Korruptio ja apuraha

Aleksis Salusjärvi | September 29th, 2016 - 17:21
c426b0baa2f9daf342268b2a378e9a49

Kuva on nettimeemi. Sitaatin alkuperä on tuntematon, ja luultavasti Cobain osasi myös kirjoittaa sanan “challenge” oikein.

 

On tyypillistä että taiteilijat eivät puhu muusta kuin rahasta. Se on myös ymmärrettävää. Taiteellinen työ ei juuri milloinkaan ole kaupallista eikä toisaalta kukaan ole riippumaton rahasta. Siksi apurahoilla on kaksijakoinen luonne: ne mahdollistavat taiteen tekemisen, mutta ne toimivat myös mandaattina taiteilijalle.

Useimmat hakevat apurahaa välttämättömään tarpeeseen. On kiistämätön tosiasia, että ilman apurahaa Suomessa ei tehtäisi taidetta kovinkaan paljon. Kun apurahan saajien listaa ja heidän tekemäänsä taidetta seuraa lähemmin, on ilmeistä että paras taide jäisi tekemättä ilman avustuksia.

Sanalla ”paras” tarkoitan niitä teoksia, jotka toimivat jonkinlaisina paluupisteinä muulle taiteelle tai taiteesta käytävälle keskustelulle. Myös on ilmeistä, että apuraha tulee yleensä liian myöhään, ikään kuin jälkikäteen – avustukset tuppaavat kilisemään varttuneelle taiteilijapolvelle, vaikka olisi usein perusteltua tukea nuorempia taiteilijoita.

Kun olen vuosia seurannut, mihin ja miten myönnettyjä apurahoja käytetään, olen tullut näistä johtopäätöksistä vakuuttuneeksi. Yhtä lailla tätä käsitystäni tukee lukemani hakemukset. Apurahaa myönnetään hyvin vilpittömästi ja lautakuntien parhaan käsityskyvyn mukaan mahdollisimman oikeudenmukaisesti.

Silti ulospäin näyttää siltä, että pienen piirin ruletti jakaa voittoa omilleen ja että kyseessä on julkistalouden osana toimiva sisäpiirin mätä, jossa kaveria ei jätetä eikä kulttuurista piitata. Tämä ajatus hiipii lähes välttämättä kaikkien niiden mieliin, jotka tekevät taidetta mutta jotka eivät koe olevansa systeemin miehiä tai naisia. Ulospäin apurahan jakaminen näyttää epäilyttävältä, koska se ei ole kokonaisuudessaan läpinäkyvää. Hakemuksia ja lautakunnan päätöksiä ei voi seurata kärpäsenä katossa.

Puhkaisen siis muutaman paiseen:

1) Hakemuksen on oltava hyvin laadittu ja uskottava. Kyseessä ei kuitenkaan ole työpaikkahakemuksen kaltainen kilpailu, vaan taiteilijan tuotannolla on myös suuri painoarvo. Moni taiteilija on huono kirjoittamaan hakemuksia siitä huolimatta, että hän tekee arvokasta taidetta. Tämä on mahdollista ottaa huomioon lautakunnassa. Tärkeintä on se, että hakemuksesta käy ilmi, mitä varten apurahaa haetaan ja että haetun apurahan määrä on uskottava suhteessa hankkeeseen.

2) Nimellä on väliä. Suomessa on kohta 30 000 taiteilijaa. Kukaan ei tunne heistä kaikkia. Lautakunnalle tuiki tuntematon tekijä ei saa apurahaa niin helposti kuin tunnettu tekijä. Tämä asia myös tiedostetaan melko hyvin, minkä takia lautakuntiin ovat tervetulleita etenkin sellaiset ihmiset, joilla on hyvä kenttätuntemus. Tämä ei tietysti aina optimaalisesti toteudu, mutta pyrkimys tähän on selvä.

3) Lautakunnan vaihtuminen vaikuttaa päätöksiin. Apurahalautakunnissa on yleensä nähtävissä jonkinlainen painotus myönnettäviin avustuksiin. Parhaimmillaan painotus on avoin, kuten Mervi Kantokorvella tai Koneen säätiön myöntämissä apurahoissa. Apurahan tehtävä on tietysti pitää kansallinen kulttuuri elossa, mutta apurahoilla halutaan myös saada näkyvää jälkeä aikaiseksi. Kulttuurin ylläpito ”as we know it” ei voi olla ainoa tavoite myönnettäville avustuksille, sillä taiteen perustava olemus on uudistuminen.

