“Kirjoitan tavalla, jota ei ole ennen kokeiltu.”

Penjami Lehto | May 12th, 2016 - 12:54

IMG_3009Kustannusosakeyhtiö Siltala julkaisee syksyllä 2016 Juhani Karilan toisen novellikokoelman Omenakrokotiilin kuolema. En erityisemmin innostunut hänen ensimmäisestä, kritiikeissä kylläkin hyvän vastaanoton (mm. Helsingin Sanomissa) saaneesta kokoelmastaan Gorilla (Otava, 2013). Omassa lukukokemuksessani kerronnan kiitelty nopeatempoisuus muodostui liian hallitsevaksi ja jopa häiritseväksi piirteeksi. Voi olla, että Omenakrokotiilin kuoleman kohdalla minulle käy samoin. Olen kuitenkin valmis antamaan sille tilaisuuden, sillä Karilan viime syksynä Koneen Säätiölle lähettämä apurahahakemus – tai siis siitä Koneen Säätiön sivuilla julkaistu osuus – on lyhykäisyydestään huolimatta innostava.

Tunnustan aluksi hymyilleeni päätäni pudistellen häpeilemättömyydelle, jolla Karila tulkitsee hakemuksessaan oman kirjoittajuutensa erityislaatuisuutta suomalaisen kirjallisuuden traditiossa:

Jo esikoisteoksellani Gorilla aloin uudistaa realistisen ja muutaman symbolisen kohtauksen varaan rakentuvan novellitaiteemme perinnettä. Suomalainen novellitaide on pysynyt suht muuttumattomana vuosikymmenestä toiseen.

Ei siis “kokeilin uudenlaista kerrontaa” tai “pyrin tuomaan uusia sävyjä novelliperinteeseen” vaan nimenomaan “aloin uudistaa”. Ikään kuin olisi tarpeetonta jättää kriitikoiden ja kirjallisuudentutkijoiden ratkaistavaksi asia, jonka kirjailija itsekin voi oman työnsä vaikuttavuudesta lausua ääneen. – Ja yhtä lailla vailla nöyryyttä on suomalaisen novellitaiteen niputtaminen. Ilmaus “suht muuttumaton” kaipaisi kieltämättä täsmennyksiä ennen kuin ajatuksen voi täysin hyväksyä.

Mutta toisaalta sijoittaessaan itsensä lyhytproosan visionääriksi Karila toteuttaa samaa kuin esikoisteoksensa kerronnassa: antaa keulia kunnolla. Koneen Säätiö on nimenomaan toivonut apurahahakemuksilta rohkeita avauksia, ja sellaisen Karila lupaa tehdä:

Avaukseni on rohkea, koska kirjoitan tavalla, jota ei ole ennen kokeiltu.

Hakemuksen päättää yksinkertainen, vastustamaton virke, jonka omalakinen logiikka julistaa hakijan messiaanisuutta.  Karila ei pelkästään kuvaile tulevaa teostaan kokeiluksi, vaan tuo mukaan henkilökohtaisen ja itsetietoisen sävyn: “kirjoitan tavalla, jota ei ole ennen kokeiltu”. Ratkaisua voi pitää onnistuneena: apurahojen myöntäjää haastetaan katsomaan kortit.

* * *

Koneen Säätiön myönteisen päätöksen saaneet kirjallisuusapurahahakemukset eivät ole mitä tahansa tekstejä. Vaikka moni saattaakin olla tehty kiireessä juuri ennen deadlinea, on perusteltua olettaa, että niihin kirjoitetut “puhujuudet” ovat harkittuja. Onhan kuitenkin kyse kielenkäytön ammattilaisten eli kirjailijoiden tiukasta kamppailusta hankkia itselleen toimeentuloa. Tai ehkä oletus on väärä: ehkä juuri kirjoittaessaan muita kuin kaunokirjallisuuden kriteerein arvioitavia tekstejä kirjailijat paljastavat jotakin itsestään.

Harkitusta tyylistä hyvä esimerkki on viime syksyn hakemuksista oma suosikkini, Elina Hirvosen suunnitelma pakolaisaiheisesta romaanista. Hirvonen on pyrkinyt luomaan “hakemusminälleen” niin autenttiselta vaikuttavan kehyksen, että se paradoksaalisesti alkaa vaikuttaa jo fiktiiviseltä tuotokselta:

Al Tae lähestyi minua eilen illalla ja kertoi toiveestaan antaa oma ja perheensä tarina kaunokirjallisen teoksen lähteeksi. Ajatus innosti minua heti sekä kaunokirjallisena haasteena, että mahdollisuutena tuoda suomalaiseen kirjallisuuteen maailma ja tarinoita, joita täällä ei ole aikaisemmin kirjoitettu.

