitää sitä yhtenä tärkeimmistä ts. nautittavimmista kritiikkiin sisältyvistä jutuista.

    Muta kylä me voidaan puutuvasta älästäkin puhua!

  14. Spiritus Sanctus says:

    “Chivalry ain’t dead, it just smells funny.” – Näinhän kirjoitti muistaakseni jo Cervantesin aikalainen, valitettavan vähän tunnettu pöytälaatikkorunoilija Maurizio de Odemira.

    Painopiste kritiikistä ja kriitikosta – noista isoloisnokkeleista – virtahepoihin (kirjailijoihin) verrattuna itseihinsä kirjailijoihin olisi sitten se seuraava pykälä.

  15. Rita Dahl says:

    Hei Maaria,

    kerron henkilökohtaisen esimerkin. Olen itse aloittanut kirjoittajan urani jo parikymppisenä hyppäämällä suoraan kaikkein pelottavimpaan kirjoittamisen lajiin, jolla hankitaan varmimmin aimo liuta vihollisia – vain harvemmin ystäviä. Tämä laji on tietysti kritiikki. Myös musiikkiin syvästi sekaantuneena kirjoitin ensin musiikista ja siirryin sitten runokritiikkin, aivan aidosta halusta kehittää omaa analyysitaitoani, jota pidin kunniana kirjallisuudenopiskelijana (valtio-opin ohella).

    Siksi minulle on kieltämättä jäänyt päälle tietynlainen “vakavan” kritiikin odotusarvo. Näin kritiikki olisi kai kirjoitettu erityisesti spesialistiyleisölle, kirjailijalle tai sen tuntijalle/tutkijalle, vähän kuin itselleni. Tätä kai pidetään “objektiivisena” kritiikkinä (vaikka kritiikki on aina subjektiivinen, yhden henkilön toivon mukaan perusteltu mielipide).

    Ja myönnän siksi ärsyyntyneeni Helena Rintalan äärisubjektiivisesta (tavislukijan?) luennasta Aforismien aika -kokoelmastani (Poesia 2007), jossa yritettiin jotakin, mitä ei olla koskaan yritetty. Odotin objektiivista, teokseen paneutuvaa kritiikkiä, Rintala taas ikään kuin vaihtoi samalle vaihteelle kuin teokseni ja antoi mennä. Hänkin siis ikään kuin yritti kritiikissään jotakin uutta. Nyt ajan päästä tämän ymmärrän ja hyväksynkin enimmin osin tekstin. Tosin vittuilun voisi karsia teksteistä pois. Sitä olisi hyvä harrastaa vain läheistensä tai anonyymien kanssa.

    Tekijän herkkyys olisi kriitikon myös hyvä huomioida. Kirja on aina uusi lapsi ja sitä toivoo kohdeltavan kunnioittavasti (ja mitä enemmän kirjoja tulee ja ambitio lisääntyy, sitä tärkeämmäksi tulee tämä kriitikon “herkkä, kunnioittava, mutta rehellinen ja asiallisesti kriittinen luenta”).

    Kokemusta paljon kartuttaneena ja monissa liemissä kelluneena näin jo teenkin. Jos kritiikkiä vielä harvoin kirjoitan. Tässä iässä ei enää tee mieli enää yhtään uutta vihollista vanhojen lisäksi.

    Eipä muuta, kerroin oman kokemukseni….

  16. Maaria Pääjärvi says:

    Kiitos kommentistasi, Rita!

    Pelkäänpä, että tämä asia uhkaa mennä hieman mustavalkoiseksi. Asiantuntijakritiikkiä vastaan esittämäni varaukset eivät merkitse sitä, että olisin julistamassa sen pannaan. Minusta kritiikin genren kannalta sen väljentäminen olisi tarpeellista. Aleksis puhuu tapauskohtaisuudesta – sanoisin, että sen nojalla pitäisi kritiikin kirjoittajan kyetä luoviin ja itsenäisiin ratkaisuihin vaikka ne poikkeaisivat lähilukutyyppisestä kritiikistä.

    Ihan henkilökohtaisesti en yleensä kirjoita kokeellista kritiikkiä, mitä se ikinä tarkoittaakin, vaan pyrin informatiivisiin teksteihin, ns vakavaan kritiikkiin. Omat konservatiiviset tapani eivät kuitenkaan merkitse minulle normia, vaan ilahdun hirveästi, jos joku on keksinyt hyvän ratkaisun, jollaista en itse olisi keksinyt enkä välttämättä toteuttanut. Mulle kritiikki on kuitenkin ennen kaikkea hyvä teksti – lajirajoituksineen – eikä enemmän tai vähemmän onnistunut kuvaus teoksesta. Sen yksinkertaisesti pitää itsessään kantaa omaa oivallustaan eikä sellaiselle ole tilaa, jos se jää teosraportiksi.

    Myöskään kärjistykseni siitä, että kritiikkiä ei kirjoiteta tekijälle, ei merkitse sitä, että tekijä pitäisi jättää huomiotta tai hänen tunteisiinsa, henkilöönsä tai panokseensa pitäisi suhtautua vähätellen. Asian toinen puoli on tietysti välinpitämättömyys, mutta toinenkin puoli on. Kritiikki ei myöskään ole tämän ehdon nojalla paikka, jossa tekijälle kannattaa piruilla. Toki piiloivaksi tulkitaan paljon sellaistakin, mikä ei tuossa aikomuksessa ole kirjoitettu. Tämä tekijään suuntautuminen ja tekijän kuvitelma siitä, että kritiikki on kirjoitettu juuri hänelle (karrikoin, älkää nyt itseenne ottako kukaan!) herkistää turhan paljon kritiikin visvaisimpia aspekteja, siis ivaa tai imartelua. Samalla syntyy kuvitelma siitä, että kriitikot yleisesti ottaen joko kostaisivat tekijöille jotain joko henkilökohtaisesti tai yleisesti tai sitten pyrkisivät ajamaan kavereidensa asemaa. Tekijää ja kenttää sulkeistamalla mä toivoisin, että kritiikin kirjoittamisen ja ylipäänsä sen olemassaolon tarkastelu nousisi vähän tältä huusinrenkaan alta tirkistelyn tasolta. Kriitikot on kuitenkin vilpittömästi innostuneita ja kiinnostuneita ihmisiä paljon useammin kuin taktikkoja, pelureita tai teurastajia.