4) Erehtyminen on inhimillistä, muttei henkilökohtaista. Tunnistan oman vastuuni apurahojen jakautumisessa. Voin sanoa suoraan, että apurahoihin liittyvä työ ei ole miellyttävää enkä nauti siitä yhtään. Olen ollut mukana vain, koska haluan tukea taidetta ja taiteilijoita. Saan toisinaan postia, jossa minua haukutaan käveleväksi paskapökäleeksi ja niin edespäin. Näiden kirjeiden kirjoittajat varmasti uskovat, että toimin heitä vastaan etenkin niissä tilanteissa, joissa käytän heihin valtaa. En ole koskaan tehnyt niin. Päinvastoin, olen puolustanut monia taiteilijoita jotka ovat avoimesti moittineet minua. En yksinkertaisesti osaa pitää ammattiin liittyviä asioita henkilökohtaisina. (Ja onhan sekin mahdollista, että he ovat oikeassa.) Pointtini on, että niin vakavassa asiassa kuin taiteellinen työskentely, ei ole varaa henkilökohtaisuuksiin. Tämä olisi hyvä myös hakijoiden ymmärtää, apurahassa ei ole mitään henkilökohtaista.

On varmasti yleistä tuntea häpeää tai suuttumusta, kun jää vaille apurahaa. Jotkut taiteilijat ilmaisevat tämän myös suorasanaisesti hakemuksessaan. On myös selvää, että apuraha ei ole oikeudenmukaisin tapa tukea taiteellista työtä. Esimerkiksi maakunnallisia painotuksia tai apurahaputkessa eläviä taiteilijoita voi kritisoida monestakin vinkkelistä. On kuitenkin hyvin vaikea keksiä, mikä voisi olla käytännössä toimivampi tapa tukea taiteen tekemistä.

 

 

11 kommenttia

  1. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Ajankohtainen aihe, Aleksis, kirjoitit niin hyvin apuraha-harhaluuloista. Sekin on totta, että monet joutuvat väärin kohdelluiksi, mutta harvemmin ne jotka harrastavat näkyää mediapeliä ja eroavat näkyvästi kirjailijaliitosta, koska uskovat joutuneensa väärin kohdelluiksi.
    Mutta jos esimerkiksi natsiesseisti hakee apurahaa natsismin edistämiseksi myös lukutaitoisten keskuudessa, on lähes laitonta myöntää sitä. Mutta jos hän hakee sitä esseisiin, jotka eivät loukkaa ihmisoikeuksia, ja on hyvä kirjoittaja, niin miksei hän saisi apurahaa.
    Jos hän pitää lupauksensa, niin kaikki olisi ok. Mutta jos hän apurahan saatuaan julkaisee natsiesseitä, hän itse on vehkeilijä, joka käyttää systeemä hyväkseen.
    Ketään ei pidä leimata natsiksi lopullisesti, ihminen muuttuu, mutta hyväuskoisuudellakin on rajansa.

  2. Mari Laaksonen says:

    Toisaalta keskustelu siitä, millä tavoin apurahalautakuntien, säätiöiden ja niin edelleen toiminnan avoimuutta voisi edistää, voisi olla ihan paikallaan. Vaikka valtaosa lautakuntien jäsenistä pystyy varmasti tiedostamaan omat sosiaaliset, poliittiset ja kirjallisuuspoliittiset, poeettiset ja niin edelleen sitoutumuksensa, niin suomalainen kirjallisuus on kuitenkin pienehkö kokonaisuus, jossa henkilöt roolittautuvat usein ristiin. Tällöin voidaan esimerkiksi kysyä, onko järjestelmä, jossa kirjailijat saattavat olla päättämässä heidän teoksiaan arvioivien kriitikoiden apurahoituksesta, paras mahdollinen.

    Toisaalta apurahakeskustelun sivujuonteena on jo pitkään kulkenut eräänlainen epäluuloinen sivujuonne. Riippumatta siitä, mihin tämä epäluottamus perustuu ja onko sille perusteita, se todennäköisesti syntyy ainakin osittain suljetun toimintakulttuurin seurauksena. Levitessään epäluottamuksella on miltei väistämättä seurannaisvaikutuksia sille, millaisia tekstejä julkaistaan. Kysymys ei siis välttämättä ole pelkästään siitä, käytetäänkö valtaa lautakunnissa mahdollisesti väärin, vaan myös – ja kenties tärkeämmin – siitä, millaisia seurauksia suljetulla toimintakulttuurilla on kirjallisuuden ja kirjallisuuskeskustelun sisältöön, tasoon ja sananvapauden määrään.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Terävä huomio Mari. Avoimuus lienee lähtökohtaisesti kaikessa julkisessa toiminnassa edellytys sille, että kokonaisuus kestää kriittistä tarkastelua. Yleensä sille, että asiat eivät ole avoimia, on käytännöllisiä syitä. Nämä syyt eivät tietenkään aina välity eteenpäin, minkä takia syiden ja seurausten suhteet jäävät spekuloinnin hampaisiin. Toimitustyösä törmää avoimuuden kysymyksiin usein – ja monelta osin toimittajat ovatkin paitsi halukkaita myös velvollisia kertomaan syitä ratkaisuihinsa. Joskus taas esim. lähde haluaa pysytellä nimettömänä ja on pakko toimia salassa. Koko hommasta katoaa kuitenkin mielekkyys, jos sitä alkaa varjostaa epäluulot.