Kutkuttavalla tavalla aukkoinen tarina, jossa tärkein kuitenkin kulminoituu sanoihin “eilen illalla” ja “heti”. Kuvitella: kirjailijan innostus on ollut niin palava, että heti seuraavana päivänä hän on istunut työpöytänsä ääreen ja kirjoittanut inspiraation vallassa apurahahakemuksen Koneen Säätiölle! Minulla ei oikeastaan ole mitään syytä epäillä, etteikö juuri näin olisi tapahtunutkin. Mutta vielä enemmän nautin ajatuksesta, että Hirvonen olisi hieman terävöittänyt asetelmaa lisäämällä tuon lyhyen aikajänteen.

Lisäksi kohta “Al Tae lähestyi minua eilen illalla ja kertoi toiveestaan jne.” on riemastuttava: hakemukseen sisältyy pienoinen tarina, joka jää lukijalle arvoitukseksi. Missä ja miten Al Tae lähestyi? Sitä ei kerrota, mutta tuntuisi luontevalta, että koska ilta on mainittu, kyse on vapaamuotoisemmasta tilaisuudesta, kenties illanvietosta. Yhteisen ystävän luona? Kirjailijoiden suosimassa ravintolassa? Vai sittenkin puhelinsoitto? – Tuntuu kyllä epätodennäköiseltä, että iltaisin tuntemattomat ihmiset soittelisivat kirjailijoille kertoakseen romaani-ideoistaan …

* * *

Apurahahakemuksia lukiessaan on kiinnostavaa tarkkailla, millä tavalla ja miten voimakkaasti kukin hakija tuo esille oman itsensä. Yhteishakemuksissa suunnitelmat tietysti kuvataan objektiivisesti, mutta itselle rahaa haettaessa ollaan yleensä subjektiivisempia. Jos minää halutaan korostaa, käytetään paljon ensimmäisen persoonan verbimuotoja, kuten esimerkiksi Heikki Kovalainen hakemuksessaan Suomi 2017 – aineistopohjainen kokeellinen romaani. Siinä itsetietoinen futuurin toistaminen alkaa kuulostaa jo häiritsevältäkin osittain siksi, että Kovalainen laittaa verbin usein lauseen tai virkkeen alkuun:

Teen aineistopohjaisen romaanin keinoin sellaista, mitä olisi muuten lähes mahdotonta tehdä. Tartun kysymykseen satavuotiaan Suomen identiteetistä ja elämänmenosta. Vastaukseni on sisällöltään ja muodoltaan rohkea avaus: jäljitän nykyajan kansanradiosta eli nettikeskusteluista suomalaisen kansan äänen, ja teen äänen eläväksi romaaniksi, karuja yksinpuheluja käyväksi Leviathaniksi. Tuon osaksi samaa kielen leikkiä sekä rasistiset ryöpsähdykset että itseriittoiset suvaitsevaisuuden puolustukset.

Tyylissä ei ole sinällään mitään vikaa ja varsinkin hakemuksessa se on perusteltu: sanotaan selkeästi, mitä aiotaan tehdä. Mutta pidemmän päälle “minä edellä” puskeminen alkaa puuduttaa. Kuin lukisi pitkittyvää uskontunnustusta. Nähtäväksi jää, millä tavalla Kovalainen aikoo käsitellä tulevan kirjansa lukuisia minuuksia: nettikeskusteluja hyödyntävä kollaasiromaani todennäköisesti pullistelee niiden paljoudesta.

Kovalaiseen verrattuna esimerkiksi Satu Taskinen on huomattavasti proosallisempi. Hänen apurahahakemuksensa Eurooppalaisen ihmisen minää ja tietoisuutta syväluotaavan romaanitrilogian päätösosan loppuunsaattaminen lupailee jatkoa romaaneille Täydellinen paisti (2011, Teos) ja Katedraali (2014, Teos). Taskisen hakemuksessa “minä” ei pelkästään aseta päämääriä vaan se on toisaalta myös häilyväinen, katoaa sanojen kumuun:

Väitän: Tunne on kaiken ongelmaratkaisun ensisijainen avain. Ei järki. Asetun itse alttiiksi ja alastomaksi, katson, puran sokeita pisteitä ja siirrän ns. tutkimustulokset taideteokseen. Pyrin sitkeästi perimmäisten kysymysten taklaamiseen, filosofiseen peräänantamattomuuteen niiden perkaamisessa. Asetun solmukohtiin, sekoitun, luon uutta kieltä. Yhdistän syvän, hallitun, odottamattoman, kevyen.

