Kirjoittajakoulutus ja tutkintokeskeisyys – yritys irrottautua kahden väärän sanan ansasta

Risto Niemi-Pynttäri | August 27th, 2012 - 13:51

Missä on kiinnostavaa kirjoittajakoulutusta nykyään? Onko Orivesi yhä vedossa, mitä tapahtuu Kriittisessä Korkeakoulussa, nouseeko Työväen Akatemia kiistattomaksi ykköseksi. On hyvä, että kirjoittajakoulus ei ole keskittynyt, eikä sitä ole onnistuttu autorisoimaan yhteen koulutusinstituutioon.  Taideopistojen  vapauden rinnalla yliopistojen ”tutkintotavoitteinen kirjoittajakoulutus” kuulostaa lattealta, mutta jostain syystä juuri se on lisännyt eniten suosiotaan. Jostain on kyse, ja tuntuisi siltä että kyse on jostain muusta kuin mihin tuo sana “tutkintotavoitteinen” viittaa.

Ensimmäinen väärä sana lienee ”kirjoittajakoulutus”. Vaikka se on sana, johon minulla sisältyy positiivisia mielteitä, uskon että tulevaisuudessa tuo sana jää edustamaan jaksoa, jolloin luova kirjoittaminen ymmärrettiin ahtaasti pedagogisten mallien läpi – alistuttiin nykyään vallitsevalle ja kaiken läpäisevälle pedagogisoitumiselle. Voi olla, että jo nyt jossain toimii luovia työpajoja, joissa tehdään jotain sellaista, minkä pedagogiset mallit tavoittavat vasta myöhemmin. Olisi jo syytä huomata, että luova kirjoittaminen itse on yksi parhaista opiskelumenetelmistä.

Luovan kirjoittamisen tutkintotavoitteisuus on nyt selvästi korvannut vanhan ammatillisen mallin. Taideopistot vaalivat pitkään eräänlaista lupausta kirjailijan tiestä, joka aloitetaan opistossa. Nyt opistotkin ovat uudessa tilanteessa, kun käsitys kirjailijan työstä ammattina on vanhentunut. Pienoista opiskelijakatoa on ollut havaittavissa. Tätä ammatillisuuden kritiikkiä ei tarvinne enää täällä toistella,  LUUTIIssa tämä näkemys on tullut jo monipuolisesti esille. Onneksi taideopistoissa luovat työpajat toimivat ja vaikka kirjailijan ammattia ei voisikaan ottaa maaliksi – kirjoittaminen on voimissaaan ja toimii uudessakin maailmassa.

Hakijamäärät yliopistojen kirjoittajakoulutukseen ovat nyt syksyllä 2012 korkeampia kuin koskaan aiemmin. Yli sata hakijaa ilmoittautui Turun yliopiston luovaan kirjoittamiseen. Samoin yli sata opiskelijaa haki Jyväskylään Avoimen yliopiston luovaan kirjoittamiseen. Tuo määrä moninkertaistuu vielä kun Jyväskylän ulkopuolelta noin kahteenkymmeneen opistoon (sic!) valitut kirjoittajaopiskelijat lähtevät tekemään perusopintojaan.

Kyse on luovan kirjoittamisen perusopinnoista ja tutkintokeskeisestä toiminnasta. ”Tutkintokeskeisyys” ei ehkä ole oikea sana ilmaisemaan mistä on kyse.  Selvästikin kyse on kiinnostuksesta luovaan opiskeluun pikemminkin kuin tutkintokeskeisyyteen.  Luovuus tulee yliopistoon, vastustuksesta huolimatta. Ja  saattaa olle että luovat työskentelytavat voivat pitkän päälle pelastaa yliopiston, tai pelastaa ainakin taideaineiden opiskelun, jos ei täysin niin ainakin osin.

Minun taustani on 80-luvun sivistysyliopistoliikkeessä ja filosofisessa käänteessä, enkä edelleenkään näe mitään hyvää opintopisteissä enkä numeroarvostelussa taideaineiden kohdalla. Kirjoittamisen opiskelussa henkilökohtainen ohjaus ja palaute on kuitenkin onnistuttu pitämään mukana, ja pistesysteemit koetaan vain pienenä myönnytyksenä järjestelmälle.