    Mä en usko, että asiantuntijayleisö, joka tietysti toivoo kritiikin puhuvan oman asiantuntemuksensa ehdoilla, pystyy pitämään lajia hengissä. Se pitäisi silloin muuttaa katsaukseksi ja julkaista vain alan lehdissä. Mä en ainakaan viitsisi suuntautua tällä tavalla nähtyyn ja määriteltyyn lajiin.

  17. Aleksis Salusjärvi says:

    “Mä en usko, että asiantuntijayleisö (…) pystyy pitämään lajia hengissä. Se pitäisi silloin muuttaa katsaukseksi ja julkaista vain alan lehdissä. Mä en ainakaan viitsisi suuntautua tällä tavalla nähtyyn ja määriteltyyn lajiin.”

    Tää on mun mielestä yksi isoista kritiikin ongelmista. Asiantuntija-patologin kuiva ja tylsä teosluonnehdinta pelokkailla eufemistisilla arvotuksilla tekee kritiikistä tylsää, tarpeetonta, haitallista, mälsää, ankeaa ja turhaa. Mielikuvaksi tulee triviaali taide-genre, jossa vain asianomaiset ja tekijän lähimmät sukulaiset ovat täysillä mukana.

    Tän vastakohdaksi sitten lehdissä on toisinaan ilmestynyt räväkkä ääliökritiikki, jossa käänteiselitistinen kriitikoksi tekeytynyt toimittaja muka kerrankin puhuu virpisalmimaisesti suunsa puhtaaksi. Ojasta allikkoon.

    Tässä suhteessa on tosi olennaista, missä kritiikki ilmestyy. Olen puhunut aiemminkin siitä, että kritiikin pitää pystyä popularisoimaan taidettaan ja tekemään siitä kiinnostavaa. Esim. runokritiikissä tämä on alati ajankohtainen puute. Ja juuri tässä suhteessa on nykyistä kirjallisuuskritiikkiä lukiessa tosiaan sellainen olo, että tekijän kuolemaa pitäisi huutaa aamuin illoin kaduilla kuin minareetin rukouskutsua.

    • Teemu H says:

      Mustavalkoistakin, mutta aika paljon asiaa johon tarttua, joten tartun vain Aleksiksen, ja Maarian, viimeisimpään kommenttiin:

      “Mä en usko, että asiantuntijayleisö (…) pystyy pitämään lajia hengissä. Se pitäisi silloin muuttaa katsaukseksi ja julkaista vain alan lehdissä. Mä en ainakaan viitsisi suuntautua tällä tavalla nähtyyn ja määriteltyyn lajiin.”

      Maaria kirjoittaa asiaa. Mäkään en usko tuohon, vaikka haluaisinkin uskoa.

      Aleksis tuo hyvin esiin ajatukseni siitä, ettei edes Hesarin linja kestä kuivahkoa asiantuntijan kirjoittamaa patologin lausuntoa jostakin runoteoksesta. Se johtuu siitä, että esim. Hesarissa vakavaa kirjoitusta on ainoastaan pääkirjoitussivulla, sekä joissakin politiikkaa tai yhteiskuntaa käsittelevissä artikkeleissa. Talous- osion jälkeen lehti muuntuu “popimmaksi”, siis lehden kulttuurisivuilla tekstimassan täytyy olla myyvää, D-liitteestä löytyy joskus hirmuhyviä kirjoituksia, mutta useimmiten silkkaa potaskaa. Se on harrasteosio vaikka tieteestäkin kirjoitetaan, on kevyemmänluonteinen. Hesarin läpileikkauksesta on helposti vedettävissä kaikkia sanomalehtiä vaivaava punainen lanka: kevenee loppua kohden, ja asiapitoisuus väistyy viihteen tieltä. Ja kulttuuri on aina jälkipuoliskolla lehden läpileikkauksessa.

      Siispä on todella tärkeää, missä kritiikki ilmestyy, kuten Aleksis toteaa. Hesarin linjaan olisi vedettävissä mielenkiintoisia säikeitä kritikoitavista teoksista, näin ei kuitenkaan tehdä vaan lähestymisasennot ovat mielestäni kadoksissa. Ei pystytä määrittelemään lehden kritiikkipolitiikkaa, siispä yritetään kirjoittaa teksti jonka kohdeyleisö on “kaikki”.

      Samalla tavoin toivoisi, että esim. Parnasso ottaisi samanlaisia askeleita kritiikin suuntaan kuin mitä Nuori Voima on jo ottanut julkaisemalla Kritiikki-julkaisua. Lyhyet kirjakatsausmaiset kirjoitukset eivät mielestäni sovellu kirjallisuuslehteen, vaan toivoisin sen sivuille syvemmälle porautuvampaa, vakavampaa suhtautumista mikä ts. tarkoittaa pidempiä kritiikkejä. Kritiikki-julkaisut ovat hienoja; kritiikkejä ja esseitä, joilla on pituutta ja ansioita. Tai Tuli&Savu-lehden runokritiikit, jonka esimerkit ovat osoittaneet niiden toimivuuden: tarpeeksi laaja tila antaa myös vapauksia, mahdollisuuksia antaa kirjoituksien kasvaa omanlaisikseen. Voiko sen enempää toivoa?

      Tähän myös kirjallisuusblogeilla on mahdollisuus iskeä, omilla vahvuuksillaan.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Minusta “patologiotetta” eivät kestä myöskään alan erikoislehdissä kirjoitetut kritiikit. Se, että juttu on asiantunteva, ei välttämättä ole mikään syy sille, etteikö se voisi olla myös kiinnostava. Asiantuntemusta tarvitaan nimenomaan usein uusien näkökulmien löytämiseen eikä pelkästään – Ihosta seuraillen – tekemään oikeutta teokselle. Miks just kritiikissä pitäs toimia näin?

      Erikoislehtien hyvä puoli on se, että niissä voidaan käyttää tilaa. Tila ei kuitenkaan ole pakollista siksi, että asiantuntevuus pääsisi esille, vaan siksi, että on mahdollisuus rakentaa vaikeammin hahmottuvia näkemyksiä kuin 1000-3500 merkkiä sallii. Näistä vähistäkin merkeistä voidaan kuitenkin saada eri asioita irti. Se on kuitenkin hyvin haastava tehtävä, ja käytännössä edellyttää sitä, mitä Papinniemi eräässä aiemmassa postauksessaan sanoi – että kritiikkiä ilmestyy samasta teoksesta riittävän paljon.