      Journalismi on siitä hyvä verrokki, että kulttuuritoimitukset törmäävät tavan takaa vastaaviin syytöksiin kuin apurahaa jakavat tahot. Käytännön elämä on kuitenkin lähes aina erilaista kuin huhut, joilla ruokitaan epäluuloja.

      Ja tosiaan Risto, luottamus on molemminpuolista. Apuraha on periaatteessa vastikkeetonta tukea taiteelliseen toimintaan – mutta taiteellisen toiminnan täytyy tapahtua taiteilijan itsensä antamien ehtojen puitteissa. Sen on siis oltava tältä osin tolkullista.

  3. Lassi Kämäri says:

    Ei se ole niin vaikeaa: perustulo on paras tapa tukea taiteen tekemistä. Siihen voi sitten jokainen kerätä pinkkaa päälle: lainauskorvauksia, kirjojen myyntituloja, kolumneja, esinntymisiä jne.

  4. Eivätkö valtiolle tehdyt hakemukset ja niihin liittyvät pakolliset palauteselostukset ole julkista materiaalia. Mitä syntyisisi, jos sisäpiirispekulointiin hukattu aika, käytettäisiin noiden apurahapapereiden tutkimiseen. Mitä taiteilija lupasi tehdä, mitä tapahtui käytännössä. En ole nähnyt tällaista juttua, siis laadullista vertailua. Tilastoja löytyy kyllä yhtä paljon kuin näitä spekulointeja. Salusjärven juttu on hyvä ja jakajan näkökulma tuore.

  5. Mari Laaksonen says:

    Aleksis Salusjärvi; Joo, ymmärrän, että käytännönsyitä löytyy tietyille toimintatavoille. Ja ehkä myös näiden syiden avaaminen voisi auttaa.

    Jouni Tossavainen; Niinpä. Metapuhe asiasta ei välttämättä ole kaikkein täsmällisintä.

    Julkisuuden lisäksi noihin asiakirjoihin ja niiden tutkimiseen vaikuttaa myös saatavuus. Mahdollista olis avoimempi tiedottaminen linjauksista, työsuunnitelmien julkistaminen jne. vaikkapa nettisivuilla, sen sijaan, että arkistoidaan paperit ydinjätteen loppusijoituskuiluun “Varokaa tiikeriä”-kyltin taakse, mistä niitä sitten voidaan noutaa hallinto-oikeuden päätöksellä. (Vitsi. Semisti.)

    Käytännössähän eri toimijat eroaa tässä suhteessa tosi paljon. Koneen säätiö on todella hyvin kunnostautunut tässä, mutta muualla tilanne saattaa olla se, että lautakunnan jäsenistöä tai edes myönteisiä päätöksiä ei löydy edes netistä.

    Mun on vain todella vaikea keksiä, että kenen etuja sellainen suljettu ja epäluottamusta herättävä systeemi oikein on. Ihan apurahajärjestelmän legitimoinnin (ah, miten raikasta) kannalta voisi olla hyvä, jos apurahoja jakavat tahot pitäisivät kirjaa, mitä rahalla tehdään, millaisin periaattein jne. ja lisäksi pitäisivät sitä julkisesti.

  6. Aleksis Salusjärvi says:

    Mun ymmärtääkseni Taikelta tuli vuosi sitten jonkinlainen julkilausuma siitä, että myönnettyjä apurahoja aletaan seurata tarkemmin, että niiden käytöstä saataisiin parempi käsitys. Siitä olen samaa mieltä, että lisääntynyt avoimuus koko hommaan on ollut kaikin puolin hyväksi kaikille. Apurahoihin liittyy hirveästi myös kansan syvien rivien irvintää, kun toiminnan taloudellinen pienuus suhteessa sillä saataviin tuloksiin ei ole ollenkaan yleisesti selvä asia.

  7. Teemu Hoo says:

    Jouni Tossavainen kirjoittaa: “Mitä syntyisisi, jos sisäpiirispekulointiin hukattu aika, käytettäisiin noiden apurahapapereiden tutkimiseen. Mitä taiteilija lupasi tehdä, mitä tapahtui käytännössä.”