Koska kirjoittamisessa on kyse opiskelusta, jossa keskelle asetetaan luova panos ja sille rajoitteet. Tyylien harjoitteleminen ja genretietoisuus ovat pakkoja, jotka saavat elinvoiman tuosta luovasta ytimestä. Sitten on vielä huolehdittava turvallisuudesta ja ”tutkintokeskeisyydestä”.  Tuo sana johtaa sikäli väärään, että kyse ei siis ole siitä, että opiskelijat arvostaisivat tutkintoja: opiskelijat arvostavat opintorahaa ja perustoimeentuloa,  mutta pedagogiakoneisto antaa tukea vain tutkintotavoitteisille.

Kirjoittajakoulutusbisneksessä satojen opiskelijoiden luova ja henkilökohtainen työskentely kanavoidaan kohti hum kandin tutkinto –  se oikeuttaa opintotukeen. Vapaasti suuntautunut, täysin omaehtoinen kirjoittaminen, on vähentynyt pedagogiakoneiston ohjatessa opiskelijavirtaa toiselle reitille. Taideopistoissa vapaalinjalaisia on vähän, koska vain ”tutkintokeskeinen” työskentely sopii systeemiin.

Vaarallista tässä pedagogiakoneessa on kirjoittamisen opiskelijoiden hypnotisoituminen ja eräänlainen  pään sisäinen tutkintokeskeisyys: se näkyy suoritusten keräämisenä ja siihen liittyvänä hypnoosina. Tämä  ilmenee korkeiden arvosanojen metsästyksenä – tai jos niitä ei saada, niin opintopisteetkin riittävät.

Tutkintokeskeisen opiskelun insinöörit ja systeemin suunnittelijat eivät tunne luovuuden dynamiikkaa ja ovat luoneet yliopistosta tutkintoputken – 80-luvulla puhuttiin putkiopiskelusta. Se on tutkintokeskeisen opiskelun synonyymi.  Myös kirjoittamisen putkitutkinto-opiskelijat etenevät tahdissa, jossa kaikki pisteytetään:  luovasta työskentelystä on pakko antaa numeraalinen arvosana ja sekä opintopisteet.

Yliopistoissa tämä on merkki voimattomuudesta, se on ratkaisu jota vielä kadutaan ainakin taideopintojen kohdalla. Tämän, varsin ahtaan koulutussysteemin sisällä on kuitenkin saavutettu pieniä voittoja, kuten se että luovat työpajat ja samalla henkilökohtainen työskentelty on saatu sopimaan systeemiin. Jyväskylän Avoimen yliopiston menestys johtuu ehkä hyvin suunnitellusta ja ”konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen” perustuvasta työskentelystä. Sen turvissa on onnistuttu ujuttamaan ainakin jonkin verran aitoja luovan oppimisen hetkiä systeemin sisälle.

 

 

7 kommenttia

  1. Kiinnostavia mietteitä tosiaan!

    Voin tuoda hyviä uutisia asiasta Turun yliopistosta, jossa olen luovaa kirjoittamista opiskellut viimeiset kaksi vuotta. Luovan kirjoittamisen opiskelijoilla on nimittäin selvästi todellinen halu kirjoittaa, ei pelkästään saada pisteistä. Halu ja tavoitteet kohdistuvat luovaan työskentelyyn, ei niinkään opintosuorituksiin. Tähän tietenkin voi vaikuttaa se, ettei luovasta kirjoittamisesta voi Turun yliopistossa varsinaisesti valmistua, kuten monissa muissa opistoissa.

    Mielestäni luova kirjoittaminen toimiikin yliopiston ehdoilla, mutta omilla tavoitteillaan. Opinnot ovat harvinainen mahdollisuus kirjoittajille päästä osaksi ryhmää kommentoimaan ja saamaan palautetta – ympäristöön jossa luova työskentely on luontevaa ja kannustettavaa. Opinnoista saa todella hyvät kehitysmahdollisuudet, joista yksinäiset sudet jäävät helposti paitsi. Se, että opinnoista saa samalla ikään kuin virallista näyttöä luovasta työskentelystä, on vain plussaa.

    Uskon, että luovan kirjoittamisen opiskelumahdollisuudet ovat ja pysyvät. Kaikki yliopiston tahot eivät luovaa kirjoittamista haluaisi mukana pitää, mutta innokkaat opiskelijat kylläkin. Luovaa kirjoittamista kun kukaan ei päädy opiskelemaan sattumalta tai vahingossa. Siellä ollaan, koska halutaan.