      Minusta esimerkiksi Miki Liukkosen Valkoisia runoja meni vähän ohi kritiikiltä, koska usea kriitikko – minä mukaan lukien – pyrki liialliseen yleisluontoisuuteen, ja nyt meillä on siitä kirjasta monta osapuilleen samanlaista kritiikkiä. Oikeastaan koko tähänastisen vastaanoton pystyy handlaamaan lukemalla tämän: http://www.ts.fi/online/kulttuuri/arviot/kirjat/295008.html , siis Miikka Laihisen Turun Sanomien kritiikin. Tietysti tästä voi päätellä monta juttua: onko kirja niin helppo, että jokainen kriitikko on päätynyt lukemaan sen samalla tavalla? Vai onko siinä jotain sellaista, joka ylittää esim. mun (Parnasso), Erkka Mykkäsen (HS) ja Miikka Laihisen käsityskyvyn, niin että me ei olla pystytty näkemään kuin samansuuntaisia teosrakenteeseen ja asenteeseen liittyviä pointteja? Kritiikin lajin kannalta tämä tietysti on tyhmää. Jokainen näistä kritiikeistä palvelee ihan tyydyttävästi lukijaa, joka lukee vain yhden kritiikin koko kirjasta, mutta kun tuolta netistä kritiikkejä löytyy vertailtavaksi asti, niin tän teoksen kohdalla ei saa oikein mitään irti. Ellei halua erikseen tulkita kriitikoiden keskinäistä nyökyttelyä. Se tuskin on tarkoituksellista, esim. mun ja Erkan tekstit taidettiin julkaista lähes samaan aikaan, ja me ollaan kaiketi kirjoitettu ne toisistamme tietämättä.

      • Teemu H says:

        Tarkoitin lähinnä, että pitäisi tiedostaa paremmin käytettävä ympäristö, jossa kritiikki ilmestyy. Turhan usein Parnassomainen kritiikki ilmestyy Hesarissa, ja toisin päin. Parnassossa pitäisi ilmestyä huikeita kritiikkejä, mutta luvalla sanoen usein menee alta riman – eikä siihen ole tyytyminen vain siksi että muuallakin menee, tai että kohdeyleisönä on jokainen suomalainen. Sitten taas Laihinen kirjoittaa Turun Sanomiin kritiikkejä, jotka voisi sellaisenaan julkaista Parnassossa, koska tasoeroa ei välttämättä ole. Lukijoissa silti on eroja; Parnassolla omansa, Turun Sanomilla omansa. ja sitten vielä ristiinmenevät.

        • Maaria Pääjärvi says:

          Joo, asiassa on tietysti molemmat puolet. Ja siis toki on vaan äärimmäisen hyvä Turun Sanomille, että niillä on hyvät runokritiikit. Jos kaikki yleistajuisia kritiikkejä julkaisevat kotimaiset lehdet ottas TS:n standardikseen, niin rima ois ihan passelilla kohdalla. Erikoisalan lehdessä, eli Parnassossa (+ Kritiikki, NV, T&S, Kiiltomato.net, mitä näitä ny o) rima sopis varmaan soveltaa tästä vielä johonkin suuntaan. Otin ton Liukkos-esimerkin nyt lähinnä valaisemaan sitä, miten yleinen pyrkimys tietyntyyppiseen kritiikkiin saattaa joskus koitua “tappioksi” jonkun kirjan vastaanotossa.

          Tietysti toimitukselliset ongelmat on vielä asia sinänsä. Parnasson kritiikkipuoli kaiten järjestyy sillä ehdolla, että halutaan tehdä mahdollisimman monesta kirjasta, mikä tietysti syö tehoja laatupuolella, kun merkkimäärä + toimituksellinen voima jakaantuu vähä eri ehdoilla. T&S taas panostaa kritiikkien pituuteen ja toimittamiseen, mikä on helpompaa, koska lehti keskittyy vain runouteen ja ilmestyy harvemmin, ja siten arvosteltavien kirjojen kanssa puljaaminen on tosi paljon helpompaa kuin yleiskirjallisuuslehdessä, jossa täytyy käytännössä käydä läpi tosi laajaa aluetta. Eikä sekään ihan yksinkertaista ole, koska hyvä kritiikkiteksti tulee niin monen eri asian summana.

          Musta ois kiinnostavaa kyllä saada jotain dataa noista lukijoista. Ketä kritiikkien lukijat ylipäätään on, muodostuuko ne suht tasaisesti eri lehtien vakiintuneista lukijoista. Kuinka usein nyt nettiaikana yksittäisten kritiikkien lukijat on tyyppejä, jotka googlaa jtn tiettyä kirjaa ja siinä lukevat ainakin osan samaa teosta koskevista kritiikeistä?

  18. Rita Dahl says:

    Maaria, en ole olettanutkaan että julistat pannaan jonkun tavan kirjoittaa kritiikkiä. Kirjoitan, miltä minusta itsestäni tuntuu tekijänä ja tässä vaikeassa moniroolissa toimivana kirjailijana ja myös kirjallisuuden “ammattilaisena” (tiedän, ettette pidä tästä termistä, mutta minä pidän sen jälkeen kun olen kuluttanut yliopiston penkkejä lähes 15 vuotta ja tehnyt kirjallisuustieteestä maisterintutkinnon ja arvostan suunnattomasti muita, jotka ovat samaan kyenneet). En oleta, että tämä on aukoton totuus, mutta tahdon sanoa kai erityisesti sen, että se, millaista kritiikkiä arvostamme on seurausta myös omista taustoistamme. Totta kai kritiikki voi olla muodikkaasti “kokeilevaakin”, mutta arvostuksemme pysyvät muuttumatta normatiivisiksi (siis säilyvät henkilökohtaisina totuuksinamme).

  19. Rita Dahl says:

    Tekijälle – tai asiantuntijayleisölle – suunnatulla itse tarkoitin vakavamielistä analyyttistä tekstiä, jossa ei ole mitään imartelevaa eikä visvaista. Eli kirjallisuustieteellistäkin tekstiä.

  20. Rita Dahl says:

    Eli olen rohkeasti elitisti, arvostan konservatiivista kirjoittamisen tapaa ja “alan koulutusta”, vaikka olen myös avoin kokeilevalle tekstille, jos se ei ole tekijä- vaan teoslähtöinen.

