Kone älä hyydy 

Tiina Käkelä-Puumala | March 4th, 2015 - 22:44
Näyttökuva 2015-2-25 kello 23.12.15

Hylätty Tesla-torni Moskovan lähistöllä

Kuten varmasti huomasitte, lähetin tässä mukana pieniä rannoiltamme löytyneitä puolijalokiviä, hiilipiirustukseni N. Teslasta ja pari juurista punottua koristetta. Toivottavasti olette lapset onnellisia, olkoon elämänne täynnä mykistystä, ja kuulkaatten tuulessa kuolleiden puhuvan. Sopii kyllä tulla vierailulle tänne, mieluiten myöhään keväällä. En voi tosin antaa koordinaatteja, teidän on itse löydettävä. Jos tulette, tuokaa ainakin kessutupakan siemeniä, etsaushappoa ja suoloja.

Rakastaen,

En-enää-minä

 

Antti Salmisen Lomonosovin moottorin (Poesia 2014) tapahtumapaikkana on Novaja Zemljan kaksoissaari Pohjoisella jäämerellä, tarkemmin sanottuna sen eteläisempi saari Južnyi. Venäjälle kuuluva Novaja Zemlja on tunnettu sotilasalueena, jossa tehtiin entisen Neuvostoliiton aikana parisataa ydinkoetta ja jonne on haudattu monenlaista radioaktiivista jätettä. Tämän verran on varmaa: loput koordinaateista lukijan pitääkin sitten löytää itse.

Salmisen romaani koostuu 185 fragmentista, jotka on järjestetty 13 osastoon eli ”kansioon”. (Kutsun Lomonosovin moottoria jatkossa itsepintaisesti siis romaaniksi, sillä tämä lajimääre tekee minusta tekstille vähemmän väkivaltaa kuin sen kutsuminen vaikkapa sarjaksi proosarunoja. Miksi näin, siitä perustelut tuonnempana.) Fragmenttien sisältönä on moniäänisiä kertomuksia, alkuperältään epäselviä tai sitten tarkasti merkittyjä muistiinpanoja ja litterointeja ei-kirjallisista lähteistä, kuten äänitteistä ja filminpätkistä. Tuloksena on pilvimäinen romaani, jonka osat linkittyvät toisiinsa toistuvien kertojien, erilaisten avainsanojen ketjun ja ristiinviittausten kautta. Sitä ei ole välttämättä tehty luettavaksi alusta loppuun – vaikka itse tietysti luin sen sillä tavoin – sillä ristiviitteitä seuraamalla lukemista voi varioida loputtomasti. Romaanin viiteapparaatti ei kuitenkaan tuo lukijaa yhtään lähemmäksi mitään kokonaisuutta, vaan täydennettävää on ihan yhtä paljon molemmilla lukutavoilla.

Romaanin esipuheessa kielletään tietysti jyrkästi kokonaisuuden kirjamaisuus, ja sen sijaan korostetaan materiaalin olevan ”todistusaineistoa”, jonka toimittaja on ”puoliksi kaiken tämän uhri, puoliksi syyllinen” kuvattuihin tapahtumiin. Todistusaineisto mistä? Ketä varten? Tässä ovat Lomonosovin moottorin avaavat tulkinnalliset kysymykset, jotka kuitenkin alkavat hitaasti muuttaa muotoaan lukemisen kuluessa. Asioista, jotka yleensä perusproosaa kannattelevat – kuten aika, paikka, henkilöt, kertoja, mitä tapahtui ja kenelle, kuka näki, onko tämä todenmukaista tai uskottavaa ja niin edelleen – on Salmisen romaanin kohdalla hankalaa kertoa, vaikea kertoa, tai täysin merkityksetöntä kertoa. Ja samalla kun kerronta esittää itsensä dokumentaationa, se pohtii avoimesti omaa esittämisen kykyään ja motivaatiotaan: ollaan tilanteessa, jossa ”elää täällä on kuin piirtäisi itse asian, eikä enää kuvaa”. Kerronnalliset kaaret ovat menneet hajalle peruuttamattomasti ja siksi jäljellä on vain raunioita ja fragmentteja kuin suuren tuhon jäljiltä.

Myös historiallinen aika on mennyt sijoiltaan: romaanin aika on post-apokalyptistä jatkoaikaa, jonka suuntaa on mahdoton sanoa eikä se ole enää oikein tärkeääkään. Romaanin toistuvat kertojat (joita kutsutaan sellaisilla nimillä kuin Liktori, Igumeni, Lokki ja Kermorvan) kuuluvat uskonlahkomaiseen veljeskuntaan, Korporaatioon. Sen jäsenet ovat saapuneet asumiskelvottomalle saarelle ilmastonmuutoksen, pandemian tai jostain muusta syystä tapahtuneen teknis-tieteellis-taloudellisen infran romahtamisen jälkeen. Saarella historiallinen aika elää rinnakkaiseloa myyttien ja rituaalien rytmittämän syklisen ajan kanssa. Mantereelta saapuu satunnaisesti uutisia vanhasta Euroopasta, joka ei ole enää entisensä: öljyä vaihdetaan nyt orjiin, savukkeet ja kondomit ovat virallista valuuttaa ja Frankfurtin lentokenttä kasvaa mustikoita.