    Pääosin tuollainen vertailu kertoisi vain sen, mitä taiteilija lupasi tehdä suhteessa siihen, mitä lopulta julkaistiin. Verrannollisesti se on yhtä ontuva kuin nykytilakin. Taiteilijalla voi olla vaikka miten hyvä suunnitelma, ja apurahaa myöntävä taho voi sen pohjalta ajatella että onpa mielenkiintoinen proggis – annetaanpa rahaa. Ja kustantaja voi ajatella, että ei toi myy – ei julkaista. Jos vain kahta ensimmäistä tutkitaan, trion kolmas ja julkaisemien suhteen ratkaiseva taho jää tarkastelematta. Toisin sanoen: jos lopputulos halutaan suurennuslasin alle, silloin pitää apuraha myös myöntää sen perusteella. “Taiteellinen työskentely” ei tällöin tule myöntöperusteena kyseeseen.

    Se, että lopputulos olisi jokin onnistumisen puntari apurahan saamiselle, tarkoittaisi käytännössä sitä, että apurahaa myönnettäisiin sellaisiin projekteihin, joita kustantamot haluavat julkaista. En saata tietää suurempaa karhunpalvelusta taiteen monimuotoisuudelle saati yleensä taiteelle, sivistykselle ja yhteiskunnalle. Toivottavasti siihen ei mennä.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Kirjoitusprosessi voi olla myös hyvin pitkä, kuten vaikka Laura Lindstedtillä, jolloin apurahan ja julkaisun välillä voi vierähtää kvartaalia kauemmin. On tosiaan ongelmallista, jos “tulospaine” tulee keskeiseksi kriteeriksi. Yleensä kyllä jokaisen taiteilijan työstä saa hyvin käsityksen kuka hyvänsä, kustantamotilanteista riippumatta, sillä lähes kaikki taide ja taideprojektit ovat lähtökohtaisesti julkisia, ja ne löytävät yleisönsä instituutioiden ulkopuoleltakin.

  8. Liisu says:

    Tunnen henkilön, joka kertoi istuneensa kaksi kautta apurahoja jakavassa poppoossa, mutta kieltäytynyt kolmannesta kaudesta syystä, että koki itsensä tarpeettomaksi, kun alkoi tuntua, että vaikka hakupapereita muodollisesti tutkittiin, myöntäminen tapahtui enemmän ilmapiirin kuin papereiden perusteella. Häntä alkoi vaivata epätoivo niiden hakijoiden puolesta, jotka olivat nähneet runsaasti vaivaa apuraha-anomuksensa laatimiseen, mutta kun kukaan porukasta ei tuntunut kiinnostuvan tuntemattoman henkilön töistä ja kuvitteellisista saavutuksista. (Ilmeisesti ei ollut aikaa, eikä mahdollisuutta niiden todenperäisyyden tutkimiseen).

    Tuli tunne, että jokaisen apurahaa itselleen toivovan olisi työnnettävä vaikka väkisin itseään ja töitään julkisuuteen. Kaikki eivät tällaiseen omien töiden ja itsensä esiin nostamiseen kuitenkaan luonteensa takia pysty. He ovat pitkälti kriitikkojen kirjoitusten varassa. Jos edes sitä kautta saavuttaisivat tunnettavuutta. Pahinta, jos kukaan ei kiinnostu heidän tekemisistään. Silloin jää jäljelle vain tekemisen ilo. Ja onhan sekin jo jotain.

    Sen huomion olen tehnyt (ja ihmetellyt), miten moni julkisuudessa tunnettu ja taloudellisesti hyvinvoiva ihminen viitsii aina ja aina uudestaan hakea joka ikistä tekemistään varten apurahaa ja se hänelle myönnetään. Tulee mieleen, että häntä ei kiinnosta oikeastaan se raha, vaan näkyvyys ja kunnioitus itseään kohtaan. “Sen täytyy olla hyvä tekijä, kun saa aina apurahoja!”, hän kuvittelee ihmisten ajattelevan. Ja voihan se olla tottakin.

    Jos olisin itse apurahoja jakamassa, suosisin nuoria, uransa alkuvaiheessa olevia, että he pääsisivät jaloilleen ja hyvään alkuun. Mutta eivät kaikki jo pitemmälle urallaan päässeetkään aina suinkaan pärjää ilman apurahoja. Taiteilijaksi ryhtyneet eivät saa kuukausipalkkaa, he elävät jos ellävät satunnaisten tulojen varassa.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Toimintatavoissa on varmasti eroja eri lautakuntien välillä. Mutta se on varmasti yleisesti ihan totta, että ensimmäisen apurahan saaminen on vaikeinta. Käytännössä se tosiaan vaatii paljon taustatyötä, että ottaa selvää tuntemattomasta tekijästä, ja kritiikeillä on siinä toisinaan hyvinkin suuri merkitys.

      Apurahalla on tosiaan myös mandaatin kaltainen luonne, ja siksi monet hakevat sitä vaikka rahalle ei tarvetta sinänsä olisikaan. On tärkeää saada “virallisen tahon” puolto projektille.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.