  21. Rita Dahl says:

    En ymmärrä tuota mustavalkoisuuskommenttia. Olen vain kertonut oman kantani asiaan. Se on seurausta lähtökohdistani. Meillä kaikilla ne on, tahdoimme tai emme. Kannatan kritiikin riman pitämistä korkeana ja sen kansansivistävää, jopa “fennomaanista” tehtävää vailla tietenkään nationalistisia vivahteita. Kriitikko on itsensä ja muiden sivistäjä. Kieltämättä näkökulmani on paitsi hieman elitistinen, myös sivistystä arvostava ja keskinkertaisuutta karttava. Haluan oppiakin kritiikistä.

    En tietenkään sano, että tämä olisi ratkaisu nykykritiikin ongelmiin. Ensinnäkään tämänkaltaiselle kritiikille ei ole olemassa juurikaan julkaisuväyliä. Toinen ongelma on, että tällaisia kriitikoitakaan ei ole enää paljon, koska sivistys ohenee jatkuvasti.

  22. Maaria Pääjärvi says:

    Tarkoitin mustavalkoisella sitä, että tämä asetelma jakautuu heti konservatiiviseksi asiantuntijakritiikiksi ja kokeelliseksi kritiikiksi, ja jälkimmäinen alkaa tarkoittaa kaikkea sellaista, mitä lukijakunta tai osa siitä ei pidä asiantuntevana kritiikkinä. Sivistys ei ole vain lukeneisuutta, teoria- tai viitepohjan löytämistä ja yleisön opastamista vaan kykyä löytää eri tilanteisiin sopivia ratkaisuja. Koska kulttuurin pohja on myös mielettömän laaja, on hyvä, että meillä on kriitikoita joilla on erilaisia sivistyksiä. Pidän sivistyneisyytenä ja perehtyneisyytenä myös uusien kulttuurin alojen tuntemusta, eikä pelkästään jonkun tietyn taidelajin perinteen tuntemusta.Koska kritiikki on lähtökohtaisesti keskustelua, voi hyviä kritiikkejä tulla myös sellaisilta kirjoittajilta, joiden heijastuspinta on aivan toisenlainen kuin perinteisen kirjallisuuden maisterin. Jokaisen keskustelijan ei tarvitse huomioida kaikkea mahdollista ja pyrkiä kattamaan mahdollisimman paljoa.

    Mitä sivistyksen “oheneminen” tarkoittaa?

    Tutkimuksesta kritiikki pitäisi kyllä aivan ehdottomasti irrottaa. Johtaa jatkuviin ongelmiin, kun kriitikolta vaaditaan jotain samaa kuin tutkijalta. Eihän muidenkaan alojen uutisanalyyseja, juttuja tai kommentteja kirjoittavilta toimittajilta vaadita tutkijan otetta vaan tutkijalausunnot otetaan erikseen. Tutkimuksellista otetta on lähes mahdotonta esittää lyhyissä merkkimäärissä, se on mielekästä vasta kun aletaan lähestyä 10 000 merkkiä ja mielellään ylitetään se. Lyhyessä, eli siinä tavallisimmassa, kritiikissä lopputulos on yleensä onnettoman tylsä eikä kukaan jaksa lukea sitä. Se on helposti liian pinnallinen asiantuntijalle ja monesti liian sulkeutunut tavalliselle lukijalle, jolle se ei pysty välttämättä edes perustelemaan olemassaoloaan. Toisaalta popularisointiin ja vasta-argumentointiin kykenevän asiantuntijan laaja tietokirjakritiikki on mitä viihdyttävintä luettavaa.

    Lukeneisuus ja asiantuntemus ovat kriitikon ominaisuuksia. Hyvä kriitikko tietysti tuntee taiteenalansa ja kulttuurinsa, mutta ei vain sen menneisyyttä vaan myös nykyisyyden. Mutta toisin kuin akateemikon, kriitikon ei tarvitse olla jatkuvasti todistamassa omaa oppineisuuttaan tai taitavuuttaan, vaan kaikki nämä ominaisuudet palvelevat toisenlaista tarkoitusta.

    Ja tässä taas, kun kritiikin päälle ladataan valtavan suuria odotuksia, unohtuu helposti, että muitakin kirjallisuudesta ja teoksista kirjoittamisen juttutyyppejä on olemassa. Kritiikki ei voi vastata niiden kaikkien funktiosta. Tämän takia minusta lajin luonteen ajatteleminen on todella tärkeää, se voi parhaimmillaan myös auttaa ymmärtämään muiden juttutyyppien tarvetta.

    [Mä en tosiaankaan ole kieltämässä kenenkään tutkintonsa suorittaneen kelpoisuutta, minusta vaan ammattilaisuus sanana on väärässä käytössä kun se tarkoittaa sellaista humanistiprekaaristoa, joka ei pääsääntöisesti tule työllään toimeen samalla tavalla kuin muut korkeasti koulutetut ammattilaiset. Tämän voi myös ottaa vapauden kannalta.]

  23. Rita Dahl says:

    Niin, kuten korostin, itsellänikin on tausta sekä kirjallisuudessa, musiikissa että yhteiskuntatieteissä ja tämä tuo ihan erilaista monipuolisempaa näkökulmaa omiin tekemisiini. En sijaitse VAIN yhdessä lokerossa, vaan ylitän niiden rajoja. Opiskelu ja näköalojen jatkuva laajentaminen ovat välttämättömiä tekijöille ainakin oman näkemykseni mukaan.

    Sivistyksen oheneminen tarkoittaa muun muassa sitä, ettei edes oman taiteenalan perusteita välttämättä tunneta, saati sitten toisten. Ja lehtikritiikin viihteellistyminen tabloidmuodon tulon myötä on tuttu tosiasia.

    Ammattilaisuudella tarkoitin, että alan opiskelut tuovat aivan toisenlaista kredibiliteettiä tekemiseen kuin pystymetsästä aloittaminen, ellei pystymetsän tekijä osoita muuten hallitsevansa ko. tieteenalaa. En siis puhunut mistään “kelpoisuudesta”; maisteritkin valmistuvat hyvin eritasoisina. Heidänkin välillään on olemassa suuria tasoeroja. Prekaaristo (yleistäisin) on sitten tosiasia, Marx puhui ryysyköyhälistöstä, nyt on luovan köyhälistön aika.

    Näissä keskusteluissa vaarana on tietynlainen konsensuspyrkimys; kaikenlaiset polariteetit tuomitaan kategorisesti, koska se ei sovi yleiseen “suvaitsevaisuuden” eetokseen. Mutta maailma rakentuu osin myös KARKEILLE, joustaville polariteeteille. Kriitikon ei tarvitse olla akateemikko, mutta hän voi olla vähän sitäkin halutessaan; sellainen semiakateemikko.