Kielelle ja sanoille on uskallettava altistaa itsensä. Riittävää kosketuspintaa tuskin saavuttaa kirjoittamalla lyhyitä, syntaksiltaan selkeitä, persoonapronominin tiukasti kaitsemia lauseita. Taskisen tyyli pyrkii vakuuttamaan lukijan siitä, että kirjailija todellakin kykenisi olemaan työssään itse “koekaniini ja oppikirja”, kuten hän hakemuksessaan luonnehtii omaa rooliaan kirjoitusprosessin keskiössä.

* * *

Yleensä hakemus kirjoitetaan silloin, kun työtä vasta suunnitellaan tai se on ratkaisevalla tavalla keskeneräinen, apurahakuukausien mahdollistamaa viimeistelyä vailla. Kirjoittaminen tai mikä tahansa luova työskentely on prosessi, jonka kulkua on mahdoton täysin ennakoida. On luonnollista ja jossain määrin oletuksenmukaistakin, että teoksen edetessä se alkaa etääntyä alkuperäisistä päämääristä. Tämä näkyy jatkoapurahahakemuksissa, joissa hakija saattaa joutua arvioimaan työnsä luonteen uudelleen. Viime syksyn Koneen Säätiön myöntämissä apurahoissa hyvä esimerkki tällaisesta on Teemu Mannisen hakemus.

Edellisenä vuonna Manniselle myönnettiin apuraha “Nykyrunouden arvoja ja perinteitä käsittelevän kriittisen esseekokoelman kirjoittamiseen”. Vuotta myöhemmin hakemus koskee samaa teosta, mutta kirjoittamisen lähtökohta on muuttunut oleellisesti ja otsikossa “kriittisen esseekokoelman kirjoittaminen” on vaihtunut muotoon “kokeellisen esseekokoelman kirjoittaminen”. Uudemmasta hakemuksesta saa sellaisen käsityksen, että Manninen on prosessin edetessä todennut mahdottomaksi toteuttaa hankettaan alkuperäisen suunnitelmansa mukaan. Runouden arvottamisessa henkilökohtainen maku muotoutuu ja kietoutuu kaiken ympärille niin monimutkaisella tavalla, että lähtökohdaksi on parempi ottaa omien arvostusten paljastaminen kuin näennäinen objektiivisuus. Vertailun vuoksi sitaatit:

Vuoden 2014 hakemuksesta:

Runouden arvottaminen on kriisissä. Runoilijat eivät uskalla arvostella toistensa työtä, tutkijat ovat menettäneet kosketuksen taiteen elävään kenttään, ja kriitikoiden työtä kahlitsee ajan ja tilan puute. Silti väitetään, että suomalainen runous elää kukoistuskautta, mutta miten väite on perusteltavissa? Nyt jos koskaan tarvitaan rohkeaa runouden ansioiden arviointia – muuten sallimme joko vieraan pelosta nousevan konservatiivisuuden tai sokean innovatiivisuuden palvonnan johtaa meitä harhaan.

Vuoden 2015 hakemuksesta:

Runouden arvottaminen on kriisissä, koska runoilijat ja kriitikot tuskin koskaan paljastavat arvottamisensa esteettisiä, sosiaalisia ja henkilökohtaisia perusteita: sidonnaisuuksiaan, uskomuksiaan, vakaumuksiaan. Uskon nyt, että ainoa tapa lähestyä tätä nykyrunouden arvottamisen kriisiä sen vaatimalla rohkeudella on paljastaa avoimesti omat arvottamisen tapani ja käsitellä muodon lisäksi mahdollisimman rehellisesti omaa syvästi puolueellista historiaani niin runoilijana kuin lukijanakin.

Teemu Mannisen jälkimmäinen hakemus on siinäkin mielessä “rohkea avaus” että se ikään kuin myöntää tappionsa. Ja ainakin minut se saa uskomaan, että kyse on esseistiikasta aidoimmillaan: jos pyrkimys on kirjoittamalla oppia ymmärtämään paremmin jotakin ilmiötä, essee on yrityksenä mahdollinen ainoastaan silloin, kun kirjoittaja tiedostaa häviön mahdollisuuden. Sitä vastoin standardiessee, jossa omaa valmista ajatusta pönkitetään jonkin anekdootin lähemmällä tarkastelulla ja parilla pakollisella kirjallisuussitaatilla, on varmasta lopputuloksestaan huolimatta – tai kenties juuri sen vuoksi – sommitelma, kudelma, joka perustuu pikemminkin sorminäppäryyteen kuin kirjoittajan tekemään matkaan.

