Kirjoittaminen kolahtaa hyvin Teatterikorkeaan

Risto Niemi-Pynttäri | September 2nd, 2013 - 18:17

Kirjoittaminen on tulossa Taideyliopistoon muiden taiteenalojen joukkoon. Kuulostaa lupaavalta, kun Aalto-yliopiston rehtori puhuu Taidekirjoittamisesta:

” Tai­de­kir­joit­ta­mi­nen on Ro­sen­ber­gin mu­kaan kui­ten­kin laa­jem­pi asia. Se kat­taa se­kä luo­van kir­joit­ta­mi­sen et­tä ta­van, jol­la tut­ki­jat ja tai­tei­li­jat it­se kir­joit­ta­vat tai­tees­ta. Kol­mas alue on so­vel­ta­va tai­de­kir­joi­tus, jo­hon kuu­luu muun muas­sa tai­de­kri­tiik­ki ja muu tai­teen kä­sit­te­ly me­dias­sa.
Tai­de­kir­joit­ta­mi­sen pi­lot­ti­han­ke on läh­te­nyt käyn­tiin yli­opis­ton saa­man ra­ha­lah­joi­tuk­sen avul­la.
En­si vai­hees­sa kir­joit­ta­mis­kou­lu­tus­ta tar­jo­taan opis­ke­li­joil­le yk­sit­täi­si­nä kurs­sei­na. Yli­opis­tos­sa on jo käyn­nis­tet­ty proo­san kir­joit­ta­mi­sen mes­ta­ri­kurs­si.” (HS.2.9.2013)

Pienenä kummajaisena ja lahjoitusvaroin aloitettu hanke on siis nostamassa kirjoittamista ylös Taideyliopiston kainaloon.  Jusa Peltoniemi on dramaturgian lehtorina innokkaasti hakemassa taideyliopistoon sopivia kirjoittamisen opiskelun malleja.

Ainoa ongelma taitaa olla se, että taidekirjoittamista pääsee opiskelemaan vain muutaman hengen ryhmä, ja kurssit, joita tarjotaan muitten taiteenalojen opiskelijoille saattavat jäädä yleiskursseiksi.

Alku on kuitenkin lupaava. Parasta on se, että kirjoittaminen liittyy muuhun taideopiskeluun – ja sen ympärillä kukoistavaan moninaiseen taide-elämään. Tosin se, että opiskelijoita ei valita kourallista enempää, saattaa johtua käsityksestä, että kirjoittajat olisivat jotenkin printtimediaan ja perinteiseen kirjatuotantoon koulutettua väkeä. Ympäristönä taideyliopisto on onneksi niin monimediainen, että  uuden ajan kirjoittajat voivat löytää innostuksensa ja työsarkansa vaikka mistä.

Teatterikorkeakoululla on jo ennestään kova maine kirjoittajakouluna, vuosi toisensa jälkeen sieltä tulee esikoiskirjailijoita. Täysin virallisen koulutuksen suunnittelun vastaisesti teatterikoulu on pukannut ulos kirjailijoita – tosin merkittävien opettajien kätilöiminä. Pirkko Saision aikana dramaturgian linja alkoi kuin huomaamatta muistuttaa kirjailijahautomoa.

En tunne tarkemmin Teatterikorkeakoulun traditiota, ja sitä miten dramaturgian workshopeissa toimitaan – ehkä ekspressiivisemmin kuin tavallisilla kirjoittajakursseilla. Tai sitten ollaan enemmän näyttämötilassa. Laura Ruohosella tuntuu olevan avauksia, jotka voisivat uudistaa myös kirjoittamisen opetusta. Ruohonen on kehitellyt varsin kiinnostavia tilaan, mielenmaisemaan ja miljööseen liittyviä kirjoittamiskokeita.

Ruohonen esitti eräänlaisen manifestinsa Teatterikorkea-lehdessä jo 2009. Siinä hän hahmotti mielen maisemaan perustuvaa kirjoittamista. Nuo maisemat ovat jotain, mitä kirjailija kantaa aina mukanaan. Ne ovat paikkoja, jotka ovat niin perustaiva, että niitä ei voi valita, ne ovat jo olemassa. Niiden katoaminen merkitsee luovien voimien ehtymistä. Tällainen tilamielikuviin perustuva luovan kirjoittamisen kehittely voi olla yllättävän hedelmällistä.

Tilan liittyminen  kirjoittamiseen ei ole varsinaisesti mitään uutta: ikään kuin huomaamatta se on ollut mukana aina. Se, mitä on puhuttu kirjoittajan työn yksinäisyytenä voidaan ymmärtää ehkä paremmin tilan tarpeena. Oman, suojatun tilan tarve voi joillakin olla lähes traumaattisen eristynyt. Tilaan viittaa myös Virginia Woolfin klassinen huomio siitä, että erityisesti naisilla tuo omaksi koettu tila on ollut vähissä. Kirjoittaja tarvitsee vapaata tilaa, se on keskeinen kokemus myös alistetuilla tai väkivallan kohteeksi joutuneilla – aluksi on luotava tila jossa ei tarvitse pelätä. Tarvitaan vapaa tila, jossa voit olla mitä vaan, jossa et sensuroi etkä säikähdä omia ajatuksiasi. Tämä kaikki viittaa siihen, että tilan kautta kirjoittajalle voi avautua monia asioita.

Minä tutustuin teatterin ja kirjoittamisen kombinaatioon sekä mielen maisemaan Marie Kajavan gradun myötä. Mielen maisema – näytelmäkirjailijan yksilöllistä poetiikkaa hakemassa (2013) käsittelee kirjoittamiselle antoisia paikkoja. Kuviteltu toinen maailma, itse kehitelty todellisuus on antoisa fiktiivinen tila.  Toisaalta konkreettinen tila tarjoaa hyvän, dokumentaarisuuden vaatimuksen kirjoittajalle, joka on taipuvainen liiankin lennokkaaseen kuvitteluun. Ruohonen on vienyt oppilaitaan erilaisiin paikkoihin kirjoittamaan: teatteri ja kirjoittaminen saattavat siis kolahtaa hyvin yhteen.

 Tämä kaikki on hedelmällistä. Voin kuvitella kuinka kirjoittamisen ohjaamisessa huomio kiinnittyykin ihmisen sijasta siihen tilaan, missä hän on.  Siihen mentaaliseen ja konkreettiseen tilaan, jonka hän on kutonut ympärilleen kuin auran.

 

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.