    Ja koska olen ennen muuta tekijä, lähdenkin nyt jatkamaan käsikirjoituksiani ja toivotan hyviä jatkopohdintoja. Olen samaa mieltä monesta asiasta, jotka edellä totesit, mutta pidän niitä kai niin itsestäänselvyyksinä, ettei niitä tarvitse aukikirjoittaa. Mutta kai se on nykyään välttämätöntä.

  24. Aleksis Salusjärvi says:

    Kritiikin suhteen ei pitäisi pelätä tyhmiä kysymyksiä, joihin tutkijat eivät useinkaan puutu, koska he kiinnittävät huomionsa spesifeihin seikkoihin. Mäkään en usko sivistyksen ohenemiseen, päin vastoin. Pihtiputaan mummoja mentiin jokunen vuosi sitten erikseen tapaamaan, ja kävi ilmi että ne guuglaa faktoja ja käyttää kirjastoja ja on sivistyneitä kaikilla mittapuilla.

    Yleinen koulutustason nousu on ylipäätään lihavoittanut sivistystä. Kun pari vuotta sitten junan ravintolavaunussa kysyin siellä sattumalta tapaamaltani Jorma Hautalalta, että mitä tarkoittaa hänen lauseensa “kostruktivismi edustaa taiteen tutkivia arvoja”, keskusteluun esitti näkemyksensä mm. pari varusmiestä, yksi “pihtiputaan mummo”, yksi itähelsinkiläinen kotiäiti jne.

    Teemu rinnasti sanomalehden pääkirjoitussivun kritiikkiin, ja niin tekee myös Sarvin pj Elisabeth Nordgren sanomalla, että kritiikki kuuluu pääkirjoitussivun kanssa journalismissa mielipiteen muokkaamisen kenttään. Tää on musta yksi hyvä lähtökohta: kirjoitetaan lehden lukijoille teoksen niistä merkityksistä, joiden perusteella ihmiset muodostavat käsityksiään. Silloin yksinkertaiset peruskysymykset saavat hohtoa, ja niihin vastaaminen motivaatiota. Jos taas kritiikin lähtökohta on tutkimuksellinen tyyliin “runoteoksen lauseenvastikerakenteet modernistisessa säkeenylityksen konventiossa” voi aika perustellusti kysyä, että ketä kiinnostaa.

  25. Rita Dahl says:

    Yksi junakeskustelu ei todista vielä mitään, mutta jos esität kvantitatiivisen tutkimuksen, joka todistaa joukon muuttuneen laadullisesti huomattavasti, saatan ollakin vakuuttunut. Siihen asti pysyn kannassani, jolle on tarpeeksi todistuspintaa ympärillä. Ammattiliitot sinänsä eivät ole parhaita asioiden sisällöllisiä vaalijoita; niillä on muut tehtävät.

  26. Rita Dahl says:

    Moi vielä, viimeinen nootti osaltani, ettei jää epäselvyyksiä. Vaikka asiasisällön osalta mulla on tietyt konservatiiviset arvostukset, muuten muoto saa puolestani olla vaikka mikä hybridi. En ole (paradoksaalisesti ehkä) puhdasoppinen kuitenkaan; harrastan itsekin kaikenlaisia hybriditekstejä ja kulttuuria matalasta korkeaan. Vaikka muoto olisi hybridi, se voi silti olla asiallisesti laadukas. Tutkimuskirjoittelusta en ole puhunut, vain asiapohjaisesta kritiikistä.

  27. Tytti says:

    Minusta Ritan näkemys siitä että vaikka muoto on hybiridi, se voi olla asiallisesti laadukas, on juuri se, mitä hyvä kritiikki parhaimmillaan on.

    Asiallisen laadukkuuden hakeminen on lähinnä tahtotila, tarkoitan, että akateeminen tausta ei ole edellytys, pikemminkin se on, että haluaa tarjota vastaanottajalle tietoa ja perusteltuja näkemyksiä.

    Guardianin kirja-arviot ovat mulla hyvän kritiikin mallina päässä. Siksi olenkin ihan äimistyksestä mykkä, kun näkemys tässä keskustelussa oli aika pitkään se, että ihan mikä tahansa muu paitsi asiaan keskittyminen on hyvä kritiikki. Tosi absurdia.

    Mä koen edelleenkin epiksenä, että Maaria niin kovasti tuohtui mun kritiikin kritiikistä. Luin tekstini uudelleen ja mä en kyllä näe siellä sellaista totaalista lyttäämistä, mistä Maaria mua syyttää. Hyvänen aika, pointti oli kerrankin eritellä, mitkä ovat kritiikissä ne erityiset kohdat, jotka ärsyttävät, jotta ei tulisi sitä oloa, että koko kritiikki on huono. Nimetkin oli esillä, jotta kenenkään ei tarvitsisi ajatella, että tässä puhutaan “kaikista” tai että muako se tarkoittaa. Esimerkiksi Papinniemen kritiikissä minua ärsytti vain se nimenomainen kohta jonka nostin esiin. Ketvelissä toki ärsytti tyyli kokonaisuudessaan, mutta mielestäni senkin toin esiin selkeästi. Mä en tajua, miten juuri tekemäni kaltaisesta kritiikin kritiikistä voi lukea, että kaikkien kaikki on lytätty?

    Tämä mielensäpahoittamisen kulttuuriko estää lukemasta tekstejä niin kuin ne on kirjoittu. Miksi Maarialla on tahtotila nähdä, että nyt on dissattu kaikki, kun kerrankin kaikki oli vimpan päälle eritelty.

    MIksi ylipäänsä kritiikin kritiikkiä ei saa antaa? Maaria itse muuten sanoo Kritiikin Kannuksissa seuraavaa:

    “Nyky-kritiikkiin pesiytynyt ympäripyöreys ja diplomaattisuus sysäävät taiteen kulttuurissa merkityksettömään marginaaliin. “Jälkiheikinheimolainen teilausallergia on rajoittanut kriitikkoa, varsinkin kaunotaiteiden piirissä. Karkean ylilyönnin pelossa laajapohjaista arvottamistakin kartetaan”, hän kirjoittaa. Arvottamista tärkeämpää olisi kuitenkin pohtia teosta kokemuksena.”