* * *

Ehkä hämmentävin puhuja löytyy Koko Hubaran hakemuksesta, jonka otsikko on Suomalaista rodullistettua feminismiä käsittelevä, henkilökohtaisiin kokemuksiin ja tutkivaan journalismiin perustuva esseekokoelma. Hämmentävä siksi, että hakemuksessa, jossa emansipaation ja henkilökohtaisuuden luulisi virittyvän huippuunsa, lukija kohtaa neutraalisti aihetta esittelevän äänen, jonka “minä” on häivytetty näkymättömiin.

Ruskeat tytöt -esseekokoelman tarkoitus on syventää samannimisessä A-lehtien lily.fi-portaalissa julkaistavan, nopeasti suureen suosion saavuttaneen blogin käynnistämää keskustelua siitä, kuka saa olla suomalainen (nainen), miltä rasismi tuntuu ja mitä se on, sekä mitä on suomalainen, rodullistettu feminismi.

Objektiivisuus on kirjoittajan oma valinta, mutta samalla syntyy tahaton vaikutelma siitä, että “toiseus” on paitsi marginalisoitu niin myös marginalisoitunut – niin vahvasti, ettei sen ääni kuulu edes kirjoittajan omassa apurahahakemuksessa. Enkä voi olla herkuttelematta ajatuksella, että saisin lukea tästä Juhani Karilan haamukirjoittaman version …

Hubaran hakemuksessa ei viitata kertaakaan yksikön ensimmäiseen persoonaan –  oma blogikin mainitaan niin ulkokohtaisesti, että onkohan hakemuksen mahdollisesti kirjoittanut joku muu? – Tarkemmin ajateltuna Hubara kenties vain haluaa tarjota turvallisen samastumispinnan Koneen Säätiön apurahahakemusten käsittelijöille. Nämähän kuitenkin todennäköisesti edustavat valtakulttuuria. Kädenojennuksena hakemukseen on jopa kirjoitettu yksi “me”-pronomini:

Suomessa ei ole koskaan aiemmin kirjoitettu suomalaista rodullistettua feminismiä käsittelevää teosta. Me emme oikeastaan tiedä oikeastaan mitään koko ilmiöstä, vaikka hiljaista ja suullista tietoa alkaa olla jo paljon. Ruskeat tytöt -esseekokoelman on tarkoitus olla ensimmäinen erityisesti ruskeille suomalaistytöille kohdennettu ikioma kirja, mutta samalla se osallistuu laajempaan keskusteluun suomalaisesta rodullisuudesta, sukupuolesta ja rasismista.

Vaan keihin tämä “me” oikein viittaa? No tietenkin “meihin”, joihin lukeutuu niin Koneen Säätiö, Koko Hubara, kaikki valkoiset ja ruskeat suomalaiset, niin naiset kuin miehetkin. – Mutta toinenkin vaihtoehto on: jospa hakemukseen on sittenkin kirjoitettu emansipaatiota! Se vain on taidokkaasti piilotettu. Koska kirjoittaja itse on “ruskea tyttö” ja hän kertoo kirjan olevan “erityisesti ruskeille suomalaistytöille kohdennettu ikioma kirja”, niin tuo “me” saattaakin viitata juuri ruskeisiin tyttöihin.

Ei toiseus sijaitse valtakulttuurin ulkopuolella vaan sen rakenteissa, ytimessä, huomaamattomana piilokuvana. Ehkä Koko Hubaran esseekokoelman tavoite on rohkaista ruskeat tytöt ottamaan tuo “me” haltuunsa ja herättää muut huomaamaan, että “meitä” on moneksi.

* * *

Koneen Säätiön apurahat haetaan syyskuussa. Vielä on neljä kuukautta aikaa suunnitella, millaista “rohkeaa avausta” haluaisi ryhtyä toteuttamaan. Hakemuksen lähettäminen on jo sinänsä rohkea teko: myönteisen päätöksen saaneen hakemuksen sisältämä kuvaus hankkeesta ja sen päämääristä julkaistaan kaikkien luettavaksi. Kirjailija joutuu paljastamaan korttinsa, ainakin osittain.

 

(Kaikki sitaatit myönteisen päätöksen saaneista apurahahakemuksista on otettu Koneen Säätiön sivuilta.)

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.