Salmisen romaani poikkeaa apokalyptisen kirjallisuuden perinteestä kuitenkin siinä suhteessa, että sivilisaation tuhoon ei liity tragedian tuntua vaan pikemminkin varovaista optimismia. Maailman tuhosta on kerrottu aina, mytologioista lähtien, ja tuhon kuvaukset ovat aina olleet sisällöltään ja funktioltaan poliittisia, joko suoraan tai epäsuorasti. Maailman tuho on samalla olemassa olevan järjestyksen tuho: kaikki katoaa, minkä jälkeen kaikki syntyy uudestaan. Esimodernilla ajalla näissä apokalypseissä kukki kirjoittajien pitelemätön fantasia lopun tapahtumisesta, kun taas modernin ajan kirjallisuuden apokalypsikokemus on ollut yhtä sivilisaation tuskaisan ja vääjäämättömän lopun odottelua – ja samalla turhautunutta tietoisuutta siitä, että jos kohta ei jotain radikaalia tapahdu, niin nykyiselle, planeetan kannalta tuhoisalle elämänmuodollemme ei löydy mitään todellista vaihtoehtoa.

Salmisen romaanissa (niin, pitäisikö sitä sitten kutsua jälkimoderniksi apokalypsiksi?) uutta alkua edustaa oikeastaan parikin asiaa. Näistä ensimmäinen on homunculukset, pikkuihmiset, joita veljeskunnan jäsenet kasvattavat alkemistien oppien mukaisesti spermasta lanta-alustalla. Romaanista löytyy homunculusten historia Paracelsuksesta alkaen sekä niiden yksityiskohtaisia kasvatusohjeita. Romaanissa seikkailee myös ihmisen tekemä Kolenka-hahmo, jonka ilmeinen alkuperä on juutalaiseen tarinaperinteeseen kuuluvassa savesta tehdyssä Golemissa.

Homunculukset ovat mielenkiintoisia, monikerroksisia hahmoja; lähinnä ihmistä muistuttavia, mutta kuitenkin omanlaisiaan. Ne ovat veljeskunnan orjia, työkaluja ja koe-eläimiäkin tarvittaessa. Niillä on oma kieli ja kulttuuri, josta romaanin kertojat eivät ole kiinnostuneita kuin lähinnä etnografisena kuriositeettina; veljeskunnan kieltä homunculit taas puhuvat riemastuttavan suurpiirteisesti. Aluksi homunculit tuntuvat edustavan alkuperäiskansoja, joiden kolonialistinen riisto on täydessä käynnissä saarella. Mutta Lomonosovin moottori ei ole kertomus valkoisen miehen taakasta, sillä homunculusten kuvauksesta puuttuu tragedia. Ne ovat hassuja ja outoja, mutta ne eivät selvästikään jaa samoja päämääriä kuin veljeskunnan synkeät jäsenet. Viljeltyinä ne ovat myös jonkinlainen uusiutuva luonnonvara. Romaania lukiessa huomio kiinnittyy siihen, että siitä puuttuvat kokonaan naishahmot. Naiset mainitaan vain ohimennen, varjokuvina ja kielikuvina, mutta saarella heitä ei ole. Ehkä naiset ovat maailmasta kadonneet? Tai ehkä he eivät suostuneet matkustamaan arktiselle tuulenpieksämälle saarelle, jossa radioaktivinen jäte säteilee maaperästä ja jossa maaniset mieshahmot rakentavat konetta, jonka tarkoituksesta ei ota pirukaan selvää. Oli miten oli, romaanin maailmassa suvullista lisääntymistä ei enää ole, ja Korporaation edustajien tehtävänä on olla lajinsa viimeisiä. Ja tällaisessa lopun näkymässä homunculit ovat romaanin post-humanistinen uusi alku, sapiens-lajin edustaja, joka ei määrity enää meidän kriteereistämme käsin.