    (lähde: http://www.kritiikinuutiset.fi/22011/)

    Taisin jossain sanoakin, että asioilla on kriitikoille vähän tilannekohtaiset merkitykset. Tässä se taas nähdään: ympäripyöreys on paha juttu, paitsi silloin kun sitä yritetään murtaa väärässä paikassa : D : D

    Mulle itselleni tämän keskustelun seuraaminen on aiheuttanut sen, että kritiikin uskottavuus on heikentynyt.

    Kritiikki-instituutiosta en enää edes puhuisi, pikemmin vain siitä, että asiasta kiinnostuneet ihmiset kirjoittavat kirjoista miten itse kukin tykkäävät kirjoittaa.

    MIksi kritiikki-instituutiosta muuten puhutaan, kun eihän sellaista tosiaan ole. Onko joskus ollut?

    Kaikki käy -asenne on ok, kunhan tosiaan tajuaa, että mistään instanssista, jolta voi vaatia jotain, ei ole kyse. Mutta kuten sanoin, äimistelen sitä, että tosiaan yksittäisiä runojakin lehdissä viilataan välillä päivätolkulla. Miksi kritiikki saa olla mitä vain? Eihän siinä ole mitään järkeä, mutta hyvä nyt tietää, että näin se tosiaan on.

    Toisaalta tää kritiikki saa olla mitä vain -asenne on harmi, koska monet kriitikot näkevät tosi paljon vaivaa tehdäkseen hyvää kritiikkiä. JOs tilanne sit oikeesti onkin se, että mikä tahansa käy, niin kuka sitten jaksaa nähdä vaivaa?

    • Maaria Pääjärvi says:

      Tytti-hyvä, kuka kumma on esittänyt, että kritiikki saa olla _mitä hyvänsä_? Ritan esittämä muotoajatus on yks hyvä malli, joskin varsin haastava lyhyemmille kritiikeille.

      Mitä siihen sun kritiikin kritiikkiisi tulee, yksinkertainen ajatusleikki kertonee sen tekstin lyttäävyydestä kaiken. Jos mä kirjoittaisin kenestä tahansa runoilijasta: “N.N. ei ole koskaan kirjoittanut ainoatakaan hyvää säettä”, ottaisin jonkun N.N. kirjoittaman runon ja julistaisin sen käsittämättömäksi roskaksi, ja sitten lisäisin juttuni loppuun, että vähän harmittaa kun sanoin noin, niin mä luulen että suunnilleen kaikki tuohtuis siitä ja pitäis mun sanomisia halventavina ja kohtuuttomina. Ja minusta on huvittavaa, että kiinnität enemmän huomiota mun oletettuun tuohtumukseen kuin siihen, mitä mä sanon. Jos nyt vielä huomioit, että oon kiinnittänyt omassa kirjoituksessani huomiota sun juttuun varsin vähän ja että siinä on paljon muitakin pointteja, ehkä tää auttaa sua suhteuttamaan mitenkä suurta mun tuohtumus sun juttua kohtaan on. Epäilemättä haluat puolustaa omaa juttuasi. Mutta jatkat kyllä tässäkin kommentissasi sanomalla, että kriitikoille asioilla on vähän tilannekohtaiset merkitykset – tää on asenteellista, epäkohteliasta tosi montaa kriitikkoa kohtaan ja yleistys. Jos sua rassaa tossa tilannekohtaisessa jokin täsmällinen juttu, pane se toki niiden nimiin, jotka on niin sanoneet ja argumentoi sitä vastaan.

      “MIksi ylipäänsä kritiikin kritiikkiä ei saa antaa? Maaria itse muuten sanoo Kritiikin Kannuksissa seuraavaa:

      “Nyky-kritiikkiin pesiytynyt ympäripyöreys ja diplomaattisuus sysäävät taiteen kulttuurissa merkityksettömään marginaaliin. “Jälkiheikinheimolainen teilausallergia on rajoittanut kriitikkoa, varsinkin kaunotaiteiden piirissä. Karkean ylilyönnin pelossa laajapohjaista arvottamistakin kartetaan”, hän kirjoittaa. Arvottamista tärkeämpää olisi kuitenkin pohtia teosta kokemuksena.”

      (lähde: http://www.kritiikinuutiset.fi/22011/)”

      Voisit muuten seuraavan kerran lukea jutun, josta laadittua tiedotetta (ts. takakansitekstiä) käytät pointtisi tähdentämiseen. Edes kriitikoilla ei oo tapana tehdä arvostelmia kirjoista niiden liepeen perusteella. Tosin en tiedä, mikä sun pointti on. Ilmeisesti olen joko sanonut jotain ristiriitaista tai aiemmilla sanomisillani todistanut, että olen väärässä/asenteellinen/epäuskottava? Jos voisit vielä hieman avata tätä.

      Instituutio tarkoittaa vakiintuneita toimintatapoja tai toiminnan rakenteita. Se ei tarkoita sitä, että jollain vakiintuneella toiminnan alalla olis mainittavaa valtaa, vaikutusvaltaa, suosiota tai suurta auktoriteettia. Kritiikki on osa kirjallisuusinstituutiota. En näe tässä koko keskustelussa sanaa “instituutio” kuin kerran, kirjoitin sulle: “oot institutionaalisesti niin lähellä [...]” ts. toimija kirjallisuusinstituutiossa, erotuksena sellaisista lukijoista, jotka ei osallistu instituution toimintaan muutoin kuin kirjojen lukijoina, ostajina, kirjaston käyttäjinä ja kirjallisen julkisuuden seuraajina. Vai mitä tarkoitat?

      Yksittäisiä kritiikkejä viilataan kriitikoiden tekstinkäsittelyohjelmissa ja toimituksissa päiväkausia – ei aina, mutta ei kyllä aina viilata runojakaan. Sä syytät mua epäluottamuksesta omaa tekstiäsi kohtaan, mutta sun saarna siitä, että kriitikot ja lehdet päästää sivuilleen mitäsattuu, kertoo siitä, että sulle ei oo tullut mieleenkään monenkin kriitikon käyttävän jopa kuukauden kritiikin kirjoittamiseen ja miettimiseen, mä en esim. koskaan ota mielelläni vastaan juttua joka pitää palauttaa alle kahdessa viikossa. Tässä sä oot yksinkertaisesti väärässä ja sun käsitys kaipaa oikaisua.