  2. "Jees, luovaa", sanoi vääpeli Ryhmy says:

    Harvoin, jos koskaan, olen nähnyt sanaa “luova” käytettävän näin perinpohjaisella intensiteetillä kuin nyt. Kiitos siitä.

  3. putketon says:

    Minä pääsin erään avoimen yliopiston luovan kirjoittamisen opinto-ohjelmaan. Vähän jännittää, mitä itse opiskelu pitää sisällään, mutta ainakaan minua eivät sinällään mitkään opintopisteet motivoi. Enemmän kyse on kohdallani siitä, että odotan saavani tuolta jonkinlaista vuorovaikutteista palautetta ja oppeja, joiden turvin voin hioa omaa kirjoitustyyliäni pidemmälle ja paremmaksi.

    Olen myös huomannut, että jonkinlainen pakko (siis ylipäänsä tekstin tuottamiseen, ei niinkään suorittamiseen suorittamisen takia) toimii hyvänä kimmokkeena antaa oikeasti aikaa kirjoittamiselle. Näin arjen keskellä tuntuu välillä, että kirjoittaminen jää muun elämän painaessa päälle, mutta nyt kun on tuollainen “opiskelen tätä” -tilanne, on kirjoittaminenkin sitten tavallaan pakotetusti osana arkea, jolloin sille tullee oikeastikin annettua sen vaatima (ja ansaitsema) aika ja keskittyminen.

    Kunnianhimoisena ihmisenä hyödyn siitä, että luova kirjoittaminen noteerataan tuolla tavalla akateemisesti, koska voin käyttää sitä syynä sen sijaan, että joutuisin kieltäytymään jostain muusta vedoten “mä nyt vähän kirjoittelen himassa” -jorinoihin, joita kukaan ei yleensä ota kuuleviin korviinsa. Sinällään aika nössöä ehkä, mutta kuitenkin.

    Päivätyöni on aivan muulla alalla enkä odota koskaan eläväni Suomessa teksteilläni, vaikka niitä julki saisinkin. Kirjoittamisen opiskelu on siis kohdallani täysin halusta kiinni. Halusta kehittyä ja edetä kirjoittajana nimenomaan laadullisesti. Tätä laadullisuutta en kuitenkaan oleta opintopisteiden kertovan minulle, vaan sen, miten pitkälle voin tarvittaessa oppimillani kirjoittamiseen liittyvillä seikoilla edetä ylipäänsä elämässä.

    • marja nivala says:

      Mukavaa että joku muukin on lähtenyt opiskelemaan luovaa kirjoittamista kaiken muun ja sen työn, joka ei mitenkään liippaa kirjoittamista, ohessa. Itse alleviivaan myös juuri tuota laadullista kehittymistä eikä niinkään opintopisteitä tai arvosanoja. Terveisiä putkettomalle.

  4. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Kirjoittaja tarvii dedlineja ! Putkettoman huomio tuntuu osuvalta – kirjoittamisen opiskeluun liittyvä pakko on hyväksi: vaikka ensin kurssin kirjoitustehtävät ja sitten omaehtoisen työn tekeminen. Kaikki tuo kehittää kirjoittajaa.
    Mutta entäs tuo Ryhmyn esiin nostama “luovuus” ymmärrettynä perinpohjaisen intensiivisesti ? Teemu P:n kommentissa ainakin oli uskoa sellaiseen luovuuteen.
    Sana “luovuus” on kokenut aikamoisen inflaation, ja senkin voisi heittää väärien sanojen kasaan. Mutta joskus käytännön luovuus yllättää kirjoittamisen ohjaajankin: huomata että tuolla kirjoittajallahan on nyt pitkä, lähes hallittu räjähdys menossa. Miten tuota kirjoitusprosessia voisi tukea, sillä hänhän voi jopa onnistua ?

  5. putketon says:

    Kyllä, luovuuteen liittyvät seikat ovat hyvin monisyisiä. Ohjaajan tehtävä flow-tilassa tapahtuvaa “räjähdystä” vierestä seuratessa voisi hyvinkin olla puuttumatta jättäminen – eli kannustaminen virtauksen vietäväksi heittäytymiseen. Jälkikäteen ohjaaja voisi tällaisissa tapauksissa auttaa purkamaan ja työstämään mahdollisesti hyvin impulsiivista tekstiä johdonmukaisempaan ja hallitumpaan suuntaan. Näin ollen kaikki hyötyisivät jälleen.