Toinen uusi alku löytyy sähköstä, mutta hyvin epätavanomaisia kytkentöjä pitkin. Veljeskunnan kultin keskeinen palvonnan kohde on kroatialaissyntyinen keksijä Nikola Tesla, jonka he ovat julistaneet pyhimykseksi. Syytä olisikin. Nikola Tesla (1856–1943), jonka fysiikan opiskelijat ovat tienneet aina ja me muut vasta ihan viime vuosikymmeninä, oli viime vuosisadan alun tuntemattomin ja meidän jokapäiväiseen elämäämme ehkä eniten vaikuttanut hullu nero, insinöörien insinööri ja ajatusten Tonava, jonka ansiosta meillä on nykyään sellaisia itsestäänselvyyksiä kuin kaikkien sähkölaitteiden käyttämä vaihtovirta, sähkömoottoreita, radiolähetyksiä, vesivoimaloita, tutkia, röntgenlaitteita tai globaali langaton dataverkko. Tesla ehti uransa aikana luoda lukuisia patentteja jotka mahdollistivat, usein vuosikymmeniä myöhemmin, näiden laitteiden vaatiman tekniikan rakentamisen (monet patentit Tesla möi rahapulassa mm. Thomas Edisonille, joka sai sitten kaiken kunnian). Teslan tieteellisesti kunnianhimoisin kokeilu oli nk. Wardenclyffen torni, jonka tarkoituksena oli maapalloa ja sen omaa sähkölatausta hyväksi käyttäen lähettää sähkömagnettisia aaltoja kaikkialle. Tuloksena olisi langattomaan viestintään ja voimansiirtoon kykenevä globaali verkko, jota voisi käyttää missä ja kuka tahansa. Tesla teoretisoi tämän olevan mahdollista, mutta hänen kokeilunsa kaatui muutaman vuoden päästä rahoituksen loppumiseen ja torni purettiin. Tähän kannattaa pysähtyä hetkeksi ja spekuloida vähän. Mitä jos Teslan torni olisi valmistunut ja jos hän olisikin ollut oikeassa? Vapaa ja avoin langaton sähköverkko, globaalisti. Energia olisi ollut ilmaista. Ero teollistuneiden ja kehitysmaiden välillä olisi käytännössä kadonnut. Fossiilisia polttoaineita ei olisi tarvittu niin paljon eikä niiden vuoksi käytyjä sotia. Ei ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta. Koko kulunen sadan vuoden historia olisi ollut radikaalisti toinen kuin mitä olemme kirjoista lukeneet.

On ehkä liioiteltua sanoa, että Salmisen Moottori on samanlainen kuvitelma globaalista koneesta, sillä Moottori on pikemminkin erilaisten ideoiden muodostama klusteri kuin yksinkertainen allegoria. Silti näen siinä yrityksen kuvitella mahdoton, vaihtoehtoinen historia, ”murtuma Ajan Kudoksessa”, kuten eräs kertojista toteaa.

Mystinen Moottori on romaanin painopiste tai voimakeskus – tai no, moottori. Tapahtumat ja henkilöt saavat muotonsa suhteessa siihen. Sen runkona on syvyyksistä nostettu jättiläiskalmarin ruho, johon on ympätty teollista teknologiaa. Se on samanaikaisesti sähköllä käyvä kone ja määrittelyjä kaihtava Toinen, jonka tehoa kuvauksen fragmentaarisuus ja ristiriitaisuus vain vahvistaa. Sen kosteissa ja arvaamattomissa hämärissä sisätiloissa on sitä feminiinistä ruumiillisuutta, joka loistaa poissaolollaan muualta romaanista. Moottori on myös uskonnollisen palvonnan kohde ja sen käynnistäminen kevätpäiväntasauksen päivänä on pyhä toimitus. Kun historiallisen ajan suunta on romaanissa kadonnut, Moottorin käynnistyksestä tulee veljeskunnan jäsenille myyttinen Tapahtuma, jonka ulkopuolella ei ole enää mitään, ei ainakaan mitään kovin tärkeää.

Ja tietysti Moottori on myös romaanin itsensä kuva: moniaineksinen, monikielinen, monimielinen, omalakisia kytkentöjä luova. En muista hetkeen lukeneeni suomen kielellä mitään vastaavaa. Kirja vilisee viittauksia muuhun kirjallisuuteen ja filosofiaan, jotka ovat sekä karnevalistisen ilakoivia (”Onks hyvä gnossis?” ) että syvemmälle meneviä ja rakenteellisia. Tai paremminkin voisi sanoa, että Salmisen kerronnassa filosofiaa jatketaan runoudella ja runoutta filosofialla, ja tuloksena on aivan yhtä groteskeja liitoskohtia kuin mitä Moottorissa muodostavat vaikkapa orgaaninen ja epäorgaaninen elämä. Kirjoittajalla on taito liikutella hyvin raskaita aineksia kevyellä kädellä. Tämä on mahdollista vain silloin kun ideat on ajateltu kertaalleen läpi ja käännetty pari kertaa ympäri, kun niiden kanssa on vietetty niin kauan aikaa, että ne alkavat avautua ja kertoa itsestään.

Salmisen teksti on myös voimakkaan kuvallista ja hän luo olentoja, joiden ulkomuoto jättää paljon varaa mielikuvitukselle, ja Johan Piin hieno kuvitus heijastelee tekstiä erinomaisesti. En ihmettelisi, vaikka romaania lukevat visuaalisesti orientoituneet ihmiset tuntisivat tarvetta luoda lisää kuvia näistä myyttisistä koneista, antropomorfisista kasveista, ei-enää-ihmisistä, torneista ja kuumailmapalloista.

 

Siitä romaanimaisuudesta piti vielä sanomani. Lomonosovin moottori tasapainottelee kerronnallisen jatkumon ja referentiaalisuuden luomisen – fiktiivisen maailman, jos niin haluatte – ja hetken ainutkertaisuuteen pysähtyneen lyyrisyyden välillä. Se on romaani, koska se sisältää nämä molemmat ääripäät ja heilahtelun niiden välillä.

 

 

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.