  28. Maaria Pääjärvi says:

    Instituutiosta:

    http://www.karihaakana.net/blog/2011/06/miksi-kritiikkiportti-ei-onnistunut/
    – kiinnostava juttu muuten, hesarihan aloitti vasta yhteistyön kirjaseuranta.fi:n kanssa, komeeta promottaa omaa hanketta haukkumalla kritiikkiportti (tosin ihan syystäkin) … http://www.hs.fi/kulttuuri/Kirjaseurantafi+ker%C3%A4%C3%A4+kritiikit+yhteen/a1305556343571

    “Musiikkikritiikki on instituutio, jota on tutkittu Suomessa verrattain vähän.” kirjoittaa Jaakko Laakso pro gradu -tutkielmassaan.

    Teatterikritiikistä puhetta täällä: http://www2.teak.fi/teak/Teak206/15.html
    varsin valottavaa institutionaalisen luonteen kannalta.

    Harri Haanpään mukaan “kritiikki-instituutio on kokenut alasajon”. http://www.parnasso.fi/2006/11/haanpaa-jyrisee/

    Tää teatterialan juttu on myös kiinnostava: http://www.todellisuus.fi/metakritiikki-2-01

    Ja kuvataiteessa: http://www.liikekieli.com/archives/197

    Mitä esim. Kritiikki-lehden olemassaolo kertoo kritiikin institutionaalisesta asemasta kirjallisuuden alalla? Entä kritiikkipalkinnot, jotka juuri jaettiin ensimmäistä kertaa ( http://www.nuorenvoimanliitto.fi/kritiikkitiedote270212.html )

    Kritiikin institutionaalisesta asemasta todistaa minusta se, että esim. runoilijat pohtivat kritiikin merkitystä ja asettavat sille avoimesti odotuksia. Kirjailijat, joiden teoksista ei ilmesty yhtään kritiikkiä, ovat syystäkin surkeina.

  29. Tytti says:

    Mä en vieläkään tajua : D.

    Maaria, kun sä joku päivä vaikka kahden vuoden päästä luet sen mun tekstin ja tämän kommenttiketjun, sä huomaat että olet kehitellyt jonkin tosi klassisen olkinuken, jota sä potkit ja hakkaat itkupotkuraivarimentaliteetilla. Saatat etäisyyden päästä itsekin ihmetellä, miksi.

    Sitten sä huomaat ehkä senkin, että sun tyyli keskustella on vastakeskustelijalle todella hankala: ensin sä sanot jotain. Vastapuoli sanoo oman mielipiteensä tai ideansa takaisin. Sitten sä sanot, että et tietenkään tarkoittanut mitä tarkoitit vaan aivan muuta. Aha. Tai että vastapuolen näkemyskin jo sisältyi siihen sun näkemykseen. No selvä joo. Mua ainakin ahdistaa tällainen, tuntee ettei keskustele kenenkään kanssa, vaan että sä otat tän jonkinlaisena pelinä: sun mielipide muuttuu vaikka päinvastaiseksi, kunhan sun ei tarvitse sanoa mihinkään, että totta, hyvä pointti tai totta, tossa mä olin väärässä tai ahaa, nyt mä tajuan mitä sä tarkoitit.

    Sä oot muistaakseni käyttänyt ainakin pariin otteeseen sellaista sanaa kuin saarna mun puheista. Ilmeisesti sä olet ottanut mut jonkinlaisena paha äiti -/ Justiina-hahmona ja siksi sulla on tosiaan aidosti tunne, että mä yritän sanella tai määrätä, miten kritiikkiä tehdään? Mutta eihän sellaista kukaan voi tai halua tehdä, ajatuskin on aivan tolkuton. Siksi musta tuntuu, että sä tosiaan kommunikoit jonkun rakentamasi olkinuken, etkä todellisen henkilön kanssa.

    Mutta kuten sanottu, lue jokus se mun teksti uudelleen ja myös tää kommenttiketju.

    Mä lopetan tähän, kuten sanottu, mä koen sun tyylin ahdistavana.
    Sitaattiasi sä et pysty selittelemään mitenkään päin pois, oli sitten kansilieve tai mikä vain. Mutta ei edes tarvitse. On ihan tyypillistä meille kaikille, että sanoo noin jossain ja sitten toisessa tilanteessa sanoo toista. Ei oo pelkkä kriitikko-ominaisuus vaan sellaisia me ihmiset olemme, inhimillisiä. Se on ihan ok.

    Kevättä!

    • Maaria Pääjärvi says:

      Tytti, käyn tämän nyt läpi tapaus kerrallaan.

      a) kirjoituksessasi listaat kriitikoiden erehdyksiä ja neuvot heitä sillä auki kirjoittamallasi oletuksella, että he eivät kirjoita tekstejään huolellisesti eikä niitä toimiteta huolellisesti. Perusta moitteillesi on väärä, koska niitä kirjoitetaan yleensä huolellisesti ja usein myös toimitetaan. Tiedän sen, koska työskentelen näiden asioiden parissa päivittäin. Lyhyesti sanottuna postauksestasi välittyy asenne, josta voi päätellä, että tuosta vaan blogailet Suomen kriitikkokunnan nurin. Siihen et pysty, mutta pystyt halveeraamaan toisten työtä ja pahimmassa tapauksessa aiheuttamaan vahinkoa ihmisille – aivan kuten oikea kriitikko voi aiheuttaa taiteilijoille.

      b) toistan: jos lyttäisin yhdenkään runoilijan kuten sinä lyttäsit Roo Ketvelin työn kriitikkona – joka muuten on merkittävä, jatkuva ja kunnioitettava työ – se näyttäisi pahalta kahden vuoden kuluttua. Itse asiassa se näyttäisi pahalta täältä ikuisuuteen. Näyttäisin naurettavalta, jos yrittäisin selitellä olleeni positiivinen ja rakentava, ja että minua ei vaan ymmärretä.

      Välispeak: tämä ei ole olkinukke. Kaikki nämä seikat ovat postauksessasi ja niitä tulee vielä esille tämän blogin kommenteissasi.

      c) voisitko analyysisi pohjalta laatia vielä minulle vielä konkreettisia neuvoja, joiden avulla opin hyväksi nettikeskustelijaksi? Kriitikotkin saivat sinulta ilmaisia neuvoja.

      Tietysti voit myös sanoa ihan suoraan ja selvästi artikuloiden miksi ihmeessä mun mielipiteet saa sinut tuntemaan epäluottamusta koko kriitikkokuntaa kohtaan ja miksi kummassa sotket mun ajatukset niihin satoihin ihmisiin, jotka kirjoittaa tässä maassa kritiikkiä ja jotka osaa varmasti puhua omasta puolestaankin.