    Toisaalta pienryhmissä tms. tapahtuvissa hetkissä kokonaisvaltainen tekstin maailmaan heittäytyminen ei välttämättä jokaiselta onnistu, mutta tämä käsittääkseni on huomioitu opinnoissa siten, että niissä on sekä ryhmä- että kotitehtäviä, jolloin kirjoittajalla on opinnoissaan myös mahdollisuus antaa virtauksen viedä.

    Edustan itse kirjoittajana nimenomaan tällaista hieman sekopäistä tyyliä kirjoittaa. Siihen sisältyy juuri tuo psykologiankin tunnustama flow-tila, jonka aikana en syö enkä nuku, mutta kirjoitan sitäkin enemmän. Koska olen orientoitunut tällaiseen kirjoittamistapaan koen, että voisin nimenomaan hyötyä ohjauksesta, jossa painotettaisiin kirjoitusprosessin työtapaeroja ja eri tapojen hyötyjä ja haittoja.

    Kuten aiemmassa kommentissani mainitsinkin, tietynlainen pakko kirjoittaa motivoi kaltaistani kirjoittajaa varmasti todella tehokkaasti suhteessa siihen, että normaalisti kirjoitan inspiraation vallassa. Kirjoitustyöhön tarttuminen ilman flow-tilan hekumaa tuntuu hankalalta ja siihen toivon kirjoitusopinnoista saavani jonkinlaista rutiinia, semminkin kun haluaisin jatkossakin olla tuottelias kirjoittaja pelkän virtauksessa rypemisen sijasta.

    Intensiivisyys ja kurinalaisuus eivät sulje toisiaan pois.

  6. Luovuus on sanana ehkä kokenut inflaation, mutten usko, että siitä helposti päästään eroonkaan. Se on välttämätön tehdessä eroa kaikkeen muuhun. Toki hyvän tekstin voi aina sanoa olevan luova, mutta selvyyden vuoksi sanaa on lähes pakko käyttää. Olen elänyt sillä kyllästettyä elämää viime vuodet.

    Kirjoittamisen opiskelu eroaa mielestäni monen muun asian opiskelusta selkeästi. Kirjoittajaryhmän ohjaajan tehtävä on todellakin vain ohjata, ei opettaa. Oppiminen on opiskelijan varassa ja sitä voi paremmin kuvata kehittymiseksi. Tämä vain korostaa sitä asiaa, että kirjoittamista opiskelevat yleensä todella haluavat kirjoittamista opiskella. Niinpä oppiminen on sitä, että haastaa itsensä kehittymään ja olemaan parempi, ja vielä omalla tavallaan. Sitä ei voi vain opetella ulkoa faktoja.

    Kommentit deadlineista ja pakotteista kirjoittamisen kannustimina ovat hyviä. Koen kuitenkin itse luovan kirjoittamisen opinnoilla saavuttaneeni innon ja varmuuden kirjoittaa myös omaehtoisesti, ilman pakotteita ja ilman deadlineja. Nyt jälkikäteen deadlinet tuntuvat jopa rajoitteilta, kun kirjoittaminen sujuu hyvin ilman niiden aiheuttamaa häiriötäkin. Tavallaan minä olen siis opinnoista saanut uskon omiin mahdollisuuksiini, sillä juuri usko mielestäni motivoi tekoihin.

    Kirjoittamisrutiinin muodostuminen on yksi opinotojen ehdottomista hyödyistä, sitä siis uskallan luvata myös Putkettomalle. Kantapään kautta opittuna voin kuitenkin sanoa, että opintihin kannattaa joka tapauksessa asennoitua kunnolla. Niistä kannattaa päättää ottaa kaikki hyöty irti, eikä missään nimessä odottaa niiden saavan ihmeitä aikaan ilmaiseksi.

    Jos haluaa kirjoittaa yleisölle, opinnoista ryhmäpalautteineen saa paljon hyötyä. Se, miten haluaa tekstinsä toimivan ja se, minkälainen vaikutus sillä lukijoihin lopulta on, eivät välttämättä täsmää. Palautteen avulla todella oppii paremmin ilmaisemaan juuri sitä, mitä haluaa. Jos siis tajuaa ottaa opikseen…

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.