      Ja voit toki myös päättää keskustelun analyysiin siitä, että keskustelukumppanisi on huono ja ahdistava.

      Ja mitä sitaattiini tulee – se pitää toki lukea kontekstissaan ja vastaan kirjoituksestani mielelläni, olin sitten edelleen samaa mieltä siinä esittämistä asioista tai en. Mutta minä en ole esittelytekstiä laatinut, niinpä en myöskään vastaa siitä. Toistan: en pystyisi lyttäämään kenenkään työtä, ajattelua tai kirjoitusta noin heppoisesti, lainaamalla lainausta tiedotteesta edes selittämättä mitä lainauksellani tarkoitan.

  30. Rita Dahl says:

    Kiinnostava teksti teatterin puolelta kritiikin konkreettisista vaikutuksista. Mikä on kriitikon valta? Entä onko hänellä vastuuta sanomisistaan? Mitä konkreettisia seurauksia voi olla parilla vähän turhan tiukalla ilmaisulla?

    http://www.teatterilehti.fi/3699-yhden-ihmisen-mielipide/

    Maaria sanoi:

    “Kirjailijat, joiden teoksista ei ilmesty yhtään kritiikkiä, ovat syystäkin surkeina.”

    Ei nyt sentään! Olen todella huolestunut, jos Maaria kritiikkiä ilmeisesti työkseen pohtivana tutkijana tosiaan on tätä mieltä! Ei kritiikittömyys aina suoraan korreloi kirjan laadun kanssa – se korreloi esim. aika/kriitikkopulan, tilanpuutteen, eli realismin ja arjen olosuhteiden kanssa. Viihteellistyminen jättää hyviäkin teoksia kritiikittä. Ei aina voi syyttää itse teosta kritiikittä jäämisestä, syitä on myös kriitikoissa (passiivisuus jne.)

  31. Maaria Pääjärvi says:

    Tarkoitin sitä, että tekijät ovat usein pahoillaan, jos heidän teoksestaan ei ilmesty ainuttakaan arvostelua ja heidän on syytäkin olla pahoillaan siitä. En ottanut mitään kantaa arvostelematta jäävän teoksen laatuun.

    Enkä mä ole kritiikkiä työkseni pohtiva tutkija.

    Tuo linkittämäsi juttu on tuossa mun postauksessa jo, näin alustettuna: “Jokelan pohdiskelun käynnisti Suna Vuoren Helsingin Sanomiin kirjoittama arvostelu , joka lyttäsi teatteri Takomon Amerikka-näytelmän ja suisti teatterin taloudelliseen alamäkeen. Kritiikin paino tekee siitä selvästi enemmän kuin vain jonkun tyypin mielipiteen. Sillä on tavallisesti julkaisukontekstinsa, joka vaikuttaa yksittäisen tekstin lukemiseen paljon enemmän kuin tekstin laatu tai kriitikon oikeassaoleminen yhteensä. Tällöinhän katse pitäisi siirtää pois yksittäisestä kirjoittajasta ja katsoa hänen toimintakenttäänsä. Ehkä arvovaltainen julkaisupohja on kritiikille sopimaton – ellei sitten hyväksytä sitä, että julkisella sanankäytöllä on seurauksia. Vai olisiko sittenkin yleisemminkin journalististen tekstien lukemisessa tarpeellinen lähdekritiikki paikallaan? Sellaisen lukutavan turvin ei tarvitsisi jumittua inttämään asiantuntijuudesta tai “vain yhden ihmisen mielipiteestä”. Ongelma ei ole kriitikon rehellisyys, vaan konteksti, johon rehellisyys ei sovi, vai sopiiko?”

  32. Rita Dahl says:

    Ahaa, surkeina, totta, luin sanan väärin. Näin tietysti! Kirjaan käytetään aina erinäinen määrä energiaa ja totta kai jokaikinen vakavissaan oleva tekijä toivoo kirjastaan vähintään yhden kritiikin.

  33. Georges d'Anthès says:

    Mitä näistä nyt aikuiset ihmiset täällä kinaamaan joutavista asioista, kritiikistä & kriitikoista – who cares?

    Vähän dynamiikkaa peliin hei: lööpit jo kutsuvat, olkaa nyt jo aikuisen oikeesti kansainvälisiä, leimaa voisi jo heitellä sinne tänne ja takaisin, ja lakimiestenkin leipää pitäisi leventää:

    ISYAOa sinne, ISYAOa tänne (I´ll Sue Your Ass Off)

    Kun ei nykyporukasta taida olla sekundanttiensa kanssa edes tapaamaan syrjäisellä nummella aamuviideltä, sumun juuri hälvetessä.

  34. Maaria Pääjärvi says:

    Jotta tää keissi tulis seurattua mahdollisimman pitkälle, linkitän vastoin kaikkia periaatteitani HS:n Nyt-liitteen Perttu Häkkisen kolumnin, joka kommentoi kriitikon valtaa: http://nyt.fi/20120309-mitae-ajattelin-taenaeaen-kansa-taisteli/

    Häkkinen kommentoi kirjoituksessaan lähinnä Suna Vuoren aiemmin mainittua kritiikkiä Teatteri Takomon Amerikka-näytelmästä, ja kolumnin kirkkain fosforitähti loistaa tässä: “Jos Takomon vakioasiakkaat todella luopuvat lipuistaan yhden ihmisen subjektiivisen mielipiteen takia, he ovat kaiken avun ulottumattomissa kuolaavia älykääpiöitä. Moisiin kulttuuriapureihin verrattuna taajaan parjattu ”tavallinen kansakin” loistaa kuin magnesiumsoihtu ikiyössä. ” Oikeassa Häkkinen on siinä, että jos ihmiset tosiaan ryhtyvät peruuttamaan lippujaan yhden lehtijutun takia, niin johan on markkinat. Sen sijaan tää yhden-ihmisen-subjektiivinen-mielipide -kortti ja jo syntyessään väsähtänyt pyrkimys pikkasen provoilla… hohhoi.

  35. JS says:

    Täytyy tunnustaa, että Häkkisen kaksi viimeistä virkettä saivat naurahtamaan. Olen itsekin lahjoittanut peitseni taisteluun Timo Koivusaloa vastaan aiheuttamatta mainittavia menetyksiä vihollisen sitkeässä armeijakunnassa.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Timo Koivusalon kaltaiselle hengen gigantille te kriitikot ette vaan pärjää.

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.